PÄIVÄN SÄDE.
Kun päivä syksyin paistaa ikkunaan,
Se mieleheni nostaa kukkiaan.
Mut talvi tallaa, hanki hyytää ne,
Jääkaihi kylmä kasvaa kohdalle.
Ja sydämeni herkkä lintunen
Se päänsä siipeen painaa vaieten,
Se tuntee talveaan
Ja lakkaa laulustaan.
Mut impi silloin astuu huoneesen,
Se ruusuposki, helmisilmäinen.
Hän, hellä, puhdas, kevätsormillaan
Lyö sydämeni kielet sointumaan.
Niin elämäni virran rantamat
Taas kevättänsä mulle versovat,
Maa antaa kukkiaan
Ja linnut laulujaan.
12/1
PÄIVÄN IMPI.
Impi astui tupaseeni,
Tähtisilmä ruusunen:
Päivä paistoi sydämeeni,
Nosti sinne kukkasen.
Mikä lie se kukkiaan,
Sydämeeni juurtuu vaan.
Kukka kasvaa versovasti,
Sit’ ei surmi pakkanen.
Nousee kaunis kattoon asti,
Lintu istuu lehdellen.
Sielt’ on sitten helkkyneet
Laulun helmikyyneleet.
Kevät, hallitsekin siellä
Elämäni lähdettä.
Valtikkaa en sulta kiellä,
Sulta päivän immeltä.
Sinun käsistäsi nään
Kukat käyvän hedelmään.
14/1
UUSI KEVÄT.
Hauta se oli minun elämäni,
Yksin, aukea, kaiuton.
Nähnyt ei kenkään kyyneltäni —
Näkihän silmäys auringon!
Näkihän metsäkin ouruvettä,
Kuinka se talvea huuhtoi pois.
Sydäntä kyynele huuhtoi, että
Palata sinne taas nuoruus vois.
Hautaholvini alhoon astui
Kevät-yö impenä nuorena:
Silmäni kyyneleistä kastui,
Riemujen aamukasteesta.
Kukkia immen on poskipäissä,
Toivoa silmistä säihkyää.
Minäkin uutena, niinkuin häissä,
Taas alan kannelta helkyttää.
Hiirenkorvall’ on koivun lehti
Uuden elämäni tarhassa;
Vuokko ja ruusu jo aueta ehti, —
Nurmi on nuorta ja puhdasta.
29/1
KUN JÄLLEEN NÄIN.
Siit’ asti kuin sun jälleen näin,
Voin kiitää korkeuksiin päin:
Voin unta nähdä puhdasta,
Kuink’ uudistuu tää maailma
Niin että taivaan vertainen
On sydän täällä ihmisen,
Kuin järven rinta tyynellä
Maan kuvastaa ja tähtiä. —
Sun kuvas kirkkain tähdist’ on
Ja sill’ on tenho auringon:
Jään vaihettaa se kukkaseen.
Yön päivään, syksyn keväimeen.
Ja mik’ on vielä suurempaa:
Se puhdistaa ja kirkastaa
Niin että sydämeni suo
On kirkas lähde, helmivuo,
Jok’ yltä vuoren juostessaan
Voi rannat soittaa kukkimaan.
Sen jokaisessa helmessä
Sun kuvas päilyy tähtenä.
Oi, sinuss’ uskon maailmaan
Ja aurinkohon nousevaan!
25/1
MAANPAOSTA PALAAVILLE.
Tuskaa tuntomme kerran soi katkeraan,
Kun tyly ilkeys kaahasi ruoskallaan
Veljemme syyttömät synnyinmaastansa pois.
Kyynelhelmistä kuumista seppeleen
Jäisen talvi loi heidän kulmilleen.
Maansa jättivät — routa mieltämme söi.
Kurjan maanpaon tuskia kärsien,
Näkivät koittoa taas kevätpäivyen:
Kotimaa viittasi: tulkaa töillenne taas!
Tulkaa, sorretut, maan oman rannoillen,
Roudan alta on nouseva kukkanen.
Vapautta järvemme vaativat — ihminen myös.
Suomeen saapuivat veljemme rakkaineen:
Rannat raikuvat riemuja sydämeen.
Maast’ ilokyynelin jäät sulatamme pois, pois.
Nurmen kukkaset vastaanne tuoksuaa.
Kansan rinnasta lauluja laikahtaa:
Kaunis on kärsiä uhrina syntymämaan.
Kaunis on taistella puolesta oikean.
Kaunis on kantaa seppeltä voittajan,
Voiton kukka kun ihmis-arvoinen on.
Yöllekö kostaisi päivä, yön voittaja?
Pimeyden tappio elämän on kunnia.
Hedelmä maallemme seppel on uhraustyön.
Yön on voittaja aamun purppura,
Vapaus on orjuuden voittajan rinnassa,
Auringon ilmassa hän kevätleivona soi.
Pois nyt katkera mieli, se usva yön,
Vapauden aamun alta ja tieltä työn!
Kunnian töillä me voitamme arvon ja maan.
Pain. 17/4
KOTILAMPPU.
— ”Miksi kynttilöitä, lamppuja,
Miksi vielä sähkövaloja?”
Kysyi poika. Äiti vastasi:
”Mitä hourit? Missä silmäsi?
Etkö iltavirttäs laulellut?
Onhan aurinko jo sammunut,
Kuu levolla, tähdet peitossaan,
Jo tulossa — etkö ymmärrä,
Ettei riitä yksin kynttilä? —
Lamput, sähkölyhdyt tarvitaan.”
—”Äiti, äiti! Heikot silmäs on,
Lamppuja kun vaadit kattohon,
Uuden lampun, vanhan varreltaan,
Olen toimittanut loistamaan,
Sähkölampun — maatkoon kuutamo! —
Sydämeni kotiaurinko
Tyttöni on — eikö valaise? —
Hänessä on kyllin minulle.”
Pain. 31/5
LUONNONMAASSA.
Kevät on Luonnonmaassa,
Käki jo kukkuaa,
Rastas laulaa haassa,
Ruusuja puhkeaa.
Vahva tuoksu metsän täyttää,
Lupaavalta luonto näyttää. —
Minä vaan Anniani kaipaan.
Saalista aalto antaa,
Kultia laine luo;
Peltokin viljaa kantaa,
Satoa työmme tuo.
Pesiänsä linnut täyttää,
Lupaavalta luonto näyttää. —
Minä vaan Anniani kaipaan.
Suojakin honkapuinen
Kangasta kaunistaa,
Lattia elfenluinen
Askelta kaihoaa.
Täyttynee kun kerran kaiho,
Kaksin kasvaa työstä laiho. —
Minä vaan Anniani kaipaan.
Pain. 9/9
VALTALAULU.
Turun laulujuhlassa 17 p. kesäkuuta.
I.
SOTAVALTA.
Rautamies merestä nousi,
Ristirinta, pääkypärä,
Vaskivarsi, miekkavöinen,
Muoto murskea, kopea;
Tuhat moistansa mukana
Kilpirintaista urosta,
Sotamieltä, rauhakieltä —
Turun rannalle tulivat.
Saartivat kyliä Suomen,
Tallasivat Suomen touon,
Talot polttivat poroksi,
Vuodattivat kansan verta:
Maa valitti vainolaista.
Muukalainen rautarinta
Vihan lietsotti vihalla:
Maasta kirposi uroita,
Hurmemiehiä tuhansin
Vainomiehien varalle:
Siinä Lallin keihäslauma,
Kauko kalpamiehinensä
Huimassa.
Siinä sankka loitsuparvi,
Väinön taikojen tekijät,
Tuimilla tulisanoilla,
Vasamilla vahvan mielen.
Suomen vartiat vakavat
Ukon pilvien pitäjän
Kutsuivat alas avuksi:
Ukko tähtäsi tulensa,
Kaatoi korskia uroita,
Mielivaltaiset masensi,
Kuin susien suuren lauman,
Lammasnahkoihin puetun.
Ukon poika uljas Lalli,
Suomen sankari väkevä,
Iski säilänsä salamin
Itse kirkon kiihkomiestä,
Itse Henrikki urosta,
Jotta kaatui kirkon paasi,
Suomen kirkkovallan vanhin
Hurme maatamme hyvitti.
II.
SYDÄNVALTA.
Kului aika, vieri toinen.
Suomen rannalle merestä
Nousi neitsyt lapsirinta,
Ihmismieli, äitirinta —
Tuhat neitsyttä mukana.
Hän ei miekkoja mitellyt:
Kantoi ristin rinnoillansa,
Poven peitossa sydämen,
Joka ihmistä rakasti
Kuin emo omaansa pientä,
Sitä vaali ja varusti
Maailman meren varalta,
Sille suuntasi elämän.
Neitsyt paimenen tapasi
Neuvoi: kutsu kaikki kansa
Tänne luonnon temppelihin,
Heitä lapsen luo opasta!
Paimen nousi kukkulalle,
Siellä torvehen puhalsi.
Siitä raikui vuoren rinta
Auringon kevät-ilossa:
Kansa arkana likeni
Kupittaalle, kuulostellen
Ajan suuria sanoja.
Siellä taivasholvin alla
Luonto lehtiään avasi,
Luki kirjojaan elämä.
Linnut lauloi, metsä soitti,
Taivas tulta leimahteli,
Myrsky mainitsi lakia,
Rakkautta päivä paistoi,
Maata siunasi pisarat.
Neitsyt istui lähtehellä,
Sylissä suloinen lapsi
Kastekauhanen kädessä:
Kastoi nuoret, kastoi vanhat,
Puhtaudelle pyhitti,
Käski lapsiksi ruveta
Vertaisiksi toisillensa:
Jäädä pieniksi pahassa,
Suuriksi hyvässä nousta,
Tasalle ikuisen taaton.
Veri säästyi vuotamasta
Touvot maassamme tohisi.
III.
KIRKKOVALTA.
Lapsi neitsyen polvelta kasvoi
Kansan kaiken suojasankariksi:
Veljiksi ja siskoiksi opasti
Kansan kaiken pienimmät kuin suuret
Niinkuin metsän puista pienimmätkin
Jumalan on puita, pyrkiviä
Saman taivahan lakea kohti:
Sama pyrkimys tuo saman arvon,
Eri voima eri saavutuksen —
Ihminenkin kohti taivastansa,
Elämänsä latvaa kohti kulkee,
Vartta vahvaa etsii oppahakseen.
Neitsyt poikansa tuo: tässä meille
Opastaja oikeuden teille.
Jumalaansa luonnost’ etsi joukko,
Taivaasen päin kirkontorni näytti,
Lapsi lausui: etsi kaikkialta,
Kaikkialla liikkuu kaikkivalta —
Kellot kansaa katon alle kutsui.
Siellä aurinkona autereisna
Kirkkoholvin alla hohti kruunu,
Kuu ja tähdet kynttilöiksi vaihtui,
Humu metsän, virran vilke väistyi,
Urkusoitto hartautta huokui.
Metsä kirkkoon kukkinensa muutti,
Lintuina kumisi kuorolaulu.
Korkealta pöntöstänsä pappi
Pauhinalla kansan kuulla kukkui.
Pyhät miehet, sotaurhot mustat,
Kaunistivat lehterien laidat,
Neitsyt lapsirinta alttaria
Armastutti, vaikka herranvoima
Salamoita säihkyi neitseen yltä,
Syvyydestä kostonpätsi suitsi,
Kummitellen, kansaa kammotellen.
Kirkon sauhu-akkunoista sentään
Totuus pilkisti kuin säde heikko,
Valon seitsenkaari taide nousi
Taimehensa kirkon holvin alla —
Nekin kaipasivat kirkast’ ilmaa.
Parvi musta loitsupilvistänsä
Kansaa kalpeaa sumulla syötti,
Siltä innon itseluoton riisti.
Murtui heikot, mut ei tarmo murru,
Uhkeasti päänsä nostaa uhma.
Holvi kaikui: ”Tääll’ on liian ahdas:
Auki akkunoita tuulten tulla!”
Sydäntänsä kuumaa kuulostellen
Kansan parhaat päivän alle pyrki.
”Kääntykää jo kadotuksen tieltä!”
Huusi kirkko — kansa päivään kulki.
Neitsyt lapsirinta, ihmisrinta
Alttarilta nousi, lausui: ”amen”.
IV.
ELÄMÄN VALTA.
Elämän virtaa kirkko vartioitsee
Joen ruoppaisen tuon rannalla;
Maailman merta uhmii uljas linna,
Niemelle kun nosti muurinsa.
Sydän virta on ja kansa meri.
Elämän virrat kiehuttavat merta,
Kansa kuohuu, nousee kapinaan:
Sato oli kehno, pelto kylvön petti,
Työmies tuskin kestää kuormiaan.
Esivaltaa ohjaa väkivalta.
Väkevä voittaa, heikko maahan sortuu,
Miekan valtaa kirkko kannattaa:
Etuja etsii, riistää rikkautta, —
Sydämiä painuu, uppoaa:
Kirkon harjaan korppikotka lentää.
Kirkosta neitsyt ihmisrinta poistuu,
Poikansa hän löytää ulkoa:
”Opettakaat”, hän huutaa, ”kaikki kansa!
Kirkas mieli vain voi valaista,
Elämän tiet ja luonnonvoimat johtaa.
Kirkkohon tiede, taide templiin tuokaa
Kansan kuultaviin ja nähtäviin!
Aavistus uskon oppahana siintää
Toivon tiellä kansan sydämiin:
Sydän aavistuksiansa uskoo.
Vapaus suokaa! Ihmistä ei muuten, —
Karjaa kasvatatte karsinaan.
Vapaana luonto muovaa muotojansa,
Etsii onneansa, taivastaan.
Itsessään on kullakin lain aita.
Papeiksi kansa käyköön temppeliinsä,
Elämään ja suureen luontohon!
Aurinko siellä kirjat aukaisee ja
Totuuksia täynnä lehdet on,
Tuhatmuodoin kauneuskin kukkii.”
Riemuitsi kansa, huusi: ”amen amen!”
Kirkon luota läksi juhlien:
Valoa kohti, kerrottiin, se kulki,
Suomen toivon virttä veisaten.
Taivas kirkas kansan päällä päilyi.
”Valoa kohti!” väki valpas huusi.
Laski päivä, saapui tähtiyö:
Totuuden helmet korkealla hohti,
Maassa jatkui tutkimuksen työ: —
Taiteen taivas, tieteen päivä koitti.
Satoa Suomi siitä päivin kantaa,
Yön ja hallan vallat vapisee;
Samea vaippa tiedon tieltä halkee,
Valkeuden virta laajenee:
Kansa valtaa itsensä ja maansa.
V.
TYÖKELLO.
Päivä paistaa, tuulet entää,
Laivat soutaa suuntiaan;
Omin tarkoituksin lentää
Kukin lintu matkoillaan.
Mut on toivon yhteisranta,
Yhteisparvihin se vie,
Synnyinmaa on yhteiskanta,
Sinne johtaa työmme tie.
Lämpö ilmaa, lämpö vettä
Liikuttaa ja läikyttää;
Lämpö elämänkin mettä
Suonissamme lennättää.
Siitä rientojemme venho
Vauhtihinsa voiman saa;
Työn ja innostuksen tenho
Lämpövuosta pursuaa.
Elämä on suurta työtä
Laivan laajan matkalla;
Kaikki häärii työssä myötä,
Suunta heill’ on sielussa.
Elämä on suurta työtä,
Vainio on synnyinmaa;
Kaikki häärii työssä myötä,
Oikean ken oivaltaa?
Yönkin sydämessä valvoo
Valo, vaikka peitossaan;
Oikeuksiaan se palvoo,
Niitä neuvoo puoltamaan.
Valvo! Kestä riita, kiista,
Mutta muista tiellä myös:
Parhain kasvaa onnen riista,
Kun teet kunnialla työs!
Työhön, työhön! kello soipi,
Elämää työ ilmaisee.
Työssä tarmo nousta voipi,
Suonten vuokset virtailee.
Vuosituhansien töistä
Onnemme on tähkäpää;
Pitkäin öiden tähtivöistä
Meille päivä pilkistää.
KULTARANNASSA.
Tuttavan muistikirjaan.
Kultarannassa
Illan ruskoa
Ihaellen ihmettelen:
Näin päivän painuvan
Alle kullan, purppuran —
Tuota itselleni tavottelen:
Työni päättyen
Suomen rannallen
Soisin jättäväni kultaa:
Kultaa hengen kirkkahan
Sydämiä valtavan,
Vaikka itse vaivun
Mustaan multaan.
Kultaranta 15/7
JUHANNUSNUORISO.
Toukomme kukkii: nuoriso uhkee
Juhannustähkinä loistaa.
Kerran ne kukkaset viljaksi puhkee,
Maan hätävuosia poistaa.
Kypsy, oi kylvömme, heilivä työmme
Hedelmän korjaus-aikaan!
Haipuos halla ja surmaiset yömme
Valkeusvaltojen taikaan!
Laulava työ kevätkukkia vaalii:
Sydämesi kieliä soita!
Laulava työ pesän linnulle haalii,
Työn ilot, ottelut koita!
Valu sydän keskelle aaltojen vuota,
Itsesi ohjaten siellä.
Oman elinvoimasi lähteihin luota,
Pysy pyhän tuntosi tiellä!
Kevät on sulla, siis leivona lennä,
Joutsenna soutele selkää!
Ylhäälle anna sun laulusi mennä,
Elon ulapoit’ älä pelkää!
Toimi kuin aalto, niin voimasi kestää,
Toimeton hyytyy ja raukee.
Sittekin jäähdytkö? — Uus kevät estää;
Järvet ja kukkaset aukee.
KESÄKUUMASSA.
Onhan täällä kukkia,
Tuoksu vallan huumaa;
Ilma hohtaa hehkua,
Kauheast’ on kuumaa.
Niitä sentään sietää vois,
Jollei sydäntuskaa ois.
Kukkisihan rauhassa
Sydämeni vilja,
Jollei kukkaparvesta
Uupuis itse lilja.
Lilja! — eikö kanna vaan
Sitä toinen rinnallaan?
Lintusia laulatan,
Istun täällä yksin.
Kukat, linnut liikkuvan
Näen vieretyksin. —
Tyttöni on loitolla,
Leikkii toisen polvella.
Ruusut, liljat tuoksukaa!
Päätäni jo huumaa;
Sydäntäni ahdistaa,
Tääll’ on liian kuumaa.
Ilmaan haihtua kun vois,
Taikka talvi unta tois!
Pain. 9/9
TOIVEITA.
Kasvaisinpa puuna siellä,
Missä liikut, armas, tiellä:
Sinut helteessä varjoaisin.
Liikkuisinko lintu minä,
Missä päilyt kukka sinä:
Sulle lauluni soinnuttaisin.
Oisin vaikka kotiseinä,
Missä sinä muuriheinä:
Sulle turvani tarjoaisin.
Tai kun kattoholvi oisin,
Sinut lampukseni soisin:
Korkealle sun kohottaisin.
Oisinp’ oiva honkatupa,
Siell’ ois sulla valtalupa:
Rakkauden ois valtakunta.
Valtaistuin uupuis sulta,
Siihen saisit polven multa:
Nähdä voisimme onnen unta.
Pain. 14/10
ALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.
Kun taattokansamme asui korvessa
Ja perkasi peltomaitaan,
Niin naapuriinsa se kammoi kuulua
Ja näkyä pellon laitaan.
Kun versoi viljansa, kasvoi karjansa,
Ei silmätä vieraan suonut. —
Niin Suomi kättensä taidon kultia
Myös muille on myöhään tuonut.
Kun pirtin lautsalla syntyi lauluja,
Ne kantele siellä soitti.
Vaan vasta uudemman päivän noustua
Ne maailman rantaa voitti.
Ja mitä maalasi kodin Kullervo,
Ei maailma niistä tiennyt.
Vaan vasta uudemman ajan taistelo
On vuorille meitä vienyt.
Ja aika lausui: On tuossa tannerta,
Se töilläsi viljavoita!
Mies raaka sorti sen miekan mahdilla,
Se hengelläs nostaa koita!
Ja parvi nuori nyt tarjoo töitänsä
Suurkansojen kilpamaille.
Se valtaa mieliä, leikkaa lehviä,
Maa arvoa ei jää vaille.
Niin taiteen tenholla urho valloittaa,
Kuin miekalla — mut ei maita:
Vaan ihmisrientojen tieltä raukeaa
Tuo kaihtava, karsas aita.
Me sukulaistumme: kansa toistansa,
Kuin veljeä, uskoo, luottaa,
Ja kansain veljeys kukkamaistansa
Suurvaltaisen sadon tuottaa.
Niin henkitenholla, taidon töillä me
Suurvaltamme rakennamme.
Ja kansat liittohon aatevöillämme,
Kuin verkoilla, vahvistamme.
Ei valtaa muuta kuin ihmisoikeus
Ja oikeus työn ja valon,
Niin luomisvoimamme nostaa vapaus,
Kuin kevät auringon palon.
On meissä intona ihmisrientoja
Ja kuohuja korkealle:
On mielenkiihkoina luoda muotoja
Elämään kaikkialle.
Niin ihmiskunta, kuin luonto valtava,
On muotojen luomispaja,
Ja maa, kun sankari pois on muuttanna,
On muistojen pyhä maja.
Sen majan täyttävät teot taiturin,
Ne elämää täällä jatkaa:
Ne tunteen työntävät uusiin aaltoihin,
Tääll’ uusivat innon matkaa.
Tuusulassa 16/10
VAIHTELUA.
EILEN.
Päivä paistoi, aalto välkkyi,
Kevätlinnun laulu helkkyi,
Tuuli haastoi hongistossa.
Kuvittelin, toivottelin:
Mun on Anni kainalossa.
TÄNÄÄN.
Mikä maailmass’ on varmaa?
Aalto on kuin taivas harmaa,
Mets’ on musta, myrsky hurja,
Annia en nää, en kuule,
Luontokin on mulle nurja.
HUOMENNA.
Huomenna — niin toivon, luulen
Linnun laulavan taas kuulen.
Astun onnellisten laivaan,
Jota tuutii purjetuuli —
Näen Annin silmäin taivaan.
Pain. 11/11
ONNEN-OPPI.
Suomennos.
Vanha pöytälaulu vuodelta 1793. Alkuaan A. G. Silverstolpen tekemä.
Muodostellut 20:nnen vuosisadan ihanteitten mukaan Valfrid Vasenius.
Näkeväsi luulet autuaan,
Kun joku kansojen johtaa kohtaloita.
Tunteeko hän rauhaa silloinkaan? —
Öin pelkää kuolemaa ja kapinoita.
Ei voi valtiaiden
Arvo, mahti maiden
Muuttaa uskoani,
Onnen-oppiani:
Autuas, ken muita rakastaa
Ja — huomaa! — itsensä unhottaa ken voipi,
Sorroksistakin hän sointuaa,
Ja rauhan, riemun kannel häness’ soipi.
Kysy sotakentän urhoa,
Hän autuaastiko hurmetöihin suostuu?
Onko onni hällä teltassa,
Kun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu?
Ken on Hannibali,
Hän on kannibali.
Kurjaa kunniata!
Uskon oivempata:
Autuas ken muita rakastaa j.n.e.
Luulet kultaa onnen seuraavan?
Oi, muista Lyydian Kroisokuningasta:
Hänpä nousi päälle valkean
Ja luopui aarteinensa maailmasta.
Rikas murheen tuttu,
Se on vanha juttu.
Muut voi kulta voittaa,
Mulle laulu soittaa:
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.
Ken tuo onnen luota laumojen,
Kun politiikasta käypi huutamassa?
Hermonsa hän myöpi maineesen —
On sitten sanatooriin sortumassa.
Onniraukan moisen
Sallin voittaa toisen.
Mulle työ tuo rauhaa,
Mielentyyntä lauhaa.
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.
Vallankiiltoako kaipaisin,
Kun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa?
Kun mun tieni puhkee ruusuihin,
Ne kuihtukuivat laakeritkin maksaa.
Lievitystä antaa,
Ystävyyttä kantaa,
Siin’ on onnentaika
Tuo se, armas aika!
Sillä autuas, ken rakastaa
Ja jot’ ei karsaus eikä kiukku paina:
Sorroksistakin hän sointuaa,
Käy häness’ onnen auvovirrat aina.
Pain. 18/11
TUTTU TÄHTI.
On tuttu tähti: se valaisee
Ja lämmittää joka hetki;
Se pientä, suurtakin palvelee
Ja kauan kestää sen retki.
Sen väsy siivet ei lennostaan,
Ei uuvu sydämen juuret,
Vaan sill’ on voimia matkassaan
Ja tarkoituksetkin suuret.
S’ei pyydä lämmintä, antaa vaan,
Vaikk’ itse jäätä se kohtaa;
S’ei vaadi, valkeutt’ antaissaan,
Vaan hornankuiluunkin hohtaa.
Jos sille aukean selkäs suot,
Se sulle lämmintä kantaa;
Jos mustan muotosi siihen luot,
Se kirkkauttansa antaa.
Jos missä kalmakin kammottaa,
Yö valtakelloja soittaa,
Niin tähden silmä siell’ aukeaa,
Ja hallan vallat se voittaa:
On metsä vihreä, virta soi
Ja lintu ilmoja liitää. —
Oi, ihmismielikin, mikset voi,
Kuin tähti, lämpöisnä kiitää!
Kun lämpötähtenä loistaisin,
Niin onnistuttaisin muita,
Ja veisin ilmoihin kirkkaihin
Maan kylmäkarmeita kuita.
Pain. 9/12
PAIMENLAULUJA.
Argentiinalaisiin säveliin.
1.
Viihdy täällä, impi kukka,
Helmisilmä, tummatukka!
Pelkään, tuolla vie sun hukka,
Jos mun seurastani jäät.
Etsineekö mieles muita?
Tääll’ on ylhäisiä puita,
Lintujakin laulusuita —
Niiden seurassa mun näät.
Sulle, laululintu suurin,
Suojan täällä valmistan;
Lemmestäni laitan muurin,
Kukkavallin valtavan.
Niin me, pieni perhekunta,
Teemme toivontaikoja,
Näämme onnenpäivist’ unta,
Luomme onnenaikoja.
2.
Tupa kylmä; honkametsä ympärillä tohisee.
Tuvan jättää hento tyttö, korvessa hän harhailee.
Kesken loppui mökin leivät,
Vilu, nälkä äidin veivät,
Mihin taatto eksyi, eivät
Tunne — tuuli arvannee.
Pieni lintu tuulten teitä lenneskellä oivaltaa,
Mut ei siivet nosta meitä, jalkoja ei päästä maa.
Kylä kaukanako lienet,
Mihin, metsä, orvon vienet,
Mihin eksyy maassa pienet?
Puissa tuuli touhuaa.
3 a.
Taimi pieni nosti päänsä
Sydämeni mullasta,
Jätti talven, jätti jäänsä,
Tahtoi kerran kukkia:
Siksi etsi aurinkoa —
Silloin löysi tyttösen.
Päivä kirkastutti mielen,
Nosti tunnon kukkimaan;
Poisti hallan karsaskielen,
Antoi onnenlaihojaan: —
Pirtissä nyt aurinkona
Loistaa äiti lapsien.
3 b.
Elämää ja kuolemaa se armas aika aaltoaa.
Riemu kuihtuu, murhe haihtuu, kaikki on maassa vaihtuvaa.
Rakkauden kultakuplat rauhan onnen heijastaa.
Joskus pilvi meitä peittää, joskus päivä hohtelee,
Hellettänsä taivas heittää — jäilläkin se leikitsee!
Niinkuin lasta, leikitellen luoja meitä kohtelee.
4.
Riennä, riemu, täällä vuotellaan,
Sulle sydämeni säästän.
Laita lintus laulamaan
Mulle kevätkultiaan —
Ylioksalle sen päästän.
Riemun rastas rakkautta juo!
Vapautta sulle sallin.
Luonnon kaihokannel tuo,
Sydämeni soida suo,
Elämälle annat mallin.
Pain. 16/12
OLVILAULU.
Vanhaan tapaan.
Monesti vanha polvi
Se on kuin vanha olvi,
Niin katkera ja haikea
Ja vaikea.
Monesti nuori polvi
Se on kuin uusi olvi,
Niin kuohuva ja kiehuva
Ja riehuva.
Täys kypsynyt miespolvi
On täysin käynyt olvi,
Niin tenhokas ja tarmokas,
Täys arvokas.
VIIPYESSÄNI.
Miksi täällä viivyttelen,
Miks’ en riennä kauas pois?
Hänet, jota etsiskelen,
Muualt’ ehkä löytää vois.
Yksi tyttö tänne kiintää, —
Eikö muita neitoja? —
Niityt vihreöinä siintää,
Kaikkiall’ on kukkia.
Povi puhdas, huuli hellä,
Teillekö näin laulelen?
Eikö joka tyttösellä
Syki sydän lämpöinen?
Tääll’ on tyttö toimijalo,
Käsi töillään tenhoaa;
Tääll’ on lämmin, puhdas talo, —
Minutkin se puhdistaa.
Pain. joulukuussa.
AIK’IHMINEN.
Kun lapsi kasvaa suureksi,
Ken sitä silloin holhoisi?
Hän lähtee suureen maailmaan
Ja itse ohjaa kulkuaan,
Tiet itsellensä raivaa.
Hän itse hoitaa kontuaan
Ja käypi töistään vastaamaan,
Hän aarteet itse kaivaa.
Hän valmis tiellään, toimissaan
On oikeutta valvomaan,
Ja vaikk’ ois rosvoparvessa,
Hän muistaa ihmisarvonsa,
Kuin vaatii valpas tunto.
Ken kunniata tunteva
Voi ahdistaa sen arvoista,
Jot’ aateloipi kunto?
Mut itsekäs kun naapuri
Hänt’ ahnein mielin maanitti:
”Myö mulle tahtos ohjakset
Ja sydämesi toivehet,
Niin kullat, arvot annan!”
Hän vastaa: ”Kullan arvoinen
Vaan vapaana on ihminen,
Siis vapauteni kannan!”
Ja työtä, työtä huutaa hän,
Kun oman tuntee tehtävän:
Hän hyörii, pyörii päällä maan;
Vaikk’ aatos kiitää korkeaan,
Työ tähtää synnyinmaata,
Ja koti vaikk’ ois korvessa,
Ei ihmiskunta, maailma
Silt’ unhottua saata.
Hän maailmass’ on maailma,
Kuin tähti tähtein parvessa:
On oma kansa parvi se,
Jok’ antaa ryhdin riennoille,
Työpohjan ihmistöille.
Hän maansa tahtoo toimimaan
Vapaana miehen suunnassaan,
Sen johtaa ihmisteille.
Hän mielet täynnä tulta lois,
Aik’ihmisiksi kaikki sois.
Ja horjumatta, vankkana
Hän nähdä tahtois joukkonsa,
Ei nuottaan juoksijoina.
Vaan omin käsin, omin päin,
Niin parvittain kuin yksittäin
Tään maansa vartioina.
Aik’ihmisiä milloin maa,
Tää Suomi, kyllin kasvattaa?
Ja milloin meit’ ei eksytä
Yövallat valon reitiltä,
Kuin lasta alkavata?
Oi, silloin aamu selkiää,
Uus aika maata yllättää
Ja ohjaa maailmata!
Kun kansa kasvaa kunnossa,
Ken voi sen silloin holhota?
Se itse kääntyy maailmaan
Ja itse ohjaa kulkuaan,
Tiet itsellensä raivaa.
Se hoitaa maansa, mantunsa
Ja tahtoo töistään vastata
Ja aarteet itse kaivaa.
Pain. joulukuussa.