HELLI.

KEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ.

Täält’ etelästä sinne pohjolaan
Jo kevätlinnut lentää laulamaan.
On sydän heillä Suomen lapsillen
Niin hellä, lämmin — kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja,
Suloa, rakkautta, sointuja
Ja keväthenkeä — ne kaikki, ne
Myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää,
Jok’ uskollinen on ja ymmärtää.
Hänelle tiukuttakaa erikseen
Mun sydämmeni laulut sydämmeen.

2/4 1888

HÄN KOTONA.

Hän on kuin rauha, järjestys,
Kuin kevät-aamun henkäys.
Ja hänen pikku kammarinsa,
Sen pöytä, tuolit, kirjasto
Ja lelut — joutilaat nyt jo —
Niin somasti ne sointuu toisihinsa,
Ett’ aavistan kuin armahaksi
Hän kerran kodin kaunistaa
Ja kuinka hänen henkeänsä
Jokainen kohta heijastaa.

Kun palajaa hän koulustaan,
Niin kohta muistaa serkkujaan.
Niin itse unhottuu hän heihin
Ja tietämättä palvelee.
Mut aina sentään hallitsee:
Hyvehen valta suur’ on meihin,
Kuin valo muovaa kukkasia,
Niin hänkin ympäristöään.
Ah, onnellista aikaa silloin
Kuin valaisee hän perhettään.

7/8 1888.

MATKAVAUNUSSA.

Minä myrskyssä ja pakkasessa
Kuljen kaupunkihin kaukaiseen.
Matka viipyy tuiskun tuprutessa,
Kylmänhenki pyrkii sydämmeen.
Kenties jähmettyisin pakkasehen,
Jollet sydäntäni lämmittäis.
Mieleni nyt siirtyy keväimehen,
Vaikka kuinka nurkat jyskyäis.
Vaikka torkun matkavaunussa,
Vieras kansa ympärilläni,
Mielessäni kotivalkea
Leimuaa, kun muistan silmäsi.

Königsberg 5/3 1888.

YÖLLÄ.

Nuku, armas, siellä kotosella,
Sisko kultasesi kupehella.
Silmiesi sinitaivosen
Kattaa kansi tummaripsinen.
Unelmista
Suloisista
Punehtuvat poskuesi,
Rauha täyttää sydämmesi.
Sydäntaivahasi kirkkahan
Uni verhoo untuvainen.
Sinust’ annan kaiken maailman,
Ollessas noin ihanainen.
Mutta yö sun näkee vainen.

Königsberg 4/3 1888.

VÄLTÄN PULAN.

Sinä kullan murunen,
Kullan puhtahimman.
Minä vasken palanen,
Vasken ruosteisimman.
Minä kultahan kun sulan,
Vältän ruostumisen pulan.

21/3 1888.

AURINKONI.

Kuu kiertää maata yhtenään,
Se siit’ ei pääse minnekään.
Maa aurinkoa kiertelee,
Siit’ elää, siitä riemuitsee.
Ja minun sydämmeni, se
On pyhitetty Hellille:
Hän maani, aurinkoni on
Ja taivahani tahraton.

1888.

HENKENI.

Mun henkenikö vanhettuis?
Ei koskaan, milloinkaan!
Se on kuin taivaan tähtönen
Ikuinen loistossaan.

Se yhtyy tähtein kiertohon
Ja kulkuun auringon,
Maan kaikkein maitten keväimeen
Se yhdistynyt on.

Ja kaikkein kansain innostus
Minussa puhkeaa
Ja kaikkein aikain toivehet
Mun toivomahan saa.

Ja kiihkot kaikkein hurjimmat
Mun nostaa kuohumaan.
Mut sydämmeni kuvastaa
Myös taivaan kirkkainnaan.

Syliini tullos, immyt, siis
Kevääsen ainaiseen!
Sun nuoruutesi kautta taas
Ma liityn nuoruuteen.

Jos sitten tappais minut syys
Ja talvi hautoais,
Niin joka kevät henkeni
Elohon puhkeais.

Ja niinkuin meri virrat maan
Poveensa painaltaa,
Niin suonet kaiken elämän
Minuhun pulppuaa.

l5/1 1889.

MUISTELLESSA.

Maailman pauhinassa
Sinutko unhotan?
Sinua muistellessa
Unhotan maailman.

Sinua muistellessa
Mieleni rauhoittuu.
Maailma pauhatkoonkin,
Mieleni rauhoittuu.

Kuvasi sydämmeeni
Suloa ammentaa,
Kuvasi mielestäni
Pahuuden kukistaa.

Sinua muistellessa
Katselen taivaaseen,
Tarkastan kotijärven
Tyynehen syvyyteen.

VILSKEESSÄ.

Joukot vilskuu ohi silmiäni,
Yksin, armas, asut mielessäni.
Istun, syön, juon täällä ulkona
Aatokseni seuraa sinua.

Katua kun astun valtavata,
Silmissäni huomattavaa sata,
Joukossa tok’ etsin sinua,
Silmies ja sielus suloa.

Silmä etsii, joutuu petetyksi:
Yks on Suomi, Hellikin vaan yksi.
Silmää viehättää voi tuhannet,
Yksin sydäntäni hallitset.

Katuvarret kantaa loistavinta
Tavarata kaikkein kallihinta.
Silmiäni kiehtoisivat ne,
Jos ne ostaa voisin Hellille.

Sit’ en voi. Ne hylkään hyvillensä.
Köyhä lahjoittaa vaan sydämmensä.
Kaksi uskollista sydäntä
Kaks on rikkauden lähdettä.

MERELLÄ.

I.

Syvästi meri huokaa,
Sen rinta kuohuaa.
Mut rauhallisna taivas
Valoa vuodattaa.

Min’ olen meri, minä,
Levoton, aaltoinen.
Sin olet taivahani,
Valoisa, rauhainen.

II.

Jos kanssani laivass’ oisit,
Jos ynnä nyt kuljettais,
Niin maailman myrskyt meitä
Ei epäilyksehen sais.

Vaan saaren kaukaisen rantaan
Meit’ tuuli tuutien veis.
Siell’ ain’ olis kevät-ilma
Ja lintuset lauleleis.

Siell’ aina on kevät-ilma
Miss’ asuvi rakkaus:
Siell’ onnellisten on saari
Ja riemujen rikkaus.

III.

Kuvasi, armas, kannan
Nyt vasten rintoain
Ja sinut itses kätken
Syvällä sielussain.

Voi laivan myrsky murtaa
Ja kenties uppoan,
Mut sinut sielussani
Vien aallon pohjahan.

SE.

Ken ei voisi loistoakin voittaa,
Kun sit’ elämänsä läpi koittaa?
Ken ei ulkokauneutta saisi,
Kaikkensa jos sille lahjoittaisi?

Rakkautta tuskin ostaa jaksaa,
Myös ei myödä: — lempi lemmen maksaa.
Se on rikkain, jota rakastan,
Kaunihin se, jonka omistan.

UNESSA.

Sinua suutelin unissani.
Niin puhdas oli se kohtaus.
Olin äärettömästi onnellinen.
Niin syvä oli se rakkaus.

Ei himon hiutua karkeata
Viel’ yhtynyt siihen suudelmaan,
Vaan murheen sortama mieli siinä
Sammutti onnenjanoaan.

Mut sitten erosimme — sin’ itkit
Ja minua vihloi niin haikeaan.
Sen teki aatos, tuo julma aatos,
Ett’emme yhtyisi milloinkaan.

SIITÄ HERÄTTYÄ.

Miks uskonut olen joka solun
Ja joka rahtusen, hiukkasen
Meiss’ olleen toisiamme varten?
No miksi houkko nyt uskoin sen!

Kaikk’ usko onko vaan pettymystä,
Vaan hetken lievitys sairaallen?
Totuutta varmaa vartoessa
Vaan satu kerrottu lapsellen?

TOTELKOON!

On hulluus järjen silmillen,
Kun Helliä rakastan.
Mut luonnonlait on sydämmen
Ja niitä noudatan.

Ei järki kauan vainottu
Ja vaivaiskasvuinen,
Voi luonnon mieltä ymmärtää —
Totelkoon nöyrtyen!

Tai kasvakoon ja nouskoon se
Sydämmen suuruuteen,
Niin eivät aina riitele,
Vaan käyvät rinnakseen.

Ja sitten — sen jo aavistan —
Ei naura järkikään,
Ett’ Helliäni rakastan
Kuin valo lämmintään.

ILOITSE.

Iloitse, Helli, pilvet pois,
Ja nauti elämästä!
Sydämmes auki luonnolle!
Juo reippautta mielelle
Elämän hyörinästä.

Siks on niin kaunis maailma,
Siit’ että iloitsemme.
Iloa suosii Jumala,
Vaan murhe pitää nurjana,
Ilo on kiitoksemme.

Iloitsee päivänperhonen,
Iloitsee kevätkukka.
Syy iloita on ihmisen,
Elämä olkoon ikuinen
Tai periköön sen hukka.

Iloa, tyyntä riemua
Siis sydämmeesi päästä.
Ei kevätpäivä valoa
Ja lintuin riemulaulua
Maan asujilta säästä.

Kun joutuu syys, niin silloinkaan
Iloa elä heitä.
Se sydämmeesi rauhaisaan,
Kuin lampun valo varjossaan,
Maan myrskysäiltä peitä.

Kun kuihtuu ruusut nuoruuden,
Keväimen lyhyt laina,
Sydämmen ilo hiljainen,
Elämän puhtaan kukkanen,
Se suojaa, armas, aina!

Kun kohtaat milloin murhetta,
Se kestä uljahana.
Siit’ ylene taas puhtoisna,
Kuin valkojoutsen aallosta,
Iloisna, kirkkaampana.