KUUDES LUKU.

”Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!”, ajatteli Maissi
katsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä
täällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa,
mutta isänsä kysymys: ”Maissi, mitä siellä nyt uneksit?” herätti hänet
haaveistansa, ja hän vastasi: ”Ajattelin vain katsellessani noita
kellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän päästä
Mannikin lähtee pois.”

”Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla
saa”, sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen
itseksensä: ”Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen.
Kyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi
valkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun
Manni lähestyy — mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan.
— Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.”
Nyt hän huusi: ”Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä
ilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa
hän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on
luvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan
kannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa
Pöyhkeälään.”

”Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.”

”Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että
voisimme hylätä isomman palkan.”

Maissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka
makasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan
ulospäin punastui hän — samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni
astui sisälle.

”Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?” kysyi
Kylvö.

”Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen
tulevat.”

”Vai niin”, sanoi Kylvö. ”Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän
elämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin
kymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä.
Torpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin
maat paremmin viljellyiksi.”

”Kuinka Salon torpassa voitiin?” kysyi Maissi.

”Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä
ottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja
vähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille,
sanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä
veron maksettuanne torppaan jää.’”

”Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.”

”Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina
eteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.”

”Hyvä on patruuna minullekin ollut”, sanoi Maissi. ”Kuinka paljo
maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän
olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea
hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin
ikävältä.”

”Mihinkä sinä lähtisit?”

”Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle”, vastasi
Kylvö. ”Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei
päätökseni vielä ollut oikein varma.”

”Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava;
mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan
kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen.
Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.”

Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte
lämpimästi: ”Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja
sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen
alueelle.”

Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti
Pöyhköselle.

Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli
varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli
vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin
että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla
matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät
hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin
sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili
sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa
toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä
hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. ”Kun tulen jouluksi kotiin”,
sanoi hän, ”poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.” Maissi hymyili. Niin
hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen
kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.

Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa
kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.

Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat
turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:

”Sua muistan syksysäällä
rajutuulen raivotessa,
puista lehtein lentäessä,
muistan, koska kuutamolla
kuvauupi taivo kirkas
jäisen järven iljanteissa;
milloin mua muistat — milloin?

Sua muistan kaikin ai’oin,
päivän puoleen pyrkiessä
sekä maille kulkiessa.
Muistan täällä, muistan tuolla
tähtitarhan tuolla puolla;
— milloin mua muistat — milloin?”

Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi
multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia
puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat
nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen
tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena
kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän
lempeämmäksi, ja hän sanoi: ”Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta
nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni
lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.”

”Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät
varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta”, vastasi nuorukainen. Vaan
katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää
ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois,
sanoen: ”Kyllä olen valmis, herra eversti.” Nuorukainen oli paraan
keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi
itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt,
tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:

”Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta vuotta
talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan,
että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.”

Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin.
Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte
hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten
kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: ”En tahtoisi
olla rikas”, ajatteli hän, ”sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän
ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän
on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä,
niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.” Kauan ei
nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä,
ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti
Helsinkiin.

”Tuokaa hevonen”, huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka
istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin
Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli
myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä
nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu.
Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat
erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta
kestikievari sanoi hänelle: ”Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä
toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.” Hevonen oli pian valjastettu, ja
kyytimies ajoi kestikievarista.

Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. ”Olen”, vastasi hän.
”Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla
kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen,
toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä
tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään
paljoa kuin taivaan linnuilla.”

”Mitä sillä tarkoitat, että sanoit ’kristitty ihminen’? Eihän meillä
pakanoita olekkaan.”

”Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat
nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää,
ärjäsevät: ’Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.’”

”Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta
älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin,
sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten
isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä
ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat
minulle olleet.”

”Onko herra Eurajoelta?”

”Olen”, vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi,
ennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi:
”Mikä sinua vaivaa?”

Nuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: ”Herra, näettekö mökkiä
tuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten
rikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!”

”Nuorukainen!” huusi Manni. ”Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en
tuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, — mutta äiti, sinä olet
poissa!”

Kaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja
menivät mökkiin.

”Priita”, lausui Junno, ”veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli,
ja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä
hetkiänsä huojentaa.”

”Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?” kysyi Priita
kummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että
murheen kyyneleitä.

Junno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi
lopuksi: ”Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit
Jumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.”

”Sen tahdon tehdä”, vastasi Manni vakavasti.

Kauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas
matkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä
kanssa istui, kun rosvo heidät ryösti.

”Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties
vielä elossa”, sanoi Manni. ”Mutta”, lisäsi hän, ”miksi et sinä äitini
kuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?”

”Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, — ei ollut
silloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa.
Tultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen
ylpeäksi ja ajattelin: ’kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.’ Luulin
rikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta
rakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla
mökissä.”

”Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten
olet luulossasi erehtynyt?”

”Kyllä koetan mieleni muuttaa”, vastasi Junno.

Pian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo
Lauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he
vielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni
kertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään
puutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa
ja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia
elämänvaiheitansa.