KERON HEIKKI.

Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean
heistä täytyy aivan vähästä, jopa aivan tyhjästäkin alkaa elämänsä,
sillä eivät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä.
Pienen ja velallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen
koki hän toisien vanhempien sisarustensa kanssa olla vanhemmillensa
apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki
vähäisetkin voimat tarvittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli
oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle
terveellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekevän kansan menestys
riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä
hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kovassa koulussa oppikin Heikki
ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätevimmäksi työntekijäksi ja tämä
pätevyys huomattiin hänessä jo aikasin.

Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja varttui
vaan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei
ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä
aikoina, jolloin sivistys sanoma- ja muun kirjallisuuden kautta alkoi
kirkkaan kynttilän tavoin tunkeutua syvimpiin kansan kerroksiin,
levittäen lämpöä ja valoa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja
vastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku,
jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli avonainen valoa vastaanottamaan.
Nämä sitten rupesivat voimiensa mukaan sitä levittämään
ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä
vaan edisti heidän tarkoituksiaan.

Heikki oli niiden joukkoon kuuluva, joiden henki kaipasi ja himoitsi
tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki
kirjoja lainaksi mistä vaan sai, joita hän sitten jouto- ja
lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli
vähäpuheinen ja hyvin siivo luonteeltaan. Vanhempiaan totteli hän
kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä vastaan pienimmässäkään asiassa.
Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti
kulumaan kirjojen ääressä.

Kun Heikki varttui ijässä, ymmärryksessä ja kätevyydessä, rupesi hän
loma- ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten
myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hyvää ja siistiä, sai hän aina
yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän
lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta,
minkä varat milloinkin kannattivat. Tätä pitkitti hän niin kauvan, että
hän sai vakinaisen sanomalehdenkin itselleen.

Näin hän alkoi pienestä pitäen ja vähitellen vaikutuksensa. Tämä kyllä
herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin
lukuhalua. Eipä kaikki kotiväkikään hyväksynyt hänen toimiaan, sillä
toiset sisarukset mielivät nurkua, että Heikki muka menettää talon
yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta
pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista
kuullessaan sanoi hän: ”Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki
tekee kuitenkin kaksi vertaa työtä kuin te muut.”

Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olevassa
mökissä asuvan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin
kasvinkumppani ja lapsuuden ystävä, sillä pienuudesta pitäin olivat he
olleet melkein joka päivä yksissä. Tämän tähden olivat he niinkuin
sisar ja veli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä
hyvin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään
mitään virkannut.

Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä
kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin
paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä.
Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään
ilolla ja tunsipa hän jotakin hoivaa sydämessään kun heidän talossa oli
joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.

Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella
kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi
kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi
se vastakaiun. Aivan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä
toivoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toivonsa toteutuvan. Tämä kaikki
oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään
aavistusta, että Heikin ja Hannan välillä oli jotakin semmoista.

Minä en huoli ruveta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa,
sillä onhan se vaan niin tavallista. Mainitsen vaan sivumennen, että
Heikin vanhemmat kovin ällistyivät, kun hän eräänä iltana meni heidän
kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette,
ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siivo Heikkinsä
rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.

”Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta
onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään vastaan sanomista”,
sanoivat vanhukset ja sillä se asia oli päätetty.

Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli aviopari ja siinä se
oli koko asia.

Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuolivat molemmat Heikin
vanhemmat ja kaksi sisarta; kova kulkutauti surmasi heidät. Kova suru
valtasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi
hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilyvään tyhjään avaruuteen.
Vanhemmathan olivat olleet ne, jotka voivat koossa pitää lukuisan
perheen velkaisessa kodissa, karulla ja vähän viljellyllä maalla. Nyt
olivat heidän johtavat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä
kangistuneet, ja jälkeen jääneet olivat kaikkea turvaa, tukea ja johtoa
vailla heitetynä oman onnensa nojaan.

Kun vainajat olivat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei
ollut muuta neuvoa kun täytyminen ruveta keinottelemaan miten olla,
kuten elää. Jokaiselle kävi selväksi, että perheen oli mahdoton
köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset veljet halusivat lähteä muualta
onneansa etsimään, kun vaan vähänkin saisivat perintöä vanhasta
kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän
kodista, jossa hän oli ensimmäisen päivän valon nähnyt. Sentähden
tultiin vihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan
toisille veljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan
vanhat velat.

Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys
kadehdittava ollut. Suuri velkakuorma ja perillisten maksut niskassa,
karu ja vähän viljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne
väyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto
käytettävänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei
syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli,
jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tulivat. Moni ymmärtäväinenkin ihminen
piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena
hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki olivat siitä
yksimielisiä, etteivät he pysy pesillänsä kahtakaan vuotta.

Kylä, jossa Heikki ja Hanna olivat syntyneet, kasvaneet, elämänsä
eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän
syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteivät nämä kaukaiset
kyläläiset voineet olla osallisina siellä oleviin yhteiskunnallisiin
laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa
lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eivät kyläläiset voineet sitä
hyväksensä käyttää.

Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt
oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selvillä mitä kyläläiset heistä ja
heidän yrityksestään arvelivat. Kuitenkaan eivät nämä ala-arvoiset
arvostelut vaikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiväthän he
itsekin, etteivät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eivät
itsekään tohtineet ajatella ja toivoa mitään; he olivat vaan ryhtyneet
niihin toimiin sen vuoksi, etteivät he voineet toisin tehdä. Mutta
vaikka niin oli, tunsivat he tykkönään salaista voimaa ja luottamusta
Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteivät he peljänneetkään, jos
eivät suuria toivoneetkaan — he olivat vaan ja katsoivat rohkeasti
tulevaisuutta silmiin.

Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi
rappiotilastaan kävivät he rohkeasti ja rivakkaasti työhön käsiksi.
Siinä he sitten tekivät työtä ja he tekivät sitä ilolla ja
velvollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli
työteliäisyys, säästäväisyys ja tyytyväisyys, eivät he koskaan
joutuneet suurempaan hätään, eivätkä tarvinneet turvautua muiden
ihmisien apuun.

Vaikka taloudellinen edistyminen kävikin hitaasti kuten tyhjästä
alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein
kyllä olivat varat vähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja
ostettiin muuta hyvää kirjallisuutta, minkä milloinkin varat sallivat.
Tämän pitivät he välttämättömänä tehtävänään, sillä olihan kumpikin
heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli
sisällinen tarve, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän vuoksi saivat he
kuulla monta pisto- ja ivasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka
muka Kerolaiset tarvitseisivat ne markat pudottaa juurisaaviinsa, mitkä
he tuhlaavat ”aviisuihin” ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista
samankaltaisista mietelmistä huolivat he viisi, sillä eihän kukaan
ollut heidän juurisaaviinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he
olivat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he
vastakin voivat niin tehdä. Tämän tähden he pitivät tuonkaltaiset
puheet pelkkänä typeryytenä ja lukivat ne varat, mitkä he panivat
kirjallisuuteen, välttämättömien menojensa joukkoon.

Tällä tavalla edistyivät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja
ahkeran työnteon kautta aineellisissa varoissa melkein itse
tietämättään. Kyläläiset eivät juuri paljo pitäneet lukua noista
toivottomista Kerolaisista, jotka olivat oman onnensa nojaan heitetyt
taistelemaan toivottoman velkakuorman alle. He eivät tienneet heidän
taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä
kukapa niitä olisi viitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei
kumminkaan mitään tule. Sen he vaan tiesivät että Heikki ja Hanna
asuvat Kerolla ja että he ovat köyhät — hyvin köyhät.

Uusia puuhia ja velvollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle,
sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eivät he kuitenkaan
murheella vastaanottaneet tätä uutta väen lisäystä, vaan he iloitsivat
sydämestään ja kiittivät Jumalaa terveistä ja kauneista lapsista. —
Näistä he saivat monta iloa ja huvitusta, heidän muutoin niin
yksinäisessä elämässään.

Kun he itsekin olivat lukemisensa kautta saaneet jo vähän valoa ja sen
kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti
Heikki miettimistään, kuinka hän saisi levitetyksi valoa kansalaisiinsa
ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä varsinkin huomasi hän
vallitsevan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen
kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin virsikirja
ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli
seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous,
epärehellisyys, oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa tuntemattomuus
vallitsi kaikkien kesken.

Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita
käsiteltävänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni
kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia väittelyitä ja pian huomasi
hän, että asiat alkavat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän
kyläläisiä, jotka aina rynnistivät miehissä kokouksiin, vastustamaan
kaikkea, mikä vaan vähänkin oli edistykseen päin, vaikkeivät he monasti
kirkossa käyneet. Nämä ne olivat, jotka nytkin suurella pauhinalla
änkäsivät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain
mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki
pyysi puheenvuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuvassa ja selvässä
puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olevasta asiasta paras
tulisi. Tyyni hiljaisuus vallitsi koko pitkän ajan, mutta usean
syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilvehymy.

”Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet”, sanoi Kälppilä, kun Heikki oli
puheensa lopettanut.

Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän
mielestään niin oivallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi
tyytymätön murina, sillä eivät he voineet hyväksyä Kälppilän
hävyttömyyttä.

Heikki ei vastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä
vetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois.
Asiat kokouksessa menivät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauvan
sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten
tähden.

Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään.
Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin
kovin vähän käsittivät tehtäviään, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan.
Raaka tietämättömyys ja väkivalta, rikkauden varjossa, ohjasi
nurinpuolin asioita, vieläpä vallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä
puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän
kyläläiset olivat takapajulla muihin verraten ja eipä kummakaan, kun ei
heillä ollut mitään valoa saatavissa.

Metsätaivalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä
tavalla hän voisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa.
Mutta vaikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja valinnut keinoja
asian auttamiseksi, eivät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata
yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän
vaan saa levenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka
tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino levittämään valoa
ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarvitaan varoja ja mistä ne
tulevat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toivomistakaan, sillä eivät he
tunne sen tarvetta. ”Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä
tekisin”, mietti Heikki edelleen. ”Minä ostaisin omilla varoillani
kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en voi tehdä,
sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän
näkyvät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietävän ... voimaton
olen poloinen ... en voi mitään, vaikka halut ovat hyvät.”

Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän
vähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus vaivasi
häntä sielläkin. Vaikka kyläläisensä olivat häntä niin halveksineet ja
ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä vastaan ollut kuitenkaan
mitään vihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aivan helposti
käsitti sen, että he ovat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin.
He eivät voineet toisin tehdä ja olla, sillä he eivät paremmin
ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon
halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut,
kun vaan olisi ollut mistä lainata. Omasta vähäisestä kirjastostaan
lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut
kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän vihdoinkin sai, olivat
revityt ja liatut aivan pehkuiksi. Näin kävi sentähden kun ei niillä
ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen
toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei viimein tietty missä
kirja oli. Tämän vuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.

Heti Heikin kotiin tultua huomasi vaimon tarkka silmä, että hänen
miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin
kysymyksiä, mutta sai niin umpi- ja hajamielisiä vastauksia, että häntä
oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun
syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa vuoksi nyt aikaa;
sentähden täytyi hänen tämä tehtävänsä lykätä illemmaksi.

”Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet niin kummallinen?” kysyi vaimo
Heikiltä aikaa saatuansa.

”Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään vaivaa”, sanoi Heikki ikäänkuin
havahtuen.

”Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa.”

”Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni
valoa, jonka tarpeessa tunnen heidän olevan, mutta en ole keksinyt
mitään pätevää keinoa”, selitti Heikki.

”Et mitään keinoa?”

”En.”

”Sepä kummallista, mutta vastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään
johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen vähän saanut mitä sinulla
on?” sanoi vaimo ja katsoi miestänsä terävästi silmiin.

”Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän”,
vastasi Heikki.

”Siinä tiedossahan on selvä ohjelma mietinnöllesi.”

”Ja minkälainen?”

”Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista.”

”Sen kyllä olen jo kauvan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras
keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme,
mutta en keksi keinoja, miten saisin varoja siihen.”

”Kyllä varoja aina saapi, kun vaan on hyvää tahtoa”, sanoi vaimo
melkein nuhtelevaisesti.

”Mitä? Tiedäthän, etteivät meidän varamme riitä semmoisiin uhrauksiin
ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hyvää tahtoa niitä
niin hyvän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo
ennakolta tarkoin lukuun ottanut”, sanoi Heikki ikäänkuin
loukkaantuneena.

”Ei niin, äijäseni! Nyt olet väärin ymmärtänyt minua. Senhän aivan
hyvin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja varoja, että
voisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan
puutu hyvää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli vaan esitellä sinulle hyviä
keinoja tarkoituksesi saavuttamiseksi.”

”No annas kuulla!”

”Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme voi hyvään
tarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun
matkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?”

”He ovat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten
sanoisivat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja vieläpä
rupeaisimme muiltakin keräilemään?” sanoi Heikki puoli nolona.

”Missä he sen tekivät?” kysyi vaimo vähän hämillään.

”Kuntakokouksessa.”

”Ja mistä syystä?”

”Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista
erästä asiaa, jonka tunsin väärin menevän.”

”Tässä ei tarvitsisi kovin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka
niin typerä mahtoi olla?” sanoi vaimo.

”Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta”, vastasi Heikki.

”Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarvitse pitää suurta lukua, eikä
hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä
se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tavaroistaan,
joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän
olevansa paras mies pitäjässämme, vaikka on tyhmä kuin pässi.
Rahoistaan pitää hän niin kovasti kiinni, että ennen antaa sormen pois
kädestänsä kuin yhdenkään pennin. — Ei kukaan tarvitse paremmin
lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä varmaan senkin,
etteivät kaikki ajattele niinkuin hän”, selitteli vaimo innokkaasti.

”No ... no... Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo
asia ole minulle ennen selvinnyt! — — Minä koetan asiaa punnita
tyynemmin”, sanoi Heikki.

Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelevat ihmiset
olivat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa
rehellisinä, ymmärtäväisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä
oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasivat he,
kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina olivat perustaneet itselleen
riittävän ja vieläpä hyvänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin
sinä ilmoisna ikänä nähty olevan juovuksissa, vaikkei hän viinan
maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi vielä suuressa määrässä kunnioitusta
Heikkiä kohtaan.

Näin oikeastaan olivatkin asiat, vaikka tosin löytyi paljon semmoisia
tyhmiä, jotka eivät antaneet arvoa millekään muulle kuin sille, joka
oli yli tarvettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli
Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon
tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearvonsa tuntoa, ettei hän
ollut siitä selvitäkään.

Heikkiä helpotti niin tuo vaimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka
olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä
selkeämmäksi kävi, ettei hän millään muulla kuin vaimonsa esittämällä
tavalla voinut saada lainakirjastoa kylään.

                                                  ⸻

Joku vuosi on kulunut. Sillä välillä on Heikki koettanut kaikilla
mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut
lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut
muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hyvän eduksi. Mutta moni ei kuule
häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut
niitä mielestänsä sopiville henkilöille, johon jokainen asiaa
harrastava henkilö voisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta markkaa
. Usein sai hän kaikkien vaivainsa ja puuhainsa palkkioksi
kuulla kaikenlaista hienoa ivaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut
kuulevinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti
asiansa oikeuteen.

”Tämä keino ei kelpaa varojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa
menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla”, sanoi Heikki
eräänä iltana vaimollensa työstä tultuansa.

”No, minkälaiseksi?” kysyi vaimo.

”Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä
listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eivät näytä
mitään vaikuttavan”, sanoi Heikki.

”Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua
sinua vasten silmiä”, arveli vaimo.

”Niistä minä huolin viisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on väärä
ja oikean asian ei tarvitse väärän tieltä väistyä. — Kuinka sinä,
ystäväiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas
puolustaja, jopa niin innokas, että voit minuakin ohjata ja rohkaista”,
sanoi Heikki puoli-ihmeissään.

”Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut
aivan toiseen mieleen”, sanoi vaimo epävakaisesti.

”Minä en ole ensinkään enään horjuvalla kannalla, sillä minä olen
vakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on vaan pontta perillä. —
Hyväpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut”, sanoi Heikki.

”Kuinka sitten aiot alkaa?”

”Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset ovat osaksi jo
kehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun
matkaan; siten toivon saavani oman kyläläisetkin taipumaan”, selitti
Heikki.

”No, yritä häntä vaan ... saattaisipa se menestyä ... enhän minä häntä
todestaan...” sanoi vaimo peräänantavasti ja ikäänkuin hieman häpeillen
äskeistä epäuskoaan.

”Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talven tuloa”, sanoi
Heikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.

”Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo ovat kaikki”, myönsi vaimo.

”Ja monta muuta tarviskalua; tarvitsee saada terästä, rautaa ja
pärekatto-nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin
valmiiksi ennen talven tuloa”, lisäsi Heikki.

”Kyllähän se niin taitaa olla ... milloin aiot lähteä?”

”Ehkäpä sopisi jo huomenna, vai mitä sinä siihen sanot?”

”Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä;
siinähän se”, sanoi vaimo.

Oli jo niin syksy, että pellot olivat leikatut ja vilja osaksi
puitukin. Seuraavana päivänä rupesi Heikki laittelemaan
kaupunki-kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen
uutisrukiita, saadakseen tarverahoja, varsinkin kun nyt sai parempia
hintoja, kun ei maakunnasta vielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä
virrata viljaa.

Vaimonsa ja lapsensa hellästi hyvästi jätettyään lähti hän. ”Kun palaan
kaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston
perustamista varten”, sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti
hän ajaa hyryttelemään.

Nuorin lapsi käsivarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna
kartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauvan kuin
häntä vähänkään näkyi, ja sittenkin vielä kun Heikki oli kääntynyt
mutkan taa, katsoi vaimo yhä vielä kauvan aikaa, nähdäkseen, eikö
menijä vielä jostakin puunvälistä vilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa
vaipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli
liiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä
katsellessaan ja että lapset voisivat vilustua ja ehkäpä saada jonkun
taudin. Vasta sitten kun eräs lapsista sanoi: ”Äiti! Minulle tulee
kylmä”, havahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen.
Vaikka äitiä vilu karsi ja vaikka lasten leuvat lotisivat kylmän
tähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti
koemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kasvatetut; ainoastaan
pienin lapsi oli seuraavana yönä vähän levoton.

Heikki ja Hanna rakastivat toisiaan sydämestään. Vaikkei Heikin matka
ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta
kuitenkin sangen ikävältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä
tuo pitkällinen haaveksiva miehensä jälkeen katsominen.

Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti
kaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä
paikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt
asemansa oikein. Hän nimittäin oivalsi sen, että hänen ammattinsa ja
toimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli
hän ihmisiä kaikin puolin hyvästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli
vetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekivät kaikki kauppansa
tuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen
taloon ohjannut.

Heti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä vastassa. Hevonen
riisuttiin yksissä neuvoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen
vedettiin vajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt
ryhtyminen enään kaupantekoon.

Kauppamies vei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun-avausta; tupakkaa,
kahvia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.

Haastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli
syöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen vuode, johon hän pani
maata.

Aamulla ruvettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja
ostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili
sitä varten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.

Saatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hyvään järjestykseen, meni
Heikki kauppamiehelle hyvästi sanomaan.

”Helkkarissa ... nytkö jo...? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän
toki edes niin kauvan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan”,
puheli kauppamies, kävellen kaapillensa.

”En minä häntä nyt ... mitäpä minä hänellä...”, sanoi Heikki
katkonaisesti.

”Oh, ei hyvä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä”, sanoi
kauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olevan pikarin
täyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.

Hitain askelin läheni Heikki tuota punoittavaa pikaria; hän ryyppäsi
puolet sen sisällyksestä.

”Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin ... pohjaan”,
kehoitti kauppamies.

”En minä ... menee päähän”, esteli Heikki.

”Entäpä ... pohjaan vaan”, hopitti kauppamies.

Heikki totteli.

”Samaa päälle kuin allekin — kaksi silmää vierahalla, toinen silmä ja
toinen silmä”, sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.

”Minä en ole koskaan ollut paljokas väkeville; en enään uskalla ottaa,
sillä selvästi tunnen sen menevän päähäni ja minä en tahtoisi olla
juovuksissa, jommoisena en vielä koskaan ole ollut”, sanoi Heikki.

”Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku
tillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja vaikka se nyt korvissa vähän
kihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla viepi. — Ottakaa vaan pois,
sillä se onkin parempaa ainetta kuin tavallista, oikein purjeen
takaista”, kehotti kauppamies yhä.

Hitaasti ja vastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin
tarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.

Pitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan
kaupantekijäisiä. ”Eihän se sovi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs
sitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa
on emännälle huivi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on
itsellenne matka-evästä, jos taipaleella kovin kylmä sattuisi
tulemaan”, sanoi hän viimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin
käärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän vielä Heikille ryypyn.

”Mitäs te nyt näin paljon ... enhän minä nyt ... te olette liian hy ...
kovin hyvä”, sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi
sitä suuresti.

Sitten jätettiin hyvästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.

Jokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja vihmasadetta alkoi tulla tuulen
muassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään,
sillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys
häneen mitään vaikuttanut. Vaikk’ei hän ollut ottanutkaan väkeviä
yhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin
hänen tottumattomaan ja kovasta työstä vaivaantuneeseen ja väsyneeseen
ruumiiseensa niin, että hänen molemmat korvansa kihisivät. Siinä hän
kuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja
tilaansa. Olipa varsin hyvä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut
näkemässä hänen juovuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin vastaan tai
ajoi edelle, olivat he outoja ihmisiä, jotka eivät häntä tunteneet ja
eikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku vastaantulija
koetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he
mitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa.
Ehkäpä hän ei ollutkaan juovuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän
kaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin vaan pelkkä turha luulo,
joka häntä vaivaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eivät olisi olleet
niinkään pahoja ja vaarallisia, sillä hyväähän nuo tuntuivat tekevän
sydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään vaikka on sateesta kastunut
aivan likomärjäksi.

Tämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut
miettimisensä vuoksi pitää mitään lukua hevosensa kulkemisestakaan,
jonka vuoksi hevonen lopalla korvin kävellä lötösteli rapakoisella
tiellä niinkuin itse tahtoi.

Tällä tavalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen
syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne,
mutta hän uskotteli vaan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen.
Kun hän oli hevosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän
itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli vasta leivottu. Heti
huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta.
Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla
huomenna kotona, jonka vuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi
ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Vilunväreet karsivat
pitkin selkäpiitä, vaikka hän oli maannut lämpymässä tuvassa.
Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.

Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi
se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan
oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin
saavuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli
kylmään, vireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen
ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jäävuori. Kylmä tuuli
puhalteli vaan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä vaatteita ja
samassa häntä itseäänkin. Viimein tämä enenevä kylmyys kävi aivan
sietämättömäksi. Hän värisi ja vapisi niin että hampaat suussa
kalisivat. Kun hänen oli kylmän ja värisemisen tähden mahdoton
kärryissä pysyä, koetti hän kävelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä
siitäkään suurin apua ollut.

Viimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli
annettu hänelle matka-evääksi ja juuri kylmän varalta. Hän muisteli,
kuinka hän ei ennen hevosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut
mitään vilua, vaikka hän silloinkin oli ihan vesilieoksi kastunut ja
vaikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen
lämpimyys ja hyvinvointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aivan
varmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi
pienen kulauksen värisevän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan
tarvitse sen vuoksi itseään juovuksiin juoda — — ei suinkaan.

Näitä mietti Heikki itsekseen hevosen jäljessä kävellen ja väristen.
Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen
oli mahdoton sinne päästä hevosen kävellessä. Sittenkun hän oli
seisattanut hevosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaivoi sieltä esille
pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein
mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä olivat kovin
kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä vähin erin murtaa tuo
kitsas tulppa.

Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo
puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja vilusta. ”Otan kuin otankin
tuosta tilkan kauheaan viluuni — eipä tässä nyt ole ketään näkemässä —
mutta ei paljoa, ei paljoa, sen verran vaan, että vähän lämpenen”,
mietti hän itseksensä ja hän otti.

Melkein heti tuntui se mukavasti ja virkistävästi kiertelevän ja
vaikuttavan sydänalassa. Ei kauvan viipynyt ennenkuin sen vaikutus
rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.

Vaikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut
täydellisesti tyytyväinen nykyiseen oloonsa: vielä oli vähin vilu,
vielä tuntuivat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, vielä tuntui tuuli
ja vihmova sade kylmältä, niin — vielä, vielä.

Tämmöistä vaillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki
vielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hyvä saanti, kun tulppakaan
ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon
avonaisesta kaulasta oli hyvä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen,
ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin
tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä
olihan hän selvästi huomannut edellisen ottamisen liian vähäksi.

Niin Heikki.

Pian tulivatkin tuon oivallisen lääkityksen ja runsaan otoksen
seuraukset näkyviin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasivat
kaikenni kalisemasta ja viimeisetkin vilunväreet katosivat kuin kaste
maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin
tuntuivat niin mukavasti lämpenevän ja notkistuvan. Kolkko tuulen
vihuri ja sade eivät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin vastoin
tuntuivat ne sangen virkistävästi huuhtelevan hänen oudosti kuumia
kasvojansa, kummallisesti kihisevää päätänsä.

Tähän saakka oli hevonen kävellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin
vähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä
saman tekevä miten hevonen kulki, sillä eihän hän tällä tavalla kulkien
määrä-ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi
niillä vireää hevostansa. Hevonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain
muutosta ja alkoi täyttä väkeänsä kiitää eteenpäin. ”Hih!” kiljahti
Heikki, heiluttaen suitsivarsia päänsä ympäri.

”Hih vaan!” kiljahteli Heikki tavasta edelleenkin. ”Mutta kerta vielä
... vähän vielä ... sehän tuntui tekevän niin hyvää ... vähän vaan ...
— ei paljoa...” höpisi Heikki itseksensä, kaivellen pullon tulppaa,
samassa kun hevonen oli masentunut kävelemään. Sen käsiinsä saatuansa
naukkasi hän siitä taasenkin, noin vaan vähäiseksi lisäksi entiselle.

Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt vai
satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hevonen taikka oli
menemättä, kaikista noista huoli Heikki viisi. Hänen päänsä tuntui
hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin
ankarasti. Hevonen kävellä jurpotteli aivan niinkuin itse tahtoi, sillä
Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.

Heikkiä rupesi nyt kovasti väsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli
kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; vihdoin nukkui hän
täydellisesti. Tuolla vaapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan
retkahteli hänen hervoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja
vähimmässäkin nytkäyksessä oli hän vaarassa pudota päätänsä myöten
kärryistä alas.

Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin.
Useita taloja oli hän tällä tavalla kulkiessaan jo sivuuttanut, mutta
vielä oli lyhykäinen metsätaival kuljettavana, ennenkuin tultiin
pitäjän kirkonkylään.

Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hevosineen tullut nyt tälle
metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon
Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se
tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä
oli suitset kädessään, putosivat ne hänen mukanaan maahan; hevosen
kävellessä menivät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hevonen seisahtui
tiepuoleen.

Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan
käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui vetisessä maantien ojassa
märkääkin märjemmäksi. Kaikin voimin yritti hän nousemaan ylös, mutta
se oli peräti mahdoton. Jalat olivat veltot ja koko ruumis oli niin
raukea ja hervoton, ettei siinä tuntunut olevan hituakaan mitään voimaa
eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään vähän kontalleen, niin pää oli
niin raskas ja sitä viemasi niin hirveästi, että kun se tuli vähääkään
ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa
vei se muutkin raajat mennessään.

Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän viimein
suurella vaivalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi
oli hän jo muutenkin selvinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo
putoaminen ja kylmä kylpy selvitti häntä vielä enemmän; sentähden
olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut
voimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.

Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja ovelaa tilaansa. Hän
muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tavalla tämä turma oli hänelle
tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentavaiseen
onnettomuuteen syynä. Kova häpeän tunne ja sydämen kipu vaivasi häntä
nytkin jo, vaikkei hän ollut aivan selväkään.

Tietä myöten näki Heikki tulevan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli
tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.

”Voi, voi, voi, voi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua
poloista — auttakaa hyvä mies minua vaivaista”, pyyteli Heikki.

”Mikäs on hätänä, onko jalka poikki vai?” sanoi mies kohdalle
tultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.

”Ei jalassa ole mitään vikaa, vaan minä en muuten pääse tästä ylös”,
sanoi Heikki sammaltaen.

”Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää vähän hajusuolaa
nenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on
useammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt
maantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua
tarvinnut kuin hiukan hajusuolaa”, puhua hövelsi mies läheten samassa
Heikkiä.

Samassa sivalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka
siihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.

”Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu ... tämmöistä se juuri
ollakin pitää”, sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään
Heikin nenän eteen.

”Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet
kristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä viluun”, koki Heikki
toimittaa.

”Vai viluun! Näytpä, veli kulta, sillä varalla ottaneen lämmintä
sisällesi, ett’et suinkaan hevillä viluun kuole. Oi veikkonen!
Useanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se viluun kuolee.
Mutta lempo vieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua voisi ylös
saada”, touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää vatsaltansa seljälleen ja
katsella vilkuillen ympärillensä.

”Anna minun olla rauhassa”, sanoi Heikki.

”Kas niin, vai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan,
mutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu;
täytyy ensin vähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten...”

Noita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.

”Rosvo, ryöväri! Heitä minut rauhaan”, koki Heikki sanoa.

”Vai niin, vai rosvo ja ryöväri! No, olkoon menneeksi, en minä
semmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa
usein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu
tämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk’ei
minulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne
itselleni, joita minä paremmin tarvitsen kuin te; muutoin en luule
niitä niin paljon olevan, että teidän niiden tähden tarvitseisi
kinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuvon, että
pidätte pienempää suuta, ettei minun tarvitse ryhtyä siihen ikävään
keinoon, että jollakin tuntuvalla tavalla täytyisi teitä vaientaa.”

Näitä puhuessaan oli mies käynyt kovemmasti Heikki raiskaan käsiksi.
Mutta vaikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän voinut seisoalleen
nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki
voimallista vastarintaa maassakin maatessaan tuolle luvattomalle
anastajalle. Hän koki pysytellä aina vatsallaan, ja milloin hänen
hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poveensa,
tarttui hän voimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tavalla oli hän monta
rosvon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki varovaisuudesta
pannut rahavähänsä liivinsä povitaskuun, josta, kun kaikki vaatteet
olivat lujasti kiinni napitetut, niitä oli vaikea käsiinsä saada.

Tällä tavalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selvästi tunsi Heikki,
että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa
muuta kuin liivi, jota anastaja pyrki kaikin voimin repimällä auki
saamaan.

Nyt tuli asialle aivan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli
uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä
miestä. He tulivat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja menivät
nähtävästi edessä päin olevaan kirkonkylään. He tulivat käyden, ja heti
ensi silmäyksellä huomasi tulijain olevan herrasmiehiä, sillä heillä
oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo
lakannut.

Heti kun ryöväri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: ”Nuo
saakelin roistot”, mumisi hän ja syöksyi metsään.

Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa
ojasta allikkoon. Selvästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä
nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa
ollessaan tahtonut tavata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen
kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa,
kunhan vaan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin
tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.

Tulijat lähestyivät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kovasti.

”Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien vieressä?” sanoi nimismies
kohdalle tultuansa.

”Siltäpä se näyttää; talonpoika arvoltansa, luulen ma”, sanoi toinen.

”Joutaviahan veli Levenius puhuu, sillä eihän sivistyneitä ihmisiä
koskaan tuommoisessa tilassa tavata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja
silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta
kuin talonpojasta”, sanoi nimismies puoli tuimasti.

”No, älähän nyt kiivastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin vaan
sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on”, sanoi Levenius.

”Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta verrattavana
talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa”, sanoi eräs
möhömahainen mies huonolla ruotsinvoittoisella murteella; hän näytti
joltakin käsityöläiseltä.

”Oikein, veli Rommander, oikein” sanoi Levenius ja kaikki rähähtivät
sillä sukkeluudella nauramaan.

”Siinä on talonpoikainen sivistys oikeassa karvassaan, ottakaa nyt
hyvät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuvat itsellään
olevan sivistystä” sanoi Rommander.

Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut
kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruvennut tuntumaan raa’alta,
sen vuoksi oli hän nimensä muuttanut latina-päätteiseksi.

”Mitä, kuinka? Minä luulen tuntevani tuon miehen tuossa. Eihän hän vaan
ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin
ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin viimeistä puhetta.

”Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?” kysyi Longman.

”Hänenpä juuri luulen tuon miehen olevan”, sanoi nimismies ja alkoi
kävellä Heikin luokse.

”Hah, hah, hah! Hän varmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa”,
sanoi Rommander.

”Aivan oikein; arvasinhan minä ... Keron se on kuin onkin”,
sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaavaa.

”Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?” lisäsi nimismies.

”Otin vähäsen viluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän
se...” koki Heikki änkyttää.

”Kauppamiehen antamasta pullosta vähäsen ... kyllä minä näen, ettei
sitä kovin vähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun
vaan on vähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla
sitte ajelette ihmisien silmissä. — — Vielä tämä lainakirjastoa”,
säyhysi nimismies.

”Enhän minä ole ennen koskaan ollut juovuksissa, auttakaa minua pois
tästä ... enkä minä enään...” sommerteli Heikki.

”Hah, hai, hah”, nauroi Rommander.

”Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa”, sanoi Levenius.

”Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen;
kyllä kaiketi nousee kuin selvenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei
kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään vaaraa; kun ei
nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta vaaraa ole ... paras
heistä ja tuommoinen”, sanoi nimismies ja lähti inhoavan näköisenä
Heikin luota pois.

”Tuohonko heitämme tuon?” kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.

”Siihenpä tietenkin”, vastasi Levenius.

”No, mutta olisihan hänestä voinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme
auttaneet”, arveli Longman.

”No mitä vainen?” kysyi Rommander.

”Olisimme voinut pitää häntä narrinamme.”

”Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan. — — Kun sijan jälkeen
lähtee, viepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä
hän on”, sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. ”Paras on että
lähdemme”, lisäsi hän, sitten.

”Paras on että lähdemme niine hyvineen”, säestivät toiset. — — Ja niin
he lähtivät.

                                                  ⸻

”Mitenkä on, velikullat! Suvaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo
näin myöhäinenkin?” sanoi nimismies tovereilleen tiellä mennessään.

”Kyllä, mutta mitäpä hyvää sinulla olisi meille tarjottavana siellä?”
sanoi Levenius.

”No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle”, selitti
nimismies.

”Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä”, sanoi Rommander.
”Vai mitä muut veljet sanomat?” lisäsi hän sitten.

”Eihän hyvä pahaa tee! minä suostun”, myönsi Levenius.

”Saman sanoo ’Jortteli’”, sanoi Rommander.

”Samoin minäkin”, ehätti viimeiseksi Longman sanomaan.

No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden
kävelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo
kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän
kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.
Hurskaassa kodissa kasvatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan
oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin
odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi avioliiton kautta, ja
siltä hän toivoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni
toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä vaan ulkokuoren
ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosivistys loisti vaan useassa
sivistyneessä ja sydän jäi aivan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli
nimismiehen rouva tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran.
Mutta vaikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen
väkevän käden alle. Olihan hän sivistynyt ihminen ja sivistyneen miehen
vaimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arvoa kannattaa, olivatpa ne
vielä mitenkä olivatkaan, sillä arvohan on aina ensimäinen, olipa muut
asiat miten tahansa.

Levottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulevaksi,
sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäivän. Sitäpaitsi oli
hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä
seuraan yhtyneet viralta pois pantu ruununvouti Levenius ja varatuomari
Longman ja — ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan vielä ollut
voinut kärsiä.

Kauvan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toivonut. Hän oli
nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat toverit ehkä päivän päälle
olisivat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä,
sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula
heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään kävisi, sillä
täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä
velvollisuus vaatii, oli mieli musta tai valkea — niin, mitäpä sille.

Niissä mietteissään oli nimismiehen vaimo silloin kuin ovea rajusti
kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä
olipa tämä jonkinlainen selvitys hänen nykyisille aavistuksillensa.
Kiireesti riensi hän avaamaan ovea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten
usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi
kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.

”Voi, voi! onpa hauska saada vieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa
niinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sovi noin ujona ja
arkana olla ... pimeäkin on ... en arvannut ... minä viritän lamppuun
valkean”, puheli rouva ulkokullaisesti, viritellen valkeaa, vaikka
sydän pamppaili pelvon ja harmin vuoksi.

Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouva
kiirehti sinne.

”Ei saakeli — istukaahan nyt toki ... eihän se sovi ... minä tulen
pian”, sanoi nimismies tovereilleen ja meni vaimonsa jälkeen.

”No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Vedit nuo taas tänne
yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun
tuo lapsikin on sairas, sanoi rouva nimismiehen huoneesen tultua.

”Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta. — Tiedäthän
velvollisuutesi — — tuo vaan vettä ja sokeria ... ymmärräthän — —
lopusta minä itse kyllä huolen pidän”, sanoi perheen isä.

”Vettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä
niinkuin ovat tulleetkin.”

”Eihän käy laatuun; hehän ovat sivistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin
täyttää velvollisuutensa”, puolusteli nimismies.

”Huonoja velvollisuuksia — — juomavelvollisuuksia. — Korkealla
luulette olevanne, mutta alhaalla olette. — Ei tuota elämää hyvä peri”,
sanoi rouva, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan — vettä ja
sokeria.

Niin, niin — — velvollisuus, velvollisuus.

”Senkin roistojoukko”, mutisi rouva miehensä ohi mennessään.

Nimismies loi vaimoonsa tyytymättömän, kysyvän, tuiman ja käskevän
katseen.

Tyytymättömän näköisenä riensi rouva lapsikamariinsa, sitten kuin hän
oli vettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halveksivan
katseen jättämäänsä joukkoon.

”Olkaa hyvät! pannaanpas sulamaan ... eihän, velikullat, muutoin sovi,
sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee... — — Se saakelin konjakki
siellä kestikievarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta
emmehän voineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan
elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä vaskisepän paukkeessa
ollut. — Pannaanpas tätä ja voinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja
muut pian tasaantuvat”, sanoi nimismies vaimonsa mentyä vieraillensa.

”Hah, hah, hah! Sinä, veli, miestä olet. Minä luulen ettei minun
kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päivää
on siellä kuohunut”, sanoi Rommander, pullistellen vatsaansa hyvässä
toivossa.

”Niin, saadaanpas nyt tätä, velikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika
maku pois kurkuistamme. — Älkäämme olko niuhat; nyt tarvitaan
tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme”, sanoi nimimies,
kohottaen lasiansa.

Muut seurasivat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maistelivat he
joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oivaa panostansa, josta
itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa
kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsivat itseänsä
vaivaavan, vaikka se oli heille ollut varsin tervetullutta paremman
puutteessa.

Kauvan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas
muutoin.

”Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olevan kaikki taas hyvin, vai kuinka
veljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käyvät nyt jo niin
hävyttömiksi, että tunkeentuvat tarkastelemaan ja arvostelemaan
sivistyneitä ihmisiä”, puheli nimismies seurallensa.

”Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, veli hopea?”
sanoi Levenius.

”Kutka semmoista tekevät? — onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue
suomalaisia sanomalehtiä”, huudahti Levenius.

”Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienvieressä makasi
juovuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtaja, ja
niissähän hän on valmis tarkastelemaan meikäläisten oloja”, selitti
nimismies.

”Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla
juovuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?” sanoi
Levenius.

”Hän juuri. Onhan hän meille sivistyneille oikea silmätikku. Joka
paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja
niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja valhetta sekaisin, ja
sehän voipi harmittaa”, selitti nimismies.

”No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juovuksissa
makaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta... — pidä sinä moukkia
aisoissaan”, sanoi Longman.

”Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä
löytyy kunnassa, jotka eivät anna ihmisille rauhaa”, sanoi Levenius
syvästi huoaten.

”Nuo tuhannen moukat ... luulevat jotakin olevansa, vaikka eivät mitään
ole — ovathan juhtia — aaseja”, sanoi Longman.

”Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitävät
vahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on. — — Tarvitseisivat
saada housuillensa vai kuinka?” säesti Rommander.

”Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä
tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski — — onhan syytäkin...
Tuolla tavalla olla juovuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki
pitää suurta suuta... Ei veikkoset! se on liian paljon kärsiä...
Ymmärrättehän, veikkoset, vai kuinka?” puheli nimismies, katsoen
tovereitaan silmiin.

”Niin, niin — ilkeitä ovat ... niin ovat, mutta elkäämme siitä puhuko,
sillä saavathan he piankin nähdä, ketä he ovat pistäneet... Ne saakelin
raakalaiset; tietäisiväthän huutia vähänkään etteivät pakkautuisi
asioihin, joita eivät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme
sivistyneitä”, myönteli ja selitteli Rommander.

”Myönnetty — hyväksytty. Olethan sukkela, veli Rommander... Tosiaankin:
mitäpä heistä puhuisimmekaan; he ovat itse siipensä polttaneet ja
heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä. — Heittäkäämme
heidät ja eläkäämme vapaata elämää ... tuossa on alkua, hyvät ystävät”,
sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.

”Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä
arvaat... — — kuka jakaa? ikävähän muutoin olisikin”, sanoi Rommander.

”Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikävä ... kuka jakaa? — —
antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?” kysyi Levenius,
selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.

”Tikkiä tietysti”, sanoi Longman.

”Kuinka isoa?” utasi Levenius.

”No vain noin viidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanvietteeksi”,
sanoi Rommander.

”Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... vähempään en
tyydy”, selitti Levenius.

”Olkoon menneeksi — — yhtähän se on, voitin minä vähän tai paljon, minä
sitä kumminkin voitan”, sanoi Rommander.

”Ei kun viidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun varoja
taskussa”, sanoi Longman vähän pisteliäästi.

”Sitähän minäkin arvelen, veikkonen; voihan silläkin tavalla hutilus
tuhlata viikon ansionsa”, sanoi Rommander, puristellen likaisia
nyrkkejänsä.

Kukaan ei vastustanut tätä ehdoitusta ja Leveniuskin oli hiljaa kuin
hiiri jauhoropeessa.

Pistettiin siis ajan ratoksi vaan viidenkolmatta pennin tikkiä. — Eihän
se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille voi se
yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen vahingon.

”Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä vedellä sekoitettu haudevesi
ei ole minua ainakaan tehnyt vielä miksikään; minusta tuntuu, että
tarvitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia vedellä
sekoittamattomia kuivia rakkareita, noin vaan pelin alkajaisiksi, vai
mitä veljet sanovat”, sanoi talon isäntä, ennenkuin peli vielä oli
alkanut.

”Hah, hah, hah! Sinähän, veli, aina arvaat. Minä olen kauvan odottanut
ja ajatellut aivan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hyvä talo olisi
muutoin, mutta on pitkä ryypynväli”, ehätti Rommander sanomaan.

Tyytyväisyyden hymy levisi toisienkin kasvoille tätä hauskaa puhetta
kuullessansa.

Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korvaukseksi liepeälle
haudevedelle.

Kun oli nuo virkistävät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen.
Levenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja virallinen mies kuin
oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun varman syyn tähden oli
hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut vaatteitansa,
saadaksensa raitista ilmaa virtaamaan ravakkaaseen ruumiisensa. Tämän
vuoksi oli rintaröyhelö päässyt valloillensa puoliksi avatusta ja ennen
pinnistetystä liivin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti
selkäkenossa käskevän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi
koko seuraa. Longman, lainvalvoja, istui toisessa päässä pöytää ja
talon isäntä sekä Rommander molemmilla sivuilla.

”Kuka jakaa?” kysyi Levenius puoli komentavasti.

”Kukas muu kuin veli Levenius”, sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.

Levenius jakoi ja pian oli viidenkolmatta pennin tikki täydessä
vauhdissa.

Leveniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla varsin huono onni,
niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettivät he
viidenkolmatta pennisiään ja väliin he saivat maksaa kertyneen
kantarahastonkin, joka välisti nousi pariin kymmeneen markkaan.
Tavallisesti sanottiinkin heitä vesiaivoiksi, sillä ei heidän
ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän vuoksi eivät he liene
voineet kaikkia korttipelin kavaluuksia hyväkseen käyttää, ja tämän
tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen hävisivät. Varatuomari
Longman ja nimismies olivat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin
heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesivät aivan hyvin keinot,
miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin
voittivat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti olivat lautaselle
latoneet.

Muistettava on, ettei suinkaan ryyppyjen välit olleet pitkät.

Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli
pelionni itsekutakin niin värpästellyt, että yhteiseen kassaan oli
kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut voinut niitä
pois korjata, vaikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toivossa
saadaksensa korjata tuon kantarahaston.

Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisivat
ratkaisevat valtit.

”Minä tikkaan”, sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin
hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.

”Minä myös”, sanoi Levenius, lyöden rystysensä pöytään, että
joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan
nyt saatavissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eivät nykyään ole noin
vaan ilmanaikojaan oksalta otettavia. Kummallakin oli valtteja,
paremmasta arvosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen — — niin
olivathan he joitakin onnenpoikia. — — Toiset toverit ilmoittivat
sivumenneen ja löivät korttinsa pöytään.

Kahden kakolle jäivät nyt Levenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan
perisi.

Levenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli
silloin valttina.

Longman pisti sen ässällä.

Innostuneena toi Levenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen
silmille rouvan samaa maata.

”Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos voit”, sanoi Levenius,
viskaten pataviitosen esille.

”No, tottapa tuon kymmeninen ainakin hävittää”, sanoi Longman, viskaten
kymmenisensä esille.

Levenius kävi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon
juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.

”Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut... — —
Sinä varastit valtin jakaissasi”, sanoi Levenius vihassa kähisten ja
nousten pöydästä pois.

”Varastinko? — Niinkö? Luuletkos, että kruunun varat ovat kaikkien
kopeloitavina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella...
Leveä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että voit ilman
aikojaan levennellä kenelle tahdot”, sanoi Longman, seisaalleen hänkin
nousseena ja kokoillen rahoja.

Samassa vanui Levenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli
istunut.

Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuvalla silmänurkallaan
tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; välttämätöntä oli hänelle
korjata rahat ensin hyvään talteen. Hän vältti ensimäisen iskun ja
ennenkun Levenius oli leveydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi
koholle nostaa toista varten, oli Longman saanut kouraansa
kynttiläjalan ja täyttä väkeään mäihäsi hän sen leveällä puolella
Leveniusta otsaan.

”Voi tuhannen piru, mitä teitkään, veli Longman! Hänhän meni
seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen vanne otsassa; onpa
niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!”
huudahti nimismies tämän nähtyänsä.

”Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa
sinäkin juonitella ja, ja — va-varastaa”, puuttui Rommander puheesen.

Longman’in antamasta iskusta oli Levenius kaatunut seposten seljälleen.
Kädet levällään, haapuroitsi hän jotain turvaa, mistä hän olisi kiinni
saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän
löytävinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä
huonolla seurauksella, että hän veti pöydän pulloineen, vesineen,
lasineen vasten silmiään. Kaikkihan ne nyt menivät nurin, mutta olihan
hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.

Leveänä ja kiiruusti nousi nyt Levenius ylös, ikäänkuin häpeävänä
saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmivan
kitaansa kaikki muut vähäpätöisyydet.

Varalla kaikkea tämmöistä varten oli kuitenkin Longman ja nimismies.

”Tuhannen saikara-sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te
molemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei voi oikea
mies katsoakaan”, huusi Levenius raivostuneena.

”Niin, niin, semmoisia he olivat. Koko ajan ovat he varastaneet kortteja
ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman varasti”,
sanoi Rommander.

Ei ollut vielä Rommander’in lause loppunut, ennenkun Levenius oli
hyökännyt Longman’in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen
osaveljensä tämän-yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa
Longman’in kanssa häviölle, hyökkäsi hänkin Longman’in kimppuun.

”Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin viheliäinen Rommakko — — ulos
minun huoneestani!” karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander’ia
irti temmeltävästä ryhmästä.

Pikemmin kuin nimismies arvasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen
läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden,
kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haavan poskeensa. Siihen hyppäsi
Rommander vielä peittomaan puolituperruksissa olevaa nimismiestä.

Sillävälin antoi Longman Leveniukselle oikein oikeasta kädestä kuka
käski. Luisevista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei
Levenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa:
hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin
kaatumisestaan. Silloin sai Levenius Longman’in ja nimismies
Rommanderin edestä.

Kun toinen pari selvisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin
samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan-oppineetkaan
olisi siitä mitään selvää saaneet. Annettiin vaan oikeaan ja vasempaan
ja viimeiseltä huolivat he viisi kuka heistä mällin sai; kunhan vaan
annettiin ja saatiin, sama se. Vihdoin sai Levenius vasemmalle
sivullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta.
Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan
ja kaatumaan, vaan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän viimeksi kaatui.
Siinä hän sitten surkeasti valitteli ja voivotteli. Toisetkin olivat
saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasivat tuosta
sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli
jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.

Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa.
Huonekalut olivat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat
pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja vesikannun palasia oli
ympäri lattiaa, ja särkyessään olivat ne sisällyksensä holvanneet
lattialle kaiken muun hyvän lisäksi. Tämän kuvan täydentää nuo
lattialla hujan hajan makaavat miehet, jotka seljällään ollen syltä
leveällä kuorsaten vetelevät hurskasta unta.

                                                  ⸻

Melkein kohta kun nuo sivistyneet herrat olivat lähteneet
Heikki-raiskan tyköä pois, heittäen hänet viheliäiseen tilaansa, tuli
muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsivat kohta Heikin ja
laupiaan samaritaanuksen tavoin auttivat he hänet ylös tuosta tukalasta
tilasta ja veivät kanssansa kylään.

Kovaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä
kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui
siltä kuin kaikki helvetin liekit olisivat kaikella voimallaan
valahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle
kolmeakymmentä ikävuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä
säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt vähäpätöisen
arvonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt,
kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään
tienvieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli
aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka
hän voipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin
tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arvonsa; mitä sanoisivat he
hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä?
”Kuinka voinkaan mennä siveän vaimoni luo, joka on sanomattomasti
luottanut minuun, ja toivonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene
sinne, minä en voi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en voi
vastata heille — — ei, minä menen — mutta mihin minä menisin, sillä
kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni — —
huonosti on asiani, yritinpä vielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuvoa
kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa
takasin voittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on”, mietti ja
ajatteli Heikki.

Vaikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selvennyt äsköisestä
pöhnästään, ei kuitenkaan hän voinut nukkua silmäntäyttä, niin kovasti
poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen kävi hän hevostaan hoitelemassa ja
vaalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se
tarvitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle
elukallekin tehnyt paljon vääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on
hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä
lähtemään viimeistä taivalta menemään kotiinsa.

Heti kun rupesi päiväksi sarastamaan, pani hän hevosen aisoihin ja
lähti.

Kotiveräjällä oli Heikin vaimo jo vastaan-ottamassa.

”Herra Jumala! oletko sairas...? olethan valkea suin palttina”,
huudahti vaimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa veräjää minkä
kerkesi.

”Voi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin
puolesta”, sanoi Heikki, tarttuen vaimoonsa syliksi ja purskahtaen
itkuun.

”No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu — sano!” hätäili
vaimo hämmästyksestä vavisten.

”Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu”, änkytti mies nyyhkimisensä
seasta.

”Voi onnettomuus...! Varastettu?!” sanoi vaimo hätäyksissänsä.

”Ei pennin vahinkoa minulle ole tavarain puolesta tullut, mutta miehen
kunnia ja arvo on mennyt”, sanoi Heikki surumielisesti.

”Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kovin
levottoman ja kalpean näköinen; tarvitset tyyntyä. — Käy nyt huoneesen,
sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella”, sanoi vaimo vähän
tyyntyneenä.

Alakuloisena päästeli Heikki hevostansa ja laitteli sille tallissa
syötävätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen
tehtyään meni hän tupaan, riisui vaatteensa ja istui nolona penkille.

”Mikä sinulle, hyvä ystävä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä
tulen kovin levottomaksi?” sanoi vaimo, tullen lempeän näköisenä hänen
luoksensa ja istuen hänen viereensä penkille.

”Voi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juovuksissa tällä
matkallani”, sanoi Heikki värisevin äänin.

”Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon
seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?” sanoi vaimo kauhistuen.

”Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä
vietellyt... Itse minä olen varomattomuudellani itseni pettänyt”, sanoi
Heikki surumielin.

”Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeevat
saamaan huomiota”, sanoi vaimo hiljaa.

Ja he lähtivät kamariin.

”Kerro minulle avomielisesti kaikki, minä kuuntelen”, kehoitti
osanottava vaimo.

Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle
matkalla oli tapahtunut.

Tyynenä, vakavana ja maltillisena kuunteli vaimo kertomuksen
erityisseikkoja miehensä tunnustavassa kertomuksessa, sanomatta
sanaakaan sinne tai tänne sen hyvistä tahi huonoista puolista.

”Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä voin vakuuttaa sinulle,
että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta. Minä tahdon vastaisella
elämälläni sovittaa mitä nyt rikkonut olen”, sanoi Heikki murtuneella
mielellä kertomuksensa loputtua.

Vaimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä
kaulaan. Kauvan olivat he siinä puhumatta mitään; he eivät voineet
puhua, sillä kummankin tunto oli kovasti liikutettuna.

Viimein oikaisi vaimo itsensä suoraksi.

”Totta kyllä on, ettei hyvää mainetta ja nimeä saavuteta yhtä pian kuin
menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toivon ...
Jumalan avulla on se onnistuva. — Väärinhän — kovin väärinhän se olisi,
ellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiviä kuorman
päälle ja sinulla näkyy olevan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja
anteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja
alkakaamme uudestaan... — — Mutta sinä olet kovin väsynyt ja uupunut ...
tarvitset lepoa... — se oli vaan arvaamattomuudesta tullut hetken
hairahdus... — kyllä sinusta vielä mies tulee... Pane nyt vaan maata ja
levähdä”, puhkesi vaimo viimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin
lempeästi silmiin.

”Niin, eikö sinulla ole nälkä? — en ollut muistaakaan — syö nyt ensin ja
pane sitten levähtämään”, jatkoi vaimo ja rupesi sitten laittamaan
kiireesti ruokaa kamariin.

Heikin syödessä meni vaimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja
rupesi niitä jakelemaan lapsille.

”Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti”, uteli yksi ja
toinen lapsista.

”Olkaa nyt vaiti! Isä on tosin vähän kipeä, mutta kyllä hän pian
paranee. Olkaa nyt vaan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi vähän
levätä”, sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.

Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli
Heikille antanut matka-evääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon
turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen
kanssa kamariin.

”Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja
yhtäkaikki se on sinut semmoiseen viheliäisyyteen saattanut. — Etkö
maista tästä vähäsen, että virkistyisit?”, sanoi vaimo naurussa suin.

”Vie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään”, sanoi Heikki.

”Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen
keino tietään, ettei se saa ketään vahingoittaa”, sanoi vaimo.

Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti
vaimo pulloinensa joutuun pois.

Tuvan ovi aukesi ja sisään astui vanha, läähättävä ja hätääntyneen
näköinen vanha muori.

”Joko se ryökäle on nyt tullut? Voi hyvä Jumala, mitä minun pitää
kuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen...” kuuli Heikki tulijan
katkonaisesti sanovan.

Samassa otettiin avain sukkelasti kamarin ovesta pois.

Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon vanhan, vapisevan ja
tutunomaisen äänen. — Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan
Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.

Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arvossa, ei, mutta
päinvastoin kunnioitti hän häntä siivona, kunniallisena ja rehellisenä
miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt
Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelvollisen
elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran vaatelias
tarkastelija ja arvostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä
kyllä, että elettiin noin vaan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti,
mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää
viettäneenä, vaati hän nuhteetointa elämänvanhurskautta ihmisiltä ja
sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin vävyltänsä.

”Olkaa nyt, äiti, vähemmällä! Lasten kuullen ei sovi mitään
sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme
vapaammin puhua”, kuuli Heikki vaimonsa äitivanhallensa hiljaisesti
sanovan.

”Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanovat Heikin kaupunkimatkallaan
maantien ojassa ajelehtineen avutoinna juovuksissa...? Voi hyvä Jumala
mihin minun lapseni piti joutua”, sanoi muori itkua pusertaen kamariin
tultuansa.

”Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu
uskotella. Kylmästä sateesta vilustuneena, on hän väristessään ottanut
vähän kauppamiehen lahjoittamasta eväspullosta ja tottumaton kun on,
oli hän vähän huumaantunut; siinä kaikki”, selitti Hanna sävyisästi.

”Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki. — Mutta
minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen
kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harvoin on siinä
kunnialla voitu peräytyä”, puheli mummo tytisten.

”Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on
kyllä miestä ... olkaa, äiti, aivan huoletta ... ettekö ole hyvin
väsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä. — Levätkää tässä
kamarissa yötä. Heikki tarvitsee lepoa... Hän on väsynyt matkasta”,
puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.

”Minä en voi nyt syödä enkä levätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja
kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta
toivovasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toivoa, syttyy
toivon kipinä minunkin vanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja
auttakoon. Rukoilkaa Häneltä voimaa uuteen elämäänne, Hän voipi teitä
auttaa.”

Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa
hän vähillä varoillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa,
”sillä”, kuultiin hänen usein sanovan, ”ei hän tahdo elää kenenkään
rasituksena”.

Heikki oli kuullut joka sanan vaimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä
pani hänen sydämensä uudestansa kovan koetuksen alle. Hän tiesi
anoppinsa vaativan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo
vaatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä
tyytyväinen, vieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka
oli tähän saakka pitänyt vävyänsä ihmisenä ja velvollisuutensa
täyttävänä perheen isänä ja luottavasti toivokkaana ilolla katsonut
heidän sopusointuista elämänsä edistymistä — hän oli tuon lankeemuksen
tähden ruvennut näin äkkiä vävystänsä tuolla lailla ajattelemaan. — Hyvä
Jumala! mitä muut vähemmin hyvää ajattelevat ja toivovat ihmiset
hänestä sitten ajattelevatkaan?

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä.
Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein
henkeä ahdisti ja tuskanhiki valui ruumiista. ”Joko se ryökäle on nyt
tullut...? Voi hyvä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!” soivat
katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korvissaan ja nämä anopin sanat
tuntuivat huutavan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauvan sai
lempeä ja anteeksi antava vaimo lohdutella murtunutta miestänsä,
ennenkuin tämä voi vähänkään rauhoittua. Pyhänseudun vaimonsa kanssa
puheltuansa ja yön levähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon
levollisemmalla mielellä.

                                                  ⸻

Näin olivat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon
toisin olivatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen vaimo ei saanut unta
koko tuona viime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän varjopuolet
astuivat nyt täydessä peloittavassa haamussaan hänen silmiensä eteen.
Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe-elämää miehensä kanssa, ja
rauha ja rakkaus oli vallinnut heidän välillänsä. Mutta nykyään oli
hänen miehensä ruvennut kovasti juomaan ja tämä näytti pilaavan ja
turmelevan kaikki. Juomatoveriensa kanssa oli nimismies melkein joka
ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei
korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan
yötä kotonansa, sillä vasta muiden ihmisten ylös nousun edellä vetäysi
hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän veti perässään
juomaveikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein
samankaltaista melua kuin viime yönäkin.

Usein oli vaimo koettanut miestänsä siveästi ja hiljaisesti muistuttaa
ja varoittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntavasta, mutta hän vaan
ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän välillänsä
elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi viheliäisyyttä viheliäisyyden
päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja
koetti siveyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, vaikka kyllä
oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiväisen toimeentulon lähteet
supistuivat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta
välttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat virkatulot eivät
riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiväisen elämän
kohtuullisimpiinkaan vaatimuksiin.

Tämmöisiä asioita pyöri vaimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän
jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti
silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korviinsa.
Silloin säikähti hän niin kovin, että tuntui siltä kuin kylmä
vesi-ämpäri olisi valettu pitkin selkää. Siihen vielä lisäksi tuli se,
että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut
sairaaloiseksi alinomaisen levottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti
nousta istualleen vuoteen laidalle, vaalimaan ja hoitelemaan
pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja
siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja
tuskaa — niin, olihan hän äiti.

”Voi, hyvä Jumala, tätä menoa ei voi kestää kauan... Eiväthän nuo toki
ennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää vaan pahenevan ... niinhän
se on: joka ei parane, se pahenee. — — Voi minkälaista meteliä he
pitävät ... siellä mahtaa siivo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja
herättelemään, sillä muut ihmiset ovat jo aikoja olleet ylhäällä ja
pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja
pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu voimattomalta ja raukealta, kuinka
voinkaan nousta ylös?” ajatteli ja tuumi kärsivä vaimo itseksensä
päivän jo korkealla ollen.

Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan
seisaallensa, mutta korvat rupesivat niin kummallisesti soimaan,
sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja
hän lätistyi vuoteen viereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin
paljon tajua ja voimaa, että hän voi hinata itsensä vuoteesen takaisin.
Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selvitellä ja toinnutella
itseänsä. Onneksi oli vuoteen vieressä tuolilla vesikarahviini, ja kun
hän sai siitä suurella vaivalla juoduksi lasin vettä, tointui hän
äsköisestä huimauksesta. Varovasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa
vaatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään
herrojen huoneesen.

Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät olivat hujan hajan rikki
lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat olivat sisällyksensä
levittäneet niin leveälle kuin ne suinkin voivat ulottua. Siellä täällä
lattialla taidotonna maata rötköttävät miehet olivat vielä tuota
märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tavalla lisänneet.

Kyllä särki vaimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs
teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa olivat
elävinä — ei — kuolleina todistajina asian todellisuudesta.

Varovasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa
herätellä.

”Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!” sanoi vaimo ja nyki miestänsä
hiljalleen.

”Anna minun maata”, ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.

”Ei se sovi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeavat
pyrkimään asioilleen; nouse, hyvä ihminen, ylös!” pitkitti vaimo.

”Menkööt tänne pyrkijät h——ttiin”, örisi mies.

”Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin...”
hätäili vaimo.

”Anna minun olla!”

”En minä voi antaa ... että kerkiäisin vähänkään huoneita siivota...
Voi, voi, nouse nyt!”

”Mene tuosta tiehesi voivotuksinesi” sanoi mies ja kääntyi taas
toiselle kyljelle.

Kun vaimo näki kaikki vaivansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä
nyyhkimään.

Kuitenkin oli Longman herännyt vaimon miestänsä herätellessä. Hän
rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan
niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.

”Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin”, ähkyi
hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän vihdoin
semmoisen tuolin, johon hän voi istua. Hän otti kellon taskustansa ja
silmäsi siihen.

”Yhdeksän ja vissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle.
Täällä on illalla varmaan ollut hauska elämä, luulen ma”, sanoi hän
sitten, kääntyen nyyhkivää vaimoa kohden.

”Siltä se näyttää”, sanoi vaimo vesissä silmin.

”Ei nyt sovi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja
pian!” rupesi Longman äyvästämään, kolhien samassa itsekutakin
jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.

”Uh, huh, puh”, uhki Rommander.

”Uih, uijui”, uihki Levenius.

”Ole siivolla”, komensi nimismies.

”Tässä ei auta nyt siivous eikä mikään, vaan ylös nyt pitää nousta;
kello alkaa käydä jo kymmentä”, sanoi Longman perään antamattomasti.

Samassa ruvettiin kiireesti kolkuttamaan ovea. Rouva kiirehti kyökin
kautta porstuaan.

”Onko nimismies kotona?” kuultiin kolkuttajan sanovan.

”Ei, ei hän ole”, sanoi vaimo.

”Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan.”

”Vallesmanni meni ulos kävelemään.”

”Milloin luulette hänen sieltä palaavan?”

”En tiedä varmaan, mutta luulen puolenpäivän jälkeen.”

”Sepä oli paha, sillä minulla on kovin kiire. Ei ole muuta neuvoa kuin
odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauvan?”

”Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikävä... Eikö teillä
ole muualla asioita ajettavana?” sanoi vaimo vaaleten.

”Olisihan sitä vähän tuolla kauppamiehessä.”

”Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että vallesmanni tulee siksi
kotia kuin sieltä palaatte”, kehoitteli vaimo jo vähän keveämmällä
sydämellä.

Mies lähti.

Kiireesti palasi vaimo saliin.

”Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he
osaa hävetäkään yhtään vähää”, murisi nimismies ylös kömpiessään.

Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohvan laidalla,
tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki
ja puhki, ja näytti viettävän sangen tukalaa elämää.

Levenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus;
katkenneet kylkiluut tekivät pahaa vastusta ja hän ei päässyt paikalta
päkähtämään.

”No miten sinun asiasi ovat, veli Levenius?” kysyi Longman, sillä hän
rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.

”Huonosti, huonosti, velikulta. En voi nousta ylös ... tuo kirottu
kylki... Kyllä se oli kova huimaus sinulta, veli”, sanoi Levenius
ähkien.

”Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen välillämme, siltä tuntuu
minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen
... ethän vaan veli, vihaa pidä?” sanoi Longman.

”Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin
oikein sivistymätön kollo — — eei, semmoinen en toki ole... Kun vaan
pääsisin tästä ylös”, sanoi Levenius ja koetti hymyillä, mutta se kävi
kovin irvistelemällä.

”Tuohon käteen, veikkonen”, sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin
Leveniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.

Suutansa väyristellen ojensi Levenius hänelle kätensä.

Nimismies ja Rommander istua mörröttivät mykkinä.

”No mitenkä se meidän kanssamme on?” sanoi viimein Rommander.

”Tuo poskeni ... sinä sen roisto...” ärähti nimismies.

”Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan
olemme kaikin”, ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.

”Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun vielä hankitte riitaa? Heittäkää
jo hitolle kaikki ja ollaan ystävykset kuten ennenkin”, sovitteli
Longman.

”Samaa minäkin toivoisin”, säesti Levenius seljältään.

”Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois”, kiilasi Longman.

”Menetetyt rahani”, sanoi Rommander.

”Mitäpä niillä rahoilla väliä on; ne voitamme toisella kerralla
takaisin ... sopikaa pois”, toimitti Levenius vuorostaan.

”Noh!” sanoi Rommander.

”Noh!” virkkoi nimismieskin.

He ojensivat toisilleen kättä.

Tätä kaikkea oli heikko vaimo kuunnellut ja katsellut.

”Minä pyytäisin, että vieraat toimittaisivat itsensä lähtemään; kohta
on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siivo”, rohkeni vaimo
sanoa.

”Ole sinä siinä”, ärähti talon isäntä.

”Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian”,
sanoivat vieraat melkein yhteen ääneen.

Ja he hankkivat lähtöä.

Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Levenius kamarin
sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittivat lääkärin
sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa. — Hyväpä oli, että kunnassa
oli lääkäri.

”Nyt ei tekisi pikkanen pahaa”, sanoi Longman, kun he olivat saaneet
Leveniuksen vuoteesen.

”Sitä ei nyt tule; viimeinen oli karahviinissa pöydän kaatuissa”, sanoi
rouva.

”Se oli saakelin häijy asia”, sanoi talon isäntä, raapien
korvallistaan.

”Mutta kuulkaapas, veikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?”
kysyi Rommander pyylevänä.

”Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittävän; kovin kauhealta ja
jumalattomaltapa tuo viimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi
tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää”, sanoi
vaimo vapisevalla äänellä.

Nimismies loi vaimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristivat
Longman ja Rommander nimismiehen ja Leveniuksen kättä ja sitten he
lähtivät.

”Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin
menee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja
Levenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole
antaneet itseämme tohvelin alle sitoa. — Luulinpa minä tuota nimismiehen
ämmääkin ensimmältä sivistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että
hän on raaka kuin nauris”, kuultiin Longman’in sanovan Rommanderille
mennessään.

                                                  ⸻

Se oli lauvantai-päivä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli
kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän
vähäpuheinen, miettivän ja alakuloisen näköinen, vaikka vaimonsa oli
kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti
hän piippuunsa, istui penkille ja veteli savuja vaiti ollen. Emäntä
puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti
heitä syömään.

”Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käyvän, jota niin hartaasti
olet harrastanut?” sanoi vaimo ja istui Heikin viereen, sillä hän oli
saanut lapset laitetuksi eineelle.

”Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle,
aloittelemaan rahan keräystä”, sanoi Heikki.

”Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ...
mitä luulet ihmisten sanovan?” sanoi vaimo vaaleten.

”Ole siitä aivan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin
olen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä
minusta tuntuu siltä kuin silloin varastaisin jotakin semmoista, jota
ei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin
olen ja toivon voivani vastaisella elämälläni näyttää, että minä olen
itseni herra. — Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, vai mitä
sinä arvelet?” puhkesi Heikki puhumaan.

”Minä en ensinkään epäile sinun hyviä aikomuksiasi; minä tunnen sinut
... sinä olet hyvä mies. Se vaan minua hämmästytti, että lähtisit juuri
tuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista.
Mutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti ... mene vaan Jumalan
nimeen”, sanoi vaimo.

”Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?” kysyi
Heikki.

”Totta kaiketi.”

”Minkä verran panisimme?”

”Onhan sovittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta
sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen
viittäkymmentä”, sanoi vaimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi
silmiin.

”Sinä olet minun hyvä enkelini”, sanoi Heikki ja kiersi kätensä
vaimonsa kaulaan.

”Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon”, sanoi
vaimo.

”Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla ... kuinkas muutoin
... minun pitää ottaa hevonen”, sanoi Heikki.

Ja Heikki lähti. — —

Heleästi ja juhlallisen voimakkaasti veisasi seurakunta aamuvirttä
Heikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne valtasi hänet ja hiljaa
hiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä
että kaikkitietävä Jumala on läsnä ja tämän tunnon vaikuttamana painoi
hän päänsä penkkiin ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen
aikana tunsi hän itsensä kaikkein viheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa
koskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän
mielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan
aikana näytti hän ahmivan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan valossa
sanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.

Kirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle
väkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontevasti selitti hän, kuinka
hyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä
kylässään vielä ollut, vedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset
parhaiten tietävät, jotka ovat jo monta vuotta saaneet nauttia
lainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan
rahansa hyvällä mielellä lainakirjaston perustamista varten heidän
syrjäiseen kyläänsä, sillä he eivät voi käyttää hyväksensä isolla
kylällä olevaa kirjastoa etäisyytensä vuoksi ja kuitenkin ovat he
kansalaisia ja vieläpä omanpitäjäläisiäkin.

Usea antoi Heikille siinä roponsa, mutta vielä useampi kehoitti häntä
käymään kotonansa, koska eivät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa
antamaan.

Juuri kuin väkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen
väkijoukon takaa eräs mies.

”Etkö sinä ole sama mies, joka viime makasit
juovuksissa?” sanoi mies ivallisesti Heikille.

Se oli Rommander, joka siten, ivahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa
Heikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä
yksikään noista hänen sivistyneistä ystävistään, vaan Rommander oli
tullut kirkkoväen sekaan, irvistelläkseen noilla raa’oilla
talonpojilla.

”Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua ... silloin käytin itseni
sopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkevä sitä toista kertaa
tapahtuvan”, sanoi Heikki vakavasti.

Tyytymättömyyden murinaa kuului väkijoukosta. ”Vielä se tuo Rommander
riepukin...! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän ... ja
yhtäkaikki kehtaa ... Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen...” sanoi joku
joukosta — —

Miehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja
innolla ihmiset suosivat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli
nimismies, Longman ja Rommander Heikkiä vastaan.

”Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun
viime perjantai-iltana olit niin juovuksissa, ettet päässyt seljältäsi
ylös?” sanoi nimismies Heikille tuimasti.

”Niinhän tuota tuli...”, sanoi Heikki nolosti.

”Niinhän tuota tuli”, matki nimismies oikein järjestysmiehen tavalla.
”Pitäisi sitä toki tietää huutia ... sinä saat siitä vastata
oikeudessa, johon nyt sinun haastan”, jatkoi hän sitten.

”Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän
tällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni,
siihen tilaisuutta saakaan”, sanoi Heikki alakuloisesti.

”Ei puhettakaan ... vai siihen jättää...! Semmoinen raakuus joutaa
saada ansaitun rangaistuksen, varoitukseksi ja hyväksi esimerkiksi
muille... Vai asiaan kajoomatta...! Odotahan”, sanoi nimismies
tuimasti.

Heikin kunniantunto heräsi. ”Jos niin on, niin kahdellatoista markallahan
tuosta pääsee”, sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä
silmiin.

Tämä oli enemmän kuin nimismies virkainnossaan kärsi. Sananlausumatta
löi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se kävikin täydestä,
sillä nimismies oli iso ja roteva mies.

”Vai vielä sinä tässä suutasi pieksät ... siitä minä annan. Oletkin
joka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt
laskeentuikin onnesi aurinko”, sanoi nimismies tulistuneena.

”Se oli teiltä väärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sovitetuksi, eikä
teillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista”, sanoi Heikki
vakavasti.

Näiden tapausten ajan olivat Rommander ja Longman, ilvehymy huulilla,
katselleet asiain menoa. Rommander ei voinut olla puhkeematta puhumaan
näin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai sivistykseltä niin
asiallisen, tuntuvan ja näkyvän muistutuksen.

”Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat vastakin saada... Mutta kyllä
se olikin raa’an ihmisen teko ... olla niin sikana juovuksissa, se on
paljon se”, sanoi hän.

”Enpä minä ymmärrä mikä sivistyksen keskipiste te mahdatte olla.
Olettehan suuri juoppo ja epäsiveellinen ihminen ... kyllä teidän
tapanne tunnetaan. Vai siinäkö teidän sivistyksenne on, kun olette
nimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa? — Minä luulen, että teidän
ilonne minun vahingostani tulee olemaan hyvin lyhyt”, sanoi Heikki
loukatulla tunnolla.

Rommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies
kielteli häntä ja Heikki lähti kävelemään pois.

Nimismiehen isku oli ollut niin navakka, että Heikin poski ajettui
kelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna vanteena hänen
kasvoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki vaan rahankeruullaan iltaan
saakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli levinnyt tieto joka
paikkaan ja kaikki ihmiset pitivät sen vääränä ja sopimattomana tekona.

Kun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen
huomasi hän niitä olevan vähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli
ollut kansan käsi. Nouseva kansallissivistys oli jo valaissut
paikkakuntaa ja sen valossa olivat ihmiset käsittäneet tehtävänsä ja
rientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.

Iloisella ja keveällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne
päästyänsä oli lempeä vaimonsa häntä vastaan ottamassa, vaikka oli jo
jotenkin myöhäinen, sillä vaimo oli valvoskellut ja odotellut miestänsä
kotiin tulevaksi.

”No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?” kysyi vaimo
huoneesen tultua.

”Paremmin kuin osasimme aavistaakaan; minulla on koossa jo yli kolmensadan markan
”, sanoi Heikki.

”Meidänkö panemaimme rahain kanssa?”

”Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulevat siihen lisäksi”, sanoi
Heikki.

”Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa...
Sillähän saa jo melkoisen kirjaston”, sanoi vaimo.

Heikki kavahti vaimonsa kaulaan. ”Ihmiset näkyvät jo suurimmalta osalta
minulle anteeksi antaneen”, kuiskasi Heikki siinä ollessaan vaimollensa
ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

Ennen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin
paljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän
lähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa
lainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman
kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä
hän sai majapaikan nytkin niin kauvaksi kuin hän kaupungissa viipyi.
Mutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja- ja
kaupantekiäs-ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös
muutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Avosydämisesti kertoi Heikki
silloin, minkä vahingon tuo viimein saatu matkapullo hänelle teki ja
että hän täst’edes aikoo välttää semmoisia tapauksia. Kauppamies,
kuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti vaan
häntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita
kaupantekiäisiä.

Heikin tarkoitus oli saada lainakirjasto voimaan joulunpyhiksi, jolloin
olisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle
kylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskeleva kirjansitoja ja sentähden oli
hän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat
sidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla
syrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo,
ennenkuin tämä osasi aavistaakaan.

”Hyvää päivää! Onko tämä Keron talo?” kysyi hän huoneesen tultuaan.

”On. Istukaa!” sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.

”Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettavana ja minä
olisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni”, sanoi vieras.

”Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekevän
sitä työtä?” kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota
hän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi vierasta silmiin.

Sekä vieras että Heikki näyttivät hämmästyvän, kun tarkemmin näkivät
toisensa.

”Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöväämään tuolla maantiellä
syksyllä”, sanoi Heikki, kävellen miehen luo ja laskien kätensä hänen
olkapäälleen.

”En minä ... johan nyt isäntä joutavia...” sanoi mies hätäillen.

”Ellei teillä vaan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän
sidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei
tee kunniallinen mies”, sanoi Heikki lujasti.

Miehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kovasti
hätäilemään.

”Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa”,
sanoi mies.

”Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla”, sanoi Heikki
ja alkoi katsella nuoria.

”Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon”, sanoi mies hädissään.

”No.”

”Minua kehoitettiin ... neuvottiin...”

”Kehoitettiin, neuvottiin. Mihin?”

”Teitä ryöstämään.”

”Minua ryöstämään —! Se on valhe — puhukaa — sanokaa totta; tässä ei
mutkat auta.”

”Se ei ole valhe.”

”No kuka sitten?”

”Rommander.”

”Tunnetteko hänet?”

”Aivan hyvin ... hänhän on vanhoja kisälli-kumppaneitani.”

”No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja.”

”Enpä minäkään oikeastaan ... sitä olen vasta sitten harjoittanut, kun
toinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini.”

”Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan.”

”Puutteet ja nälkä pakoittivat minun lähtemään liikkeelle, sillä
vaimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän
teidän varakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella
ansaitakseni jotakin, täällä kun viljellään paljon kirjallisuutta. —
Kotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä evästä, ja nälkä kuroi
suoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne,
huomasin erään liki tietä olevan talon ulkohuonetten takana
Rommanderin. Hyvilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi
jotakuta markkaa penniä, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään
. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri sivuitse
eräs kaupungista palaava, joka oli niin juovuksissa, ettei tiennyt
mitään tästä maailmasta; hevonen mennä lotosteli vaan omia aikojaan.
Jos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aivan
helposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hevonen veisi miehen
kylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten voisin
antaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.

’Oh! Sehän olisi kovin kauhea asia’, sanoin minä kauhistuksissani.

’Entäpä ja ... ottaisivathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja
mitä parempi se heillä olisi’, sanoi Rommander kylmästi. Silloin
huomasin minä, että hän oli hyvässä pöhnässä.

Näljän ja epätoivon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä
suuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti
paljon, kun näin hevosenne seisovan ja teidän makaavan, niinkuin
luulin, tiedotonna tien vieressä, sillä rahojen anastuksen luulin
käyvän nyt aivan helposti.”

Tässä vieras keskeytti kertomuksensa.

”Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani
alla?” kysyi Heikki.

”Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään”,
sanoi mies.

”Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan
ryöväys-yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein
konna; kuinka nämät sanat sopivat yhteen?”

”Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa
sitä kaikilla kisälli-ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla.”

”No, entä sitten?”

”Kuinka sen yrityksen kävi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän
tyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli
niinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöväyksen ja
omaatuntoani poltti niin kovin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän
pitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaavan toisille; tuossa on se
mies, joka on tehnyt ryöväyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä
oltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se
mies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöväämään, vaan
jostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta
yrityksestäni ole levinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin
jotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, vaikka
kyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toivoilla elähytettynä, rohkenin
minä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toivossa saadakseni
runsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista
puhuttavan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut
mainittavan ryöstettävän nimeä, enkä arveluita kuka ryöstäjä olisi.
Milloin vaan kuulin vähänkään siihen suuntaan vivahtavia puheita, oli
niinkuin kylmää vettä olisi valettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin,
ettei kenelläkään ollut vähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen
tekijästä.

Jonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että
teidän hallussanne on sidottava lainakirjasto, jonka haluaisitte saada
jouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti
teidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytyvän. Niin tavoin olen
joutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä
tahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulevani koskaan
puhuttavankaan. — Jos minä nyt joudun kiinni, niin vaimoni ja lapseni
nääntyvät kauhusta, kun saavat asian kuulla.”

”Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin
paikkakuntiin?”

”Enhän sitä luullut tarvitsevani, kun en senkään kauemmaksi aikonut
matkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauvan olla pois kotoa.”

”Teidän selityksenne kuulostaa hyvin todenmukaiselta, mutta suurin
konnakin voipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden varjolla.
Vastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu
häpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena
jostakin semmoisesta?” sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.

”Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt
teitä vastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään
semmoisesta, sen voin vakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että
olen kerran sakoitettu juopumisesta.”

”Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne
tänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä-pitävä puheenne kanssa, niin
meistä tulee hyvät ystävät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti
ryhtyä työhön; sillä välin pidän minä teitä silmällä”, sanoi Heikki.

”Siihen suostun mielelläni”, sanoi mies, hengittäen helpommasti.
”Nythän tosi ei vaimoni ja lasteni tarvitse kuulla sitä hirveää
sanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään
ryöväämisen yrityksestä”, lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyörivät hänen
silmissään.

”Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystävät ja veljet”, sanoi
Heikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.

                                                  ⸻

Käräjät tulivat ja Heikki meni haastettuna lain eteen vastaamaan
ensimäisestä juovuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja
Levenius, Longman ja Rommander olivat kutsutut vierasmiehiksi — kuinkas
muutoin.

Heikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kovasti juovuksissa;
vieraitamiehiä ei tarvittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen
sakkoon.

”Sen siitä nyt sait ... olisit ollut niinkuin ihmiset”, sanoi
Rommander, kun Heikki tuli lakituvasta.

”Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä
ryöväämään” sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.

”Mitä?” kysyi Rommander punastellen.

Heikki ei vastannut mitään, käveli vaan pois. Sakotettuna miehenä tuli
nyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti vastaan, sillä
hänen vaimonsa tiesi miehellänsä olevan sekä tahtoa että voimaa
pitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juovuksissa. Tämä
vaimon ystävällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja
voimaa lupauksensa täyttämisessä.

Sillävälin oli vieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitävä omistajansa
kertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: ”Olette totta puhunut.
Minä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute,
kärsimykset ja viettelykset ovat saattaneet teidät harhateille.
Tekisinhän aivan väärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti
rangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä
kerran on ollut voimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toivon,
että meillä on myös voimaa elämän parannukseenkin”, sanoi Heikki.

Tämän jälkeen syleilivät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei
ollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin
tunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruveta
elämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.

No, niinhän se oli. Molemmat olivat rehmineet, koettaneet ja
yrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää
velvollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut
haistaa ammattikunnan monipuolisia hyviä ja huonoja puolia, ja siinä
oli hän oman löyhäperäisyytensä vuoksi ollut joutumaisillansa
hirveimpään rikokseen mitä ajatella voipi. Olihan kummallakin syytä
veljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.

”Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa
liikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenevä ammattiinne?” sanoi
eräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä
kanssa.

”Mikäpäs muu kuin viina. Kaikki ammattini mestarit ovat tunnustaneet
minut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta
juoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua voinut kauvan tykönään
pitää, eikä minulle mitään arvoa antaa. Sentähden olen joutunut
kaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista
ammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi
ja toimeen tuloksi”, selitti hän.

”No mutta, ettekö voi nytkään jättää pois tuota turmelevaa juomaa?”

”Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti
käynyt.”

”Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi
samanlaista yrittäjää ja me voisimme olla toinen toisellemme avuksi”,
sanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.

”Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että
rakastan vaimoani ja lapsiani, mutta voimaa ei minulla ole ollut seisoa
himoani vastaan”, sanoi mies ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

”Rukoilkaamme Häneltä voimaa hyviä aikomuksiamme toimeen pannaksemme,
jolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen
avullansa voimme me voittaa kaikki kiusaukset”, sanoi Heikki vakavasti.

                                                  ⸻

On kulunut aikaa pari vuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa
käytännössä ja Keron on sitä hoitanut. Valoisan kynttilän
tavalla on se levittänyt valoa ympärillensä. Kansalaisensa ovat
vähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi
seisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittavat häntä paikkakunnan
varakkaampana ja ymmärtäväisempänä miehenä. — Anoppimuorikin on jo
aikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja viimeisen
hairahduksen, sillä hän on huomannut vävynsä mieheksi, jolla on voimaa
nousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kovin vanhaksi
ja voimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän vihdoin suostunut
muuttamaan vävynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauvan
aikaa silmiin ja silloin sanoo hän tavallisesti: ”En minä yhteen aikaan
luullut tuota Heikkiä kelpomieheksi.” Tuota sanoessaan vetäysi hänen
kulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kasvonsa viehkeämmän näköiseksi.

”Tanu Niininen” — hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut
langeta niin suureen rikokseen epätoivossaan, mihin väkevät juomat
olivat hänet syösseet — niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän
ei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään väkeviä kun hän oli Heikille
luvannut niistä luopuvansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten
aikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja
säästävänä miehenä kun nyt on, on hän voinut kutsua vaimonsa ja
lapsensa luokseen. Heikin avulla on hän perustanut oman liikkeensä.
Toimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluvat työt ja
tämän nojalla on hän niin paljon vaurastunut, että hänen perheellänsä
on riittävä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole vielä koskaan
semmoista ollut ja Niinisen vaimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä
elämän käännöksen tähden.

Nimismies oli juoppoutensa ja virkavirheittensä vuoksi menettänyt
virkansa. Hänen vaimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden
tapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon
velkoja jälkeensä. Samoin tekivät Levenius ja Longman. Rommander koki
vielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei
se menestynyt; viimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen
ammattiin kuuluva työ lankesi Niiniselle.