III.

— Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli
pienistä mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?

— Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin
leikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, — sanoi pruustinna,
joka muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli
lempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä
kiltisti leikkimään.

Solmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille.
Vähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat
jotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä
oli kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois,
kun yksi leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin
kuitenkin, että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen
oli ”julman hauskaa”.

Lapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä
uudestaan kuului: ”viimeinen pari ulos!” He eivät heti huomanneet Jojua
ja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun
nojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli
Solmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä
juoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: — Marjapojat! — ja laski
iloissaan pienet kätensä Sakin olalle.

— Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen! Kuinka
oletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin iloiseksi.
Tulkaa nyt minun kanssani.

Solmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat
olivat, sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. — Ja
minä sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. —

Tyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä
maksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par’aikaa
kaadettavan, kuiskasi äidillensä:

— Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?

— Kyllä, kyllä lapseni.

— Istukaa tänne kyökkiin, — sanoi Solmia marjapojille, — te saatte
teetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!

Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: —
Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa
illaksi.

Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian
tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat
tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan
lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se
ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein
säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi
tohtinut vain.

— Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö
tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.

Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun
Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: — En minä kehtaa.

— Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.

— Kuinka sinä noita käskit, — sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo
kahdentoista-vuotias.

— Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia,
ja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa
leikitellä, — vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa
ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.

Mutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan
voinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut
vaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini,
mutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt
tarttua häneen ennen muita.

Nyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he
huomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu.
Ei heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika.
Mutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja
sanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.

— Oliko hauskaa juosta? — kysyi Solmia ystävällisesti.

— Oli niin pannahitten hauskaa.

Nyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.

— Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä
tapaa? Jumala suuttuu, — sanoi Solmia.

Joju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä
hävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä tulemaan
pois.

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.

Pikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: — Älä ole
suuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää
koskaan puhu noin tuhmia sanoja.

Joju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen
takinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä
ensin iloisesti alotettu ilta.

Sakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: — Se kiltti papintyttö
häpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta
nyt en sitä enää milloinkaan tee.

— Joju parka, — sanoi Sakin äiti, — ei sellaisesta pahasta tavasta
ole helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä
ajan mittaan sentään pääset.

— Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee,
— vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.