VIII.

Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä
määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin,
reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin
iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan
ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut
aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten
poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden
viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui
liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä
myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia
vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli
usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei
milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.

Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi
häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän
huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos
ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon
lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.

Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän
lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.

Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat
poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä
paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja
kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka
vieraaseen maahan on istutettu?

— Voitko sinä pahoin?

— En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.

— Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?

— Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.

Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta
eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa
Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.

— No Korppi sinä, mihinkä kiire?

— Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina
kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme
sitte vähän jutella toistemme kanssa.

— Oojah, kyllä minulla aikaa on.

— Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia
lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä
kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa
puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin.
Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.

— Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä,
tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun
tyhjästä maksavat.

— Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on
korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä
sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.

— Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin
paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.

— Mikä se Sakki on?

— Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin
oikein hyvä poika.

— Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?

— Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.

— Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.

— Niin kai on, — vastasi Joju huoaten.

— Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.

Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen
vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon
kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen
kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle
hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän
viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut
ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ...
tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi
vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen
tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa
kuiskannut: ”mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan
tee”, ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja
kuuli hänen punahuultensa lausuvan: ”kyllä minä luulen, että sinä olet
kelpo poika” ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti
kotia.

Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti.
Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja
jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata,
vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle
kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin
aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.

— Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen
jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras
ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua
raskauttaa.

— Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi
aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika,
paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.

— No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä
olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

— Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.

— Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo
mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin
silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo
kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee
sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei
viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.

— Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani.
Jos olisivat kaukana, — mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä
kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta
juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: ”mitä Joju kerran
vääräksi tietää sitä hän ei tee”, vaan en tiedä, jaksanko enään toiste
olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen
menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä
näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.

— Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas,
kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään,
miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän
sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi
halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen
osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla
ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta
vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka
ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?

— Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.

— Noh, siellähän lankoni on provastina.

— Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.

— Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta
älä sinne jäämistä tuumaa.

— Saanko mennä heti?

— Saat.

— Kiitoksia!

Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.

— Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme
kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet
sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko
pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että
hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan.
Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan
kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti
olevan itseään paljoa paremman.

— No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen
muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan
vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten
kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että
poika semmoiseen pesään jäisi.

— Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä.
Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen
hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi
yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme
vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän
kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen,
että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n
pitäjästä.

— Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi
tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia
myöten.

— Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen
mukaan hänellä on kova lukuhalu.

Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli
Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet
pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja
suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.

Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.