Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    XII.

    Savitiessä vietettiin Matin Hintin ja häitä ja vieraita oli
    melkoisesti. Useimmille vieraille ukki kertoi salaisuutena, että sulle
    suhaun: johan minä Matille sanoin, ei somene siitä kuin tuon Hintin
    ottaa. Siinä sitten syötiin ja juotiin. Iltasilla alkoi tuo niin
    sanottu huomentuopin juonti, jossa Pekka piti näin kuuluvan alkupuheen:

    ”Arvoisat vieraat!

    Kun te olette kunniallisen vaatimisen päälle näihin pitoihin saapuneet
    ja tähän häähuoneeseen sisälle käyneet, niin minä saan teille
    pariskunnan puolesta siitä kiitokseni lausua. Ja saan ilmoittaa että
    minun oli aikomus esittää meidänkin muistamaan tätä nuorta ja vasta
    alkavaa pariskuntaa pienellä lahjalla, sillä suurimmalla lahjalla on
    näitä muistanut tämän talon isäntä ottaessaan jalomielisyydessään
    isällisen huolensa alle, talonsa ja tavaransa perillisiksi. Ja tämä
    huomenlahja on jo ollut tapana muinaisista ajoista, koska sen alkua ei
    vanhatkaan muista, eikä historiat toista, anna ilmi aikakirjat,
    satavuotiset sanomat. Näiden sanotaan Kaanaan häistä alkunsa saaneen,
    mutta ei niistä ole meidän hailien esikuvaa, sillä ei meillä vesi muutu
    viinaksi, niinkuin siellä sanotaan tapahtuneen, meillä viinan vilja
    kasvaa pellosta, ja hyvä niinkin.

    Tähän kelpaa kupariraha; hopea olisi hyvää, kulta vielä kuuluisampaa,
    sekä kaikenlainen tavara: lehmänvuona, lampaan vasikka, sianvarsa, ja
    siinä sivussa saapi muistaa vaivaisia.

    Tässä ei ole mittaa eikä vaakaa; käsi mittana, kukkaro vaakana ja
    harakan sulka puntarina. Ensin tulkoot sulhasen sukulaiset, sitten
    morsiamen omaiset, sitten kunnialliset kutsuvieraat ja kuokkavierasten
    kutsuvieraat. — Ja jos jollain on tätä vastaan sanomista, niin
    sanokoon.”

    Mutta ei kellään ollut, ja silloin alkoi asia käydä Pekan lausuman
    järjestyksen mukaan: ensin sulhasen sukulaiset, ja niin aina.

    Ne, jotka eivät aivan pennimäärällä panneet, ilmoitettiin
    ylyystelemällä: ”Tämä on kolkkoon korpeen talon tehnyt ja sen huolella
    hoitanut ja nyt vielä päälle vaivainsa muistaa niin paljolla, ettei
    näistä näin vähälle aikaa saa selvääkään.” Ja kaikki paperirahat ne
    olivat satamarkkasia.

    Mutta se, jolla tiedettiin olevan rahaa ja joka kuitenkin pani
    vähäisen, ilmoitettiin:

    ”Tämä mies ei ole kitupiikki eikä naukujan poika. Se on hiet hiihtänyt,
    tuulet soutanut ja nyt täydellä kukkarolla tänne saapunut ja muistaa
    kokonaisella kymmenpennisellä.” Silloin tietysti kaikki nauramaan.

    Kun joku lampaan lahjoitti, ilmoitettiin lahjan ominaisuudet: ”Sen
    sääriluista saapi mainioita rumppuskalikoita, selkärangasta kunnollisia
    kaprokin nappeja ja kylkiluista veneen kaaria, ja kärryn käyriä.” Ja
    lopuksi aina, että ”häät häistä, pidot pidoista, kunniat hyvistä
    töistä!”

    Illan kuluessa ukot alkoivat turista kuin ampiaiset pesässään, mutta
    silloin ukki käski panna putelien tulpat kiinni ja muuttaa juomat
    kahviksi. Ahneuksissaan oli jo joku renki maistanut niin, että näytteli
    nyrkkiään, mutta sille selitti ukki:

    — Ei meillä, muista se. Meillä ei sellaisia moukaria tarvita, vaan jos
    mielesi tekee, niin mene kankaalle ja pieksä nyrkkisi petäjiin ...
    hyvästi joudat... Ei se ole mies, jolla on mieltä, vaan jossa on mielen
    hallitsija. Eikä se ole ahne, jolla on syömistä, vaan joka syöpi
    kaikki, mitä näkee, se on koira ... ja nyt sen kuulit.

    Nyrkin näyttelijä häpesi ja muuttui siivoksi mieheksi.

    Huomentuopin jälestä miehet nostivat Matin ”ukoksi,” jota pojat olivat
    muka estävinään, ettei he vielä anna, mutta ukot veivät voiton. Sitten
    nostivat vanhan isännän sen kunniaksi, että hänellä on poika, joka nyt
    toi emännän. Sama temppu tehtiin Hintille ja vanhalle emännälle, mutta
    siellä piti olla miesten apuna nostamassa.

    Kaikki syönnin ja juonnin loma-ajat nuoret tanssasivat Pekan hanurin
    mukaan, niin ettei siinä ollut joutilasta aikaa. Häitä kesti toista vuorokautta,
    ja sen jälkeen vieraat menivät kotiinsa.

    Matin tekemä uusi aitta valmistui, ja sen nuori emäntä sai
    vaatehuoneekseen.

    Yhdet ilot iloittua kääntyy toivo toisihin.

    Ajateltiin Jahvin ja Miinan häitä, sillä heitä oli jo kolmasti
    kuulutettu, mutta häät eivät joutuneet heti, kun morsian tahtoi vähän
    niin sanottua ”myynäilemisen” aikaa. Tämä aika on rikas unelmista ja
    pelosta. Se, joka on rakastettunsa löytänyt, soisi juoruämmäin ja
    pahojen kielien olevan vajotettuna yhdeksän sylen syvyyteen, ettei
    heidän juonensa tuottaisi iäti muistettavia murheita.

    Tämä pelko oli Jahvilla isänsä suhteen, sillä se ei näyttänyt
    katselevan suotuisasti poikansa aikeita. Kuuliaisia ei antanut
    ensinkään pitää kotonaan, eikä ollut Hintin ja Matin häissäkään, vaikka
    Savitien ukki itse kävi kutsumassa, jurotti vain ja paikkasi turkkia.

    Siinäkö jurottamassa lienee tuo entinen ajatus päähän pöllähtänyt, joka
    päättyi siten, että hän meni ja otti kumppanikseen muutaman toisen
    kirjamiehen, jonka kanssa hän meni erään vanhanpiian luokse sulhasiksi.
    Päätöksestään ei Hemmo luopunut, leskestä ei hän huolinut, nuori ja
    naimaton olisi pitänyt saada, ja sitä sukuahan on vanhapiikakin.
    Vanhapiika tuli niin hyvilleen ja lempeäksi, ettei tahtonut osata miten
    kävellä, vaikka karhakkata laatua hän oli luontonsa puolesta ja
    toiselta puolen vähän jumalinen, suntion rouvan kanssa yhden uskon
    väkeä, missä he olivat kahden.

    — Käpsis kiukaalle, sanoi entinen vanhapiika, kun päivän viipyi uunille
    noustessaan. Samat sanat, vaikka vähän toiseen tapaan. Kopskeikaa! heti
    pappilaan. Vanhapiika ei tarvinnut myynäilemisen aikaa, hän oli saanut
    kyllin myynäillä, eli toisin sanoen hyräillä vanhanpiian ikävätä.

    Ensi viikolla hän kävi jo Hemmolassa rukin sijaa katsomassa ja antoi
    ensi kerran käydessään omintakeisia neuvoja taloudenhoitajille. Hyvin
    harmissaan pojat olivat äitipuolen tulosta ja Jahvi kaikista enimmän,
    sillä hänen morsiamensa aikoi purkaa naimisen, jos tuo vanhapiika
    tulisi hänelle anoppimuoriksi. Jahvi oli pahemmassa kuin pulassa. Jo
    meni tätä ilmoittamaan isälleenkin ja pyysi häntä oikein pyytämällä
    luopumaan tuon vanhanpiian ottamisesta.

    — Minäkö sinua tottelisin, tosahti Hemmo. Hyvin sinä ja te kaikki
    olette minua totelleet.

    — No jos minä olen ollut teille paha, niin elkää muistelko, minä olen
    varmasti tottelevainen, jos vaan luovutte siitä, sillä tekin isä
    tiedätte, että se on liika äkkinäinen äitipuoleksi; ottakaa ennen jokin
    toinen, rukoili Jahvi.

    — Sinä elä tule minua neuvomaan, mene siitä matkaasi! ärjäisi Hemmo
    kiivaammin.

    Jahvi lähti, ja sen arvaa, millä mielellä. Nyt olisi ollut isällä
    tilaisuus saada itselleen nöyrä poika, mutta hän ei huolinut, vaan
    sysäsi luotaan. Ei voi sanoa, mitä ajatteli Jahvi isästään, sillä nyt
    hän oli vakuutettu, että morsiamensa hänet hylkää, ja niinhän kävikin.
    Kaikki tuumat menivät turhaan. Ei uskaltanut tyttö lähteä. Aineellinen
    puoli pääsi voitolle ja rakkaus jäi tappiolle.

    Pappi toimitti eron heidän välillään ja nuhteli kevytmielisyydestä.
    Alakuloisena Jahvi kuunteli tätä nuhtelua, eikä ollut vesi silmistä
    kaukana, mutta eipä ollut iloinen mieli toisellakaan. Selittämättömän
    oudolta tuntui ainakin Jahvista, kun he sen jälkeen heittivät hyvästit
    toisilleen. Tämä olisi ollut kylliksi unen näkönäkin, mutta täytyi se
    totenakin kärsiä. Niin kävi heille.

    Hemmo toi pojilleen äitipuolen. Heti tultuaan tämä vaati pojat
    komentonsa alle, mutta ei se hopusti onnistunut, lisäsi vain enemmän
    tyytymättömyyttä äitipuolta kohtaan. Viimein Jahvi kyllästyi niin
    kovasti, että erosi pois kotoaan ja meni muuanne rengiksi. Allapäin hän
    lähti astumaan ja ajatteli:

    — Vanhempia käsketään totella, ja oikeinhan se on, vaan ei tätäkään
    jaksa aina täyttää, kun ei vanhempi yhtään välitä siitä, mitä lapsi
    saapi heidän jäykkyytensä tähden kärsiä...

    Yhden vuoden hän ainakin päätti olla äitipuolensa tieltä poikessa ja
    omaa harmiaan haihduttelemassa. Pienemmät pojat jäivät kuskattaviksi,
    mutta arvaa sen, ettei huonekunnan sovinto haitta hääviä ollut. Ei
    ollut kehumista vanhainkaan keskinäisestä rakkaudesta. Vanhanpiian
    oikkuja ilmaantui usein, ja sovinto oli miten milloinkin sattui. Olivat
    he kuitenkin siksi sovinnossa, että kävivät yhdessä veisuuseuroissa,
    joissa käyntiä Hemmo jatkoi niinkuin ennenkin. Kun heidän kesken tuli
    lastenkasvatus puheeksi, kertoi Hemmo seuratovereilleen:

    — Tuota, kyllä minä olen heitä koettanut kasvattaa Jumalan pelossa,
    vaan ei niistä näy hyviä tulevan, ne kun ovat kovin uppiniskaisia.

    Ja samaa sanoo useampi heistä.