III.

Kahdesta talosta, yhtenä iltana, ajettiin nuori väki pois. Nyt eivät he
enää ajatelleetkaan mihinkään kokoontumista, vaan päättivät mennä itse
kukin mökilleen. Erotessaan Matti päivitteli sitä, kun Eerikka jätti
hänet yksin menemään.

Yhtäkkiä huomasi joku tytöistä kuulleensa jotain surkeata ääntä
järveltä päin, josta he alkoivat hätäillä, että ”voi, voi, mistä se
kuuluu”, ja kokoontuivat poikien luokse. Pojatkin tarkastivat ja
kuulivat todellakin surkean äänen.

— Kyllä se on hätähuuto, päättivät muutamat. Ja on se jo huutanut hyvän
aikaa; kovin panee uupuneen äänellä.

— Arvelemattahan tuo on hätähuuto, sanoi Matti. Ja eiköhän liene
Eerikka pudonnut jäähän. Auttamaan pitää joutua.

— Olipa vaikka ukko mustilainen, sanoi Pekka, niin autettava se on.
Vaan ei sinne tyhjin käsin ole menemistäkään, jos mieli välttää, ettei
kaikki mennä ahvenien valtakuntaan.

Nuottasalkoja ja seipäitä käsissä pojat riensivät ääntä kohti ja tytöt
jäivät peloissaan kuuntelemaan.

Eipähän luulo pettänyt; Eerikka ryllötti järvessä ja piteli veitsellään
jään reunasta kiinni.

— Voi miesparka, kun et arvannut kiertää huonoa paikkaa, sanoi Pekka
ojentaessaan salkoa. Tartu nyt tuohon!

— Minä painun, jo painun, ruikutti hukkuva, voimatta tarttua mihinkään.

— Ei sitä sillä lailla saada ylös, sanoi Matti. Jos se kätensä
irtauttaa tuosta jään laidasta, niin sai sanoa: silloin se meni.

— No autettava kai se on, vaikka mikä olkoon, touhusi Pekka ja aikoi
mennä salon varassa.

— Elä mene sillä lailla, kielsi Matti. Anna toinen pää tänne ja mene
sitten, kun me työnnetään, ja kun pääset hyvästi kiinni, niin ärjäise,
kyllä me vedämme takaisin.

Pekka totteli ja rupesi salon päälle pitkälleen, eikä siihen kauan
ollut kun hän pääsi Eerikan takin kaulukseen kiinni, mutta samassa
alkoi jääkin painua.

— Nyt vetäkää tulisesti; painuu peeveli! komensi hän. Tulisesti
toisetkin tottelivat ja vetivät juoksujalassa ilman seisahtumatta
rantaan.

Suoraa päätä Eerikka oli lähtenyt Hemmolasta kotiinsa, eikä muistanut
tällä kohdalla järveä olevan jään huonompaa; juoksi vain ja luuli
kestävän, siksi kunnes lysähti. Monesti hän oli rynnännyt ylös, mutta
silloin jää painui ja käytti umpisukkelossa; viimein täytyi asettua
jään reunalle huutamaan apua. Siinä hän kylmässä vedessä oli niin
köntistynyt, ettei itse jaksanut kävellä, vaan toiset hoitivat ja
veivät Lassilaan.

Emäntä ei tällä kertaa ollut leikissään, ei sanonut, katso noita
ruojia, vaan sanoi:

— No kaiken näköistä, kuin menepäs järveen. Mutta mitähän olisi ollut
sanomista, jos järven pohjassa olisit saanut kontsottaa.

— Vähät sanomiset kai siellä on, joutuipa sinne kuka hyvänsä, sanoi
Eerikan puolesta Pekka.

— Hyvin vähät, hyvin vähät, toisteli Lassilan isäntä. Mutta tuota,
lisäsi hän, eiköhän tuon suuhun olisi kahvi hyvää.

— Jos vaan talosta saataneen, sanoivat pojat.

— Saattaahan tuota kiehauttaa, arveli emäntä. Vaan en minä tässä
syksyllä, kun sonninpura oli puolen päivää suohaudassa, muuta kuin
tervansekaista kuumaa vettä kaasin sen kitaan; sillä tuo parani!

— Niin, vaan tämäpä ei ole sonnin kita, joka olisi tervattava, sanoi
Pekka.

— Yhtä hyvä kai se olisi tuollekin, vaan saattaahan sitä kiehauttaa,
sanoi emäntä ja sitten hän meni kiehauttamaan.

Pekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä
toivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas
yhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli
yhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten
osasi.

Sääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat
niin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi
muutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä,
tähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti
huolta Eerikan kohtalosta.

— Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä.

— Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja
tarvinneekaan.

— Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo
huomeniltana. — Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi,
säälitteli Pekka.

— Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli
sillä sovittuna.

Eerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko
kylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen
kohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen
toveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli
kipeä.

Hemmo kun sai tietää, missä tilassa Eerikka oli, lähti hänen luonansa
käymään ja otti varalta ”Huutavan Äänen” matkaansa, jonka mukaan aikoi
puhutella. Yksinänsä hän sai puhella, sillä ei Eerikka jaksanut, eikä
olisi taitanut osatakaan, kun ei ollut vanhastaan osava kirjamies.
Kuitenkin hän kuuli peloittavia sanoja, jotka olivat yhteydessä tuon
tapauksen kanssa, joka hänelle oli kyllä tuttua.

— Etkö nyt käsitä armon ajan kalleutta, selitti Hemmo. Sinulle
näytettiin, miten voisi käydä. Ajatteles nyt jos olisit hukkunut niin
suruttomassa tilassa kuin olit — kortilta juuri läksit — niin se on
varma, että tuota, ennenkuin pohjaankaan olisit kerinnyt, olisi piru
avosylin ollut ottamassa vastaan ja paiskannut nurin niskoin
helvettiin.

— Tämä on totta, eikä minun puhettani. Kuunteleppas miten tässäkin
”Huutavan Äänessä” sanoo: ”Huomaitse ja ymmärrä” kuuntele sinä; näin
sanoo: ”Huomaitse ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet.
Sinä riennät tänä päivänä likemmäksi ja likemmäksi kadotusta. Muista
se, että synnissä surutoinna eläessäsi juokset sinä joka hetki ja
silmänräpäys siihen tuliseen järveen, joka kuohuu tulesta ja
tulikivestä, jossa sinä ijankaikkisesti saat kiroilla.”

Aina vähän päästä hän kävi näitä samoja tekstin sanoja saarnaamassa,
eikä huolinut vaivojaan, sillä hän näki Eerikan surkastuneista
kasvoista, että jotakin ne vaikuttivat.

Hyvää se vaikuttikin. Jo ensi iltana hän alkoi pyytää, ettei
heitettäisi yksinään, ja yöllä, kun sattui menemään unenhorroksiin, hän
vavahti ja alkoi hourailla, että ”elkää heittäkö minua nurin niskoin
järveen... Pekka, Pekka, joudu auttamaan; musta piru on pohjassa, joka
ottaa kiinni.”

Yksinänsä hän sai vain olla enimmäkseen yön, kukapa olisikaan niin
paljoa ymmärtänyt huolta pitää, että olisi toveriksi ruvennut. Päivän
tultua hän vähän rauhoittui, mutta silloin tuli taas Hemmo antamaan
lisää ”Huutavan Äänestä”.

Iltapuolella päivää Hemmo arveli jo sopivan kääntää kirjastaan
loppupuolen esille ja lievennykseksi lukea siitä evankeliumin
suloisuudesta, joka on syntisille tarjona, jos he katuvat entisiä
tekojaan. Mutta ei yhtään sirpaletta tästä armosta takertunut Eerikan
hourailevaan päähän. Olisi ollut jo aivan sama, olipa se mitä hyvänsä,
sillä ei hänen sairastuessaan heikontunut järkensä osannut tehdä
eroitusta sanojen merkityksellä, hän luuli vain, että se on sitä samaa
kauheata, jota alkupuolikin.

Vasta kahden päivän kuluttua joutui Pekka takaisin häämatkaltaan.

— Etpähän sieltä päivässä joutunutkaan, sanoi hänelle emäntä.

— Eihän tuolta päässyt, vastasi Pekka. No mitenkäs täällä on Eerikka
voinut?

— Kipeä kai se lienee; ei tuo ole Jumalan jyvää maistanut koko sun
poissaoloaikanasi.

— No mutta, sanoi Pekka kummeksien kuunneltuaan vähän aikaa. Johan se
houraa tuulta, taivasta; ja siinähän on sanoja jos minkälaisia... Onko
sille kukaan mitään puhunut?

— En kai minä ole hänen kanssaan monta sanaa vaihettanut, sanoi emäntä.
Mitä lie tuo Hemmo puhunut, on se siinä sen vuoteen vieressä näkynyt
välistä kököttävän.

— Vai on se Hemmo käynyt. Vaan ettekö ole kuulleet, mitä se on sille
puhunut? uteli Pekka vieläkin.

— En minä ole siinä joutanut lokottamaan, mutta luulen, niin minä
kerran sivu mennessäni kuulostin, että eikö se liene sille helvetistä
puhunut, ja taisi siinä olla muutakin, selitti emäntä.

— Sitäpä minä jo ajattelin, että se se on käynyt peloittelemassa. Ja
miksi ette sitä kieltäneet?

— Mitä minä siitä ... eihän tuo haittaa, arveli emäntä.

— Eikö haittaa, sanoi Pekka. Miksikä se ei haittaa. Hyvilleen otaksen,
niin saapi heikolta sairaalta pään pilalle, jos ei jo liene saanut.
Mitä hänen tarvitsee tulla helvettiään muille lointelemaan, pitäköön
omina tarpeinaan. Ja kyllähän jos minä olin täällä, niin ei häntä olisi
tarvittu, vaan sen viinan peevelin tautta viivyin vielä niin kovin
kauan.

Emäntä tuli Pekan puheesta vähän leikilliseksi ja sanoi:

— Kyllä sinä olet koko ruoja.

— Ja kotiinsa minä olisin sen vienytkin, lisäsi Pekka, jos olisi
päässyt jäätä hevosella ajamaan, vaan ei tuo ole hennonut vieläkään
vahvoja, että sitä pääsisi. Vaan vien minä hänet perässäni
vetämälläkin; sinne ei ole Hemmon hyvä tulla.

— Könötä vaan vetää; joutanetpahan töiltäsi vetelemään, sanoi emäntä ja
meni asioilleen.

Pekka alkoi todellakin puuhata Eerikan vientiä toiselle puolen järveä.
Nouti portaiden eteen reen, johon heinistä laittoi hyvän vuoteen.

— Eiköhän mennä kotiin, toiselle puolen, selitti hän Eerikalle.

Nyt tämä vasta huomasi Pekan ja alkoi vaikeroida.

— Sinäkö siinä olet ... voi, elä heitä minua yksinäni ... pitele
kiinni ... ethän heitä...

— Enkä heitä, vakuutti Pekka, eikä tässä ole mitään hätää, aivan ollaan
maa-jalassa.

Yhä hän vielä vain rukoili, ettei häntä heitettäisi järveen, eikä
yksinään.

— Ei järveen, se on jo jäässä, vakuutti Pekka. Kääritäänhän vaatteita
ympärillesi, ettei tule vilu, ja sitten näytetään, mikä on kyyti kylän
välillä.

Kun Pekka oli lähtöä puuhaamassa, tuli Hemmo \”Huutavan Ääni” nytkin
kainalossa. Tämä arvasi Pekan puuhan ja sen tähden jurosti kysyi:

— Tuota, mitä sinä sen sairaan kanssa meinaat?

— Vien kotiinsa, vastasi Pekka ynseästi.

— Mitäs sinä siitä kuljetat, anna olla siinä.

— Enkä anna olla.

— Vaan sen pitää antaa olla, tenäsi Hemmo. Minä käytän täällä
pappiakin, vaan en ole vielä ennättänyt.

— Vai et ole ennättänyt; vaan oletpahan ennättänyt käydä heikolle
sairaalle saarnaamassa, niin että mitähän olisikaan sanomista, jos pää
olisi mennyt pilalle.

— Minäkö hänen päänsä pilannut ... minä olen vain lukenut ja auttanut
hänen syntinsä tuntoon tulemista.

— Niinpä niin; lukenut sinä olet, mutta mitä sinä olet lukenut? Et
muuta kuin paasannut helvetistä. Ja näet sen nyt itsekin, mikä hyöty
siitä on ollut sairaalle: pelkää ja höpisee kuin mieletön ainakin.

— Sinä et ymmärrä mitään, kiivasteli Hemmo. Sinä et tiedä, minkälainen
hätä ihmiselle tulee syntinsä ylitse jota sinä luulet pään
pilautumiseksi.

— Minä ymmärrän, intti Pekka, että järkevä suruton on parempi, kuin
hupsu jumalinen.

— Sinä elä pölliköi tuolla lailla! kiivastui yhä enemmän Hemmo. Se
voipi sattua niinkin, että sinunkin eteesi levitetään kaikki nuo
pölliköimisesi, ja silloin on leikki kaukana. Sitä et tiedä, milloin se
tapahtuu; hänen työnsä ovat käsittämättömät.

— Niin, mutta tämän asian käsittää jokainen, että parempata hoitoa
sairas tarvitsee.

— Luuletko sinä hoitavasi paremmin. Usko hyvällä ja anna olla sen
sairaan, minä lähden huomenna sille pappia hakemaan.

— No etkö luule riittävän sen, kun sinä olet saarnannut, ja jos et
luule houraavan sairaan tulevan ilman sitä toimeen, niin taluta pappi
sinne, vaan en minä tänne sairasta heitä.

Emäntä sattui tulemaan parhaiksi tupaan ja sanoi:

— Anna tuon tuossa kotjottaa.

— Eihän se tuo heittiö tottele, kun minä noutaisin papinkin, selitti
Hemmo emännälle.

— Anna, Pekka, sen siinä olla, puolusti emäntä. Hakee papin, että mitä
tuo tuolle osaisi.

— Sen saatte uskoa, että minä vien sen kotiinsa, sanoi Pekka
päättävästi. Saatte mennä, isäntä, kirjoinenne kotiinne.

— Tuota, annetaanko sille tuolle riivatulle valtaa? kysyi Hemmo
emännältä.

— Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette
estämään, niin saatte tuliset lähtimet.

— Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki
ettei mikään auttanut.

— Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi
Pekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen.

— Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää
osannut.

— Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä;
vaivoistanne vasta puhutaan.

Silloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo Ääni lähti pahoilla mielin
kotiinsa kainalossa ”Huutavan”, jota hän tällä kertaa sai aivan
turhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka
vihkaisi mennä toiselle puolen.

                                                  ⸻

Hitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi.
Pekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja
lusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli
hourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon
Hemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin
laulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista:

Kuppari kun tämän kuulla sai,
että sika häneltä sarvet söi,
kuppi-kirveensä kiveen hakkas,
viimeiset sarvensa uuniin nakkas:
Koira tuota virkaa pitäköön,
että kenenkään verta imeköön!

Tämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut
tarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut
entiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi.

Palkollisten vapaaviikko oli loppunut.

— Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen,
vaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla.

— Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla
isänsä mökillä.

— Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se
siitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä
minusta enää lieneekään.

Mattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että
sanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon
vaatteen.

— No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies
lienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle.

Näin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla
hänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä
torkkunut, josta ukki oli vihainen.

Vähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään
ei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä.
Virkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa
ja muutenkin hoitamaan.

Ukki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain:

— Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät.