TOINEN LUKU.

Ensimäinen rikos.

No niin. Edellä mainitsimme, että koko talon väki oli vuorokauden ajan
setä Juhon kuolinvuoteen vieressä. Siihen lauseesen tuli vähän vikaa,
sillä asia ei ollut aivan niin. Kyllähän he näyttivät ottavan osaa
kuolevan kuolon kamppaukseen, jotka siinä pysyivät, mutta eräs talon
henkilö näytti tuolla tärkeällä ajalla aivan päinvastaiselta, se oli —
poika Juho. Hän ei käynyt juuri monasti setä Juhon kuolin huoneessa,
mutta silloin kun hän sen teki, seisahtui hän oven suuhun muiden taa,
kiilisteli ja pilkisteli setänsä kuolinvuodetta kohden, ja sitten
pujahti hän taas ulos. Kolme kertaa teki hän tuon temppunsa sinä
vuorokautena ja muut kummastelivat mielessään poika Juhon käytöstä.
Viimeisen kerran kun hän tuli tuohon murhe-huoneesen, oli sairas
loppumaisillaan. Hänen silmänsä olivat jo himmenneet, mutta hengellänsä
hän vielä puhui. Hän näytti tahtovan nytkin jotakin sanoa ja kun
pantiin korva likelle sairaan suuta, kuultiin hänen kuiskaavan: ”onko
poika Juho täällä?” Se oli setä Juhon oma vaimo, joka oli tuota sairaan
kuiskausta kuunnellut. Hän oikasi itsensä suoraksi, kääntyi oven suussa
seisovaa poika Juhoa kohden ja sanoi: ”setäsi kysyy sinua”, mutta poika,
tuon kuultuaan, pyörähti heti ulos, eikä tullut sinne enään ollenkaan.
Sairaan vaimo kallistui nyt hiljaa sairaan puoleen ja sanoi varovasti:
”poika Juho oli täällä, vaan hän meni ulos, kun kuuli häntä
kaivattavan.”

”Se oli paha merkki”, kuiskutti sairas, ”sitä miestä ei hyvä peri;
Ju-ma-la-ni!” Ne olivat hänen viimeiset sanansa — elämä oli hänen
jättänyt, mutta poika Juhoa ei ollut katsomassa setänsä
ijankaikkisuuteen muuttoa! Missäs hän oli? Sen saamme edempänä tietää.

Mitäpä siinä oli, kuollut se oli, joka kuollut oli, eikä hän enään
eläväksi tullut.

Väki hajausi nyt pois kuolleen ympäriltä ja itse kukin meni omaan
huoneesensa. Kaikki näyttivät olevan raskaalla mielellä, mikä heillä
sitten milläki lienee ollut syynä — eikö niin tuore kuoleman tapaus? No
niin sen kaiketi luulisi.

Laurikin vetäysi toiseen pytinkiin ja meni omaan kamariinsa, hänen
vaimonsa myös. Lauri istui tuolille ja oli siinä vaiti ja hyvin
alakuloisena. Nyt tuli poika Juhoki kamariin. Hän ei ollut yhtään
surullisen näköisenä, paremmin vaan iloisena. Lauri istui vaan yhä
äänetönnä, eivätkä toisetkaan puhuneet mitään ja siitä syntyi pitkä
äänettömyys.

”Ämmä-raato perii nyt kaikki setä Juhon rahat”, sanoi Lauri yht’äkkiä,
katkaisten äänettömyyden ja tuosta lauseesta tulemme tietämään, mikä oli
Laurin nykyisen surun suurin syy.

Laurin vaimo säpsähti.

Poika Juhon kasvot loistivat; ne oikein säteilivät; hänellä mahtoi olla
joku erinomainen sisällinen ilo.

”Ei ole hätääkään, isä. Setä Juhon rahat ovat hyvässä tallessa; ne eivät
tule koskaan enään ämmän käsiin”, sanoi poika Juho, ilosta loistavin
kasvoin.

Laurikin nyt säpsähti ja Laurin vaimo vielä enemmän. Siinä oli kaksi
säpsähtäjää yhdestä ja samasta asiasta, mutta oliko heidän
säpsähdykseensä saman kaltainen syy? Ei, ei ollut, sillä toinen säpsähti
sen vuoksi, kun luuli olevan tekeillä jonkun hirmuisen rikoksen, ja
toinen sentähden, kun luuli hankittavan jotakin erinomaisen oikeaa ja
hyvää. — Niin erinkaltaiset saattavat ihmisien mielipiteet olla yhdestä
ja samasta asiasta, aina sen mukaan kuinka kunkin sisällinen ihminen on
kehittynyt.

”Minä en ymmärrä sinua, poika, selitä tarkemmin!” sanoi Lauri, hypäten
ylös istualtaan.

”Se on pian tehty. Sill’aikaa kun setä teki loppuansa, menin minä hänen
aarrekamariinsa, ylikerroksessa ja väänsin rahat poveeni”, sanoi poika
Juho, vähääkään hämyilemättä.

”No miten sinä pääsit niin lujasti lukittuun kaappiin?” kysyi isä
pojaltaan, nähtävästi ja ja täydellisessä voittoriemussaan!

”Minäpä olenkin jo varoselta pitänyt varani. Kauvan olen tehnyt tuohon
juonikkaasen lukkoon avainta, mutta vihdoin se onnistui. Sillä minä
avasin ja lukitsin kaapin juuri kuin omalla avaimellaan”, sanoi poika
ylistellen sankari-tekoaan.

”Mutta jos vain joku näki sinun siinä työssä, silloin olet hukassa”,
sanoi Lauri pelkääväisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut uuden
murheen poikansa rikoksen ilmi tulemisesta.

”Siitä saatte, isä, olla aivan huoletta. Minä katsoin sen ajan, ett’ei
silloin kukaan joutunut kurkistelemaan mitä sedän aarrekamarissa
tapahtui; siitä olen varma, ett’ei asiasta ole tietoa kenelläkään muilla
kuin minulla ja nyt teillä ja äidillä”, sanoi poika luottavasti.

”Lempo vieköön! Sinä olet toimellinen poika, sen takaan”, sanoi isä,
hypäten poikaansa syliksi ja syleillen häntä, ja Lauri tuli nyt niin
iloiseksi, ettei häntä oltu koskaan niin iloisena nähty.

Kun Laurin vaimo kuuli isän ja pojan rikokselliset keskustelut, vapisi
hän niinkuin haavan lehti. Kun he olivat keskustelunsa lopettaneet,
purskahti hän katkeraan itkuun.

”Tuo äiti on niin arvonen!” sanoi poika, mutta Lauri ei puhunut mitään.
He eivät häirinneet kristillisen perheen äidin itkua, sillä he kumpikin
tiesivät, mistä pohjasta nuot kyyneleet vuotivat.

Kun Laurin vaimo tyyntyi niin paljon, että hän voi puhua, sanoi hän:
”Voi onnettomia ihmisiä, mitä te olette tehneet, josta vielä päälliseksi
noin iloitsette! Poika on tehnyt hirveämmän rikoksen, mitä ihminen ikänä
tehdä saattaa — varastanut kuoleman hetkellä, ja isä iloitsee poikansa
pahasta teosta ja vahvistaa hänen rikoksensa oikeaksi! Luuletteko että
Jumala jättää tekonne rankaisematta?”

”Eihän tämä ole mikään varkaus”, sanoi Lauri.

”Mikäs sitten?”

”Talostahan nuot tavarat ovat tulleet, joutavathan ne taloon jäädäkin”,
puolusteli Lauri.

”Talosta ne tosin ovat kotoisin, mutta ne ovat oikeudella tulleet toisen
miehen omaksi ja sentähden ei pojan teko ole sen parempi kuin hirveä
varkaus, puolustakaa sitä miltä kannalta tahansa. Ja sinä rakas Laurini,
olet varkaan kasvattaja, puolustaja ja suojelia, et parempi etkä
pahempi! Minä rukoilen teitä: viekää rahat takaisin, ennenkun niistä saa
kukaan mitään tietoa!” puheli murheellinen äiti.

”Sitä emme tee, emme koskaan. Sinä et ymmärrä asioita, joiden avulla
omaisuus talossa pysytetään, ja miten suvun kunniaa kannatetaan”, sanoi
Lauri.

”Ymmärrän minä sen verran asioita, että varkaus on varkaus, mutta suvun
kunnia ei pysy pystyssä — rikoksilla. Suvulla on ollut kyllä kunniaa
tähän asti, mutta tuo kunnia on rehellisyyden hedelmä, joka tähän asti
on suvussa vallinnut, mutta nyt näyttää rehellisyys loppuneen, ja kuinka
kunnian kanssa käypi, sen on tulevaisuus osoittava”, pitkitti äiti.

”Kyllä kaiketi tuo äiti on semmoinen hupakko, että hän huutaa koko
tapauksen ympäri kylää”, sanoi poika, isänsä puolustuksesta rohjenneena,
sillä hän oli joutunut vähän hämille äitinsä puheesta.

”Lempo vieköön, sitä hän ei saa tehdä. Tätä asiaa ei tiedä kukaan muu
kuin me kolmen. Jos asia tulee tiedoksi hiljan tahi hitain, niin se ei
ole keneltäkään muulta ilmi tullut kuin häneltä”, sanoi Lauri jäykästi.

Vaimo-raukka tiesi jo vanhastaan, mitä hänen miehensä tuommoinen puhe
merkitsi. Hän vaikeni, vaikeni ijäksi koko asiasta, mutta hänen
sydämensä itki. Mykkänä kantoi hän nyt raskasta salaisuuttansa, mutta
sen koommin ei hänen nähty nauttivan ainoatakaan iloista hetkeä; oma
miehensä, oma poikansa olivat häneltä ryöstäneet sydämen rauhan —
ainiaaksi!

Setä Juhon leski ei pitänyt mitään lukua tavaroistansa, sillä hänellä
oli nyt paljon surua kannettavana, rakkaan miehensä kuoleman tähden. Hän
ei ollutkaan mikään saituri, joka olisi tavarainsa päällä maannut ja
niiden katselemisella saanut kaiken muun haihtumaan. Sen vuoksi pysyi
asia salassa setä Juhon kalunkirjoitukseen asti, jota toimitusta ei
kauvaksi lykättykään.

Setä Juhon maallisia jäännöksiä ruvettiin nyt hankkimaan maan poveen.
Peijaisiin käskettiin mahdoton paljous väkeä, sillä arvokkaasti
tahtoivat he maahan saattaa yhden arvokkaimmista sukunsa jäsenistä.
Saattoväki kokoontui pitäjän kirkkomaalle ja hautaaminen tapahtui
tavallisilla menoilla. Ei kukaan koko lukuisasta saattojoukosta itkenyt
niin hartaasti kuin Lauri ja — poika Juho. Uskoivatko ihmiset heidän
surunsa oikeaksi? Uskoivat, sillä ihminen ei näe toisen sisälle
etemmäksi kuin hampaisin asti. Ihmiset kuiskivatkin toisilleen:
”katsokaa, kuinka syvästi setä Juhon kuolema on koskenut Lauriin ja
poika Juhoon!” Laurin vaimo kuuli tuon kuiskeen; hän säpsähti ja
tuijotti kuiskaajiin kummallisesti ja silmänsä kiilsivät niin oudosti,
kuin sisällinen tuli olisi niiden lävitse kiilunut. Hänen silmissään ei
ollut yhtään kyyneltä; hän oli kuin kivettynyt. Mitä tunsi hän nyt?
Eiköhän miehensä ja poikansa todellisen surun syytä?

Haudalta tultiin taloon ja syömiset ja juomiset alkoivat. Poika Juho
näytti erinomaisen suru- ja raskas-mieliseltä, eikä Laurikaan näyttänyt
iloiselta. Vieraat puhuivat paljon talon rikkaudesta, suvun
mainehikkaasta kunniasta ja vainajan hyvistä avuista. Vaikka Lauri
poikineen oli noin kovin suruissaan, kuulivat he kuitenkin
teko-murheensa lävitse tuon heille niin mieluisen soitannon —
rikkauksiensa ja kunniansa kehumiset, ja se kutkutti heidän tuntoansa.

”Kovinpa on poika Juhoon ottanut setänsä kuolema, koska hän on noin
kovin murheellinen”, sanoi joku vieraista.

”Niin. Poika-rukka suree kovin setänsä kuolemaa. Hän rakastikin poikaa
sanomattomasti ja poika häntä, sillä sedällä oli paljon hyviä neuvoja
antaa pojalle”, sanoi Lauri.

Samassa kuului kipeä kiljahdus ja kaikki kääntyivät sinne päin, josta
kiljahdus kuului. — Laurin vaimo makasi tunnottomana lattialla. Hän oli
kuullut vieraan väärän osan-oton poikansa väärään suruun, oli kuullut
miehensä valheelliset ja väärät selitykset pojan surusta, sekä sedän ja
pojan keskinäisestä rakkaudesta. Hän tiesi millinen tuo rakkaus oli
kummankin puolisesti ollut. Setä oli kyllä poikaa viimeiseltä usein
varannut ja nuhdellut vääryydestä, mutta poika oli häntä kohdellut
hävyttömästi. Isä oli puoltanut pojan vääryyksiä ja pojan hävytöntä
käytöstä setäänsä kohden ja setä oli viimeiseltä ruvennut aavistamaan
pahaa ja varaamaan isää, ottamaan vaaria poikansa kasvatuksesta; tuosta
oli poika sydäntynyt sedälleen vielä enemmän.

Sedällä kyllä oli ollut pojalle antaa paljon hyviä neuvoja, niitä ei
poika ottanut vastaan, mutta sedän rahat, ne hän varastamalla otti
vastaan, setänsä kuolin-hetkellä. Nuot tiedot yhteensä ja kuullessansa,
kuinka valheellisella tavalla he tuota teko-murhettansa koettivat
luuloitella ja uskotella ihmisille todelliseksi rakkaudeksi vainajaa
kohtaan, nehän ne tekivät niin kipeää rehellisen perheen-äidin
sydämelle, että hän pyörtyi. Pyörtyneenä kannettiin hän kamariinsa ja
laskettiin vuoteellensa; tovin virvoittamisen perästä toipui hän
kuitenkin, mutta jäi sairaaksi.

”Tuo vaimoni saa tavasta äkkiä niin ankaran pään-kivistyksen, että hän
pyörtyy; vierasten ei pidä koko tapauksesta olla millänsäkään”, sanoi
Lauri, vaikkei hänen vaimonsa ollut kertaakaan ennen pyörtynyt.

Muuta ei ole koko peijais-jutusta enään kerrottavaa kuin että peijaiset
loppuivat isoilla syömingeillä ja loistavalla, lukuisalla
vieras-joukolla, isän ja pojan raskaalla surulla tahi oikeammin ilolla
sekä äidin todellisella ja monenkertaisella sydämenkivulla. Niin
loppuivat hautajaiset ja vieraat menivät kotiansa.

Jonkun viikon kuluttua peijaisista, toimitettiin setä Juhon jälkeen
kalunkirjoitusta, jota toimittamaan oli kutsuttu nimismies. Setä Juhon
leski toi esille laillisesti tehdyn keskuus-testamentin, jossa oli
jälkeen jäänyt puoliso määrätty kaiken jääneen omaisuuden haltiaksi
elin-ajakseen; molempien kuoltua perisivät kummankin puoliset sukulaiset
osansa jälkeen, mitä jäljelle jäisi kummankin kuoltua.

”Tuo testamentti ei pidä, minä riitelen sen kumoon”, sanoi Lauri
ulkokullaisesti, kun nimismies oli testamentin lukemisen päättänyt.

”Joo, kyllä tämä pitää, kun se vaan laillisesti valvotaan, sillä
testamentti on tehty, niinkuin se tehdäkin pitää”, sanoi nimismies.

Nimismies jatkoi toimitusta eteenpäin. Nyt tuli kysymys talon
saamisista. Lauri ilmoitti ett’ei vainajalla ole erikoisia eikä yhteisiä
saamisia.

Setä Juhon leski sanoi: ”onhan talossa paljonkin saamisia”.

”Ne eivät kuulu tähän; mitä talossa on saamisia, ne ovat minun erikoinen
omaisuuteni”. sanoi Lauri.

Nimismies vaati talon velkakirjat nähdäkseen. Lauri toi esille paksun
tukun velkakirjoja. Nimismies silmäeli niitä ja vaaleni. Koko
paikkakunnassa hyvin kyllä tiedettiin, että talossa oli paljon rahoja
lainoissa ja että ne olivat lainatut molempien veljesten nimessä; niistä
saadut kasvut tiedettiin myös jaetun veljesten välillä joka
. Nyt ei noissa velkakirjoissa näkynyt ainoatakaan setä Juhon
nimeä, ne olivat kaikki tehdyt — Laurin nimeen. Tuo seikka se oli, joka
sai nimismiehen vaalenemaan. Lauri oli, setä Juhon kuoltua, kulkenut
kaikkien talon velkamiesten luona ja muutattanut velkakirjat omaan
nimeensä.

”Eikö vainajalla ole ollenkaan saamisia?” kysyi nimismies ja katsoi
Lauria tuimasti silmiin, sillä hän tiesi selvästi, että tässä oli tehty
iso vääryys.

”Ei ollenkaan”, vastasi Lauri kylmästi.

”Kuinka tämä asia on ymmärrettävä? Tunnettu asiahan se on, että talossa
on paljon saamisia ja ne yhteisiä”, sanoi nimismies.

”Meillä on olleet raha-asiat aivan erillään; kumpikin on hoitanut omat
asiansa ja vainaja ei lainannut rahojansa, ne ovat lesken hallussa”
selitti Lauri.

”Minusta näyttää siltä, ett’eivät asiat ole oikeassa, mutta minä tällä
kerralla en voi siihen mitään, mutta ehkäpä asiat vasta selkenevät”,
sanoi nimismies.

Lauri sioitti itsensä jalan sian verran toiseen paikkaan ja hengähti
tavallista raskaammin. Hän oli ollut vähän levotonna; luultavasti
pelkäsi hän joutuvansa kiinni tuossa väärässä tavaran anastamisessa,
mutta kun hän näki asiain menevän toivottua rataa, hälveni häneltä tuo
vähäinen pelko ja hän rauhoittui taas täydelliseen omantunnon lepoon.

Nyt tuli kysymys vainajan omistamista valmiista rahoista.

”Vainajan vaimopa sen tiennee, kuinka paljon heillä on erikoisia
rahoja”, sanoi Lauri ja siirtyi taas askeleen toiseen paikkaan, mutta
samassa vaaleni ja punastui hän; luultavasti joku sisällinen ääni, joku
tunne vaikutti hänessä tuon veren muuntelemisen.

”Minä en tiedä minkä verran lienee valmiita rahoja; sitten vainajan
kuoleman en ole heitä muistanutkaan; minä menen noutamaan rahat tänne”,
sanoi vainajan leski ja hän lähti.

Laurin vaimo päästi valittavan äänen mutta Lauri loi synkän katseen
häneen: tuon nähtyään vetäysi vaimo kiireesti kamariinsa.

Poika Juho seisoi niin levollisena ja kylmänä, kuin kaikki asiat
olisivat oikealla kannalla. Hän oli huomannut tuon äitinsä äänen ja
tietänyt mistä pohjasta se lähti, mutta hän oli myös huomannut isänsä
synkän ja kolkon silmäyksen äidillensä, ja tuo silmäys teki poika Juhon
noin kylmäveriseksi. Tuo silmäys oli murtanut toisen sydämen, mutta
toisen sydämen oli se vahvistanut, rauhoittanut: niin erinkaltaiset
saattavat ihmissydämet olla.

Setä Juhon leski tuli nyt huoneesen. Hän oli vaalea kuin palttina ja
hänen polvensa tuskin kannattivat häntä. Hänen huulensa vapisivat ja hän
näytti tahtovan jotakin puhua, mutta sanat eivät lähteneet liikkeelle.

”Mikäs mummoa nyt vaivaa?” kysäsi nimismies, sillä hän oli heti
huomannut lesken hämmennyksen. Kaikki kääntyivät nyt häneen päin.

”Mikä tädille nyt on tullut?” sanoi poika Juho levollisena.

”Herra Jumala! Mikä teitä vaivaa?” huudahti Lauri, ”tuokaa kylmää
vettä!” hätäili hän ja oli valmis ensimäisenä antamaan ulkokultaista
apuansa tuolle hänen pahan tekonsa tähden hätääntyneelle leskelle.

”Sanokaa Jumalan tähden, mikä teille on tullut!” uteli Lauri, hieroen
kylmällä vedellä hänen aiveniansa ja otsaansa. Kaikki hätäilivät ja
kummeksivat tuota outoa kohtausta.

Tovin noin hämmästyksissä oltuansa, toipui leski viimein.

”Valmiita rahoja ei ole yhtään, ne on kaikki — varastettu, sitte
vainajan kuoleman”, sanoi leski, vieläkin vapisevana.

”Varastettu!” sanoi nimismies ja katsoi hämmennyksissä olevaa leskeä.

”Sitä en usko, kukapa olisi voinut niin rohkea olla?” sanoi Lauri.

”Mutta kuitenkin on asia aivan tosi”, sanoi leski.

”Kuinka varas olisi voinut ensinnäkin päästä kamariin ja saada sitten
niin lujasti lukitun kaapin auki?” sanoi Lauri.

”Näkyypä se voineen tapahtua. Varkailla on ollut oma avaimensa, jolla
hän on kulkenut kuin omassa kaapissansa.”

”Jos ette usko, niin lähtekää katsomaan!” kehoitti leski.

Kaikki lähtivät — Lauri ja poika Juhokin.

Perille päästyä havaitsi jokainen aivan pian lesken puheen todeksi.
Huonetten ovissa ei ollut yhtään väkivallan merkkiä eikä kaapissakaan.
Sen lukko oli eheä, mutta laatikoissa oli kaikki esineet viskattu sikin
sokin ja mullistettu kaikki sekaisin. Kun leski tunnettiin ankaraksi
järjestyksen ihmiseksi, älysi usea läsnä-olija, että vieras on kaapilla
käynyt ja vienyt rahat.

”Jopa se on ollut rohkea veitikka!” ehätti poika Juho sanomaan,
ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä muiden mielipiteisiin ja tunnustaa
varkauden tapahtuneen, ollen samassa niin yhtäkaikkisen ja kylmän
näköinen koko asian suhteen, kuin ei se olisi ensinkään häntä
liikuttanut.

”Kaikista merkeistä näyttää, ett’ei varas ole ollut outo”, sanoi
nimismies.

”Niin minustakin näyttää, ja melkeinpä luulen tietäväni kuka varas on”,
sanoi Lauri.

”No kuka vaan?” kysyi leski.

”Varas ei ole kukaan muu kuin sinä itse. Sinä olet korjannut rahat pois,
peläten niiden joutuvan yhteiseen jakoon”, sanoi Lauri kylmästi.

Leski vaaleni. Hän tiesi tunnossaan, että tuo raaka syytös oli viskattu
aivan syyttömästi häntä vastaan.

”Se syytös on väärä, hirveän väärä”, sanoi leski, toinnuttuaan
hämmästyksestään.

”Siltä minustakin tuntuu”, sanoi nimismies. ”Mikä pakko hänen olisi
ollut omia rahojansa salaa pois viedä ja tuolla tavalla kaappiansa
myllätä?” sanoi nimismies.

Sitten lähdettiin pois tuosta ilkiön hävittämästä paikasta, jatkamaan
kalunkirjoitusta.

”Minusta näyttää siltä kuin leski jäisi aivan lumelle suin. Häneltä on
erikoinen omaisuus varastettu, hänellä ei ole saamisia, hänellä ei ole
muuta kuin vähäinen osa irtaimeen! Tämä on kummallista ja
selittämätöntä”, arveli nimismies.

”Minulta on ryöstetty vielä paljon jalompaa ja kalliinpaa, kuin
maallinen tavara onkaan; minulta on ryöstetty — kunnia, minua on
soimattu varkaaksi, jota en olisi uskonut saavani kuulla lankoni Laurin
suusta”, sanoi leski värisevin äänin.

”Niin. Se oli minustakin liian rohkea ja törkeä syytös!” sanoi
nimismies.

”No en ininä häntä nyt niin todesta sanonut, minä arvelin vaan”, sanoi
Lauri.

”Arvelun nojalla ei pidä koskaan toista ihmistä syyttää niin törkeästi.
Lauri, Lauri! Sinä ehkä tietäisit tämän solmun selittämiseksi sanoa
jotakin muutakin kuin paljaita arveluita, mutta nyt ne ovat salatut ja
minä vaikenen”, sanoi leski särkynein äänin. Nimismies katsoi kiinteästi
Lauriin, joka tuli levottoman näköiseksi, lesken noita puhuessa.

”No ei tässä siis tule leskelle mitään, ei edes eläkettäkään, hänen
täytynee lähteä pois talosta yhtä tyhjin käsin kuin minunkin.
Kummallista! — Sekava solmu, mutta ehkä tämä kerran selviää!” sanoi
nimismies.

”Noo — jos kohtakaan leskelle ei jää omaisuutta, niin en häntä
kumminkaan aja pois talosta; hän jääköön taloon ja syököön talon
pöydältä kuolemaansa asti. — Mutta missähän poika Juho on, pitäisi
hänenkin mieltänsä kuulustella asiassa; hän se tulee talouden hoitajaksi
tästä lähtien”, sanoi Lauri.

Kutsuttuna tuli Juho huoneesen.

”Setäsi leskelle ei jää mitään omaisuutta; saamisia ei hänellä ole ja
rahat ovat varastetut niinkuin tiedät. Hänen tulisi tyhjin käsin lähteä
pois talosta, mutta minä olen luvannut antaa hänen olla meillä
kuolemaansa asti ja syödä talon pöydältä; mitä siinä siihen sanot?”
puhui Lauri poikansa tultua.

Poika Juho otti juhlallisen, arvokkaan ja tunnollisen muodon ja aseman
päällensä. Hän heittäysi totiseksi, nosti silmänsä kattoa kohden ja
räpäytteli niitä harvakseen, ikäänkuin itkua tehdäkseen; näyttipä siltä
kuin itku olisi tukeuttanut sanat hänen kurkkuunsa, sillä ei hiin
puhunut isoon aikaan, mitään.

”Minäkö estäisin tädin meillä olemista? Setä-vainaja ja täti ovat olleet
minulle niin hyvät. Ennen antaisin oikean käteni, kuin päästäisin tätini
kotoa pois”, sanoi poika teeskennellyllä jalomielisyydellä.

”Kyllähän minä sen arvasinkin, ett’ei poika tahdo tätiänsä kotoa pois,
vaikk’ei hän toivo mitään tädiltä saavansa; pojalla on hellä ja
jalomielinen sydän”, sanoi Lauri.

”Kyllähän te olette kylliksi jalomieliset, vääryydellä puoleenne
käärimään muiden ihmisien omaisuutta! Kukaan muu ei ole tehnyt tuota
varkauttakaan kuin te itse, jota nyt kaikin tavoin koette peitellä”,
mutisi leski puoli-ääneen, sillä hän tunnossaan tiesi asian oikean
laidan, vaikk’ei voinut saada sitä valkeuteen.

”Mitä te sanoitte?” kysyi Lauri, kuultuansa lesken hiljaisen mutinan.

”En juuri paljon mitään”, sanoi leski ja meni raskaalla mielellä pois.

Siihen se toimitus loppui ja itsekukin meni kotiansa. Lauri ja poika
Juho olivat täydellisesti onnistuneet väärässä ja synnillisessä
työssään. Turvattoman lesken laillinen omaisuus oli nyt saatu
hirveimmällä tavalla anastetuksi ja tuota rikostansa kokivat he peittää
valheellisella teko-hurskaudella! Tuo onnistuikin ja he tunsivat siitä
sisällistä iloa, he iloitsivat — vääryydestä. Väliin oli heillä jotakin
pelkoa asian ilmi tulemisesta, sillä siltä kannalta katsoen tunsivat he
sen vääryydeksi, mutta muutoin ihan luonnolliseksi ja oikeutetuksi
asiaksi. Nyt heidän oli niin hyvä ja mieluisa olla ja elämä oli niin
keveää. Mitäpä siitä, jos eräs leski olikin riistetty puti puhtaaksi ja
jos hänen elämänsä oli tehty aivan heidän mielivallastansa riippuvaksi,
hyväksi tai huonoksi. Mitäpä siitä, jos Laurin vaimon, Laurin pojan
äidin sydän olikin tullut kauheasti haavoitetuksi, sillä suvun kunnia
oli tullut turvatuksi tuhansilla ja sen kunnian rinnalla, jonka raha
tuottaa, ei noiden kahden ihmisen kärsimykset ole mistään arvosta.
Mitäpä siitä, jos nuot kaksi henkeä tietävätkin, millä tavalla suvun
rikkautta on lisätty, sillä toinen ei tohdi puhua asiasta mitään ja
toinen ei saa asiaa toteen, jospa vaikka tahtoisikin, ja sen vuoksi
täytyy hänen olla hiljaa kuin myyrän.

Noin oli Laurikin harkinnut asian oikeaksi. Hän oli ensimäinen suvun
jäsenistä, joka oli väärän tavaranhimon antanut sokaista sielunsa, ja
tuo seikka turmeli hänen sävyisän ja miehekkään luontonsa niin, ett’ei
hän nähnyt sitä vaaraa, johon hän vaimonsa syöksi, eikä sitä suurta
turmelusta, minkä hän istutti lapsensa sydämeen, joka sittemmin tuotti
niin katkeria hedelmiä niin monelle ihmislapselle ja niin monta surua,
tuskaa, kärsimystä ja ahdistusta lukuisalle ihmisjoukolle, ja niin
suurta häpeää ihmiskunnalle.