IX.

Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja,
ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen
ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi
sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille
omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he
saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina
siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku
muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo
viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta
kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla
noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän.

Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten
säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön
samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista
kulkua.

Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen
yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat.

— Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona,
alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan.

— Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi
tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä.

Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta.
Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä
kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen
kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt
sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt
mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa
suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi
ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen
kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko
lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä:

— Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään.

— Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen
aikoja meidän taloon.

— Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin
kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille.

Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja
kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli.
Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan:

— Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko.

Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla.

— No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi.
Kyllä täällä kuollut korjataan.

— Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu.

— Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten
kokoamiseksi leukaansa, lisäsi:

— Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille
tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia.

Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan
päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä
Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja.
Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä
tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena.

Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen
sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon,
nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi
kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat
jäljet.