III.

Elias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja
antoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta
Eliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan,
ja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä
liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää,
mitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta
sukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt
kiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita
ei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat
niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia.

— Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa.

— Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta. — Ensin oli tapausta
surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen
ymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri
vahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi
laittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta.

— Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä. — Minä kysyisin
perään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut.

— Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan.

— Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä
nyt rahaa jaella niille ... en ilkeä sanoa niin rumasti ... ei sen nyt
tarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä.

Siitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän
kunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan
saa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan.

— Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään
mitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä.

Piatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun
hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia
tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan.

— Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti
Piatta.

— Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä.

— Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla
täällä, että on aikonut luokseen hakea.

— Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui
Laara entistä kiivaammin tähän asiaan. — En hätäile, vaikka tulisivat
kaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan.

Piatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi
kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto
saapunut.

— Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara
äänellä, joka ei osoittanut surkuttelua. — En minä uskonut sen näinkään
kauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla,
niin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri
paikalla ollessaan.

— Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta, — ja nyt puhuivat
siellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta
evästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat
nyt kaikki menneet.

— Joutaa mennä, virkkoi Laara. — Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas
silloin poikana ollessaan.

Omat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut
alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin
hymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa.
Mikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään,
eikä ollut puutetta.

Pöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän
talouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat,
keitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä
parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan.

Keväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli
kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten
julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa.

— Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen?

Laaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain
hyvää työtä, ja virkkoi:

— Mitäs puhetta se on?

— Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi. — Isännällähän
täällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on
aiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun
peukaloni liikkuu.

— No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas. — En toki ole
sanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi
rauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa
tarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi.

Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi
kiellellä:

— Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt.

Laara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun
tuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina,
ja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi:

— Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä?

— Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun
ei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä.

— Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti.

Tuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja
lisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä,
niin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän
entinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät
syvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti.
Siinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle.

Kahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista,
kun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan.
Kauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan.

— Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä.

Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse.

— Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna. — Ne tytöt
eivät käy minua katsomassa enää milloinkaan ... ne pelkäävät...

— Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas. — Mikä muu mahtaisi olla
esteenä.

— Olisin minä toivonut käyvän... Et ottanut vaimoasi tänne ja
lapsiasi...

— En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä.

— Niin ... jos eivät näekään minua elävänä... Ehkä se kuolema
lähestyy ... mikäs se muu noin turvottaa ... koettelepas...

Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli
yhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana.
Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein
yht’aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä
äänettömyys.

Iltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan
huoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon.
Vanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja
kutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan.

— Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus.

Tuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä ”Laaran
lapset”.

— Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät... Jos
sinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä.

— Niin, vaan se äitinsä... Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä
sanoisi.

— Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla
surumielisyydellä.

— Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään. — Sitä minä,
että jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän.

— Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että ... jos se ne ...
heittää ... maailmaan ... minkälaisen sattuu...

Selitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan
partaalla murehtia pienistä lapsista ... lapsista, joita oli syntynyt
vielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan.
Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen
sitä jatkoi:

— Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin
silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle.

— Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi. —
Hoitanet noita silloin...

Vesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä,
että oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä
hetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen.

Sairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja
kynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän
toisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi
selailla.

— Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus.

— Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä.

— Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä
luetin, vaan se luki niin sekavasti.

Monesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun,
ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana
kuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät
mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle
kirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla,
kun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä,
kun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt
ankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni.
Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan
ei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten:

— Paljon minä olen erehtynyt elämässäni...

Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa
vaipuneena.

— Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus.

Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja
meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut
tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella
elämän vakavampia asioita. Yön yötä hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta
ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan.
Väsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti,
kun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos
ne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta,
kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden
vuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui
eikä herännyt ennenkuin aamulla.

Hyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän
näytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin
näkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus.

Muutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti
hiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan.
Hoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin
aamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli
tullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä.

Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn
asian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna
kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa,
puhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla
yhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen.
Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin
lautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan.