I.

Ennustaja.

Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin
ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja
pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä
yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan
täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin
itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja
höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän
laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten
pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei
moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan.
Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla;
surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli
lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten
rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli
oli vähänkään päästä liikkumaan.

Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten
oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu
suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät
olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten
ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä
kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille.
Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että
oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa
kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä
paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä
läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.

Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,
ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät
onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.
Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden
ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja
hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat
ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin
jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni
ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja
korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin
tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi
koviksi kuin jääkynttilä.

Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja
muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa,
ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. — Ei ollut elämä silloin
leikin tekoa.

                                                  ⸻

Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,
sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan,
ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti
pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara
lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,
karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että
se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti
kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.

”Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska
näytätte niin kovin vilustuneelta”, kehoitin häntä.

Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin
kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.

”Voi, voi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen
hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.

”Mistäs tää vanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä.

”Tuoltahan, tuota, olen H——n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään
nostamatta.

”Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?” kysyin taasenkin.

”’Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta’. Onhan tuo
henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin
tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään
kenellekään mitään hyötyä. ’Elohon on elävän mieli, vielä haudan
partaallakin’”, tuumaili ukko.

Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa.
Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei
täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä
maaseuduilla.

”Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja
vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin
melkein virallisesti.

”Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä
itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa vilautti
minua nuhtelevasti silmiin.

”Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä
olisi”, väittelin vastaan.

”Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista
kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin
saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne
kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin
suuhunsa pantavaa. ’Urpaseen puuhunhan lintukin lentää’”, selitti ukko.

”Taitaapa niin olla”, sanoin vähän häpeissäni.

Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän
syömään ja söikin kelpo lailla.

”Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli
syömästä päässyt.

”Eilen iltapäivällä”, sanoi hän.

”Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!” sanoin kauhistuksissani.

”Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä,
jotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun
pistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan...
Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa
pyhiskellen.

”Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo
kylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan”, jatkoi hän sitten.

Osotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä.

Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä.

”Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat
ovat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään.

”Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen.

”Kaikki merkit viittaavat siihen”, sanoi ukko.

”Minkälaiset merkit?”

”Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”.

”Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee
lämmin kesä”, väittelin ukkoa vastaan.

”’Karhulla on karhun pojatkin’”, sanoi vaan ukko.

”No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?” kysyin.

”Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe
ja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin
ne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa
aidan ja hangen välillä”, selitti ukko.

”Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei
ole mitään koloa?”

”Niinpä se on”.

”Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta
ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin
aitoviertenkin täyttyä”, inttelin.

”Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä
lailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi;
jyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista — ja noita
rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä
merkki”, selitteli ukko.

”Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat ’profeetat ovat
kuolleet ja nuoria ei uskota’”, sanoin siihen vastaukseksi.

”Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole.
Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen
ottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja
toista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne,
niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät.
Jospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan
näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä
päivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa
tulevan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä.

Sitten hän vaipui levolliseen uneen.

Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen.

Käskimme hänet jäämään yöksi.

”Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole.
Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi
toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen
taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon
on noita lapsukaisiakin”; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan
kiinni. ”Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa,
vaivasta, kulunutta ukkoa”, tuumaili hän.

Kädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja
kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä
kalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: ”Jumala
meitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme”. Sitten
tukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä
taloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme
laitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että
ukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin.

Seuraava tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut
niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen
kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin
viidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä
myöten ja neljä penikulmaa ajoin K——a jokea ylöspäin niin hyvällä
jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat
tavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa
kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt
kovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin
samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin.

Kotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa
mukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven
loukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan
keittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa
salapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa
määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen
jalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti.

Kahdeksantena päivänä kesäkuuta päivänä ajettiin penikulman pituisia meren
lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä
vetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla.

Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat
yöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin
kovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli.

Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon
siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani
tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä
niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen
verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin
peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet;
he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä
Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja
juhannuksen jälkeenkin.

Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä kolmessa vuorokaudessa oli niin lämmin ilma, että oli
siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa
rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan
kylvetty touko touhahti oraalle parissa. Mutta
siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan
tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen.
Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika
tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt
touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan
meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein
sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani.
Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä
suhteista.

”’Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo’. Ei sitä vielä
tiedä, kuka meistä lopulta voittaa”, sanoin minä.

”Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, inttelivät
he.

”Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä
odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin
periaatteitani.

Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät
pois, ilvehymy huulillansa!

Elokuun loppupäivinä perjantaina, eräänä kääntyi tuuli pohjoiseen ja
alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon
leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä
olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin
vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin
toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika
epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan
Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta
herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan
tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului
iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun
erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi
tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.

”Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte
antaneet laihonne täys’aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä
kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu
pilkallisen-voittoisessa hymyssä.

”Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni
paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on
verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä
valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä
vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille”, koin
puolustella itseäni ja työtäni.

”Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet;
sirppihallaa tulee, se on vissi se”, sanoi mies vähän masentuneena ja
lähti pois.

Kylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran
pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt
monasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka
ahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan.

Tämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle
pellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta
heidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli
paapattamassa, että:

”Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä
kuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan
edelle?”

Samassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi
jaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin.

”Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo.
Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan
maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia.
Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin
kuppi viluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli
väki härppimässä kuumaa kahvia.

Seuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä
ilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se’estynyt.
Saimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti
tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai
viimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein
innostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on
tarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän
päiväpalkan.

Lauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt
kuin pari peltotilkkua. — ’Pianhan se lyhyt virsi on veisattu’.

Jo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se’estyä. Kymmenen ajoissa illalla
oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas
oli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä
ja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki.
Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää.

Aamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa,
että olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja
muissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein paksu jää. Harmaa
kaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun
edessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä
ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle,
ei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan
vaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi
vaalottamaan.

Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun
ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit
seisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla
kuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä
pitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi,
taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta
hengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja
oikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.

Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että
kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin
paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla.

Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä
olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina.
Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet!
— — — Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.