TOINEN NÄYTÖS.

Sointulan uusi, vain sisustustöitä enää puuttuva kokoustupa. Pitkä
penkki on jo kiinnitetty oikealle seinävierelle. Sen edessä tupapöytä.
Vasemman seinävieren penkkiä paraillaan asetetaan. Joitakuita istuin
jakkaroita. Lastuja permannolla. Peräsemän molemmilla sivuilla leveät
ja korkeat ikkuna-aukot, ruutukehyksiä vielä vailla, keskellä laaja
oviaukko, sen edessä ulospäin lähinnä porrassillake pylväineen ja
edempänä Tyynenvaltameren lahdeke, jonka vasemmalla puolella näkyy
kaukaa pieni saharakennus lautatapuleineen ja siellä täällä
työläisasumuksia metsän rinnassa. Oikeanpuoleisessa seinässä suljettu
ovi.

On kirkas, tyyni iltapäivä.

ALPERTI ja HUHTIALA, molemmat vasemmalla, ja HYVÄRINEN oikealla, lakit
päässä, asettelevat ikkunakehyksiä, höyläilevät niitä, kiinnittelevät
saranoita, naputtelevat hiljaa. JYRKI, oikealla avopäin, istuu pöydän
ääressä uppoutuneena laskelmiin, edessään joukko papereita ja
sanomalehtiä, joita hän tutkii ja toisinaan hermostuneesti vaihtelee.
Ulkoa kuuluu karjankelloja, käenkukuntaa, kiekonheittäjäin ääniä ja
kauempaa miesääninen soololaulu, jota sekakuoro kerraten säestää.
Nuotti: ”Sancta Lucia” (O dolce Napoli...). Sanat:

SOOLO:

Kas kuinka aallotar
kirkkaana päilyy!
Oi kuinka tuulonen
oksissa häilyy!
Poissa on onneton
maailman myrsky,
poissa on aaltojen
tuskaisa tyrsky.

KUORO:

Voi kuink’ on sointuisaa,
voi kuinka ihanaa!
Riemuitse armahain
kansa Kalevan!

SOOLO:

Tuolla sen kansan
viljavat pellot,
tuolla sen karjan
sointuisat kellot,
Tuolla sen laivat
aaltoja leikkaa,
tuolla sen lapset
lyö kuperkeikkaa!

KUORO:

Voi kuink’ on ... j.n.e.

ALPERTI (huutaa ikkunasta): Töihin, töihin, poiat!

HYVÄRINEN: Antaa nuorten iloita. Taitavatpa sen laulun sitten kun
johtajamme kaupungista palaa. Semmoisen läksyn oli hän heille
lähtiessään antanut.

ALPERTI: Eipä ole nyt kiekonheiton aika! (Huutaa ankarammin ja
kovemmin): Töihin!

HUHTIALA (pehmentäen): Töissä näkyivät olevan vielä kyntäjätkin.

HYVÄRINEN: Se Sointulan laulu on toki minulle kuin pyhä virsi ikään,
niin käypi sydämelle ja kyynel kihoo silmään. (Hyräilee): ”Voi kuinka
sointuisaa, voi kuinka ihanaa...” no, no!

Miehet alkavat koota kapistuksiaan.

Jahah, veljet, nythän tämä alkaa osapuilleen olla valmis.

HUHTIALA istuutuu, panee tulen piipun nystyräänsä.

HYVÄRINEN: Kunhan ei tuli lastuihin päässe. Tupakastahan se vanhakin
tuleen syttyi ja poroksi paloi. Ja silloin jo päätettiin, että nyt ei
Sointulassa enää tupakoiakkaan.

HUHTIALA: Ei lähre se tapa enää tän ikäisestä.

HYVÄRINEN: No, no, kuhan et muien nähen, ettei pahat himot nuoriin
pääse.

ALPERTI: Tämä talo vakuutetaan Nyyjorkin paloyhtiösä.

HYVÄRINEN: Vielä se mitä vakuutetaan. Parempi ois olla tupakoimatta.
Johan sitte taas tultais kiinni siihen kapitaaliseen yhteiskuntaan.

HUHTIALA: Kiinnipä siihen tultiin, kun se lainakin otettiin.
Hypoteekissä ovat Sointulan maat. Ja uutta velkaa on Mooses
hommaamassa. Alvaria vaan asioissa mannermaalla.

HYVÄRINEN: Se nyt on minkä hätä on pakottanna. Ei, veljet, vahinko
tulee, jos on tullakseen.

HUHTIALA: Mikä on Jyrkin mieli tässä asiassa?

JYRKI: Siitä asiasta kai — äänestetään.

ALPERTI Mutta tämä talo vakuutetaan.

JYRKI: Siihen puoleen minäkin äänestän, kun äänestämään päästään. Vielä
kerran sellainen palovahinko ja vielä kerran vakuuttamaton tukkilautta
tuuliajolle, niin ollaan hukassa. Näitä hiton laskuja ja numeroita ei
selvitä enää mikään. Tuskan hiki nousee otsalleni.

HYVÄRINEN: Kuuleppas, veli Jyrki, Sointulassa asiat puhutaan suoraan.
Ei ne nuo laskut sinunlaisellesi älyniekalle vaivaa tuota. Jokin muu
asia se sinun mieltäsi painaa.

JYRKI: Jos painanee se, ettet vieläkään ole luvattua talonhintaa
suorittanut.

HYVÄRINEN: No nytpä jo suutuit.

JYRKI (hillittömästi): Puhu sinä Moosekselle siitä ”muusta asiasta”,
viaton on siihen minun rintani.

HYVÄRINEN: Kah, miksenkä minä puhuisi. Suoraan sanon hänelle, niinkuin
sanoin sinullekin.

ALPERTI: Sanoo sen hälle kerta tämäkin poika.

HUHTIALA: Puhuen asiat selvenevät. Parempi suoraan kuin juoruamalla.

JYRKI (Hyväriselle): Jos sanot, niin tuohon käteen.

HYVÄRINEN (Jyrkiä kädestä pitäen): No saatpahan nähä, kun hän vain
kaupungista palaa, suoraan sanon ja varotan, ihan suoraan.

ALPERTI (ikkunaan): Tytöt hoi, tulkaa lastut korjaamaan!

JYRKI (kokoaa paperinsa): Tässä metelissä ei hittokaan numeroita
kirjoittele. (Menee oikealle).

Lähestyvän nuorison iloisia ääniä.

HYVÄRINEN: Kuulkaapas sitä vikinätä! Kinastelustamme älkööt nuoret
saako vihiä. Päivänpaisteena lempeänä on täällä vanhain nuorille
säteiltävä. Mitäs sinä Alperti siinä. Jo tulevat.

ALPERTI: Mutta tämä talo vakuutetaan.

AILI (peräovella): Hei tytöt, uusi kokoussali on valmis! (Tulee
sisälle): Ja kuinka pitkät penkit! Ihanaa!

Nuoriso syöksähtää sisälle, hajoten eri paikkoihin tupaa.

1:NEN TYTTÖ: Valmis, hurraa!

MUUT: Hurraa!

1:NEN POIKA: Nyt tässä kelpaa... (Sieppaa 1 tytön vyötäisistä, tanssiin
vaatien).

2:NEN ja 3:S POIKA: Tanssimaan, pojat! (Sieppaavat kukin tyttönsä): Ja
tintulintulitii...

TYTÖT vastustelevat.

2:NEN TYTTÖ: Malttakaa, malttakaa!

3:S TYTTÖ: Lastuthan ensin korjataan.

POJAT: No lastut korjataan, mutta sitte...

TYTÖT: Sitte, sitte... (Toiset lakaisevat lastuja kokoihin, joita pojat
nostelevat heidän helmoihinsa, toiset korjaavat miesten kapistukset
oikeanpuoleiseen huoneeseen).

AILI: Tiedättekö tytöt mitä? Pannaanpas tämä tupa kukkiin ja
köynnöksiin. Että kun hän tulee...

3:S TYTTÖ: No onpa se Aili iloinen tänään, kun se Juho palaa!

TYTÖT (nauravat): Hyvä, hyvä, kauankos me! — Juostaan hakemaan! —
Sepä hauska tuuma! — Ai sitä Ailia!

AILI: No eikös pitäisi?

POJAT: Ensin tanssitaan. — Pyhä lupaus annettiin. — Tanssimaan!

TYTÖT ja AILI (hetken keskenään kuiskuteltuaan pyrähtävät äkkiä ulos):
Ottakaapas kiinni!

POJAT: Petoskauppaa! — Tavoitetaanpas! — Peijakkaat! (Juoksevat ulos
tyttöjen jäljessä).

EEVA, joka piiloutui tupaan muiden tyttöjen ja poikain juostessa ulos,
aikoo livahtaa ovesta.

RISTO (joka pojista eroten jäi vahtimaan Bevaa ovipielen taa, ottaa
hänet kiinni, aikoo suudella): Ähä, kiinni olet, kyyhkyläinen!

EEVA (riuhtaisekse irti): Etpäs vielä saanut! (Juoksee Riston
ahdistamana miesten turviin, väistyen toisen takaa toisen taa, sitten
pöydän taakse penkille, sieltä koettaa jälleen päästä miesten luo,
mutta joutuu kiinni).

RISTO: No onkos tässä nyt paha olla, tui, tui?

VÄINÖ (peräovella): Jaha, siinäpä olette molemmat!

RISTO ja EEVA erkanevat äkkiä.

HUHTIALA (lähdössä Alpertin ja Hyvärisen kanssa): Taisitpa sinä Risto
siinä Väinön morsianta nauratella?

RISTO: Oma tämä on.

VÄINÖ: Älkääpäs lähtekö. Nyt näette itse, minkä vuoksi häämme ovat näin
pitkälle jääneet. Todistajiksi kutsun teidät.

EEVA: Ettäs kehtaatkin!

HYVÄRINEN: Kumpaakos sinä Eeva oikein rakastat?

RISTO: ”Kumpaako”! Johan sen näitte.

VÄINÖ: Mutta minulla on Eevan lupaukset. Johtajan ja Jyrkin edessä
naimakaupasta sovittiin. Ja kun ei Sointulassa vihille pääse, niin
mitkä valat täällä pitää?

ALPERTI: Vanhasa Kyröösä ennen aikaan poiat puukolla tekivät
semmoisista selvää...

HYVÄRINEN: Ei riiellä, lapset. Sointulassa asiat ratkaistaan sovussa.
Onhan teitä kolme, — äänestäkää.

VÄINÖ: Äänestetään vaan, mutta hetken minä määrään.

HUHTIALA: Taitaa se likka olla välistä sinullekin hellänä.

VÄINÖ: Vai ettei olisi! Niin painaa välistä päänsä olkaani vastaan, kun
rantakivellä istumme, katse ulapalla, hiljaa haastelee korvaani ja
vastaisen elämämme kuvat eteeni piirtelee.

HYVÄRINEN: Eeva vastatkoon itse omasta kohdastaan: Kumpaako sinä
rakastat, Väinöäkö vai Ristoa?

EEVA (vähän kiihkeästi): Jos suoraan puhutaan, niin minähän tuota
Väinöä alun pitäin kosinkin. Sellainen vätys se on. Mutta nyt rakastan
tätä Ristoa, ja sillä hyvä.

RISTO: Nyt sen kuulitte.

HYVÄRINEN: Rakkaus on kyllä Sointulassa yli kaiken muun.

ALPERTI: Eikö annettu lupaus mitään paina — Sointulasa?

Hetken äänettömyys, jonka kestäessä miehiä kovasti ajatelluttaa.

HUHTIALA: Me ei olla tämän asian tuomareita. (Panee piippuunsa, jonka
sytyttää alkaessaan seuraavan lauseen): Mutta eikös Sointulassa ole
semmoinenkin laki — oho — (muistaa nuorten läsnäolon, painaa piipun
sammuksiin ja pistää takintaskuun): meinaten semmoinenkin laki, että
jos syntyy riita, niin...

HYVÄRINEN: Niin aivan, että jos syntyy mikä riita, niin asiapuolet
valitkoot kaksi sovintotuomaria kumpikin, jotka sitten riian
ratkaiskaat.

HUHTIALA: Ei ole siihen mutisemista, vaan tuomioon on tyyryttävä.

VÄINÖ: No siihen saatan mennä, jos vaan Jyrki rupeaa minun puolestani.

RISTO: Jyrkikö? (Kuiskuttelee Eevan kanssa).

VÄINÖ: Jaa-a, Risto ja Eeva, Jyrki juuri. Ja Alperti toiseksi.

ALPERTI nyökkää myöntyvästi.

RISTO: Sitten Hyvärinen puhukoon meidän puolestamme.

HYVÄRINEN: Ka miksi en minä rupeaisi. Entäpä toiseksi?

RISTO: No jos vaikka tämä Huhtiala.

HUHTIALA: Minä en niihin asioihin koske. Sopikoot keskenään.

ALPERTI: Ei sovintotuomarin auta kieltää.

HUHTIALA: No, jos lain pakko pannaan...

RISTO: Jyrkiä ei me sentään hyväksyttäis.

ALPERTI: Ei vastapuolen miestä jäävätä. Jyrki pysyy.

HYVÄRINEN: Mutta puheenjohtajaksi valitsemme johtajan, kun hän saapuu.
Pysykääpäs te nuoret loitommalla, kun me tässä vähän neuvotellaan.

VÄINÖ, RISTO ja EEVA menevät.

HYVÄRINEN (hiljaa, huolestuneesti): Sitä Jyrkiä en minäkään oikein...
Asia on arkaluontoinen Ailin tähden. Ei pitäisi Jyrkiin ollenkaan
koskettaa tässä jutussa.

ALPERTI: Vähemmänkös asia Johannekseen koskee, jota puheenjohtajaksi
ehdotit? Kannalleen sama jäävi.

(Menee ovelle oikealle).

HUHTIALA: Sitä minäkin meinasin sanoa, että... (sytyttelee piippuaan).

ALPERTI (aukasee oven): Tulepahan tänne, Jyrki.

HYVÄRINEN (kuin olisi sormensa polttanut): Aih, aih, aih...

HUHTIALA: Että tuota noin, meinaten...

JYRKI (tulee oikealta, ilman papereita): Mikäs nyt?

HYVÄRINEN: Eihän tässä mitään erikoisempaa, vaan se vanha iänikuinen
Väinön ja Riston välinen jupakka olisi lopulleennii selvitettävä.

HUHTIALA: Kun ovat, meinaten, meirät sovintotuomareiksi valinneet.

ALPERTI: Jyrkin Väinön puolesta, ja minut.

JYRKI (Huhtialalle): Annappas kun vetäsen tuosta piipustasi.

HUHTIALA antaa piippunsa Jyrkille, istuutuu penkille pöydän ääreen.

HYVÄRINEN (istahtaa Huhtialan viereen): Mutta mikäpä kiire tällä
asialla. Jospa oiskin heittää tuonnemma, kunhan johtajakin saapuu.

JYRKI (vetäistyään jonkun syvän rintasavun): Risto on ajettava
Sointulasta ulos. (Istuutuu pöydän päähän, yhä taajaan savutellen).

ALPERTI istuutuu penkille Jyrkin viereen, heittää lakkinsa keskelle
pöytää.

HUHTIALA ja HYVÄRINEN: paljastavat päänsä. Kaikki lakit läjään.

HUHTIALA (pitkän ja vaikean äänettömyyden jälkeen): En ole minä tähän
istunut sitä asiata ratkaisemaan, vaan sovinto_tuomariksi
pyyrettynä.

JYRKI (ojentaa piipun Huhtialalle): Tuossa, ota piippus. (Alpertille):
Mekö ollaan Väinön puolesta?

ALPERTI: nyökäyttää päätään.

HUHTIALA jatkaa vienoa polttamista.

HYVÄRINEN (mietittyään): Rakkaus ja sovinto olkoot Sointulassa ylinnä
tuomarina.

HUHTIALA: Vallankin sovintotuomareilla.

HYVÄRINEN: Muistuu tässä mieleeni valtamerilaiva, kun maat jo oli
taaksemme jääneet eikä eessä, ei sivulla muuta näkynyt kuin aavaa
ulappaa yltympäriinsä. Ylinnä vain perämies seista jökötti. Ei viittaa,
ei karia, mistä suunnan arvoaisi, ei nientä, ei loistoa, aallot vain
loiskuu, toinen tullen toinen mennen.

HUHTIALA: Mutta tunsipa perämies suunnan, tunsi viitoittakin.

HYVÄRINEN: Eessään vain kuin lautasella ikään tuollainen pieni viisari.

ALPERTI: Kompassiksi sitä sanotaan. Kärki näyttää pohjoiseen.

HYVÄRINEN: No niinpä niin, kompassiksi. Aallot loiskuu mistä
milloinnii, mutta kompassin kärki aina pohjoiseen viittaa.

HUHTIALA: Meinaten, ei ota merkkiä erestä, ei takaa, vaan itte
kohrastansa.

HYVÄRINEN: Niinpä olkoon Sointulassakin lakina rakkaus ja sovinto.
Ihmisiksi! Ihmisiksi!

JYRKI: Senpä sovinnon vuoksi sanoinkin: joka ei voi Sointulassa elää
ihmisiksi, hän täältä lähteköön.

ALPERTI: Parempi riita kuin kiero sovinto.

HUHTIALA: Tätä riitaa, jonka päälle me sovintotuomareiksi asetetut
olemme, ei Alperti selvitä niinkuin tavallista rajariitaa, koska
naapuri ei salli viemäriojaa peltonsa halki kaivettaa. Syrämen asioita
nämä ovat, hienoja kuin verkon säikeet, joita hämähäkki yöllä
airanseipäitten väliin kutoo. Ja olenkin minä järin sopimaton mies
näine kopukourineni niitä säikeitä tunnustelemaan — katkasematta
meinaten. Ei niitä riiralla selvitetä, nuorukaisten ja herkän neiron
asioita.

HYVÄRINEN: Johan me tässä riitelemään, lasten lemmenseikkailujen
vuoksi! Oho!

JYRKI (kiivaasti): Sinä tiedät hyvin, mistä tässä on kysymys. Joutavia
kieräilet!

MIEHET jäävät sanattomiksi.

VANHEMPIA VAIMOJA tulee yksitellen peräovesta, tupaa tarkastelemaan.

HUHTIALA pistää piippunsa taskuun.

1:NEN VAIMO: Valmishan _tämä on. Ja penkitkin jo paikoillaan.

2:NEN VAIMO Tilavalta tuntuu.

3:S VAIMO: Jaksaneeko yksi muuri talvella lämpimänä pitää. No kun on
paljon kansaa koolla.

4:S VAIMO: No on tuossa pöydässä pituutta!

5:S VAIMO: Entäpä tuossa tuvan rakentajat.

1:NEN VAIMO: Kah, kahvitta istua jököttävät.

2:NEN VAIMO: Kun ei huomattu, olisi toki pitänyt vaikka kaljatuopit...
Lähdenkö hakemaan? Pian minä ne käyn.

6:S VAIMO: Mutta istuttehan siinä totisina kuin lautakunta
käräjäsaarnan aikana.

1:NEN VAIMO: Taisimmekin tulla sopimattomasti, jos miehillä oli mitä
tähellistä eessään.

HYVÄRINEN: Ei toki, rakkaat sisaret, tulitte juuri parhaiksi. Meillä
oli tässä... (Katsahtaa Jyrkiin): Saako tuota sanoakaan?

JYRKI (naurahtaen): Sano, sano.

HYVÄRINEN: Oli tuota esillä pulmallinen kysymys, kaikessa sovussa ja
rauhassa, — jota me miehiset miehet, pököpäät, saanemmeko ollenkaan
ratkaistuksi ilman naisten hellää osanottoa.

HUHTIALA: Vallankin kun riita koskee naista.

VAIMOT (ovat istuutuneet vieri viereen vasemmalle penkille ja tulevat
uteliaiksi viimeisen sanan kuultuaan): Naista?

4:S VAIMO (koettaen saada miehet paremmalle tuulelle): Ai, ai, kun
kohta tupaantuliaisiksi akkain asiat esille!

HUHTIALA: Oikein Eevan asia onkin.

5:S VAIMO: Niinkö sen meitän Eevan?

HUHTIALA: Ei Aatamin.

HYVÄRINEN: Ratkaistavanamme on Väinön ja Riston asia.

1:NEN VAIMO (pilkallisesti): No onpa siinä ratkaisemista!

2:NEN VAIMO: Ja sellaisen tyttöletukan tähdenkö päänkopua aikamiehille!

VAIMOT ovat yhtä mieltä ja antavat siitä toisilleen tiedon.

HYVÄRINEN: Se vyyhti näyttää kyllä päältä kahtoin sileältä, mutta
aukaskeepas! ei päätä, ei perää, kaikki yhtenä mykkyränä.

ALPERTI: Asia on päivääkin selvempi. Kun täällä ei ole vihkijätä, astuu
lupaus tilalle. Lupaus on pirettävä.

4:S VAIMO: Ajetaan Sointulasta mokomat Eevat!

ALPERTI: Eeva on Väinön, ei Eevaa ajeta, vaan kun ajetahan, niin
ajetahan Risto.

5:S VAIMO: Sitä poika raukkaa? Mitä hän sille mahtaa, että on
rakastunut!

HYVÄRINEN: Ja Eevakin puolestaan on Ristoon mieltynyt. Josta nyt
näette, rakkaat sisaret, ettei asiaa niinkään vain summamutikassa
ratkaista. Tässä on kysymys — periaatteesta, nii-in,
periaatteesta!

VAIMOT alkavat seuraavan kuluessa keskustella keskenään, ensin
hiljaisella äänellä, sitten yhä kiihkeämmin ja äänekkäämmin,
yksimielisesti, mutta lopulta yhtaikaa. Heidän keskustelussaan
toistuvat usein sanat: ”Risto”, ”Väinö” ja ”Eeva”, ”Rauhanhäiritsijä”,
”Mitä siitä tulisi, jos...”, ”Tänään sitä, huomenna toista”,
”Sointulassa”, ”Sopusointua”, ”Lupaus pitää”, ”Erotettava Sointulasta”.

MIEHET kuuntelevat tarkkaavasti Hyväristä.

HYVÄRINEN: Niinpä niin, tämä kysymys on periaatteellista laatua.
Johtajamme sanoo kirjoituksessaan... Mutta se oman lehtemme numero
sattuu olemaan povitaskussani. Malttakaapas, kun luen teille sen kohan.
(Ottaa esille pienen lehden povitaskustaan, nousee seisaalleen):
Johtajamme sanoo ... malttakaapas... Johtajamme sanoo... (Löytää
kohdan. Vaimojen yltyvän äänekkyyden vuoksi hänen on lukiessaan yhä
korottaminen ääntänsä): Kuulkaa. Näinikäästi: ”Vanhan yhteiskunnan
kurjat taloutelliset olot pyrkivät estämään ihmistä kohoamasta
eläimellistä tasoa ylemmäksi, ristallisoitumasta luonnollisiin,
mahtaviin, yhteiskuntaa luoviin muotoihinsa. Mutta” — malttakaapas —
”ei ainoastaan” — kuulkeepas tätä — ”ei ainoastaan veljesrakkaus ole
siellä kätkyeesensä kuristettu, vaan myöskin su-” (kääntää lehteä): —
”kupuolirak-” jaha: ”sukupuolirakkaus” — kuulkeepa tätä — ”Myöskin
sukupuolirakkaus on siellä alennettu eläimelliseksi vietiksi,
toimeentulosta ja rahasta riippuvaksi ylellisyystavaraksi.
Sukupuolirakkaus on luonnon herra. Sen tahtoa vastaan ei mikään mahti
ole vielä koskaan rankaisutta rikkonut. Sitä mestaroimaan älkööt
mitkään kätet ryhtykö. Se on nostettava yksinmäärääväksi, hallitsevaksi
voimaksi, se on tehtävä yhteiskunnan kulmakiveksi, se on Sointulassa
tunnustettava pyhäksi, se on saatettava valta-asemaansa, se on...”

JYRKI (lyö nyrkkinsä pöytään, kavahtaa pystyyn): Sioille karsinaan minä
sellaiset periaatteet heittäisin!

VAIMOT ja HYVÄRINEN vaikenevat äkkiä. Syvä äänettömyys ja
liikkumattomuus.

1:NEN VAIMO (hiljaa): Ei tässä Väinön ja Eevan asiaa ratkaistu.

JYRKI: Tai koirien valtakuntaan. Siellähän rakastellaan vapaasti ja
tappelut ovat luvalliset.

2:NEN VAIMO (hiljaa): Johan sitä ajattelinkin, muuta tuossa on alla.

Lähestyvien tyttöjen iloisia ääniä.

HYVÄRINEN: Nyt pois myrkkymieli, nuoret tulevat. (Tulee pöydän takaa
vaimojen luo).

Vaimojen puolella mieliala keventyy hänen sanojensa johdosta.
He nousevat seisaalleen.

ALPERTI siirtyy vasemmalle estääkseen Hyvärisen vaikutusta vaimoihin.

HUHTIALA seuraa Alpertia piippuunsa katsahtaen, mutta pistää sen
jälleen taskuunsa.

JYRKI jää paikoilleen pöydän päähän, katselee tarkkaavasti oikean
ikkunan kautta ulos.

TYTÖT tulevat kukkineen.

TOISET TYTÖISTÄ (vaimoille iloisesti): Me kukitamme tämän tuvan.

TOISET: Pojat meni tuomaan koivuja portaille.

AILI (ulkoa portaille juoksu jalassa): Laivan savu näkyy, Nyt kiiruusti
tytöt! (Tulee ilosta säteillen sisälle, heittää köynnökset tytöille,
kääntyy itse kukkia helmassa oikean ikkunan puolelle): Ja kiertäkää nuo
köynnökset...

Mykkä kohtaus AILIN ja JYRKIN välillä: Aili huomaa Jyrkin
läsnäolon ja äkkiä pysähtyy epäröiden. Jyrki katselee häntä
tiukkaan, liikahtamatta jäsentäkään. Ailin kukat valahtavat
maahan. Voimatta kestää Jyrkin katsetta hän menee pää painuksissa
ensin hitaasti, sitten kiiruummin portaille. Kaikki keskustelu
on laannut vaimojen ja miesten kesken. Useat nuoristakin ovat
kääntäneet huomionsa välikohtaukseen ja seuranneet sitä
jännittyneen uteliaasti.

1:NEN TYTTÖ (oli noussut jakkaralle asettamaan köynnöstä ikkunan yli ja
sen vuoksi tilanteesta tietämättömänä): Mihinkäs sinä Aili menet?

AILI (portailta, kääntymättä, vavahtavalla äänellä): Lisää kukkia
hakemaan. (Menee alas kiirehtien).

JYRKI hetken kuluttua seuraa häntä hitain askelin.

1:NEN VAIMO (hiljaa muille): Nyt ei Ailille valkene hyvä huomen.

ALPERTI ja VAIMOT menevät seuraavan kuluessa yksitellen ulos.

HYVÄRINEN (nuorille): No mikäs tytöt noin nyrpeiksi sai? Eihän tässä
mikä! Heleästi vielä päivänen paistaa. Nostetaanpa köynökset yli oven,
ja kun astuu johtajamme uuteen tupaan, käy hän kuin kunniaportista.
Niin! Entäs kukat? Sirotellaanpa niitä köynnösten sekaan.

TYTÖT nostavat sanaakaan sanomatta köynnökset oven ympärille ja
kiinnittelevät niihin kukkasia. Toiset ripottelevat korista katajan
hakosia permannolle.

HYVÄRINEN: Hei, hei, tuolla jo pojatkin tulivat.

TYTÖT (sen kuultuaan vilkastuvat toimissaan): Mihinkä näitä kukkia
vielä? Ruiskukat erikseen. Anna minulle noita leinikkejä.

Höyrylaivan mörähtävä vihellys.

HYVÄRINEN: Nyt sukkelaan, tytöt. Jo juoksevat kyntömiehetkin rantaan.

POJAT (portailla koivuineen, iloisesti): Tässä näitä on! Mihinkä näitä
pannaan?

HYVÄRINEN: Ka, sitokaa vaikkapa jokaisen tolpan kohalle.

POJAT sitovat kiireessä koivut pylväisiin iloisesti nauraen ja
huudahdellen.

TYTÖT (eloisuus ja äänteliäisyys entisellään): Tässäkö me lauletaan se
laulu? Tässäkö?

POJAT (ulkoa): Missä lauletaan?

HYVÄRINEN: No laivasillalla, laivasillalla. Virittäkää laulunne kohta
kun maihin astuu. Ja nyt rantaan sukkelaan!

POJAT ja TYTÖT (juosten pois): Rannalle, rannalle! Sukkelaan!
Kiiruusti! Joutuun! Sievään!

HYVÄRINEN istuutuu väsähtäneenä oikeanpuoleiselle penkille, pyyhkii
hikeä otsaltaan.

HUHTIALA (on jäänyt istumaan vasemman penkin keskikohdalle, jalat
ristikkäin, panee piippuunsa): Katos kun vaimoväet jätti meirät kahren.

HYVÄRINEN: Ei ois nuorten pitännä saaha koko asiasta vihiä mitään.

HUHTIALA: Olisi toki joku emäntä jäänyt tupaantulijata tervehtimään!

HYVÄRINEN: Ohhoh. Paljon meillä on vielä oppimista Sointulassa.

HUHTIALA: Paljon. Paljon on tavoissamme korjattavaa, onpa tietenkin.
Mutta opitaan ajan mennen, opitaan meillä niinkuin muuallakin.

HYVÄRINEN (elpyen): Tuopa puhe on kuin palsamia minun rinnalleni. Ka
opitaanhan, miksei opittaisi! Aika sen tekee. Aika, se on, tiiättekö
Huhtiala, aika se on niinkuin vuolas virta, joka särmäkkäätkin kalliot
sopuisiksi silittää.

HUHTIALA: Aika, aika.

HYVÄRINEN (ripotellen loput hakosista permannolle): Tuntuupa joskus,
kun rajut voimat temmeltää, kun tapaukset yhteen törmää ja ihmistä
vastaan kaikki pystyyn nousee, tuntuupa että nyt ihmissydän jo suruun
pakahtuu. Mutta annappa ollakaan! Tulee huomen, koittaa ylihuomen,
viikko vierähtää: Ka meneehän tuo hiljalleen, menee kuin meneekin! Ja
jo surunlapsi hymyilee. (Ottaa lakkinsa, katsoo ulos): Eivätpä laulaa
joutaneetkaan. Joukolla tulevat. No eikö se Huhtiala lähekkään?

HUHTIALA (nousee seisaalleen): Hämeessä isäntäväki tupansa ovella
tulijata tervehtii. Jäänmähän tuonne portaille.

HYVÄRINEN: Kah, kun jäät, niin jääne. (Menee).

HUHTIALA painaa piippunsa sammuksiin, ottaa lakkinsa seinältä ja
asettuu selin, avopäin oven ääreen portaille.

JOHANNES (nousee nopeasti käyden portaille, ilakoiva nuoriso
jäljessään. Hänellä on hattu päässään, päällystakki avoinna, kukka
rinnassa. Iloisesti): No päivää Huhtiala! Uusi kokoussalimme taitaa
olla valmis? Kaunis ilma tullakseni!

HUHTIALA (vähän juhlallisesti, lakki kourassa): Tervetuloa. Ja
paistakoon Herran kaunis sää sisällekin, niinkuin paistaa...

JOHANNES astuu tupaan hattu päässä, Hyvärisen seuraamana, katsahtaa
ympärilleen kummastuneena, menee hakien oikealle ovelle, jonka
aukaisee, ja kurkistaa huoneeseen, pettyen odotuksessaan.

HYVÄRINEN: Tuo puoli se ei ole vielä lopulleen valmiina.

TYTÖT tulevat pyrähtäen sisälle, 1:sellä käsissään Johanneksen pieni
matkalaukku, jonka laskee ovensuuhun, 2:sella kaksi pakettia, jotka
tämä asettaa pöydälle.

POJAT asettuvat ikkunalaudoille tai jäävät portaille.

VAIMOT tulevat yksitellen.

MIEHET myös kyntö- ja ajomiehet, paitahihasillaan, jäävät peremmälle.

JOHANNES (yhä kuin hakien katselee tyttöjen parveen): Tässä ette ole
kaikki. Eihän kukaan liene sairaana?

TYTÖT (melkein yhtaikaa): Aili meni lisää kukkia tuomaan.

JOHANNES (katsahtaen ensi kertaa ympärilleen): Niin, niin, olettehan
koristaneet uuden kokoushuoneemme. (Ottaa hatun päästänsä): Taisinpa
osua juuri vihkiäisjuhlaanne.

2 TYTTÖ: Ei kuin sinun tuloksesi Aili tahtoi kukittaa.

JOHANNES (virkistyen): Minun tulokseni? — (Ottaa päällystakin yltään
ja asettaa matkalaukun päälle ovensuuhun): No kiitos, kiitos, tytöt!
Kuinka kaunista, ovi köynnöksissä ja koivuja portailla. Ja mikä ihana
ilta, meri päilyy... (Katse hakevana muualla)

1:NEN VAIMO (ei ilman syrjätarkoitusta): Ja Jyrki on hänkin terveenä.

JOHANNES (ottaa pöydältä toisen paketeista): Toin kotimaan postin
mukanani. (Heittää tytöille): Tässä!

TYTÖT ilohuudahduksin tavoittavat paketin ja aukaisevat sen
malttamattomasti hakien kukin omaa kirjettään.

HYVÄRINEN: On se vanha kotimaa rakas.

1:NEN TYTTÖ: Hyväriselle ensimmäiseksi. (Kurottaa kirjeen Hyväriselle).

HYVÄRINEN (ottaa kirjeen, näppäsee merkitsevästi sormillaan): No nyt,
pojat! (Menee kirje kädessä kiirehtien).

1:NEN TYTTÖ: Mennään jakamaan portaille.

Menevät portaille ja häviävät mikäli saavat kukin kirjeensä.

Postinjaon aikana kuuluu portailta 1:SEN TYTÖN ääni: ”Helmi Laaksoselle
”, ”Alina Tihoselle”, ”Toini Terholle” j.n.e. sekä
kunkin vastaukset ja ilonhuudahdukset: ”Minulle!” tai ”Tänne!”.

JOHANNES (on sillävälin avannut toisen paketin, jonka kohottaa
voitokkaasti ilmaan): Ja tässä uusi numero lehteämme.

VAIMOT siirtyvät yksitellen postinjakoon portaille ja vähitellen
poistuvat.

JOHANNES (jakaa lehtiä miehille): Uusia tilauksia on kotimaasta tullut
tukuttain, tukuttain! Olen tässä numerossa esittänyt suuren
suunnitelman miten lehteä vastedes painatamme. Emme tarvitse enää
kapitalistien kirjapainoja rukoilla. Lukekaapa, lukekaapa. Onko
kaikilla?

MIEHET ottavat lehden vähän veltosti vastaan, ensin jääden seisten
lukemaan, nojallaan siellä täällä pitkin tupaa, mutta vähitellen
siirtyen mukavammin pöydän ympärille, toiset joskus haukotellen, joskus
myös kuunnellen seuraavaa keskustelua.

JYRKI tulee Johanneksen häntä huomaamatta, jää taaemmas.

Portailta ovat kaikki kadonneet.

ALPERTI (Johannekselle): Onkos sitä uutta lainaa saatu?

JOHANNES: En ole onnistunut.

HUHTIALA (täytellen piippuaan): Vai ei olle uutta lainaa saatukaan.

ALPERTI (painavasti): Mitenkäs sitte?

JOHANNES: Ensimmäistä kiinnitystä vaativat kaikki pankit, toisesta
eivät tahdo kuullakaan.

JYRKI: Ilman sitä lainaa...

JOHANNES: Jaha, Jyrki. Terve mieheen. (Ojentaa kätensä Jyrkille): Miten
täällä on jaksettu?

JYRKI (ojentaa kätensä lyhyeen tervehdykseen): Ilman uutta lainaa,
sanon, emme laskuistamme selviä.

JOHANNES (leikillisen merkitsevästi): Jokohan olisi niin hullusti?

JYRKI: Ei hullummin kuin että vararikko on edessämme.

LUKIJAT nostavat päänsä, sittemmin alkavat jälleen lukea ja haukotella.

HUHTIALA sytyttää piippunsa.

ALPERTI: Mettä on myytävä.

JOHANNES: Hongikko on ylpeytemme, sitä emme kaada.

ALPERTI Kaattavaksi puu kasvaa.

JOHANNES: Maltahan, Alperti. Minulla on hyviäkin uutisia. Ensiksi
kerron teille, että aatteemme tekee työtään. Tänne on ilmoittautunut
paljon uusia tulijoita. Saamme tänne lääkärinkin, tutkinnot
suorittaneen miehen. Mitä siihen sanotte? — Sitten: tänne tulee muuan
ystäväni, joka soittaa mainiosti, olen ostanut pianon, sen asetamme
tähän tupaan ja niin on meillä henkistä nautintoa nuorisollekin, ettei
aina vain tanssia ja tanssia. Mitä? — Onpa toivo saada tänne muuan
insinöörikin. No, miehet, mitä sanotte? Sanokaa toki jotain.

HUHTIALA (hetken kuluttua): Täällä olisi hyvä saara pappikin joskus
käymään.

JYRKI: ja LUKIJAT naurahtavat.

JOHANNES: Oliko tuo pistokseksi aijottu?

HUHTIALA: Ei mar ollutkaan, sitä Väinön asiaa minä, kun ei niitä kahta
saa millään yhteen kytkettyä.

JOHANNES: Kytkettyä? Ei täällä ketään yhteenkytketä. Jotka eivät
rakasta toisiaan, erotkoot, ja jotka rakastavat, yhtykööt, siinä
kaikki.

HUHTIALA: Kukapa sen aina tietää?

JYRKI ottaa piipun Huhtialan kädestä, vetää syviä rintasavuja.

JOHANNES: Minä sen tiedän. Jätä vain minun huolekseni.

ALPERTI: Pane sitten liperit kaulallasi.

JOHANNES tarkastelee hämmästyneenä Alpertia.

ALPERTI katsoo häntä silmiin, kädet lukkarissa.

JOHANNES kääntyy katsomaan Jyrkiä, odottaen pahinta.

JYRKI palauttaa piipun Huhtialalle.

JOHANNES ja JYRKI mittelevät toisiaan katsein.

HUHTIALA (juuri ennenkuin Jyrki on räjähtämässä, piippua imien): Ja
velkavaroillako ne lääkärit ja insinöörit olisi täällä meininki
elättää?

JOHANNES: Minulla on vielä yksi uutinen, se olisi ehkä pitänyt
ensimmäiseksi sanoa. Nimettömältä lähettäjältä olen vastaanottanut
suuremmoisen lahjoituksen Sointulamme hyväksi.

MIEHET pöydän ääressä nostavat veltosti päätänsä kuunnellakseen. Joku
miehistä sanoo esiintymättä: ”Nyt tulee vissiin urutkin”. Toiset
nauravat.

JOHANNES: Meillä on kotimaassa tosi ystäviä, sanon minä, ja niiden
joukko on laajenemistaan laajeneva. (Ottaa suuren setelitukon
povitaskustaan): Kas tässä!

MIEHET (hyökkäävät kiihkeinä pöydän äärestä): Rahaa!

JOHANNES (heittää rahatukon pöydälle): Tuossa on, laskekaa itse.

MIEHET asettuvat pöydän ääreen rahoja laskemaan, äännellen: 10 tuhatta,
8 tuhatta, 15 tuhatta, j.n.e.

ALPERTI istuutuu vasemmalta puolen nojalleen pöydän reunalle.

HUHTIALA katselee rahanlaskua seisten ja poltellen.

JYRKI istuutuu entiselle paikalleen pöydän päähän, ottaa vastaan
miesten yhteenlaskemia seteleitä.

JOHANNES katselee kauempaa vasemmalta, vähän ivallisesti hymyillen.

HUHTIALA: Oli meillä siellä kotipuolessa rikas kauppias, rahoja
säkittäin. Lienee hän tämän teon tehnyt.

JYRKI: Johan nyt kauppiaat! — 16:ko näitä oli? — Se voi olla
paremminkin se Tammisaaren apteekkari, minä luulisin.

JOHANNES: Jos antaja on tahtonut pysyä salassa, jääköön
arvoitteleminen. Minullakin voi olla ystäviä kotimaassa.

JYRKI: Yhteensä 40 tuhatta taalaa.

JOHANNES (innostuneesti): Nyt hankimme oman kirjapainon lehdellemme.

JYRKI: Siitä asiasta kai äänestetään.

ALPERTI (kääntyen päin Johannesta): Tuommoinen lehti paha, menee se
vieraasakin painosa.

JOHANNES: Lehtemme on laajennettava nelikertaisesti.

ALPERTI: Saha on laajennettava neliraamiseksi. Mettää on ostettava,
tukit uitettava ennen talven tuloa.

MIEHET (hyväksyen, toiset): Oikein puhuttu! (Toiset): Tukit uitettavat.
(Kolmannet): Saha neliraamiseksi.

ALPERTI: Sinä Huhtialan neuvosta kuokitat uutismaita, ja ostovilja on
puolta halvempaa. Ei semmoinen elätä.

MIEHET: Ei semmoinen elätä!

HUHTIALA: Oma leipä ensin. Mutta menkööt miehet tukkitöihin, viekööt
vaikka hevosetkin, me palkkaamme rahoilla vieraat kyntäjät.

ALPERTI (Jyrkille): Korjaa rahat! (Muille): Saha on suurennettava
kuusiraamiseksi.

MIEHET (innokkaasti): Saha kuusraamiseksi!

JOHANNES (pakottavalla voimalla): Lehti suurennetaan kuusipalstaiseksi!

Äänettömyys.

JOHANNES: Mitä kuulenkaan! Sinä Alperti puhut kuin paatunut
metsäkauppias. Ja sinä Huhtiala olet valmis tänne jo palkkaväkeä
tuottamaan! Otatte liikekannalta koko Sointulan. Missä on aatteemme?
Metsäyhtiönäkö me tahdomme kilpailla vanhan maailman kanssa?
Kiroilemaan ja syljeskelemäänkö me olemme tänne paenneet? Ei, vaan
veljeyden tietä maailmalle raivaamaan. Ei, miehet, lehti suurennetaan,
minä en niinkään vain jätä asiaani.

ALPERTI: Se nährähän.

JOHANNES katsoo hämmästyneenä Alpertiin.

HYVÄRINEN (tulee tyytyväisenä, avonaista kirjettä heilutellen, huomaa
jännittyneen tilanteen, päätään pudistaen, huolestuneena itsekseen):
Aih, aih, aih, aih... (Pistää kirjeen povitaskuunsa).

ALPERTI (Hyväriselle): Puhu hänelle asia, niinkuin lupasit. (Menee)

TYTÖT ja POJAT (tullen Hyvärisen jäljestä): Milloinkas lauletaan?

HUHTIALA pistää piipun taskuunsa ja kulkee rauhallisena ulos.

JYRKI yhtyy häneen ja menee.

MIEHET seuraavat heitä yksitellen.

HYVÄRINEN (vastaten kysymykseen): Ei nyt, ei nyt. Lauletaan illemmalla.
Tuntuukin se laulunne sietävän vielä silitystä. Harjoitelkaapa hiljaa
kisakentällä. (Kun tytöt nyrpistyvät): No entä karttusille? (On
lyövinään karttua): ”Karttu on kotona, oma nimi kirjassa”?

TYTÖT ja POJAT (elpyvät): Ruvetaanpas karttusille! Ruvetaan! (Juoksevat
pois)

HYVÄRINEN: seisoo keskellä tupaa nolona vaikean tehtävänsä edessä.

JOHANNES (väsähtäneenä ja mietteissään istuen vasemmalla penkillä):
Muistatko sinä Hyvärinen, kun me riutuvina ja janoisina vaelsimme tänne
jylhän vuoriston poikki? — Ta miehet kantoivat paareilla Leenaa,
synnytyskuumeisena? — Ei ollut joukossamme lääkäriä, ei auttajaa. —
Silloin minä, viime hetkessä, kokosin kaikki voimani — ja puukolla
avasin hänen rintapaiseensa. — Muistatko? — Se oli elämäni raskain
tehtävä. Se onnistui. Hän elää. Mutta nyt on vielä paljoa vaikeampi
leikkaus tehtävä. — (Kun Hyvärinen vaikenee): Mikä sinun on?

HYVÄRINEN: Mooses vei Israelin lapset Ekyptin orjuutesta erämaan halki
luvattuun maahan. Se oli hänen Sointulansa. Ja hän toi kansan
perille, niinkuin sinäkin toit meiät. Mutta Siinain vuorella hän antoi
lain heitän syämmiinsä: Ei sinun pitä himoitseman lähimmäises emäntää.

JOHANNES (värähtää satutettuna, nousee, itsekseen): Sinäkin, Brutus!

HYVÄRINEN: Mitä?

JOHANNES: Olipa vain muuan kuningas, jonka rintaan hänen lähin
ystävänsä — puoluesyistä — pisti tikarin. Kuoleva kuningas sanoi:
Sinäkin, ystäväni!

HYVÄRINEN: Pistipä se tai oli pistämättä. Mutta sinä et ole meille
tässä kohin lakia antanut. Sano mikä on Sointulan laki avioasioissa,
niin me seuraamme sitä kaikki. Sinä olet johtajamme, jonka on
täytettävä laki omasta kohastansa ja sanottava meille.

JOHANNES: Kun hetki on tullut, olen sen sanova.

HYVÄRINEN: Me odotamme, me olemme sitä lakia kipeästi kaivanneet, eikä
sen ilmaiseminen enää salli viivytystä.

JOHANNES (heltyen): Hyvärinen, oletko sinä koskaan rakastanut naista
syvästi, vastustamattomasti, taivaat ja maat unohtaen?

HYVÄRINEN: Sitä kysy minun lapsiltani.

JOHANNES: Hyvärinen, minä tiedän, että jos sen lain täytän ja teille
ilmaisen, mutta liian aikaiseen, voi kaikki täällä mennä nurin. Sillä
sen lain varassa Sointulamme on seisova tai kaatuva.

HYVÄRINEN: Jos kaatuu, niin kaatuu, mutta laki meillä olla pitää. Puhun
toverien puolesta.

JOHANNES (hetken kuluttua, päättävästi): Hyvä. Sanon sen teille, ehkä
jo ennen auringon laskua. Mutta sitä ennen pyydä Aili tulemaan tänne ja
antakaa meidän olla hetki kahden kesken.

HYVÄRINEN: Me olemme sinulle hyvin, hyvin kiitolliset, kutsun miehet
kokoon. (Menee)

JOHANNES on hyvin mietteissään, milloin synkistyen, milloin elpyen
hymyyn. Nostaa matkalaukkunsa pöydälle, aukaisee sen, katselee pienen
kotelon sisällystä, sulkee laukun, aukaisee jälleen, vetää puoleksi
esille jotakin punervaa vaatetta, ja jälleen sulkee, vie laukun
ovensuuhun ja asettaa päällystakkinsa ja hattunsa sen päälle. Menee
tukkaansa haraillen, ikäänkuin voimia kooten vasemmalle ja lysähtää
penkille.

AILI nousee kuulumuttomasti, mutta nopeasti portaille, katsahtaa arasti
taaksensa, tulee kynnykselle, kirkastuu, sitten vauhtiansa hiljentäen
lähestyy Johannesta, kädet sydämen kohdalle yhdistäen ja ikäänkuin
pelokkaasti kysyen.

JOHANNES (huomaa Ailin, kavahtaa pystyyn): Vihdoinkin, vihdoinkin,
Aili! (Ottaa molemmin käsin Ailin käsistä, jotka tämä on nostanut
sydämensä kohdalle).

AILI katsahtaa taaksensa.

JOHANNES: Sinä välttelet minua.

AILI: En ... en...

JOHANNES: Tämän kauniin kukan sain laivasillalla Aililta, mutta —
Helmin käden kautta. Ei Ailia missään. Ei täälläkään. Sinä minun
päivänpaisteeni! Kun sinut näen, kaikki jälleen on hyvin. Minä rakastan
sinua pelotta ja ehdoitta.

AILI: Jospa sinä tietäisit mitä täällä tapahtuu.

JOHANNES: Olen kauan sitten huomannut. Tänään näin itse.

AILI: Hän on tullut niin julmaksi minulle.

JOHANNES: Ja siksi sinä kartat minua, Aili rukka.

AILI: Menisin vaikka mereen, ennenkuin näkisin, että Sointula hajoo
minun tähteni.

JOHANNES: Nyt on täällä tehtävä viimeinen, ratkaiseva leikkaus. Aili,
anna minulle siihen voimat!

AILI: Mikä leikkaus? Aiotko jonkun erottaa?

JOHANNES: Ennen kaikkea aion erottaa itsestäni viimeisetkin jätteet
vanhan maailman ennakkoluuloista, ja sitä odotan sinultakin.

AILI (ihmeissään): Odotat minulta? Mitä?

JOHANNES: Sinunkin on päästävä siitä taikauskosta, että mitkään
ihmisten määräämät siteet muka ovat rakkauttamme ylempänä.

AILI katselee pelokkaasti perälle, aikoo panna oven kiinni.

JOHANNES: Anna vaan oven olla auki. Se se juuri on pääasia tässä. —
Kuinka sinä sentään pelkäät häntä!

AILI: Olenhan hänen vihitty vaimonsa.

JOHANNES: ”Vihitty vaimonsa”, siinäpä se! ”Vihitty”!

AILI: Hän, vaikka on karu pinnalta ja minulle julma, rakastaa minua. Et
voi aavistaa mitä seuraisi, jos...

JOHANNES: Jos sinä vapautuisit hänestä? Olisihan se onnettomuutta
hänelle. Mutta semmoinen on onnettoman rakkauden kohtalo kaikkialla, ei
vain Sointulassa. Sille ei voi mitään, Aili.

AILI: Sinä et tunne häntä, hän voi olla pelottava.

JOHANNES: Ja sinä — et rakasta minua.

AILI: Juho!

JOHANNES: Rakkaus on arvossa suurin, ainoa, mutta sinun pelkosi on
suurempi rakkauttasi. En usko toisarvoiseen rakkauteen.

AILI (ikäänkuin herättäen Johannesta): Mutta Sointula, Sointula hajoo!

JOHANNES: Jos Sointula pysyy koossa vain mikäli täällä noudatetaan
Mooseksen aviolakeja, niin — hajotkoon. Ei, Aili. Polvilleen Luonnon
Kaikkivallan eteen pitäisi rakastavaisten mennä, kiittäen suuresta
lahjasta, joka heille on armossa suotu, ja hurskaassa kiitollisuudessa,
pelottomasti, avoimesti, laajakantoisesti, ehdoitta tunnustaa
rakkautensa yksinmäärääväksi laiksi. Se laki on meidän nyt täytettävä
ja Sointulalle julistettava, seiskoon Sointula tai kaatukoon!

AILI: Minä olen vaan tämmöinen pieni ihmisraukka, joka ei mitään
ymmärrä.

JOHANNES (heltyneellä äänellä): Koeta siis olla tällä hetkellä
ajattelematta Sointulaa, äläkä ajattele pelkoasi tai mitä ihmiset
sanovat. Sano vain tässä minulle, tässä kahden kesken, rakastatko sinä
minua?

AILI: Sen sinä tiedät.

JOHANNES: Mutta mistä sinä itse sen tiedät?

AILI: Etten tietäisi!

JOHANNES: Mutta mistä, mistä sen tiedät?

AILI: No, siitä — siitäkin että aina ajattelen sinua.

JOHANNES: Ja mistä vielä?

AILI: Siitä — siitä että tulen aina niin iloiseksi, kun ajattelen
sinua. Eilenkin, kun odotin sinua, syleilin — hullu — rannan
koivuja...

JOHANNES: Niin, niin!

AILI: Ja kukat, vaikka hyvin tiedän, että tuuli heitä huojuttaa,
minulle vain puhuvat: ”Niin, niin!”

JOHANNES: Voi Pyhä Luonto!

AILI: Kuinka en minä sitä tietäisi. Kaikki puhuu sinusta, aallotkin, ja
maa ja taivas...

JOHANNES: Aili! (Syleilee ja suutelee häntä).

AILI: Juho! Juho! (Silmät ummessa unohtautuu hänen syliinsä).

MIEHET nousevat Hyvärisen johdolla portaille.

VAIMOJA lukuisasti miesten selkien takana, uteliaina.

Kaikki pysähtyvät.

JOHANNES: Meidän on Sointula!

AILI (kavahtaa unhotuksesta, kauhulla): Sointula! (Näkee Jyrkin,
kirkaisee).

VAIMOJEN ÄÄNIÄ ”Herra siunatkoon!” — ”Jesta varjelkoon!”

MIEHET katsovat maahan.

JOHANNES (hyökkää ovelle, huutaa): Rakkaus on Sointulassa vapaa!

AILI: Herra Jumala mitä sinä teet!

JOHANNES: Vapaa!

AILI: Voi minua poloista! (Sortuu).

JOHANNES: Vapaa!

JYRKI (tullen tupaan muiden edellä, teennäisen sävyisesti): Niin, niin,
Sointulassa vallitsee ”vapaarakkaus”. Näkee sen huutamattakin.
(Ailille): Mene kotiis.

VAIMOT leviävät tupaan.

AILI tekee pari askelta ovelle päin, pää painuksissa.

JOHANNES: Nyt, Aili, rohkaise mielesi! Pää pystyyn!

AILI (moittivasti, särkyneesti): Juho, Juho!

JYRKI (hillittömästi): Mene kotiisi ja lukitse ovi, sanon minä!

AILI (säpsähtäen): Menenhän, menenhän minä. (Menee).

JOHANNES (katsoo hänen jälkeensä): Mennyt.

ALPERTI: Niin tekee mies.

HYVÄRINEN: Ei Sointulan mies.

JYRKI (raivokkaasti): Aioit ajaa ulos minut!

JOHANNES: Rauhoitu, Jyrki. Olen joutunut tappiolle, tunnustan.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja — teille muillekin. Ole hänelle
sääliväinen. Hän rakastaa sinua. Tuo äskeinen se olkoon vain meidän
jäähyväissuudelmamme. Palaan kotimaahani. Siirrän sinne lehteni. Siellä
on ankarat ajat ja minua siellä tarvitaan ehkä paremmin kuin täällä.
(Ottaa päällystakkiansa käsivarrelle, matkalaukun käteensä): Terveiseni
kaikille, jotka eivät ole läsnä. Jääkää hyvästi. (Panee hatun päähänsä,
menee).

Äänettömyys, liikkumattomuus.

HUHTIALA: Meni se. Sinne meni. Ja kunniaportista.

Vaimojen kesken alkaa levoton supatus.

1:NEN VAIMO: Eikö miehistä kukaan mene saattamaan?

ÄÄNIÄ VAIMOJEN JOUKOSTA: ”Pitäisi toki mennä”.

HYVÄRINEN: Minä menen. (Menee kiiruusti).

VAIMOJEN KESKEN: Ehkä vielä leppyykin. — Ei lepy. — Meni se varmasti.

ALPERTI: Ja jollei olisi mennyt, olisi ajettu.

Äänettömyys.

1:NEN VAIMO: Sanasi olivat kovat.

JYRKI: Kovat, mutta oikeat. (Menee).

ALPERTI (reippaasti miehille, jotka seista jurottavat mietteissään):
Nyt poiat, huomenaamusta mettähän!

MIEHET elpyvät.

HUHTIALA: Kynnöt on kesken.

ALPERTI: Huomenaamuna neljältä keksit käteen, poiat. Tukinuittoon!

MIEHET: Hei, pojat, tukinuittoon! (Menevät riemuiten Alpertin ohitse,
joka menee viimeiseksi).

HUHTIALA: Varroppas, Alperti, varro! — Ei kuultelekkaan, perhana!

1:NEN VAIMO: Mikä nyt Huhtialalle neuvoksi, kun kynnöt ja sonnanvetokin
ovat kesken?

Muut vaimot huolissaan toistelevat kysymystä Huhtialalle.

HUHTIALA (pannen piippuunsa ja poistuessaan): Jos näin alkaa mennä,
ovat maat jaettavat, ei muuta.

VAIMOT ymmällä, katselevat äänettöminä toisiinsa, istuutuvat seuraavan
kuluessa mikä minnekin.

1:NEN VAIMO (selitykseksi): Kukin näät saa pitää omansa.

2:NEN VAIMO (hetken kuluttua): Niin, joka on talonsa myynyt ja tähän
rahansa pannut.

3:S VAIMO: Entäpä työnsä ja häviönsä. Kuka ne mittaa?

MUUT VAIMOT (alakuloisina): Kuka ne mittaa!

4:S VAIMO: Riita tästä syntyy.

HYVÄRINEN tulee, voi vaivoin peittää masennustansa, jota tahtoisi
salata, istuu muka lehteä lukemaan.

VAIMOT seuraavat äänettöminä Hyvärisen eleitä.

Kuuluu lehmänkellojen kilinää. Auringonlasku heittää punervan
hohteensa maisemaan, portaille ja osaksi tupaan.

6:S VAIMO (nousee huokaisten): Täytyy tästä joutua lypsylle. (Portailta
mennessään): Se Punikki, se Heluna, se lehmäin se-ee...

1:NEN VAIMO: Eipä leppynytkään.

HYVÄRINEN: Huomenna lähtee. Sulkeutui huoneeseensa.

VAIMOT huokaavat raskaasti.

HYVÄRINEN (koettaen kohottaa mielialaa): Mitäs te nyt noin? — Ja
minulle kun tuli postissa hyvä sanoma. Saan viho viimeinnii vaimoni ja
lapseni tänne. Talomme on myyty. Rahat tulossa.

VAIMOT antautuvat puoleksi leikillään Hyvärisen teennäiseen
hyvätuulisuuteen.

1:NEN VAIMO: No nyt vasta Hyvärinen iloon ehti.

HYVÄRINEN: Mutta näitä rahoja ei annetakkaan Alpertille. eheei!

2:NEN VAIMO Kukas tässä nyt johtajaksi tehdään?

HYVÄRINEN: Hoitakoon Alperti saha-asiat, Huhtiala viljelyksiä ja Jyrki
yli kaiken laskuja ja kauppojamme.

3:S VAIMO: Ja valitaanpa me tämä Hyvärinen erikseen akkaväen
johtajaksi.

HYVÄRINEN: Ka eikö siinä olekin johtamista? Aina kuivat puut, aina
sytykkeitä, entäpä kun laitetaan vielä kellarit kuntoon, ja kiulut ja
saavit ja lihatiinut...

VAIMOT vuoroin nauravat vuoroin huokaavat.

4:S VAIMO Onkin tässä saatu lihoja perunakuopissa säilyttää.

Sointulalaulu kuuluu kaukaa sekakuorossa laulettuna.

HYVÄRINEN: Kellarit, kellarit, kivikellarit oikein, ja kivinavetatkin
aikaa myöten. (Tulee totiseksi).

5:S VAIMO: On siinä Hyväriselle paraiksi puuhaa.

VÄINÖ ja EEVA juoksevat iloisina portaille.

Vaimojen iloisuus lakkaa äkkiä. He muistavat todellisuuden,
huokaavat.

VÄINÖ (ovella, ihmetellen vaimojen synkistymistä ja erehtyen sen
syystä): No mitäs te, — tulimme juuri sanomaan että sovinnossa me jo
ollaan. Ei meidän tähden...

2:NEN VAIMO: Sovinnossa, sovinnossa kyllä te, mutta...

HYVÄRINEN (kättänsä nostaen, matalalla äänellä): Hiljaa, hiljaa... Ei
lapsille.

EEVA (kallistaa päänsä Väinön olalle, hiljaa, hempeästi)’ Sovinnossahan
me ollaan.

He kääntyvät ja menevät kaulatuksin, laulun tahdissa ja portailta
alas mennessä yhtyvät siihen duettona. Heidän laulunsa etenee.

1:NEN VAIMO: Mennyttä, mennyttä on Sointulamme, minä luulen. (Heltyy
hiljaa itkemään).

HYVÄRINEN: Älkää nyt rakkaat sisaret, kyllä tästä vielä... Kun lännessä
rusko sammuu, iässä jo nousu kumottaa. Se on vaan tuo laulu ... sitä
kun ei taho kestää ... itkeä minun täytyy. (Itkee).

VAIMOT nostavat kätensä silmilleen.