CATILINA PUHUU.

Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö
ja eessä tasavallan joukot taajat!
Soi kalske kaukainen ja tähtivyö
taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,
nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,
maat oudot, kansat etäiset ja laajat
on vallassamme kohta, loppuun työ
nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa
sua Rooma, voimat kammottavat käyvät
vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!

Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää
hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,
min takaa tuhon veritähdet kiiltää,
jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,
mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,
jo säilät salamoi, päin määrää suurta,
tienviitta vihan vihree virvasoihtu,
raivaaja radan syämen synkkä loihtu,
soi säilät, aukee vallan vaskiukset,
kimaltain kaartuu öiset kangastukset.

Soi, salama, yön pilvi iske tulta,
lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,
helmassa tulevan on kirkkain kulta,
mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu,
leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,
mi synnyttää ei uutta enää voi,
ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa
ja elojuhlaa suurta karkeloi.

Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,
on sammunut jo mielen hurja uhka,
on voitto tasavallan, hauta aukee
nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,
mi maassa lepää, mutta tulta yhä
salassa vaalii, helmahansa sulkee
sen kipinän, mi lieskan uuden siittää,
lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,
jolloinka kohti määrää uutta kulkee
taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,
lait ihmisille laatii, ohjat ottaa
käskystä valtiaan, mi nousee kerran
ja astinlaudaksensa lyöpi maan.