1.

ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.

Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli
maan hetkeksi mi sulki kultavaloon,
yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon
tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli
loistossa miljonien tulten seisoo
mies yksinäinen, jumalien juurta,
vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo
henkensä sallimuksen vaippaa suurta
kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo
kädestään voimakkaasta vaskiparta,
mi unen toteen, toden uneen liittää
harsoksi säihkyväksi, joka sulkee
helmaansa hengen ihanimman runon.
Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta,
mi uutta uraa raunioihin raivaa
maailman vanhan, joka jälleen kulkee
kuin karkeloiden ikuisuuden työhön.
Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa
hyveille, jotka lailla iltaruskon
kultaavat vielä maita, uuden uskon
syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön.

Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa
sua vuorellansa, vaskiukset aukee
Januksen temppelin, uus’ astuu luoja
pyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja,
min valta milloinkaan ei maahan raukee,
mi omaan voimaansa vain yksin luottaa,
oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain
nyt luojallesi, kautta palmutarhain
ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar
sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät!

Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta,
mies yksinäinen valvoo kukkuloilla,
mut kohta nouseva on valtakunta,
maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.