Ensimmäinen näytös.
Näyttämö kuvaa opettajahuonetta. Huonekalut vanhat ja kuluneet. Ovi
oikealla ja perällä. Vasemmalla ikkuna. Ikkunan edessä pöytä, jolla on
päiväkirja ja pari muuta kirjaa, paperia, kirjoitusneuvot ja
vesikarafiini lasineen. Vasempaan, nurkassa kakluuni. Peräseinällä joku
kartta ja pari kuvaa kasvimaailmasta. — Oikea ja vasen luetaan
näyttämöltä.
Ensimmäinen kohtaus.
Juonas. Postiljooni.
Juonas
(virittää tulta uuniin.)
Saakelin tikut kun eivät tahdo syttyä! On taas ostanut niitä halpoja
halkoja, tuo saita. Puh, puh! Aivanhan tässä keuhkonsa puhki puhaltelee.
Puh, puh, puh!
Postiljooni
(vanha mies, laukkuineen perältä.)
Huomenta, Juonas!
Juonas.
Kuka se on? (nousematta.) Vai niin, Mattsson! Onko kirjeitä meille?
(Puhaltaa).
Postiljooni.
Onhan niitä tipoille muutamia. Mutta kuuleppas Juonas miksi teidän
postia nyt on määrä kantaa, ennenhän sinä aina kävit sitä konttorista
hakemassa? Ryökkynä kävi itse siitä ilmoittamassa postimestarille.
Juonas.
Miksikä sitä nyt kannetaan. Joo, kyllä minä sen tiedän. (Puhaltaa.)
Mutta se on salaisuus.
Postiljooni.
Salaisuus —?
Juonas.
Niin, se tulee ryökkynän hyväntahtoisuudesta. (nousee) Katsoppas, hän
huolehtii teidän kirjeenkantajien terveydestä ja tahtoo sillä tapaa
antaa teille tilaisuutta vähän jalotella raittiissa ilmassa ja — —
Postiljooni.
Mene hiiteen! (Kaivaa esille kirjeet laukustaan.) Tuoss’ on kirjeet.
Juonas
(niitä ottamatta.)
Juu, juu, kyllä se Mattsson jo on näitä meidän katujamme laukku
kainalossa muutamia vuosia mittaillut. On niitä saappaita sillä ajalla
kerran tahi parikin täytynyt puolipohjata, vai mitä?
Postiljooni.
No, eläs sanokkaan. Viisitoista vuotta olen nyt jo näin juossut
hölkähtänyt, niin että tuntuu se, tuntuu se. Mutta onhan Juonaskin mies,
joka paikkansa on pitänyt.
Juonas.
Tulee neljätoista vuotta nyt ensi köyrinä. Mutta kaunis ja pulska on
tämä Tipo-Juonas sittenkin, eikö totta? (Lyö rintaansa.)
Postiljooni.
Hehe, Juonas taitaakin olla ainoa, joka tuon ryökkynän kanssa on tullut
toimeen. Opettajathan sen kanssa aina kuuluu olevan alinomaisessa
riidassa ja lapsetkaan eivät hänestä tykkää. Olihan tässä toissa päivänä
ollut niin kova riita ja mellakka että se oli kuulunut luokille asti,
niinkuin se meidän tyttö kertoi.
Juonas.
Vai oli ollut? Juonas ei tiedä siitä mitään, ei niin mitään.
Postiljooni.
Oli ollut kysymys eräästä kirjeestä. Joku ylimmän luokan tyttö oli
kutsuttu opettajahuoneeseen tutkittavaksi ja täällä oli sekä itketty
että riidelty, sanoi meidän tyttö.
Juonas.
Vai niin, vai niin. Soo-o.
Postiljooni.
Niin no, enhän minä teidän koulusalaisuuksiinne tahdo tunkeutua,
ajattelin vaan että olisikohan joku kirje hävinnyt — — Mutta tuoss’ on
nyt kirjeet, täytyy taas täältä mennä eteenpäin pötkimään.
Juonas.
En minä niitä ota. Vie ne suoraan ryökkynälle. Semmoinen on käsky.
Postiljooni.
Vai niin, eikö hän enää luota sinuun, Juonas?
Juonas.
En tiedä.
Postiljooni.
Vai epäileekö hän, he, he, he, tipoja rakkauden kirjeenvaihdosta, vaikka
itse vielä vanhoilla päivillään kuuluu — —
Juonas.
Hyss, hyss! Ei saa puhua niin meidän kunnioitettavasta neidistä. Minä
kiellän sen viran puolesta.
Postiljooni.
Puhun vaan mitä kaupungissa kerrotaan ja kyllähän Juonaskin ne asiat
tuntee. Sanovathan sen hakkaavan tuota opettajaa, tuota sileänaamaista,
joka — —
Juonas.
Sanon sinulle vielä kerran Mattsson, tyst nyh! Asia ei meitä liikuta.
Vai liikuttaako ne ehkä sinua nuo ilo- ja surusanomat, joita sinä joka
päivä laukustasi ihmisille jakelet? Ei ollenkaan. Ja liikuttaako ne
minua nuo käskyt, jotka minulle täältä annetaan? Yhtä vähän. Mutta sinä
hölkötät ja jakelet ja minä lennän ja tottelen ja silloin käy kaikki
hyvin ja kaikki ovat tyytyväiset. Se on minun villesohviia, niinkuin ne
oppineet sanovat.
Postiljooni.
Niin niin, kyllähän se Juonas rupattaa osaa, mutta olen minäkin, vaikka
olen vaan tämmöinen halpa postiljooni, tullut huomaamaan että kyllä
täällä koulussa on yhtä ja toista, joka olisi korjattava ettei — (Kello
lyö 11.)
Juonas.
No, nyt on kello yksitoista ja opettajat tulevat luokilta. Ja tuo
juuttaan valkea, joka taas on sammunut — —!
Postiljooni.
No, hyvästi sitten. Näkemään asti. (Menee.)
Juonas
(tulta virittäessään.)
Hyvästi, hyvästi. Orrevojaa, sanoo saksalainen. (Puhaltaa.)
Toinen kohtaus.
Juonas, Liisi, (sitten) Vuorela.
Liisi (tulee perältä ja menee pöydän luo.)
Ei ketään täällä vielä. Kiiruhdan kirjoittamaan nimeni ennenkuin hän
ehtii — — (kirjoittaa päiväkirjaan.) Voi kuinka olen väsynyt ja
onneton!
Juonas.
Hyvää huomenta, Liisi neiti!
Liisi.
Huomenta! Juonas se siellä valkeata virittää, näen mä.
Juonas.
Täytyy, täytyy, kun ei ole lämmitetty viiteen päivään ja opettajat jo
siitä murisevat.
Liisi.
Niin, kolkoltahan täällä tuntuu — kolkolta.
Vuorela
(perältä.)
Liisi
(itsekseen.)
Ah, tuossa hän on! (nousee.)
Vuorela.
Huomenta, neiti! (itsekseen.) Mikä onni että kerran hänet kahden kesken
— —!
Liisi.
Huomenta, herra maisteri! (menee sivuovea kohti.)
Vuorela.
Mutta minnekäs neiti nyt —? Eikös ole aikaa vähäisen —?
Liisi.
En voi, en voi. Täytyy mennä tätin aamiaista valmistamaan.
Vuorela
(hauskasti.)
Siis sekä kokki että pedagoogi.
Liisi
(hymyillen.)
Ja luultavasti kumpaisenakin yhtä taitamaton.
Vuorela.
Ei suinkaan. Teidän kokkitalangiini valitettavasti kyllä en ole ollut
tilaisuudessa tutustua, koska tätinne ei vielä ole pitänyt minulle
mitään juhlapäivällistä, josta erityisestä syystä ei taida paljon toivoa
ollakkaan. Mutta opettajattarena minä kyllä olen teitä kuunnellut.
Oikeinhan tytöt teitä jumaloitsevat, neitiseni.
Liisi.
Ei ei. Minä olen hyvin epäonnistunut opettajatar! Ei mitään metoodia —
ei mitään respektiä — —
Vuorela.
Ja kumminkin ovat tytöt teidän tunnillanne niin hiljaa kuin hiiret,
huomaavaiset ja ahkerat. Mitä te muuta sitten vaaditte?
Liisi.
Niin — en tiedä. Ehkä ne pitävät minusta vähän — ehkä ne minua
sääliivät — —
Vuorela.
Niin, siinäpä se onkin. Ne pitävät teistä, niin ne pitävät teistä, neiti
Liisi. Ja kuka ei teistä pitäisi! Neiti Liisi — saanko minä — —?
Liisi.
Ei ei, minun täytyy lähteä — minun täytyy lähteä —
Vuorela.
Ei, ette saa. Yksi minutti — yksi sekunti vaan — —
(Neiti Kortmanin ääni oikealta: Liisi, oletko siellä? Liisi?)
Liisi
(pois oikealle.)
Taivaan Herra, täti täti!
Vuorela.
Kas niin! Taas yksi tilaisuus, joka meni minulta hukkaan. Tämä on
ainakin kahdeskymmenes kerta kuin koetan häntä saada puhutella
kahdenkesken sillä kuukauden ajalla kuin täällä olen ollut, mutta aina
on tuo täti vastassa. Hän vihaa minua, se lohikäärme. Mutta kyllä minä
vielä pelastan kyyhkyseni hänen kynsistään, sen lupaan. (Ottaa
päiväkirjan ja näkee siinä Liisin nimen.) Katsos hänen
nimikirjoituksensa! Kuinka se on siro! Kuinka runollisesti vieno! Kuinka
aivan hänen kaltaisensa kultakutrineen ja sinisilmineen! Oi Liisi,
Liisi, mun rakas Liisini. (Suutelee nimikirjoitusta.)
Juonas
(nousee ja sanoo kovalla äänellä.)
No nyt se palaa.
Vuorela
(hämmästynyt.)
Häh, kuka siellä? Mitä sinä siellä tiet?
Juonas.
Ei enää mitään. Sanoin vaan että nyt se on täydessä liekissä. Huomenta!
(Menee perältä.)
Vuorela.
Juuttaan mies, joka aina on saapuvilla! (kirjoittaa nimensä.)
Kolmas kohtaus.
Vuorela, Lassinen.
Lassinen (huolimaton puku, ikä 40 vuotta.)
Hoh hoh, olipa se pitkä tuo algebran tunti! Olin aivan siihen paikkaan
torkahtaa, (haukottelee.) Hoh, hoh! Sinä karkasit eilen niin hiton
aikaseen sieltä seurahuoneelta, veliseni. (Kaataa vettä ja juo.)
Vuorela.
Niin, kun seura oli minulle tuntematon, niin en viitsinyt kauemmin — —
(nousee ja rupeaa kävelemään.)
Lassinen.
Me otimme sitten vielä heelan ja halvan ja söimme illallisen ja joimme
kahvia avekilla kun isäntä juuri oli saanut uutta konjakkia — ”Bon — Bon
” — jota hän ylisti taivaaseen saakka, tuo vanha Luukkas. No
hyväähän tuo onkin — ei sovi moittia. (Juo taasen lasillisen.) Se on
siinä Hennesyn ja Duboisin välillä. Kyllä kai sinä sitä Duboista
muistat? Se oli sitä samaa sorttia, jossa joimme veljenmaljaa —?
Vuorela.
Paljon mahdollista. En pannut siihen etikettiin niin merkkiä —
Lassinen.
Niin no, se on nyt siinä välillä. Ehkä se sentään enemmän vivahtaa
Hennesyyn, mutta maku on pikantimpi, aromaattisempi ja niin sanoakseni
intensiivimpi. Ja sitten se on niin halpaa. Ainoastaan 4:25 kvartti.
(kun ei Vuorela vastaa.) Niin no, meillä oli siellä aika hauskaa ja
sinua kaivattiin kovasti. Tästä meidän koulustakin siellä puhuttiin.
Vuorela.
Vai niin. No, mitä ne siitä puhuivat?
Lassinen.
Haukkuivat, tietysti, haukkuivat.
Vuorela.
Vai haukkuivat. No, se oli oikein! Ikävää että läksin pois. No, mitä nuo
sanoivat?
Lassinen.
Sitä vanhaa trallia taas veisasivat. Että johtajatar on kelpaamaton, ei
ymmärrä oppilaitaan, eikä niitä rakasta. Rettelöi turhanpäiväsistä
asioista. Että huoneet ovat huonossa kunnossa — ettei lämmitetä
tarpeeksi — No, totta tosiaankin eikö tänään vihdoinkin ole tulta
pesässä! — Että tomukasoja ja hämähäkkiverkkoja erityisesti
suositetaan, että koko kouluhomma on otettu vaan puhtaan affäärin
kannalta j. n. e. j. n. e. En viitsinyt heitä kuunnella — onhan siitä
jo ennenkin niin monasti jankutettu. Jouduin sitä paitsi isännän kanssa
intresanttiin keskusteluun siitä minä vuonna se Hennesyn konjakki — —
Vuorela.
Mutta onhan tuo kaikki aivan totta.
Lassinen.
No, tottahan se on, tottahan se on. Mutta — —
Vuorela.
Mutta jos se on totta, niin siinä pitää tulla muutos, perinpohjainen
muutos. Hävettäähän se olla opettajakin tämmöisessä laitoksessa. Ja
kuinka johtajatar meitä sitten kohtelee? Niinkuin olisimme orjia eikä
opettajia hänen vertaisiaan. Ei, jos en olisi tänne niin vasta tullut
eikä lukukausi niin lopussa, niin kyllä minä panisin täällä toimeen aika
mullistuksen, sen saisit nähdä.
Lassinen.
Niin no, onhan se näinä viimeisinä aikoina käynyt vähän tyrannimaiseksi
ja oikulliseksi, niinkuin aina kun tuo valtioapu on uudistettava. Mutta
pakoittaa meitä tulemaan aamurukoukseen, vaikk’ ei ole tuntejakaan, se
on julmaa, se on sydämmetöntä, sen sanon!
Vuorela.
Se on tietysti tuon luikertelevan pappismiehen, tuon hänen Adooniksensa,
syy. Sitä miestä minä epäilen. Hakkaako hän todellakin tuota vanhaa
kaunotarta, vai mitä hänellä on mielessä. Niin, sitä en minä vaan
ymmärrä.
Lassinen.
En minäkään. Mutta palkka-etumaksuja hän näkyy saavan.
Vuorela.
No, liikuttavaahan se on meidän nähdä kuinka imelätä tuo väli on
molemmin puolin, mutta en minä hänen sijassaan olisi ruvennut
rettelöimään tyttöjen rakkauden kirjeistä kun itsellään vielä on niin
hellä sydän.
Lassinen.
Niin, se oli hävytön juttu, tuo kirjejuttu. Sinä sanoitkin hänelle,
veliseni, muutamia sanoja, joita hän ei niin pian unhota. — Mutta
kuuleppas hyvä veli, (katsoo ympärilleen, matalammalla äänellä) asia on
nyt semmoinen, että voitko sinä vipata minulle markka 50 penniä? Pitäisi
saada niinkuin vähän päänparannusta — ja Matti on kukkarossa niinkuin
tavallista.
Vuorela.
No, miks’ ei. Tuoss’ on 5 markkaa.
Lassinen.
Kiitos jaloudestasi! Olenhan minä sinulle vähän velkaa entisestäkin,
mutta sen maksan sitten yhtaikaa. (Rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaan.)
Niin, kyllä se todellakin oli vahinko ettet jäänyt, sillä tuo konjakki
ei ollut ollenkaan hullumpata — —
Neljäs kohtaus.
Entiset, Neiti Forslund. Neiti Kauppila.
Neiti (noin 60 paikoilla, vanhanaikainen, kulunut puku.)
Niin kultaseni, kyllä se minua niin loukkasi, etten sitä kyllin voi
sinulle selittää. Se oli nyt juuri tunnin lopussa. Me harjoitimme
paraikaa marssia. Tytöt tepastelivat nätisti ja hyvällä ryhdillä, minä
tapani mukaan istuin pöydällä ja löin tahtia (markkeeraa sormellaan)
yks’ kaks’, yks’ kaks’, ein zwei, ein zwei, ja kaikki olimme me
iloisella tuulella. Silloin yht’äkkiä avataan ovi ja Sanny astuu sisään
ja katselee meitä kuin mikähän kenraali — niin juuri kuin kenraali —
ja sitten hän sanoo näin: ”Täällä vallitsee huono järjestys
voimistelutunnilla”, sanoo hän, ”ja minun täytyy muistuttaa teitä neiti”
— minua näetsen — ”että vaikka ette ole voinut itsellenne hankkia
mitään respektiä, niin pitäisi teidän ainakin opettaa oppilaitanne sen
verran respekteeraamaan johtajatarta että tervehtivät häntä, kun hän
tulee inspekteeraamaan”. Ja sitten hän meni ja löi oven lukkoon että
romahti. Niin, ajatteleppas kultaseni, aivan luokan edessä. En voi sanoa
kuinka pahastuin. Pitäisikö tyttöjen kesken temppuja ruveta hänelle
niijaamaan, ja kumartamaan? Olisiko se järjestystä? Ja nuo pistokset
huonosta respektistä! Neljäkymmentä vuotta olen minä — —
Neiti (lyhyt tukka, miehekkään näköinen.)
No niin, mitä tantti nyt tähän vastasi sitten? Myöskin minä olen tänään
saanut osani.
Neiti Forslund.
Mitäkö vastasin? En mitään. Mutta kyllä minä aijoin sanoa hänelle, että
neljäkymmentä vuotta minä nyt olen ollut opettajana enkä tarvitse muuta
kuin että komennan vaan: (markkeeraa sormellaan.) Ein, zwei, drei, niin
heti tytöt seisovat suorana kuin kynttilät. Ja vaikk’en olekkaan
turhanpäiväisen ankara niin — —
Neiti Kauppila.
Niin no, tantti aikoi vastata mutta minä vastasin.
Neiti Forslund.
Niin, sulla on aina semmoinen kuraassi, etkä sinä häntä ollenkaan
pelkää. Mutta kyllä minäkin niin suutuin että tulkoon vaan vielä kerran
hokemaan tuosta respektistä, niin minä aivan varmaan — — No, mikä se
oli se teidän välinen asia? Kerroppas kaiken mokomin. (Tunnustaa
niskaansa, jossa jokin näkyy häntä vaivaavan.)
Neiti Kauppila.
Ei juuri niin erinäistä. Hän tuli luokalle ja teki heti muistutuksia
Anna Kinnusen kiikkutuolinmatosta, jonka yläpuolelta hän käski
ratkomaan. ”Ei tarvita”, sanoin minä. ”Juu”, sanoi hän. ”Ei”, sanoin
minä. ”Juu-u”, sanoi hän. ”Ulos!” sanoin minä. (viittaus.) Niin, siinä
se oli kaikki.
Neiti Forslund
(taputtaa sormenpäitään.)
Hahaha, mainiota, mainiota! Siinä minä olisin tahtonut olla läsnä. Ja
hän meni? (Myöntyvä liike neiti K:n puolelta.) No, kyllä sinä nyt vähän
aikaa saat olla hänestä rauhassa, hahaha. Mutta Anna, eikö hän vaan tule
siitä kärsimään. Tyttö parka on vieläkin niin onneton tuosta
kirjejutusta. Hyi, se oli vastenmielinen kohtaus, tuo! Pakottaa tytön
meidän kaikkien läsnäollessa aukaisemaan ja ääneensä lukemaan tuon
kirjeen, joka oli tullut hänelle tuolta lyseolaiselta. Ja kumminkin se
oli niin viaton, sehr unschuldig. Nimipäivä-onnentoivotus vaan. Hyi, se
oli rumaa, epägentiiliä Sannyltä.
Neiti Kauppila.
Ja sitä paitsi aivan laitonta. (Kirjoittaa nimensä päiväkirjaan. —
Täll’aikaa ovat Vuorela ja Lassinen siirtyneet perälle, jossa ne
keskustelevat, Lassinen lämmitellen selkäänsä uunia vastaan.)
Neiti (menee myöskin kirjoittamaan jolloin huomataan
että hänellä on kaulasta riippuva, pitkin selkää ulottuva laite
paperilapuista ja kirjavista nauhoista.)
Niin, ja pormestari oli sanonut että voi hänet saada edesvastaukseenkin
jos häntä siitä syytetään. Mutta mitä taivaan nimessä minulla on täällä
niskassani?
Neiti Kauppila.
Mitä —? (erikseen.) Oi, niitä sydämmettömiä! (ääneen.) Ei mitään.
Pikkuinen roska vaan. (Koettaa piiloittaa koristeen.)
Neiti Forslund.
Onko se pikkuinen roska tuo? Kokonainen komeettihan tuo on! Tämä on
loukkaavata. Eikös niin, hyvät herrat, eikös tämä ole loukkaavata? Ja
siellä se nyt luultavasti on riippunut koko tunnin vaikk’en ole siitä
mitään tiennyt. Mutta hassunkuriselta se kuitenkin näyttää, hyvin
hassunkuriselta, hahaha! Niin niin, kaikkea ne keksivätkin, kaikkea ne
keksivätkin nuo veitikat! (Pudistaa päätään ja rupeaa kirjoittamaan.)
Viides kohtaus.
Entiset. Pölkkynen.
Pölkkynen (perältä, noin 30 vuotta.)
Taas yksi lukutunti Herran nimessä lopetettu, (Ei kukaan vastaa.) Niin,
on se sentään suurta ja jaloa ohjata nuorison kasvatusta siinä oikeassa
hengessä. (vaitiolo.) Varsinkin kun sen saa tehdä semmoisessa
laitoksessa kuin tässä neiti Kortmanin etevässä koulussa.
Vuorela (puoliääneen.)
Kyll’ olet sinäkin etevä, sinä fariseus.
Neiti Kauppila (totisesti.)
Pastori on hurskas ja ylevämielinen mies, joka katsoo asiat ainoastaan
niiden parhaimmalta kannalta.
Pölkkynen.
En suinkaan. En minä voi koristella. Puhun vaan yksinkertaisella
tavallani aina suuni puhtaaksi.
Neiti Kauppila.
Ainakin johtajattarelle. Sen tiedämme.
Pölkkynen.
Hänelle myöskin, hänelle myöskin. Sillä minä häntä suuresti kunnioitan.
Pidän sitä todellakin harvinaisena onnena että olen saanut tilaisuutta
tutustua häneen ja nauttia hänen jokapäiväisestä seurastaan.
Vuorela.
Jaa-a, kyllähän sen arvaa.
Pölkkynen.
Sillä hän on vakava ja ymmärtäväinen nainen, tottunut petakooki ja voi
pitää hyvää tissipliiniä.
Vuorela.
No — kyllä. Mutta minä puolestani en tässä tahtoisi käyttää tuota sanaa
”tissipliini” minä sanoisin inkvisitioni.
Pölkkynen.
Inkvisitioni! Ei suinkaan, ei suinkaan. Ajatelkaapas, hyvä herrasväki,
se edesvastaus, joka meidän kunnioitettavalla neidillä on. Semmoinen
liuta tyttöjä täynnä syntisiä ja vaarallisia taipumuksia! Eikö
petakookiakin opeta meitä että rangaistuksia ei saa laiminlyödä.
Vuorela.
Mutta eikö ”petakookia” myöskin opeta että rangaistus on oleva jossakin
suhteessa rikoksen laatuun sekä ettei opettaja omavaltaisuudellaan saa
tehdä itseään halveksituksi oppilain silmissä?
Pölkkynen.
Aivan oikein, aivan oikein. Mutta onhan se, niinkuin me kaikki tiedämme,
hyvin vaikeaa välttää mitä nuoret kokemattomat oppilaat sokeudessaan
meistä opettajista ajattelevat. Ja kun kerran on vakavasti päättänyt
poistaa jonkun paheen, niin minun ymmärrykseni mukaan ei saa keinoista
välittää.
Vuorela.
Jahah, ”tarkoitus pyhittää välikappaleet”. Te puolustatte siis neiti
Kortmanin menettelyä tuossa Anna Kinnusen asiassa?
Lassinen
(nykii Vuorelaa hihasta).
Elä viitsi — anna sen olla.
Pölkkynen.
Jos minä häntä puolustan tai en, sehän nyt on aivan yhden tekevä. Minun
yksinkertainen mielipiteeni on vaan, että aina pitää olla luottamusta
johtoon. Se tarkoittaa meidän parastamme, joskin voi tapahtua, sen
myönnän, ettei aina pikkuseikoissa täydellisesti voi sen toimenpiteitä
hyväksyä. Täytyy olla tissipliiniä.
Vuorela.
Te olette sangen lojaali mies, herra pastori. Minä onnittelen! Mutta
sanokaa nyt suoraan ilman verukkeita, puolustatteko häntä todellakin?
Pölkkynen
(suuttumatta).
Mutta johan minä sanoin mitä minulla on sanomista, herra maisteri.
(Menee kirjoittamaan päiväkirjaan; neiti Forslund on jo aikasemmin
noussut ja mennyt neiti Kauppilaa puhuttelemaan.) Sitä paitsi minun on
syytä otaksua, että me valitettavasti vielä vast’edeskin saamme tätä
kysymystä pohtia, koska samallainen ikävä kohtaus kuin se
toissapäiväinen ehkä taas tänään tulee täällä tapahtumaan.
Vuorela (kiivaasti).
Mitä? Mitä te sanotte?
Pölkkynen (huokaa).
Niin, minä tapasin neidin korritoorissa. Posti oli tullut ja hän oli
niin huolissaan kuinka hän —
Vuorela.
Ei. Se ei saa tapahtua.
Neiti Kauppila.
Minä protesteeraan.
Lassinen.
Minä myöskin.
Neiti Forslund.
Voi voi tuota Sannyä, kun ei voi olla reistaamatta, kun ei voi olla
reistaamatta!
Kuudes kohtaus.
Entiset. Neiti Kortman (oikealta).
Neiti Kortman
(noin 40 v., harmahtava tukka, mutta muuten jokseenkin hyvästi säilynyt;
modeerni puku, viuhka ja muutamia kirjeitä kädessä. Nyykäyttää päätään
jäykästi).
Päivää! (Ei kukaan vastaa paitsi Lassinen, joka murisee jotain.)
Neiti Kortman
(pistävästi).
Päivää, sanoin minä.
Neiti Forslund.
Päivää, päivää! Mutta onhan sitä jo tänään tavattu, kultaseni, ja
kävithän sinä minun tunnillani — —
Neiti Kortman.
Se ei kuulu tähän. Yleinen tapa sivistyneiden kesken vaatii, että
kohteliaisuuteen vastataan kohteliaisuudella. Varsinkin tämmöisessä
suuressa kasvatuslaitoksessa, jossa opettajien esimerkki vaikuttaa niin
laajoihin piireihin kuuluu se jo tavalliseen koulujärjestykseenkin.
Mutta ehkä herrasväki siinäkin on minun kanssani eri mieltä. En tiedä.
(Ystävällisesti Pölkkyselle.) Onko herra pastori niin hyvä ja antaa
minulle päiväkirjan.
Pölkkynen
(suloisesti hymyillen).
Olkaa niin hyvä, kunnioitettava neiti.
Neiti Kortman
(silmäilee kirjaa).
Jaa-a, kolmannelta luokalta poissa Tyyne Rintanen. Onko taudista
ilmoitettu?
Vuorela
(lyhyesti).
On. Hammassärky.
Neiti Kortman.
Viidenneltä luokalta — Rosa Pollari ja Mimmi Laks. Mikä tauti?
Pölkkynen.
Päänkivistystä. (Matalammalla äänellä.) Mutta minulle on kerrottu että
molemmat eilen olivat lyseolaisten kekkerissä, niin etten — —
Neiti Kortman.
Kiitoksia, kyllä sen jo tiedän. Se pannaan muistiin. Ensimmäiseltä
luokalta — Laura Lemberg. Onko ilmoitettu?
Lassinen.
Sisar on mennyt kihloihin, ilmoitettiin.
Neiti Kortman.
No, se nyt kannatti! Ja sitten vielä on toiselta luokalta ollut poissa
Selma Tanttinen. Onko siitä annettu ilmoitus?
Neiti Forslund.
Kyllä, kultaseni. Hänen pappansa kirjoitti ettei Selma nyt tänään voi
tulla kouluun koska hän viime yönä on saanut pienen veljen, kultaseni.
Neiti Kortman
(lyhyesti).
Vai niin, se oli tarpeetonta. Onko muuten mitään muistuttamista
oppilaiden käytöstä vastaan?
(Vaitiolo.)
Pölkkynen.
Olisihan minulla vähäisen. Viidennen luokan Alma Tapper nauroi kun
selitin Lothin vaimosta.
Neiti Kortman.
Alma Tapper! Jassoo! Se on juuri tuon harakan kanssa kuin minä nyt
tahdon tiliä tehdä. Voitte antaa hänelle tunnin istumista — jos se
herra pastoria tyydyttää? (Pölkkynen kumartaa.) Ei siis ole mitään muita
muistutuksia?
Neiti Forslund.
Ei ole, ei ole.
Neiti Kortman
(antaa päiväkirjan Pölkkyselle, joka panee sen paikalleen).
No, siinä tapauksessa ja koska välitunti ei vielä ole loppunut, niin
tahtoisin minä puolestani tehdä muutamia muistutuksia, johon tämän
vanhan ja suositun laitoksen johtajattarena luulen olevani oikeutettu.
Minä en ole oikein tyytyväinen teidän kanssanne, hyvä herrasväki.
(vaitiolo.)
Neiti Kortman.
Me emme ymmärrä toisiamme, pelkään minä. Minun ainoa päämaalini tässä
elämässä on tämän koulun ja sen nuorison edistyminen ja kehittyminen.
Sitä varten olen huolehtinut monta raskasta päivää ja valvonut monta
unetonta yötä. Mutta mitä voin minä heikko nainen yksin, jos eivät
apulaiseni minun kanssani myötävaikuta. Kun minä vaadin järjestystä ja
discipliiniä, niin näyttää siltä kun te, hyvä herrasväki, päinvastoin
puolustaisitte epäjärjestystä ja vallattomuutta.
Pölkkynen.
Kunnioitettava neiti, minä puolestani olen vielä niin vasta-alkaja tällä
petakookian alalla että tuo tissipliini vielä minusta on niin — —
Neiti Kortman.
No, mutta enhän minä teistä puhukkaan, hyvä herra pastori. Mutta esim.
te neiti Forslund. Onko sekin järjestystä mikä teidän
voimistelutunnillanne vallitsee? Yleinen melu ja sorina. Säännöllisiä
temppuja ei tehdä, tytöt juoksevat sinne tänne, loilottavat ja nauravat
ja hoitavat omia asioitaan ja itse istutte te pöydällä jalat riippuen
niinkuin kyytipojalla ja huudatte ja komennatte yli kaikkein, vaikk’ei
kukaan siitä ollenkaan välitä. Tämä ei käy laatuun. Teidän pitää koettaa
hankkia itsellenne enemmän respektiä, paljon enemmän respektiä. Pankaa
se mieleenne, neiti Forslund.
Neiti Forslund.
Kuule Sanny, elä puhu tuosta respektistä enää, elä puhu siitä. Muuten
minä suutun — aivan varmaan minä suutun — — (nyyhkii).
Neiti Kortman.
Minun velvollisuuteni on lausua ilmi mielipiteeni ja toivomukseni.
(Vuorelalle.) Samalla perusteella en voi olla herra maisteri
Vuorelaakaan huomauttamatta eräästä sopimattomuudesta, johon te pitemmän
ajan kuluessa olette tehnyt itsenne syypääksi. Kysymys on minun
veljentyttärestäni, jonka armosta olen ottanut luokseni. Tyttö on
niinkuin kaikki tietävät aivan vaatimaton ja kaikkia lahjoja vailla.
Mutta kumminkin osoitatte te hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta,
kuuntelette hänen tuntejaan, puhutte hänelle teidän helsinkiläisiä
kohteliaisuuksianne ja vaivaatte häntä missä hän vaan liikkuu. Tämä
kaikki on tehnyt minuun hyvin piinallisen vaikutuksen, enkä minä sitä
koulun maineen vuoksi kauvemmin voi suvaita. Saan sen vuoksi ilmoittaa
teille, herra maisteri, että jos ette herkiä tyttöä ahdistamasta, niin
täytyy minun lähettää hänet pois luotani.
Vuorela.
Kiitoksia tiedonannosta! Silloin minä häntä seuraan. (Kumartaa.)
Neiti Kortman
(ei ole kuulevinaan).
Myöskin teille, maisteri Lassinen, olisi minulla muutama sana
sanottavaa, vaikka se ei kumminkaan taida mitään hyödyttää. Kun on niin
vanha pedagoogi eikä sen enemmän välitä niin kauniista ja ylentävistä
tavoista, niin kyllä sitä silloin on jokseenkin parantumaton. Miksi ette
taas tänä aamuna ollut rukouksessa, herra maisteri?
Lassinen.
Makasin niin kauvan etten — —
Neiti Kortman.
Niin, tietäähän sen kun istuu kapakassa yökaudet. Haisihan koko luokka
kuin viinaränni, kun tulin sisään.
Lassinen.
Minä en juo viinaa, sen sanon, ainoastaan konjakkia. Ja se oli vielä
semmoista hienoa sorttia, ”Bon-Bon” Hennesyn vertaista. Minä olen siitä
jo puhunut Vuorelalle. ”Bon-Bon”, joka sekä maun että aroomin puolesta
— —!
Neiti Kortman
(keskeyttäen).
Pyydän, minä en ole mikään konjakki-specialisti. Mutta te, neiti
Kauppila, mitä minä teille sanoisin! Siihen puuttuu minulta todellakin
sanoja. Olisiko se tuon äskeisen ennen kuulumattoman kohtauksen johdosta
liian näsäviisasta kysyä teiltä: Kuka on täällä johtajatar, tekö vai
minä?
Neiti Kauppila.
Johtajatar te kyllä olette, mutta johtaa ette voi.
Neiti Kortman.
Jaa-a, siinä sitä siis nyt ollaan. Senhän minä arvasinkin. Me olemme
siis tässä kaksi johtajatarta. Mutta niinkuin sananparsi vähän
lystikkäästi sanoo: kaksi kukkoa ei samalla orrella laula, niin olen
minäkin miettinyt että toinen meistä on tässä liikaa. Jos teidän kallis
aikanne sen myöntää, niin ehkä sopisi teidän tulla luokseni
iltapäivällä, niin saisimme suorittaa pois nuo pienet likviidit ja muut
ikävät formaliteetit ennenkuin erotaan. Sopisiko?
Neiti Kauppila.
Loruja! Minun kontrahtini kestää termiinan loppuun. Mutta ensi
lukukautena olette minusta vapaa.
Neiti Kortman.
No, mielellään minun puolestani te voitte jäädä jos se ei vaan tule
teille liian vaikeaksi, neiti Kauppila. Sillä sen minä kumminkin panen
ehdoksi, että itse nämä loppuviikot saisin kouluani johtaa. Niin, muuta
minulla ei herrasväelle ole sanottavaa. — Olkaa hyvä, herra pastori,
kutsukaa Juonas sisään.
Pölkkynen
(kiirehtii peräovelle).
Juonas, Juonas, johtajatar käskee.
(Samassa rupeaa porokello soida rämisemään ulkopuolella, josta jo
aikasemmin on kuulunut pientä melua. Opettajat katsovat kellojaan.)
Pölkkynen.
Juonas, tulkaa pian!
(Kello herkiää soimasta.)
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Juonas. Alma Tapper. Kolme koulutyttöä. Liisi.
Juonas.
Täällä ollaan, täällä ollaan.
Neiti Kortman.
Juonas kutsuu tänne 5:nen luokan oppilaat Hanna Korhonen, Helmi Hallman,
Kerttu Palonen ja Alma Tapper, mutta heti.
Juonas
(laskee sormillaan ja mainitsee nimet puoliääneen).
Lennän kunnioitettava ryökkynä, lennän. (Poistuu.)
Pölkkynen (neiti Kortmanille).
Saanko luvan kysyä, tahtooko neiti että menen luokalle vai jäänkö tänne
siksi kun — —?
Neiti Kortman.
Päinvastoin katsoisin mielelläni että jäisitte. Se tuntuisi
turvallisemmalta — —
Vuorela
(toisille opettajille joiden kanssa hän muodostaa ryhmän. Pölkkynen
seisoo erikseen).
Minäpä jään myöskin.
Neiti Kauppila.
Minä samoin.
Lassinen.
Jäädään kaikki vaan, jäädään kaikki oikein miesjoukolla — —
Koulutytöt perältä.
Liisi
(oikealta, aikoo mennä luokalle, mutta pysähtyy kun näkee että muut
vielä ovat koossa).
Neiti Kortman.
Tulkaa lähemmäksi tytöt. (Tytöt lähestyvät.) Kun tullaan johtajattaren
eteen niin tavallisesti niiataan, mutta armolliset ryökkynät eivät
tietysti semmoisista vanhanaikuisista tavoista välitä. (Tytöt niiaavat
väkinäisesti.) Niin — olen kutsunut teidät tänne koska teille on
saapunut kirjeitä postissa. Mutta kun minun velvollisuuteni
johtajattarena on valvoa myöskin teidän siveellistä elämätänne, niin
tahdon ennenkuin ne teille annan tietää kuka ne on lähettänyt. — Hanna Korhonen
— —
Vuorela.
Yksi sana, neiti Kortman.
Neiti Kortman.
Jahah. Mistä on kysymys?
Vuorela.
Tahdon vaan sanoa, että omasta sekä näiden kumppalieni puolesta panen
jyrkän vastalauseen tätä inhoittavaa poliisitutkintoa vastaan. Teillä ei
ole mikään oikeus tunkeutua oppilastenne kirjeenvaihtoon. Vielä
kumminkin pysyy kirjesalaisuus Suomessa pyhänä. Me vaadimme siis että
luovutte laittomasta aikeestanne. Jos ette sitä tee, niin me lähetämme
protestin asianomaiseen paikkaan. Siinä mitä minulla oli sanomista.
Neiti Kortman.
Mutta, hyvä Jumala, herra maisteri — hillitkää toki itseänne! Enhän
minä voi teitä estää protesteeraamasta — olkaa niin hyvä vaan. Mutta
jos suvaitsette, niin kuitenkin — — Hanna Korhonen, tässä on sinulle
kirjekortti, jossa seisoo: (lukee) ”Onnea syntymäpäiväsi johdosta! Minä
nipistän ja pussaan sinua tuhat kertaa. Kalle.” Kuka tämä Kalle on, jos
saan luvan kysyä?
Ensimmäinen tyttö.
Se on minun veljeni.
Neiti Kortman.
Rakas veli todellakin, joka niin intohimoisesti tunteitaan ilmaisee. Elä
sinä tässä pistä valheeksi. Tunnusta suoraan vaan että se on — —.
Ensimmäinen tyttö.
Se on minun oma rakas veljeni — kaksoisveljeni — eikä johtajattarella
ole sen asian kanssa mitään tekemistä. (Sieppaa häneltä kortin, jota
rupeaa lukemaan.)
Neiti Kortman
(ankarasti).
Hiljaa, sanon minä! — Helmi Hallman. Sinulle on tullut kuvakortti
ulkomaalta. Mitään kirjoitettua siinä kyllä ei ole, mutta kuva itsestään
on jo niin vastenmielinen, että olen kahden vaiheella annanko sen
sinulle vai enkö. Puolialaston nainen, joka katsoo itseään peiliin! Hyi!
Toinen tyttö
(vilkkaasti.)
Se on Neapolista, Nannetta Bambinilta. Me vaihdamme korttia. Antakaa se
tänne.
Neiti Kortman.
Kauniita tuttavia todellakin! Jonkun positiivinvääntäjän tytär
luultavasti. No, tällä kertaa minä nyt sen annan sinulle, mutta sillä
ehdolla ettet sitä albumiin pistä etkä sitä kellenkään näytä. Lupaatko
sen?
Toinen tyttö.
Kyllä, kyllä.
Neiti Kortman.
Kerttu Palonen T, tule esille. Kas vaan kuinka sinä tänään olet pukeutunut
fiiniksi! Tuommoiset rimsut ja petsit ovat aivan tarpeettomia tässä
meidän vakavassa laitoksessamme, sen sanon. Mutta ehkei se olekkaan
meitä varten kun sinä olet itseäsi noin koristellut? Niin, ehkä tämä
kuvakortti, joka on saapunut kaupungin postissa voi siitä jotain
selitystä antaa. Sinun luvallasi luen tästä ääneen nuo muutamat mutta
sentään sisältörikkaat sanat. Kuulkaamme! ”Tule iltasella 1/2 8
rantapuistoon. Elä anna minun odottaa! Sinun A. T.” Sano heti kuka on
tämä A..?
Kolmas tyttö
(silmäilee korttia.)
Kyllähän minä sen tiedän.
Neiti Kortman.
Mutta et tahdo sitä sanoa. Niinkö?
Kolmas tyttö.
Ei, kyllä minä voin sen sanoakin. A. T. se merkitsee Alma Tapper.
Neiti Kortman.
Alma Tapper — —?
Kolmas tyttö.
Niin, me vaihdamme korttia. Katsokaa muutkin, eikö se ole Alman käsiala
ja voihan Alma itsekin sen todistaa.
Alma.
Minunhan se on lähettämäni. (Tytöt nauravat.)
Neiti Kortman.
Hiljaa! Tämä ei ole mikään naurunasia. Tästä lähtien on kaikki
kortinvaihto koulussa kielletty. Mutta sinä, Alma Tapper, sinun kanssasi
minä nyt tässä oikeastaan tahtoisinkin puhua. Pelkään todellakin että
sinulla on muutakin kirjeenvaihtoa kuin Kertun kanssa. Keltä tämä kirje
on? Tunnusta heti! (Näyttää kirjeen hänelle.)
Alma
(itsekseen hiljaa.)
Herra jee, sehän on Jussilta.
Neiti Kortman.
Nooh, keltä se on?
Alma.
En tiedä.
Neiti Kortman.
Käsiala on miehen, eikö se ole tunnettu?
Alma.
En tunne.
Neiti Kortman.
No, kyllä siitä pian selville päästään. Tuoss’ on kirje, aukaise se ja
lue sen sisältö meidän kaikkein kuullen.
Alma.
En. Sitä en tee.
Vuorela.
Oikein vastattu!
Neiti Kauppila.
Elä lue!
Liisi.
Täti täti, tämähän on väärin, ihan väärin —!
Neiti Kortman
(työntää häntä luotaan.)
Pois sinä! — No, luetko? Muista että se on johtajatar, joka käskee.
Ajattele arvosanojasi.
Pölkkynen.
Alma Tapper, muista mitä neljännessä käskyssä — —
Alma.
Voi voi, täytyykö minun sitten — — (aukaisee kirjeen, silmäilee siihen
ja joutuu hämilleen.)
(Vaitiolo.)
Neiti Kortman.
No, tuleeko siitä mitään?
Alma.
En voi sitä lukea, sisältö on semmoinen ettei — —
Neiti Kortman.
Jahah, luultavasti täydellinen rakkauden tunnustus. Se ei minua
ollenkaan kummastuttaisi.
Alma.
Ei juuri — päinvastoin —
Neiti Kortman.
Lue vaan ilman verukkeita!
Alma.
Mutta jos johtajatar suuttuu — —
Neiti Kortman.
Luetko sinä, vai täytyykö minun itse — —
Alma.
No, koska siihen pakoitetaan, niin näin se kuuluu: (lukee kovalla
äänellä.) ”Rakas pikku serkkuni! Nyt on kevät, päivä paistaa, linnut
laulaa, laineet loiskii ja jos tuo mamma Kortman tulisi näitä riviä
nuuskimaan, niin sano sille että pitkän nenän saitkin nyt, sinä vanha
harppu. Pikkuserkkusi Jussi.”
(Tukahdettua naurua.)
Pölkkynen
(katsoo taivaaseen.)
Neiti Kortman.
Mikä julkeus! Sinä hävytön kappale! (Antaa Almalle korvapuustin.)
Alma
(ulvoen.)
Ai ai, te löitte minua, vaikka olen aivan syytön — vaikka jo sanoin
teille — vaikka en ois tahtonut lukea — — Mutta minä menen pois —
menen kotiin — enkä enää milloinkaan tule kouluun, koska täällä niin —
—
Neiti Kortman.
Menet heti luokallesi! Saat kolmen tunnin istumista.
Alma.
Enpä menekkään. Kotiin minä lähden ja sanon papalle kuinka täällä
ihmisiä syyttömästi hakataan ja rääkätään. Sen teen, sen teen — ja nyt
aivan heti, aivan heti. (Menee itkein peräovesta.)
Liisi
(seuraa häntä.)
Mutta Alma kuuleppas kuin puhun sinulle — —
Neiti Kortman
(tytöille.)
No, mitä te muut täällä töllistelette! Mars luokalle! (Tytöt menevät.)
Niin, hyvä herrasväki, iloitkaa nyt. Nythän teillä on oivallinen syy
protesteerata. Onnea ja menestystä vaan!
Neiti Kauppila
(joka viimeisenä lähtee ulos.)
Se on tarpeetonta. Te protesteeraatte itse kylliksi itseänne vastaan.
Kahdeksas kohtaus.
Neiti Kortman. Pölkkynen.
Neiti Kortman (kävelee muutamia askeleita edes takaisin, sanoo sitten.)
No, herra pastori, mitä te tähän sanotte? Kun sekä opettajat että
oppilaat nousevat minua vastaan! Eikö asemani ole kadehdittava, vai
kuinka?
Pölkkynen.
Kunnioitettava neiti, minä olen aivan kuin puusta pudonnut. (itsekseen.)
Nythän olisi pitänyt puhua tuosta asiasta, mutta tämän häiriön perästä
— —? Mutta jos kumminkin koettaisin.
Neiti Kortman
(vilvottelee kasvojansa viuhkalla.)
Ja tätä minun on täytynyt kestää jo niin. Ja sillä ajalla
olen tullut tämmöiseksi ”vanhaksi harpuksi” kuin tuossa kirjeessä
sanottiin. Ettekö te sentään vähän surkuttele minua, herra pastori?
Pölkkynen.
Mutta hyvä neiti, te saatatte minut todellakin hämilleni — kuinka te
noin voitte puhua? Te joka olette niin nuorekas, niin täysissä sekä
sielun että ruumiin voimissa. Minun tapani ei ole koristella ja
imarrella, mutta jos saisin sanoa ajatukseni, niin — —
Neiti Kortman.
Ei ei, sitä te ette saa, ei ollenkaan. Se on vaan teidän hyvä
sydämmenne, joka silloin puhuu. Kun näette kuinka sorrettu ja poljettu
minä olen, niin teidän ritarillinen luonteenne siitä kärsii ja te
tahdotte minua lohduttaa. Mutta sallikaa minun kumminkin teitä kiittää
hyvästä aikomuksestanne. Kiitos, herra pastori.
Pölkkynen.
Ooh, hyvä neiti, minun puoleltanihan se vasta kiitos on. Yhden termiinan
vaan olen täällä ollut, mutta kuinka te ette sillaikaa ole rikastuttanut
sieluelämääni ja maallisissakin asioissa ollut minulle niin antelias.
Eilen juuri sain taas sieltä Hyrynsalmelta kirjeen, jossa mummu raiska,
isoäitini parka, niin sydämmellisesti kiittää siitä minun viimeisestä
rahalähetyksestäni, josta kiitos teille — —
Neiti Kortman.
Joutavata! Mitä niistä pienistä etumaksuista. Enhän minä ole niin köyhä
etten minä ystäviäni voi joskus auttaa. (lempeästi.) Ja tehän olette
minun ystäväni, eikö totta?
Pölkkynen.
Minä olen ylpeä siitä. Mutta — mutta jos nyt en vielä kaikkeen tähän
tyytyisi, jos olisin kiittämätön kyllä että vaatisin vielä enemmän —
jos esim. kysyisin teiltä jos te tahtoisitte — — En, en voi sitä sanoa
— —
Neiti Kortman.
Mutta miks’ei, herra pastori? Olenko minä niin vaarallisen näköinen?
Pölkkynen.
Ei suinkaan, tehän olette herttainen kuin aina, mutta minä pelkään, että
jos teen tuon kysymyksen, niin te annatte siihen kieltävän vastauksen.
Ja sehän olisi ikävää meille molemmille.
Neiti Kortman.
Te pidätte sitä siis niin tärkeänä ettei tuo hyvä sopu meidän kesken
millään tavalla rikkoutuisi. Niinkö?
Pölkkynen.
Aivan oikein, aivan oikein. Sillä kun ette voisi täyttää minun
toivomustani, niin suuttuisitte minuun että olen tehnyt niin tyhmän
kysymyksen ja minä taas en voisi antaa anteeksi itselleni etten ole
pitänyt suutani kiini. Sen vuoksi taitaa olla parasta etten minä mitään
puhu, vaikka niin monta kertaa jo olen sitä yrittänyt — —
Neiti Kortman
(keikailevasti.)
Jaa, mitä me nyt sitten siihen voimme! Salaisuus on teidän ja se jää
salaisuudeksi, vaikka sen paljastaminen aivan varmaan tekisi ainakin
erään naisen hyvin onnelliseksi ja iloiseksi. Mutta te miehet, te olette
aina samanlaisia!
Pölkkynen.
No, koska neiti antaa minulle niin suuret toiveet, niin — —
(Samassa kuuluu ulkoa Tapperin ääni.)
Neiti Kortman
(säikähtyy.)
Ah, mikä se on!
Pölkkynen
(itsekseen.)
No sun perhana, nyt kun kaikki oli niin hyvässä alussa!
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Tapper. Juonas.
Tapper (keski-ikäinen roteva mies, työpuvussaan, esiliina
edessä ja keppi kädessä.)
Ei, minun täytyy päästä sisään, minun täytyy sen kanssa puhua ja sanoa
sille pirulle että minä — —
Juonas (koettaa häntä turhaan estää.)
Et saa mennä, minä kiellän sen sinulta — viran puolesta — —
Tapper (seisattuu neiti Kortmanin eteen.)
Tehän se olette tämän koulun johtajatar? Tehän se olette, vai mitä?
Neiti Kortman (ankarasti.)
Kukas te olette, joka semmoisella melulla tunkeudutte sisään
rauhallisten ihmisten huoneisiin?
Tapper.
Minä olen makkarantekijä Tapper, kyllä te minut tunnette. Te olette
usein ostanut puodistani makkaroita, vieläpä haukkunut niitä
huonoiksikin, mutta se nyt ei tähän kuulu. Minä tahdon vaan tietää tekö
se olette tämän roskalaitoksen johtajatar?
Neiti Kortman.
Kyllä. Ja senvuoksi minä sanon teille — tuoss on ovi! Ulos heti, sanon
minä!
Juonas.
Tapper, Tapper — tule nyt —!
Tapper.
Jassoo — vai niin! Te siis olette se joka on lyönyt ja hakannut
tyttäreni, antanut hänelle korvapuustin että poski punottaa kuin
savustettu kinkku ja häväissyt häntä koko koulun edessä. Suurta tyttöä!
lihaa omasta lihastani ja jota kyllä itse voin pehmittää jos tarvis
tulee. Se on sikamaista, se on — —
Neiti Kortman.
Juonas, vie ulos tuo mies — vie ulos hänet, sanon minä!
Tapper.
Ei kiirettä. Niin, se on sakramentskatun hävytöntä, se! Ensin maksetaan
suuret rahat siitä kunniasta että lapset pääsevät tähän kouluun, jossa
niille opetetaan kaikenlaista rimsramssua, josta niillä ei ole mitään
hyötyä ja josta ne viikon perästä eivät muista hölyn pölyä — mutta tuo
nyt on muotiasia, joka ei tähän kuulu — Niin, mutta sen sijaan että
teidän pitäisi olla iloinen ja kiitollinen siitä että lapsemme kautta
tienaatte niin monet markat ja kohdella niitä sen mukaan, niin te
päinvastoin reistaatte ja rimpuilette niiden kanssa niinkuin ne olisi
teille vaan rasitukseksi ja harmiksi. Se on helvetin väärin, sen minä
sanon! Ja sen vuoksi minä — —
Neiti Kortman.
Mutta, herra pastori, ettekö te voi hänelle — —
Pölkkynen
(joka on mennyt pöydän taakse, herittää sormellaan ja sanoo
varoittavalla äänellä).
Hyvä mies, hiljaa — hiljaa — —!
Tapper.
Vait siellä! Ja sen vuoksi minä olen tullut sanomaan että tämä ei
kelpaa. (opettajat tulevat näkyviin avonaiseksi jätetystä peräovesta.)
Minä kirjoitan siknaattiin, joka teille antaa niin suuren valtioavun ja
vaadin että se on otettava pois teiltä ja annettava toiselle henkilölle,
joka paremmin voi hoitaa asiat ja käyttäytyä ihmisten tavoin. Ja minä
saan monta mukaani, herrasväkeäkin — jaa-a! Ja sen pitää tapahtua vielä
tänä päivänä, sillä nyt minä olen äkäinen enkä pelkää koko maailman
maistereita ja koulumamselia. Ja hyvästi nyt, koko töskä! Hyvästi!
(Menee Juonaksen seuraamana.)
Neiti Kortman
(joka on vaipunut tuoliin istumaan, käyttää viuhkaansa
kuumeentapaisesti).
Lasi vettä — tuokaa minulle lasi vettä!
Pölkkynen
(aikoo kaataa vettä, mutta Liisi ehtii aikaisemmin).
Kantaali — kantaali!
(Esirippu putoaa nopeasti.)