ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Sali Pukkisen luona. Janne istuu pöydän ääressä miettivän
näköisenä ja kynä kädessä; Laura puhuu Miinan kanssa, joka
on lähdössä kaupungille.

LAURA. No, onko nyt ihan vissi, että muistat keitä kaikkia sinun
piti kutsuman? Ehkä luettelen ne vielä uudestaan varmuuden vuoksi.
Ensiksi — — —

MIINA. Voi, voi, kyllä ne muistan vallan hyvin.

LAURA. Entäs kuinka sinun piti sanoman, kun astut sisään? ”Vapriköörin
herrasväki —”

MIINA. (lopottaen): Vapriköörin herrasväki tervehtii sydämellisesti ja
pyytää nöyrimmästi että te tänään suvaitsisitte viettää illan ja juoda
kupin teetä heidän luonansa kello 7. Olkaa niin hyvä.

(Niiaa.)

LAURA. Pienen kupin teetä, sinun täytyy sanoa, se on fiinimpää. Ja
muista — aivan ensimmäiseksi patruuna Andersoniin — äläkä vaan
viivyttele tiellä. Sen sanon sulle.

MIINA. No, ei tule kysymykseen; kaikki pitää käymän niinkuin tuulessa,
sen lupaan.

(Poistuu.)

LAURA. Kas niin! Ja nyt miettimään, mitä kaikkia niille on virvokkeiksi
tarjottava — — Mutta, Janne kulta, sinä et ole oikein tyytyväisen
näköinen. Kadutko ehkä näitä pitojamme, vai mitä?

JANNE. Enhän minä juuri sitä tee. Täytyyhän minun jollakin tavalla
osoittaa kiitollisuuttani patruunaa kohtaan, joka minua rahallansa
auttoi. Tätä kutsuttujen luetteloa tässä vain vähän ajattelen.

LAURA. Se on kenties mielestäsi liian pitkä. No, luepas, niin saamme
nähdä, olisiko ollut mahdollista jättää tuosta pois ainoatakaan nimeä,
luepas. Kuka seuraa patruunan ja patrunessan jälkeen?

JANNE. (katsoo listaan): Näkyy olevan pormestari.

LAURA. Kaupungin päällysmies, joka aina tervehtii niin kohteliaasti,
kun hän kadulla tulee minua vastaan! Jos joku, niin on toki hän
kutsuttava, tiedän mä. Entäs sitten?

JANNE. Rovasti perheineen.

LAURA. Rovastinna ei tule, hänellä on esteitä, mutta rovasti itse on
aina valmis, ja sitä paitsi pitää hän aina niin kauniita puheita
isäntäväelle, ja molemmat vanhimmat tyttäret esittivät minulle
sinunmaljat viime illanvietossa, kun möimme arpalippuja samassa
pöydässä, niin ettei niitäkään millään tavalla voi sulkea pois. No,
sitten?

JANNE. Parooni Stommelberg rouvineen.

LAURA. Niiden kanssa olemme tosin vähemmän tuttuja, mutta se on
ainoa aatelisperhe kaupungissamme, ja olethan sinä istunut
takseerauskomiteassa yht’aikaa paroonin kanssa — ja kyllähän
paroonitar häntä pitää sen verran silmällä, ettei hän saa juoda itseään
aivan humalaan, niinkuin tapansa on. No seuraava?

JANNE. Tullinhoitaja rouvineen.

LAURA. Rouva on vähän olevinaan, mutta olimmehan hänen luonaan Sohvin päivillä,
ja tullinhoitajaa tarvitaan whistipöydässä, sen tiedät kyllä.
Entäs sitten?

JANNE. Majuri — totta, hänet pyyhittiin —

LAURA. Niin, hän on kyllä oiva ja lystikäs mies, mutta eihän häntä voi
kutsua, patruuna kun on haastanut hänet oikeuteen, kun hän jossakin
seurassa on nimittänyt patruunaa ”koijari Andersoniksi”. Mutta annapas
minun katsoa — (Lukee listasta.) Raatimies Vankkanen tyttärineen —
likemmät naapurimme, — ja kontrollööri ja kasööri — fiinimmät nuoret
herrat kaupungissa — kas siinä kaikki! Jos tuo nyt on liian paljon,
niin —

JANNE. Enhän minä sitä ole sanonutkaan. Tarkoitinhan vain, ettei tässä
luettelossa löydy ainoatakaan nimeä omasta säädystämme. Olisi meidän
kuitenkin pitänyt kutsua Heimosen perhe, joka on meille vähän sukuakin.

LAURA. Heimoset! Oletko sinä hullu? Pilaisivathan ne kaikki tyyni
talonpoikaisella ja kömpelöllä käytöksellänsä. No, kaikenlaisia tuumia
sun päähäsi lentääkin, se täytyy sanoa.

JANNE. Mutta ne osoittivat meille paljon hyvyyttä ja
ystävällisyyttä kun tänne muutimme, ja sitäpaitsi äitini heitä
suuresti kunnioittaa — —

LAURA. No niin — äitisi —!

JANNE. Minä tiedän, mitä tarkoitat. Hän on muka yhtä talonpoikainen ja
sivistymätön kuin nekin, eikö niin?

LAURA. Niin, suo anteeksi Janne, mutta rouva, joka nuuskaa ja kiroo —

JANNE. Kiroo?

LAURA. Niin, olenhan minä usein kuullut hänen suustansa pujahtavan
sanoja tuommoisia kuin ”hitto vieköön” ja ”saakeli soikoon”, ja
kirouksiahan ne ovat, tietääkseni.

JANNE. Totta kaiketi. Niin, eukko on noin vähän tuima ja miehekäs
luonteeltaan, ja kun hän suuttuu, niin hän ei paljon sanojansa
punnitse. Mutta hänellä on terävä pää ja sydän puhdasta kultaa, sen
tiedän parhaiten minä.

LAURA. No, Herra Jumala, kuka sitä kieltää? Tarkoitinhan vain hänen
kummallista käytöstänsä. Niin, minun täytyy todellakin tunnustaa
sinulle, Janne, että usein olen iloinnut siitä, että hän asuu niin
kaukana meistä, ja on niin sidottu kauppatoimeensa, ettei tarvitse
peljätä hänen tänne tulevan; sillä myöntäminen sinunkin on, että
kauheasti saisimme hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme
edessä, vai mitä?

JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on
asia, joka — —

LAURA. Mitä sanoit?

JANNE. En juuri mitään. — No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan
Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin
vähän hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit
minulle puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.

LAURA. Niin, aivan oikein, mitä heille nyt tarjotaan paitsi teetä,
sylttiä ja totia? Mitä sanot esim. jäätelöstä ja samppanjasta?

JANNE. Samppanjaa! Oletko kadottanut järkesi? Mistä minä otan rahaa
tuommoiseen näinä aikoina?

LAURA. Eihän sitä tarvitsekaan. Onhan meillä vuosirätingit sekä
kondiittorissa että viinipuodissa, ja sitä paitsi, kun emme anna
illallistakaan, niin —

JANNE. Mutta nuo rätingit ovat kerran maksettavat ja silloin —

LAURA. No, jos tuolla tavalla otat lukuun kaikki pikku-asiat, niin ei
sinun ollenkaan olisi pitänyt ajatella tätä kestiä. Muutenhan on
päivänselvä, että mitä muhkeammin meillä eletään, sitä suuremman
kunnioituksen saamme ja siis myöskin suuremman luottamuksen, senhän
lapsenkin pitäisi tajuta.

JANNE (mutisee erikseen): Niin, luottamusta, luottamusta, sitä minä
juuri tarvitsen — (ääneen). No, menköön, menköön sitten samppanja.
Maksaahan tämä kaikessa tapauksessa.

LAURA. Kas niin, nyt puhuit kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. Voi,
Janne kulta, kuinka sinä olet kiltti, ja kuinka sanomattomasti minä
pidän pienestä, rakkaasta ukostani!

(Hyväilee häntä.)

Risto, tulee perältä ja seisahtuu hiljaisesti oven viereen;
hän on työ-puvussaan.

LAURA. (puoliääneen) Ois, tuo Risto! Mitä hän nyt täältä tahtoo?

RISTO. Hyvää päivää!

JANNE. Päivää! mitä kuuluu?

LAURA (kuin edellä): Tulla noin sisään likaisessa työpuvussa tahraamaan
kauniita mattojamme! (Ääneen) Jos Ristolla on jotain sanomista, niin
Risto sanoo sen pian, sillä meillä on täällä Jannen kanssa tärkeitä
asioita keskusteltavana.

RISTO. Hm, olisihan minulla vähän asiaa mestarille, mutta —

LAURA. Mest—?

RISTO. Oikein — vapriköörille, piti minun sanoa, mutta tuota —

LAURA. No, sano ulos sitten, äläkä seiso tuossa kuin mikäkin —

JANNE. Niin, Risto voi hyvin puhua suunsa puhtaaksi.

RISTO. No niin, tuota, asia on nyt semmoinen, että pojat tuolla
verstaassa tahtoisivat rahaa — —

LAURA. Mitä? Rahaa?

RISTO. Niin, kuukausipalkkojansa, jotka heidän väitteensä mukaan piti
maksaa jo kaksi viikkoa takaperin.

LAURA. Mikä hävyttömyys! Muistuttaa tuommoisesta! Niinkuin Jannella
olisi aikomus jättää teidät palkatta, tomppelit!

RISTO. No, minä puolestani en juuri ole suuremmassa tarpeessa, mutta
pahemmassa pulassa ovat nuoremmat, jotka ovat velkaa sekä räätälille
että suutarille.

LAURA. Niin, kuka käskee heitä velkoja tekemään sitten? Ei ole mikään
sen vaarallisempaa nuorelle ihmiselle kuin velkaantuminen. Sano vain,
että kauniisti odottavat, kyllä vaprikööri maksaa kun hänellä on aikaa.

JANNE. Ei, Risto on oikeassa, palkat ovat suoritettavat, ne ovat vaan
jääneet unohduksiin. Kuinka paljon ne tekevät yhteensä?

RISTO (antaa hänelle paperin): Tässä on luettelo. Ja olen siihen myös
liittänyt tuon vähäisen summan, jonka niille omistani olen antanut, jos
sopii, että yht’aikaa — —

JANNE. Tietysti, tietysti. (Silmäilee luetteloa.) 35 markkaa 20 penniä
— 42 — 25 — (Mutisee itsekseen.) Kuulepas Laura, ehkä sinä menet
valmistamaan illan kestiä, sillä aikaa kun me tässä likviitiä teemme.
Tiedäthän etteivät nämä numerot sinua kumminkaan paljon huvita,
kultaseni.

LAURA. No, se on varma. Anna tuon nyt mennä sukkelasti vain.

(Menee vasemmalle.)

JANNE (erikseen): 195 markkaa 50 penniä yhteensä, ja minulla ei ole
kukkarossani enemmän kuin 3 markkaa! Kuinka on minun nyt meneteltävä?
(Kävelee muutamia askeleita.) Istu Risto!

RISTO. Kiitos paljon, kyllä minä jaksan seistäkin sen verran.

JANNE (kävelee taas): Meillä on erittäin huonot ajat nykyään — mitkään
afäärit eivät oikein tahdo onnistua.

RISTO. Totta on, paremmin saisivat käydä.

JANNE. Minulla onkin ollut niin suuria ulosmaksuja näinä viimeisinä
aikoina, ja huomenna lankeaa iso vekseli patruuna Andersonille, niin
että — —

RISTO (ei vastaa mitään).

JANNE (herkeää kävelemästä): Kuulepas Risto, — minun täytyy sanoa —
minun on todellakin tunnustaminen — ei ole nyt minulla sisällä aivan
noin paljon rahaa. Etkö luule, että vielä odottaisivat pari kolme päivää
— korkeintaan viikon?

RISTO. Hm, ehdottelinhan minä sitä jo heille, mutta, ikävä sanoa, he
uhkaavat lopettaa työnsä, jos eivät heti saa täyttä palkkaa.

JANNE. Vai niin, vai ovat ne niin ylpeitä! No, sitten täytyy lainata —
esimerkiksi Hukkaselta.

RISTO. Hukkaselta?

JANNE. Niin, se on kyllä totta — hän ottaa hyväntekijäisiä aika
lailla, mutta tuon pienen summan takia en kehtaa turvautua suurempiin
liikeystäviini. (Istuutuu pöytään ja kirjoittaa vekselin, jonka sitten
antaa Ristolle.) Kas tässä olen kirjoittanut vekselin 250 markalle,
maksettavaksi kahden kuukauden perästä. Senhän pitäisi riittää, arvelen
minä?

RISTO (ottaa paperin): No, luulisihan tuossa koronkiskurissa sentään
löytyvän hiukankin häpyä. Mutta muistaako mest—, vaprikööri, että
Hukkasella on teiltä toinenkin vekseli? Hän on varovainen mies — ei
tiedä, jos —

JANNE. Mitä? Luuletko, ettei minulle enää uskota velkaa sen verran kuin
kaksi tai kolme sataa markkaa, luuletko sitä, hä?

RISTO. Enhän minä juuri tuota tarkoittanut, mutta —

JANNE. No, mitä sinä sitten joutavia puhut. Mene vain tuolla paperilla
Hukkaseen, kyllä sillä saat rahaa, sen takaan.

RISTO. Hm, kyllä koetan parastani. (Mennessään erikseen.) Janne parka,
minä surkuttelen sinua!

JANNE (yksin): Tuo Risto ymmärtää kaikki — sen selvästi huomaan. No,
kummahan tuo ei olekaan, kun hän joka päivä näkee tämän alinomaisen
lainaamisen ja vigileeraamisen. — Niin, niin, kuinkahan tämä
lopullisesti päättyy, tämä toimeton ja ylellinen elämämme, jota tässä
kaupungissa olemme alkaneet? Tuo on huoli, joka päivä päivältä tuntuu
minulle yhä raskaammalta ja vaikeammalta! Jos kuitenkin voisin
tunnustaa kaikki Lauralle! Mutta minä en milloinkaan ole oikein puhunut
hänelle asiatoimistani, ja hän joutuisi varmaan tykkänään epätoivoon,
jos hän saisi vihiä asian todellisesta laidasta. Ja sitä en minä voisi
kärsiä, en millään muotoa. Mutta toiselta puolen taas, jos onnettomuus
lankee hänen päällensä noin aivan tietämättä ja äkkiarvaamatta —?
Niin, jos en voi saada patruunaa antamaan minulle aikaa tuon kahden tuhannen markan
vekselin kanssa, niin ottaa hän kaikki raaka-aineeni
pantiksi, ja mitä minulla silloin on muuta tarjona kuin — — Oh, tämä
on semmoista kurjuutta, semmoista onnettomuutta, että tahtoisi lyödä
päänsä seinään päästäksensä kerrassaan tästä ja koko maailmasta! Onni
kumminkin, ettei vanha äitini tästä mitään tiedä, sillä mitä hän nyt
ajattelisi pojastaan, jonka hän kasvatti niin yksinkertaisesti ja
semmoisessa ankarassa kurissa? En mistään hinnasta häntä nyt tahtoisi
kohdata, se on varma.

(Lauran ääni ulkopuolella näyttämöä.) Janne, Janne, etkö jo —?

JANNE. Minä tulen, minä tulen. — Ei, se on mahdotonta, minä en voi
Lauralle mitään sanoa —

LAURA (tulee sisään): No, katsopas sinua, kuinka olet surullisen
näköinen! Aivan kuin olisit voisi myönyt ja —

JANNE. Erehdys, minä olen iloinen, sangen iloinen! Mitä sinulla on
sanomista, sydänkäpyseni?

LAURA. Ei muuta kuin että herrani ja mieheni hyväntahtoisesti tulisi
pikku eukkonsa kanssa hakkaamaan sokeria illaksi.

JANNE. Hyvin mielelläni, mutta annapas minulle ensin pieni suukko.

LAURA (lyö häntä sormille): Otapas jos saat!

(Juoksee nauraen pois. — Näyttämö on hetken tyhjänä.)

(Anna-muorin ääni ulkopuolella): Vai niin, tätäkö tietä?
Hyvä, hyvä, kyllä jo tiedän.

(Tulee sisään.)

RISTO (häntä seuraten, tahtoo ottaa hänen matkatavaransa): Ehkä saan
luvan tätiä — — —?

ANNA (noin 55 vuotias, ahavoituneet ja iloiset kasvot, reipas ja vilkas
liikkeissään): Kiitos, kiitos! kyllä minä itsekin — — (Panee
tavaransa — pienen kapsäkin ja viheriäisen vakan — tuolille oven
viereen.) Vai tässä nyt siis asuvat! Voi jestan, kuinka hienosti ja
somasti! Nuo rakkaat lapsukaiset! — No, ne ovat terveet ja raittiit
molemmat, kuinkas muuten?

RISTO. Kiitos, kyllähän! Istukaa, täti, olkaa hyvä. Minä menen sanomaan
vapriköörille — —

ANNA. Mitä hittoa, sanotaanko häntä jo vaprikööriksi, ha, ha, ha —!

RISTO. No, niinhän tuota — Mutta tässähän ne jo tulevatkin — —

(Poistuu.)

LAURA (tulee sisään ensin): Mitä? Pettävätkö silmäni, vai —?

JANNE. Mitä, mitä se on? — Äiti!

ANNA. No, olenko minä kummitus, vai ettekö minua enää tunne? Tulkaa
toki muoria syleilemään, lapset!

(Levittää sylinsä.)

JANNE (syleilee häntä): Suo anteeksi, emme tienneet — emme voineet
aavistaa — —

LAURA (samoin): Niin, tuo mamma, hän on aina kaltaisensa! Eikä
riviäkään edeltäpäin! — Milloinka läksit kotoa, mamma?

(Alkaa riisua häneltä päällysvaatteita.)

ANNA. Niin, tuhat tulimmaista! — en voi paremmin sanoa — minä lähdin
kotoa jo neljä päivää sitten ja olisin varmaan saapunut tänne jo eilen,
ellei minulla olisi ollut vastuksia.

JANNE. Vai vastuksia?

ANNA. Niin, jo toisella hollilla tapahtui, että juuri kun nousimme ylös
korkeata mäkeä, astui yht’äkkiä metsästä mies ja otti hevosen suitsista
kiinni. ”Mitä uskallat sinä, lurjus?” kysyin minä. ”Tänne rahat, niin
saatte mennä”, sanoi hän ja veti pistoolin lakkaristaan. ”Huut sika!”
sanoin minä ja sivalsin häntä piiskalla silmille. Samassa kuulin
laukauksen — hevonen täyttä kyytiä sivutielle — ja sitten ajoimme
eksyksissä puolen päivää, ennenkuin viimein yöllä tulimme samaan
kievariin takaisin, josta olimme lähteneetkin.

JANNE. Oh, tuopa ikävätä! Onni, että pääsit ainoastaan säikähdyksellä.

ANNA. No, älä muuta sanokaan! Ja, mikä on vielä ikävämpi — sillä
tavalla myöhästyin junasta. Minä ajan — (Lauralle) kiitos, veikkoseni,
röijyn pidän ylläni, — minä ajan juuri asemapihalle, kun kuulen junan:
puh, puh, puh! ”Odottakaa, älkää menkö, tässä on vielä reissuavaisia!”
huusin minä ja viittasin nenäliinallani. Mutta vaunut tömisivät ja
tärisivät niin julmasti, ettei kukaan minua kuullut ja sinne jäin
seisomaan pitkin nokin ja sain kuin sainkin koreasti odottaa seuraavaan aamuun
— —

LAURA. Mutta mamma on nyt hyvä ja istuu — tässä sohvassa —

ANNA. Kiitos, kiitos! (Istuu raskaasti.) Hei, sepä pehmoista! Se on
toista kuin vanha puusohva siellä kotona, jonka Noukka-Santeri minulle
aikanansa teki. Niin, terveisiä paljon häneltä. Mies on nyt raitis kuin
ahven, sittenkuin sai minulta rahaa, että pääsi Pietariin tuon tohtorin
luo. Hän ei maista tippaakaan enää ja on taas uudestaan kosinut
Sauna-Liisaa. Niin, muistatteko vielä Sauna-Liisaa, häntä, joka viime syksyllä
vei minut käräjiin haukkumisesta?

JANNE. Kyllä.

ANNA. Entäs Piippa-Toppoa? Äijä paran toinen silmä on tullut sokeaksi.
Juusulan-Jussilta kuoli viime jouluna hänen häijy eukkonsa, ja ukko
arveli sen parhaaksi joululahjaksi, jonka olisi voinut saada, se
pakana! Rusina-Ruusa on saanut poikansa läkkisepän oppiin Helsingissä;
Puu-Pekan akka sai juhannukseksi kaksoiset — olin sylikummina
ristiäisissä —; Potikka-Kastu on tullut uskovaiseksi eli hihhuliksi,
niinkuin täällä sanotaan; Taikina-Matin vanhin tytär — tiedäthän, tuo
letukka, joka aina herrasteli krinolinissä — on mennyt naimisiin
nimismiehen kanssa ja on nyt muka rouvana. No, no, on nähty
suurempienkin laivojen seilaavan kumoon kuin voipytyn — —

JANNE. Kyllä kai! Mutta kuinka kävi sitten matkasi? Seuraavana päivänä
kai äiti oikein tarkasti piti huolta junan lähdöstä, vai mitä?

ANNA. No, siihen voit luottaa! Minä olin ensimmäisenä vaunussa. Mutta
juuri tuossa istuessani ja tirkistellessäni ulos ikkunasta, juolahti
äkkiä mieleeni, että enkös kuitenkin, pöllöpää, unohtanut lapasiani
odotussaliin. Minä kuin nuoli niitä hakemaan — mutta, kun tulen
takaisin, on juna jo liikkeellä. No, sinä taivaan tapernaakkeli, tässä
ei aikaa pitkään ajattelemiseen! Kaksi askelta taaksepäin ensin, sitten
hyppäys, ja heissan! ylös pääsin, vaikka löin pääni vaunun kulmaan että
kolahti oikein, ha, ha! — Mutta mitä niistä! Sanokaa nyt, mitä
tännepäin kuuluu. Vieläkö rovasti, tuo entinen kappalaisemme, elää, se
vanha herkkusuu?

JANNE. Kyllä.

ANNA. Entäs kuinka jaksavat Heimoset, nuo kunnon prisset?

LAURA. Kiitoksia, aivan hyvin. Ne ovat usein kysyneet mammaa. Niin,
heitä sinun välttämättömästi pitää käydä tervehtimässä, mamma.

ANNA. Tietysti, tietysti. Ha, ha, ha, oikein naurattaa, kun ajattelen
heidän ällistyneitä naamojansa, kun Anna-muori yht’äkkiä astuu heidän
eteensä. Niin, heitä minä en unohda, se on varma.

LAURA. Kuulepas, mitä sanot, jos esimerkiksi tänään —?

ANNA. Tänään? No, no, älähän nyt sentään, ystäväni, niin kiirehdi —

LAURA. Ei suinkaan, ei millään muotoa. Mutta kun emme tiedä, kuinka
kauan saamme pitää mammaa luonamme, niin — —

ANNA. Vai kuinka kauanko? (Erikseen) Sanoisinko heille jo kaikki tyyni?
Ei, ei vielä. (Ääneen.) No, niin kauan kuin hyvänä pidetään, se on
tietty.

(Ottaa suuren hyppysellisen vanhasta nuuskarasiastaan.)

JANNE. No, siitä nyt äiti voi olla huoleti, ettei — Mutta oletko jo
syönyt aamiaista? Ehkä Laura —

LAURA. Niin, kenties saan luvan tarjota pienen voileivän —?

ANNA. Kiitos! en välitä suuresta enkä pienestä tällä kertaa. Lopetin
evääni juuri kaupunkiin tultuani. Toimita minulle nyt vain saippuaa ja
pesuvettä, sillä minä olen tomussa ja noessa kuin riihimies. Sitten
saamme oikein perinpohjin rupattaa oloistanne ja eloistanne,
tuloistanne ja toimistanne ja mitä vain sylki suuhun tuopi, ha, ha!

LAURA. Mielelläni, jos mamma minua seuraa, niin — (Ottaa hänen
kapineensa ja menee vasemmalle.) Tässä on kamssusi, näen mä.

ANNA. No kyllä minä itsekin — — Voi sentään, vai olen siis nyt teidän
omassa kodissanne, kakarat — voi sentään!

(Seuraa Lauraa.)

JANNE (yksin): No, nyt on piru merrassa! Mikä hiiessä on lentänyt
muorin päähän, kun hän näin äkkiarvaamatta — ja juuri!
Kuinka taivaan nimessä nyt on meneteltävä?

LAURA (tulee takaisin): Niin, mitä nyt teemme?

JANNE (neuvotonna): Niin, mitä nyt teemme?

LAURA. Ja niin sopimattomalla ajalla kuin suinkin voi!

JANNE. Totta on.

LAURA. Kutsua hänet tuohon hienoon seuraan, ei millään muotoa käy
laatuun.

JANNE. Hm — eipä juuri.

LAURA. Se on mahdotonta, tuiki mahdotonta, sanon minä.

JANNE. Mutta hän on kuitenkin äitini. Minun on häntä kiittäminen
kaikesta, mitä —

LAURA. Vai niin, vai virität sinä tuota nuottia — kyllä sitten tiedän
minäkin, kuinka minun on käyttäydyttävä. Teen itseni sairaaksi, niin ei
tule mitään koko kestistä.

JANNE. Ei, ei, se ei sovi, ei kuuna päivänä! Etkö keksi muuta keinoa?

LAURA. En. Täytyy nyt vain pitää asia salassa ja iltapuolella koettaa
viekotella hänet Heimoseen, muu ei auta.

JANNE. Mutta perästäpäinhän kuitenkin kaikki tulee ilmi, ja mitä
silloin hänelle sanomme?

LAURA. Tuota saamme sittemmin ajatella. Pääasia on nyt ainoastaan estää
hänet häpäisemästä taloamme ja pilaamasta kauniita pitojamme. (Anna
nykäisee ovea.) Vait, hän kosketti ovea!

ANNA (pistää päänsä sisään): Laura, oletko siellä?

LAURA. Kyllä, mamma kulta! Mitä haluat?

ANNA. Minä en näe tässä mitään käsiliinaa.

LAURA. Suo anteeksi, het’ sillään —

MIINA (tulee äkkiä sisään): Rouva, rouva, nyt unohdin kuitenkin.
Onko —?

LAURA (heittää häneen masentavan silmäyksen): Miina!

MIINA. Hä? Yritin vain kysyä, onko tullinhoitajan rouvakin —

LAURA (polkee jalkaansa, puoliääneen): Etkö sinä, sen riivattu —!

JANNE (erikseen): No, perhana!

LAURA. Tuo Miina, hän puhuu aina semmoisia tuhmuuksia. Mene nyt vain
tuonne sisään, mamma, minä toimitan paikalla käsiliinan.

ANNA (erikseen): Mitä helkkarissa tämä on? Tästä pitää ottaa selvää.

(Poistuu.)

LAURA (Miinalle): Sinä pöllö, sinä tolvana! Etkö voi katsoa eteesi,
ennenkuin hyökkäät sisään kuin villitty? Nyt olet saanut aikaan hyvän
sopan.

MIINA. Hä? Kuka on tuo rouva — —?

LAURA. Hän on, hän on —

JANNE. Laura!

LAURA (malttaa mieltään): Niin, hän on vapriköörin äiti, joka on tullut
meitä tervehtimään. Mutta hän ei saa mitään tietää näistä pidoistamme
tänä iltana, ymmärrätkös sen. Aiomme näet valmistaa hänelle
äkkiarvaamattoman ilon. No, ymmärrätkös?

MIINA. Äkkiarv——?

LAURA. Niin, että jos hän nyt tahtoisi urkkia sinulta jotain, niin
tiedät, ettet saa mitään ilmaista. Voit sanoa esimerkiksi, että oli
puhe pesusaavin lainaamisesta, tahi jotain tuommoista.

MIINA. Pesusaavi — kyllä, kyllä sen muistan. Mutta tullinhoitajan
rouva —?

LAURA. Kutsuttava luonnollisesti. Sinä nyt olet semmoinen —! Seuraa
nyt minua ja pian.

(Menee Miinan kanssa perälle.)

JANNE. No, tämä vielä puuttui! Vähemmästäkin voisi käydä pyöräpäiseksi!
Oh!

(Menee oikealle pitäen otsaansa.)

RISTO. (tulee perältä, panee lakkinsa oven viereen ja ottaa esille
kukkaronsa): No, tässä on minulla nyt rahaa, mutta Jumala rangaiskoon
tuota saituria, kuinka hän kehtasi nylkeä! Eikä kuitenkaan olisi tullut
mitään koko asiasta, ellen minä — — (Pudistaa päätään). Voi, voi,
Janne raiska, mihinkä olet joutunutkaan! Mutta kenties hänen äitinsä on
saanut vihiä asiasta ja tullut heitä auttamaan? Niin, eihän tuo olisi
niin mahdotonta. Hän on kyllä ankara vaimo ja kiivas kuin piru, mutta
ei hän senvuoksi ole aivan ihmisyyttä vailla. Niin, eihän tuota tiedä
— — Mutta tahdon katsoa, onko Janne huoneessaan.

(Menee oikealle.)

MIINA (tulee käsiliina kädessä): No, kaikenlaisia tuumia sillä rouvalla
on, mutta parasta totella vain, muutoin tulee silmille.

(Menee vasemmalle, mutta tulee paikalla takaisin.)

ANNA (kamarissa): Tyttö kuulehan!

MIINA. En jouda, en jouda.

ANNA (tulee sisään; tuimasti): Seis, sanon minä! — Kuulepas, mitä
emännälläsi on tuon tullimestarin rouvan kanssa tekemistä, hä?

MIINA. Herra jestan, ei mitään, ei niin mitään! Rouva erehtyy
tykkänään, jos —

ANNA. Jos mitä —?

MIINA. No, eihän se ollut muuta kuin pesusaavi, jota minun piti häneltä
lainata, ei mitään muuta, sillä kun meillä on pesu ja — —

ANNA. Pesu? Kyllä minä sinua pesen, valehtelija! Milloinka se on?

(Nipistää häntä korvasta)

MIINA. Ai, ai, älkää Jumalan tähden! Tänään, tänä iltana kello 7,
mutta —

ANNA (hämmästyen): Mikä?

MIINA. Tuo kest—, tuo pesu, piti minun sanoman.

ANNA. Mitä? Onko teillä kestit tänä iltana?

MIINA. Ei suinkaan! Mitkä kestit nyt olisi? Se oli vaan tue saavi,
joka —

ANNA. Ja mistä syystä ne pidetään?

MIINA. Voi, voi, tuota rouvaa! Johan minä sanoin, että —?

ANNA (nipistää häntä): Tahdotko tunnustaa?

MIINA. Ai, ai, enhän minä tiedä — on kai taas lentänyt rouvan päähän.
Mutta laskekaa! Laskekaa!

ANNA. Tuleeko tänne paljon väkeä?

MIINA. Ei, ei juuri — (Kun Anna häntä taas nipistää.) Ai! voi! —
tulee, tulee kyllä — Parooni, patruuna, pormestari, rovasti ja kaikki
muut hienot herrasväet kaupungissa, mutta —

ANNA (laskee Miinan): Mitä kuulen minä! Ovatko he tulleet hulluiksi!
Älä mene, sinä perhana, älä mene!

MIINA. En jouda enää, on niin paljon tekemistä. (Mennessään.) Taivas
tuommoista kasakkaa!

ANNA (yksin): No, kaikkiapa! Mitä tämä nyt on? Ovatko ne alkaneet elää
ylellisesti ja herrasmaisesti? Ja miksi salaavat minulta noita
pitojansa? Huh! Pahuus, tunnen oikein väristyksiä ruumiissani. Oikein
sydämeni rupeaa pamppailemaan, kun tuota ajattelen! (Ottaa nuuskaa).
Keltähän saisin tietoa asian todellisesta laidasta? Menen etsimään
Ristoa, hän varmaan — (Risto tulee.) No, tuossahan hän tuleekin. —
Hyi saakeli, mitähän nyt saan kuullakaan kaikkia, hyi saakeli!

(Nuuskaa kiivaasti).

RISTO (erikseen): Ylpeä herra, ylpeä herra! Suuttui minuun, kun olin
uskaltanut kirjoittaa nimeni tuohon vekseliin hänen nimensä viereen. Ja
kuitenkin saan ehkä vielä maksaa koko summan, jos pahasti käy. Hyvä
juttu kyllä! — Katsos täti!

ANNA (tarjoo hänelle nuuskaa): Otapas tuosta, poika! Vai ei. Kuulepas,
taitaahan teillä olla suuret kestit tänä iltana, jos totta on; mitä
juuri tuolta piikahopulta kiristin?

RISTO. Hm! Taitaahan tuo niin olla.

ANNA. No, kenen kunniaksi ne pidetään, olisipa hauska kuulla?

RISTO. Luulen että se on patruuna Andersonin tähden.

ANNA. Tuo rikas Andersonko, joka tukkijunkkarina ollessaan käytti
väärää mittaa ja siitä sai nimekseen ”koijari Anderson?” (Risto nyökkää
myöntävästi.) Kuinka Janne on tullut tuon veijarin tuttavaksi, sitä en
ymmärrä?

RISTO. En tiedä, eikö hän lie lainannut rahaa patruunalta.

ANNA. Lainannut rahaa! Kuulepas, sanopas minulle, Risto, onko teillä
usein tämmöisiä pitoja?

RISTO. Hm! Eikö täti siis tiedä —?

ANNA. Tiedä? Mitä minun sitten pitäisi tietää? Risto, sano suoraan
vain! Lapseni ovat alkaneet elää ylellisesti ja tuhlaavaisesti, eikö
niin?

RISTO. No, myönnettävä on, että säästäväisemmin voisivat elää.

ANNA. Nuo pakanat, nuo juuttaat! Ja niin kovasti kun minä heitä aina
varoitin kaikesta turhamielisyydestä ja herrasmaisuudesta! Mutta se on
tuon Laura-hupakon syy, sen kyllä huomaan. Ja kauanko tätä elämää on
kestänyt jo?

RISTO. Hm, siitä asti kuin tänne muuttivat, mutta —

ANNA. Mitä! Onko se mahdollista? No, sittenhän heidän raha-asiansakin
ovat mitä huonoimmalla kannalla, vai mitä?

RISTO. No, onhan nyt niin huonot ajatkin, että —

ANNA. Älä kieroile, puhu suusi puhtaaksi vain! Niin, sano vain suora
totuus: he ovat jo häviössä?

RISTO. Niin no, eihän tuota sovi kieltää. Kyllä heidän asiansa ovat
peräti huonot.

ANNA. Häviössä, siis häviössä! Oi niitä kelvottomia, niitä
pahanilkisiä, niitä konnia! Ja niin hyvästi kun minä heille kaikki
järjestin, ja semmoinen antava liike kuin tämä on! Oi niitä
mielettömiä! Mutta vartokaa, vartokaa! Jos luulette, että minulta
saatte rahaa, niin suuresti erehdytte. Ei penniä teidän pidä saaman, ei
penniäkään sen lupaan!

(Nuuskaa.)

RISTO. Mutta hyvä täti, jos nyt vapriköörskakin —

ANNA. Vapriköörska! Mene hiiteen vapriköörskasi ja vapriköörisi kanssa!
Pilkkaatko minua, vai —?

RISTO. Jumala varjelkoon siitä, mutta vapriköörska — Laura, piti minun
sanoa, ei suvaitse että — —

ANNA. Että mitä?

RISTO. Suokaa anteeksi, mutta eihän tuo oikein sovellukaan, että minä,
tämmöinen mörönköllö, tuommoista hienoa herrasväkeä sinuttelisin.

ANNA. Mitä! Kuulinko oikein? Etkö ole heidän serkkunsa?

RISTO. Kyllähän, mutta —

ANNA. Mikä ajatus! Olisiko se todellakin mahdollista! Kuulepas, onko
sinua käsketty tuohon kestiin tänä iltana, hä?

RISTO. No, no, eihän se nyt kävisi laatuun, että —

ANNA. Entäs Heimosen perhe, onko niitä kutsuttu, tiedätkös?

RISTO. En usko että nekään —

ANNA. Vai niin, vai niin — nyt asia selkenee. Senvuoksi siis salasivat
minulta nuo pidot, senvuoksi ottivat minut niin kummallisesti vastaan,
ja senvuoksi tahtoivat lähettää minut Heimoseen täksi illaksi, niinkuin
mikäkin. — Vai niin pitkälle siis jo on menty, että hävetään äitiä,
omaa äitiä. Oh, se on hirmuista, se on julmaa!

RISTO. Mutta, täti hyvä, —

ANNA. Ja mitä minä heitä varten uhrasin, ja miksi minä nyt tänne tulin,
luulin olevani täällä niin tervetullut kuin taivaan enkeli! Oi, niitä
kurjia, niitä kiittämättömiä, niitä luonnottomia! (Pyyhkii silmiään ja
nuuskaa.) En, minä en tahdo itkeä; ne eivät sitä ansaitse.

RISTO. Rauhoittukaa, hyvä täti, ehkeivät ne sentään ole niin pahoja
kuin luulisi. Nuo kestipuuhat ja — —

ANNA. Älä koeta heitä puolustella, se on tarpeetonta —

RISTO. Ja ovathan he vielä nuoria molemmat, ja niinkuin tiedetään,
nuoruus ja hulluus —

ANNA. Älä puolusta heitä, sanon minä; minä vimmastun, minä joudun
raivoon!

RISTO. Mutta jos eivät tädiltä saa apua, niin on heidän häviönsä
tosiaankin kohta valmis.

ANNA. Olkoon, olkoon vain!

RISTO. Jos vain joku vekseli protesteerataan, niin menevät kohta
talosta ja kaikesta.

ANNA. Menkööt, se ei minua liikuta, ei rahtuakaan.

RISTO. Ja silloin ovat keppikerjäläisiä.

ANNA. Olkoot, olkoot, olenhan minä sen jo sanonut. Minä näytän noille
ylpeille, noille pahankurisille, mitä on halveksia ja ylenkatsoa
äitiänsä, omaa kantajaansa ja kasvattajaansa! Vai olen siis todellakin
liian halpa tuohon komeaan seuraan tänä iltana! Hyi saakeli, en tahdo
tuota ajatellakaan, hyi! (Sylkäisee.) Mutta mitä jos tekisin heille
pienet kepposet. Jos kumminkin tulisin — mitä silloin sanoisi tuo
fiini herrasväki? (Erikseen.) Niin, jos olen menevinäni Heimoseen ja
sitten aivan äkkiarvaamatta —? Niin, tuopa ei niin hullu ajatus
olekaan, eipä niinkään. Silloin saisin näyttää sekä heidän suurille
vieraillensa että — (Ääneen.) Niin, sen teen, sen teen aivan varmaan;
se on päätetty.

RISTO. Että täti heitä auttaako?

ANNA. Ei, mutta että täti kostaa!

(Ottaa suuren hyppysellisen. — Esirippu laskee.)