7

Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin
olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista
kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja
ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu
auki ja silmät renkaina.

”Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja
ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...”, luetteli Aappo yhteen
henkäykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa
kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään
laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin
paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan
kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta
pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun
päästyään.

”Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa”, koetti
äiti rauhoittaa.

”Minä en eksy”, väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan
melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle
suureksi kyttyräksi.

Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

”Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei
kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte. — Mitä
sinä sanoit, Aappo?”

Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla
käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia
ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua
parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat
nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut
useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin
jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi
köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan
tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut
odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo
ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat
nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

”Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon”, sanoi hän silmäillen
ympärilleen.

Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen
aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi
ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin
kanssa.

”Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut
homehtunutta äyriä”, alkoi aina Vimpari.

”Liekö noita semmoisia vaimoja”, arveli toinen.

”Montakin”, väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo
saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen
muuta tarvitse kuin olla.

”Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.”

”Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.”

”Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka
kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että
olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni
sammuttamaan.”

”Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut”, hotasi Vimpari
kylläyksissään.

Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin
kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin.
Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös
toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut
tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos
joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että
teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää
aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin,
syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja
saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka
viitsisi työtä tehdä.

”Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja
odottaa, että sinä palan suuhun tuot”, oli kerran muutamassa talossa
sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo
kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina
vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla,
niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen
ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten
puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan
kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka
syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut
kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa
saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti
muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin
sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja
siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli
päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut
jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana
paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien.
Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty.
Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä
oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio,
jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas
alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla
joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli
mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi,
jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja
muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä.
Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa,
jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra,
joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut
housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen
pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai
ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin,
sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki
tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa.
Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin
vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja
komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat
kiireimmiten viemään tunkiolle.

”Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään
ihmisten asunnolta”, pyyteli hän.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva
toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta,
vaan Aappo huusi tallin ovelta:

”Täällä me asutaan.”

Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin
ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he
näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään
päätäysi Karénin rouva kyselemään:

”Eikö tämä ole talli?”

”Talli”, vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. ”Tämä on tuon Kurolan
talli.”

”No kuinka te tallissa?”

”Tallissako asutaan.”

”Niin.”

”No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin
niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.”

”No, onhan teillä mies.”

”On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän
nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä
huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää
koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa
hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta
toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi”,
selitteli eukko.

”Montako teillä on lasta?”

”Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.”

”Onko teiltä kuollut yhtään?”

”Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.”

”No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.”

”Jos tuo lienee.”

”Kuinka te sanotte jos, kyllä se on”, sanoi rouva hyvin vakavasti.

”Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki
kuolee”, arveli vaimo.

”Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo”, vakuutteli
rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen
todisti:

”Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.”

”Vaan te ette varmaan luota Jumalaan”, alkoi rouva udella. ”Ette pidä
hyvänä mitä hän antaa?”

”Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se
tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä
ajattelemaan jos jotain.”

”Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?”
tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

”Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään
tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.”

”Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa
hoitamaan.”

Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä
lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja
viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti,
niin että posket kuumana karehti.

”Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?” kysyi se toinen vieras.

”Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni
liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja
pahnastaneet.”

”Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei
siltä ole pakko liassa olla”, sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne
ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin,
niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein
hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

”Onko se vaivainen tuo poika?” kysyi Karénin rouva haikeasti.

”Onhan se semmoinen kyyryselkä.”

”Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?”

”Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.”

”Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?”

”Ei käyty ollenkaan.”

Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva
sanoi:

”Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne
sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä
lääkärin luona.”

”Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen”, sanoi vaimo kylmäkiskoisella
äänellä.

”Herre Gud”, siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos
menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa,
niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan
köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi
kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen
vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten
opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja
huonoja.

”Käypikö näistä yksikään koulua?”

”Ei käy.”

”Jaa”, nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä
kääntyi vaimolle puhumaan:

”Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin
lapsiaan.”

”Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin,
vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene
portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.”

”Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.”

”Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja
yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin
Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja
tuhranneet.”

”No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin
köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan”, sanoi jäykästi
rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että
totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan
ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun
kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.
Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

”Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista
pahantekijöitä”, sanoi rouva.

”Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja
kainalot täynnä”, puolusteli vaimo. ”Se on Herran kädessä, eikä ihmisen
vallassa.”

”Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat
edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla
neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella
rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei
siltä näytä”, puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.

Ei yhtään kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.
Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja
pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli
äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän
puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet
pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin
hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja
mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän
kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä,
minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä,
tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan,
että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan
nyt heräsi hän kuin unesta.

”Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä
neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja
ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja
puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt,
vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja
vaikuttamaan”, selitti hän itkien.

Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti
katsella.

Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa
vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista,
joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos
olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä,
vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden
tähden.

Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin
oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen.
Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.

”Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ”, vakuutteli toinen
rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi
samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.

”Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon
kasvatikseni”, sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja
kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi:
kiittäkäät taivaallista isää.

Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan
mietittyyn asiaan:

”Mitä tuo sanonee Vimpari.”

Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli
semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!

Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:

”No mitä te itse arvelette?”

”Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin,
siellähän ei olisi hätäpäivää.”

”Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin”, selitti
rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto
sittenkään muuttuisi.

”Liiaksi sitä siinä olisi”, sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti
kuin äskenkin. ”Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan
paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä,
jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.”

”Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni”, tokotti yhä rouva,
ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.

”Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua
parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan
halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se
Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin
joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai
mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä
köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä
Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä.
Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt
käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä
siihenkään toimeen”, selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset
ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään,
lakki takaraivolla ja kädet taskussa.

”No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon”,
sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja
selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden
hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:

”Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.”

”Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin
hyväntahtoinen.”

Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä
kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan
mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut
toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä
äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti
kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut
kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla
kuuntelemattakaan.

Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei
niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi
ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri
hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan
sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä
tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia
lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin
suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä
puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin,
vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt
vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies,
ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin
kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin
hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan
vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut
toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.

Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty
kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun
Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin
Vimpari sanoi:

”No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun
ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän
väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi”, latosteli
isä.

”Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi”, naurahti
vaimo.

”No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut
suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita
kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo
vielä köröttää”, torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo
lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.

Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään,
niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan
nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi
vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin Elsalle vanhat vaatteet. Isän puhe hänen
papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo
kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut
papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se
tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja
kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat
sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion, jolle hänellä oli
kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli
lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa
sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona,
vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.

”Saan sitä minäkin vielä”, huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa
menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos
jonkinlaista.

Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan
kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja
alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa
myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi
niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven
raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli
nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon
viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.
Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei
anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää
poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.

Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä
jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon
lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.

Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan,
pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa
kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan
usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä
ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään
pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli
hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi,
miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta
ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli
painajaisena ahdistelemaan.

Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin
tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut
uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi
hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen
hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä
tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja
antoi namusia.

Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa
sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut
nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.

”Tässä on sinun kamarisi”, sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen
huoneeseen. ”Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää
kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.”

Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja
lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen
suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin
suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman
hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota
nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.

Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli
teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin
hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla
kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa
suuren peilin eteen ja sanoi:

”Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.”

Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja
omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.

”Katso, lapseni peiliin”, sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä
alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi
rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten
kamariinsa.

Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa
kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se
joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään
moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä
kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti,
eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin
moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin
vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja
leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli
kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan
sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja
puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin
ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja
punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset,
ettei niistä tahtonut silmä erota.

Täti tuli kamarista ja sanoi:

”Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä
sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.”

Täti huusi kyökkiin piialle:

”Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.”

”Tämä uusiko?” kysyi Stiina varmuudeksi.

”No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.”

”Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?”

”Takakartanolle”, tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi
pitänyt tietää kysymättäkin.

Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.

”No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun
menet vanhempiesi luo kylään”, sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa,
ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

”No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin
ulkoa ja tule tervehtimään minua”, neuvoi täti.

Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi
tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

”Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin
hyvästiä.”

Abe antoi kättä ja kumarsi.

”Sano että: hyvästi, täti.”

”Hyvästi, täti”, sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi
kertaa sanoi hän tädiksikin.

”Hyvästi, hyvästi, Abe”, vastasi täti ja suuteli. ”Mene nyt ja muista
tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.”

Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan.
Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan
kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen
kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään,
riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa
puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei
vaikka.

”Aappo”, lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen
lapsensa. ”Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt
käymäseltäsikään.”

Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin
lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.

”Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika”, sanoi äiti hymysuin.
Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen
surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle
pinnalle.

Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt
miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää
kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät
riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän
saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin
leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli
nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen
suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja
illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.
Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa
kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä
vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen.
Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille
juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen
kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten
vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä
ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin
parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen
tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta
he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät
vain.

”Se on Aappo. Ettekö tunne?” sanoi äiti.

”Eipään ole”, inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään
itkuun ja huusi:

”Eipäää ooo Aaappo.”.

Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota
tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä
olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu
poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen
sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova
nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,
ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko
toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään
talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita
siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita.
Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:

”Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo
kosija tullut.”

”Oma poikasihan se on”, sanoi vaimo.

”No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain
ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi
pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon”, lopotteli
Vimpari toimessaan.

”Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse”, arveli vaimo.

”Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi
koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi
semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...” rupesi Vimpari
todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:

”Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?”

”Takakartanolle.”

”Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet,
sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa”,
valitteli äiti.

”No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä”, sanoi Vimpari.

”Kuka se kehtaa?”

”Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat
hylänneet.”

”Mihin siivoon lienevät sattuneet.”

”Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen! — Onhan tuota
vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois
mätänemästä”, sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.

”Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi
mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan”, selitti vaimo.

”On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä
leikannut”, ivasi Vimpari ja kysyi:

”Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?”

Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli
muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun,
jossa oli tilkka piimää.

Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli
nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean
kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta,
vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi
ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada
isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin
suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.

Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti
siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta
kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä.
Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen
nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin
että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki
suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.

”Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?” arveli Vimpari Aapolle
puoli leikkiä toinen totta.

”En minä saa”, sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä
lisäsi: ”Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.”

”Niillä on konstinsa”, sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei
tuntunut olevan. ”Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä,
eihän enempää söisi kuitenkaan.”

”Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan”, myrähti Vimpari ja
leikinsekaisesti marmatti lisäksi: ”Jos lastakin apattaisi kuin
koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei
se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean
virkamahan? Saatko päähäsi?”

”Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa”, sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että
eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.

”Mitä katsot, luuletko nälän olevan?” murahti Vimpari huomatessaan millä
silmällä vaimonsa häntä katseli.

”Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni”, arveli vaimo
leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja
alkoi Aapolle neuvoella:

”No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi.
Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on
tämänkin hyvän toimittanut.”

Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja
poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi
häntä poveaan vasten.

”Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä
ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin”, lausui hän ja pyyhki
kyyneleet kämmenpäihinsä.

Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse
seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle
ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun
kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa,
mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin
laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin
isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään
toisetkin.

”Saa tuon jo lopettaa”, sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi
päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa
kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.

Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo
hän muutamana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen,
ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt,
vaikka olisi vähetä pitänyt.

Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen
mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti
silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että
miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin
ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan,
sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui
kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen
ja talven kanssa työttömyys.

Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen
työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä
tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet
tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia
välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että
hän ei niistä kiinni saanut.

Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa,
ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa
tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa
heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee
köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa
minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä
palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset
kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei
tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.

Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:

”Suu kiinni!”

Vaimolleen hän marisi:

”Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on
ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.”

Ja Aapolle sanoi hän:

”Ala lekkasta sinä jo taloosi.”

Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat
äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.

Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui
hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä
häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät
uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä
tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.

Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle
oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut
niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan,
vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt
kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin.
Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan
juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin
mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja
vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin
eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.

Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään
hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja
sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:

”Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on
mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan
ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö
minun jouduttaa?”

Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla
suljettu.

Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo Liisan tapasi
Latun joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta
ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa
Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille.
Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo,
jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun
tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään
asti.

Liisa meni kutsumaan Elsaa.

”Tuleppa Elsa katsomaan”, huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.

”Voi tule, Elsa”, huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. ”Voi tule
katsomaan”, hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä
nähdä.

Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän
katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

”Eikö ole Aappo sievä nyt?” kysyivät toiset.

”Onhan tuo”, sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut
koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa
Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin
ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään.
Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta.
Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät,
sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt
esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja
Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta
ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia
Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan.
Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille,
vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä
Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä
päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma,
kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa
rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:

”En minä viitsi lähteä. — Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.” Ja
hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.

”Lähdetään me”, tuumivat innokkaasti toiset tytöt. ”Lähdetäänhän,
Aappo?”

”En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi”,
ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja
niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan,
kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.

Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin
kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina
vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja
oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan,
sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.

”Abe!” sanoi täti ja puristi sormiaan. ”Vähän aikaako sinä nyt olet
ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi. — Ja voi sinun silmiäsi,
rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!” päivitteli täti otettuaan
käsistä kiinni ja katsellen niitä. ”Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle
ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin
nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...”

Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään,
vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.

”Seiso nyt siinä ja häpeä”, sanoi täti asettaessaan Aben kyökin
ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:

”Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät
ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.”

”Mitä sinulle kotona sanottiin?” kääntyi täti kysymään.

Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.
Täti säikähti että hätä tuli.

”Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke”, ja piikaan kääntyen
sanoi hän suuttuneella äänellä:

”Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne
saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun
tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee
sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke”,
koetti täti parastaan.

Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.