I

Esteri Kalm.

Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman
vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden
forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa
vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin.
Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen
palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja
opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman
pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla
hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei
hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin
sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,
että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran
renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili
pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on
punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja
viisi markkaa rahaa ja ... ja...

Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään
kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä
forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:

”Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!”

”Minkä Esteri nyt teki?”

Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan
tehnyt:

”Särki potin!” ”Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!”

Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski
huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa
oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina
unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu
lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui
välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin
hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki
toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana päivänä
saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut
Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan
tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä
tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen
ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi
karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran
ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan.
Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin
kurkuin.

”Forstmestari on minun!”

Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka
päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.
Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä
forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri
määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.
Se putosi seuraavana päivänä.

Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä
pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä
vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään
vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja
muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja
jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja
jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun
Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla,
suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna
kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen
rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:

”Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!”

Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui
yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua
kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari — se joka renkipoikaa
oli ruoskinut.

Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui
aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli
hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui
silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin
päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut
riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja
toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai
sadetakkia, syleillen ja suudellen.

Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun
perheen piirittämänä kyseli Esteriä.

Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa
muutaman sängyn alla.

Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän
puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi!
Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala
tämä kerta!

Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä
johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan.
Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo.

Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin
huomaamatta, melkein kuin varkain.

”Missä sinä olet ollut?”

Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti:

”Lastenkammarissa.”

Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari
vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet
raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan.

”Esteri! Katso silmiin!”

Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä.

”Vastaa!” jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri
seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä
isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla.

Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos.

”Mars!”

Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein
tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin,
forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri.

Mitä on tehtävä, mitä?

Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi
häneen vaikuttaa.

Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan
pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli
päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin
jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty,
ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista
opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen
tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä
sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun
saa isänsä hautaan.

Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin
puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet
sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun
kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu
perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja
äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja
forstmestari tasannut partansa.

Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!

Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu!
Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. ”Pikku Kaisa”, joka oli
kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja
jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut — mustasukkaisuudesta!
Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin.

”Tunnetko hänet?” kysyi forstmestarinna uteliaana.

Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui
ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden tai kuuden vuoden vanhana,
mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja
oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui
turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja
kirjoja.

Hullu?

Epäilemättä.

Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui
neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen,
tahtoi forstmestarinna pestä kätensä:

”Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.

Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin
että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa
edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan
opettajattarestaan.

”Mitenkähän Esteri on?” tiedusteli forstmestari.

Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen
silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene
valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut
tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin
henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden.
Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.

”Esteri edistyy hyvin”, vastasi neiti Rutanen.

”Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?”

Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin
poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia
haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin
rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten
tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä
särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton
ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman
tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei
mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut.
Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille
hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin
kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan
paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne
olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa,
tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus
melkein inhotti.

Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen
kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu
itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää,
kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa
ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä
kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla
kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä
herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas
kylmillään!

”Mene hiihtämään!”

Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös,
istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi
kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa.
Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi
selin Esteriin.

”Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?”

Ei vastausta.

Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä,
heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä
suuntasi häneen katseen alta kulmainsa.

”Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?”

Ei vastausta.

Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja
katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä
kiinnitettynä häneen.

Viimein kuului outo syvä ääni:

”Mitä minä olen tehnyt?”

”Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?”

”Te äsken itkittekin.”

Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään.

”Te itkitte!” sanoi Esteri tuimasti.

Opettajatar vaikeni.

”Mitä minä olen tehnyt?”

”Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!”

”Mitä te itkitte?”

”En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.”

Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi:

”Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?”

”En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen.

”Mitä te itkitte?”

”Elä kysele.”

Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä
vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos.
Häntä suututti:

Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta
forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken
muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä,
jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru,
kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa.
Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä
keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin
pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja
kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä
kuiskasi: ”Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!” Mutta pappi
hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua
loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua
maata siihen kiroillen kuopan kaivoi.

”Rakastiko hän teitä, isänne?” kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.

Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka
silmissä oli syvä suru.

”Esteri!”

Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta,
opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien
rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi
hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.

Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja
puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki
lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään,
kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui
hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen
silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken
kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:

”Nukutteko?”

”En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?”

Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:

”Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?”

Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata.

”Kuulkaa!” sanoi Esteri.

”No?”

Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse
lähtevän näköisenä sanoi:

”Tulkaa!”

Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta.

”Sano, hyvä ystävä, minne!”

”Tulkaa!”

”Nythän on sydänyö.”

Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla
kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi
valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen
vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen,
jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät.

”Mitä sinä aiot?”

Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä
suurta kuvaa seinällä ja sanoi:

”Kertokaa nyt!”

”Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!”

”Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?”

Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit,
joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle
hänen viereensä.

”No nyt!”

Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen
poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi:

”Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.”

Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja
aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta:

”Ja sitten hän suuteli teitä.”

Pitkän äänettömyyden perästä taas:

”Minua hän ei suudellut!”

Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa
itkemään.

Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko
huone tärisi. Opettajatar säikähti.

”Pakkanen”, sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi
ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi:

”Jos äidin haamu tulisi!”

”Esteri!”

”Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä
olen odottanut.”

Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta.

”Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.” Esteri heittäytyi maata pitkää
pituuttaan.

”Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden
ainoankaan kerran.”

”Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.”

”Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.”

”Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!”

”Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.”

”Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi
varmaan jätti suudelmia sinulle.”

Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa.
Hän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten.

”Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua
rakasta?...”

Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa!

Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili.

”Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos
olisit elänyt...”

”Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä
olen varma, että hän rakastaisi sinua.”

”Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua
ei rakasta kukaan.”