asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja
siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.
Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista
kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan
pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi
kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä.
Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi
juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen
henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta
vaate.
Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin
olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.
Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen?
ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän
muistoilleen.
Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen
kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen
tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä,
tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin
valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin
syliinsä sanoen: ”Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso
minuun!” Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. ”Sinä
ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!”
Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen
suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin
sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt
samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan
puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!
Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt
luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli
suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut
koskesta noussut musta aave.
Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa
yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.
Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi
kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi
kadonnut sysimustaan pimeyteen.
Hän astui kohti aavetta kuin uhaten.
Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa
olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle
tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!
Holma sanoi:
”Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?”
”En, vaan hautajaisiin”, oli vastaus.
Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää
kumarassa.
”Puhu”, sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.
”Minä puhun”, kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa
äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi
Holmaa.
”Esteri!” huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä
jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.
Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää
räpäyttämättä ja sanoi:
”Minä kiitän teitä.”
”Minkä vuoksi teitittelet?”
”No olettehan jo maisteri.”
Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.
”Niin”, sanoi siihen Esteri. ”Ei se ole niinkään järjetöntä,
päinvastoin.”
”Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?”
”Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun
tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me
ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme
kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.”
Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin
hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:
”Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli
kirkkaampi kuin mikään kevät sitten, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan
.”
”Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.”
”Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa”, keskeytti
Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi
kuin tuomiotaan odottaen.
”Istukaa!” sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi:
”Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen
kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja
todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.”
Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:
”Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän
otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.”
Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
”Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!”
”Nauranut?”
”Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa
katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja
sisaresi.”
Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä
sananvuoron:
”Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä
olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi
oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi.
Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua
jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli
sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli
helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin
käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään
vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi
ollut myllynkivi hänen kaulaansa.”
”Esteri!” huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. ”Mitä oletkaan saanut
kärsiä!”
”Istukaa, maisteri Holma!” huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten
kylmällä äänellä: ”Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut
puhumaan siitä.”
Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan
hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.
”Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua
aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen
äänenne ilmaisi.”
”Anteeksi, Esteri.”
”Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme — jos ei muuten, niin
miten kuten — liittää yhteen katkenneen onnemme päät. — Istukaa,
istukaa!” sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin
kauas kuin ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi
sitten.
”Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut
jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että
haaveilut ovat haaveiluja.”
”Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!”
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
”Tuntuu ehkä proosalliselta”, sanoi hän, ”kun vertaan rakkauttani
variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me
rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut
väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä
navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton
onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään,
asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä
itkin tuskasta ja löin halolla päähän.”
Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:
”Minkä vuoksi et vastaa suoraan?”
”Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen
velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin
sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma
helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni
nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei
kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä,
ettei tuntenut rakastavansa sinua.”
Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:
”Siis totta!”
Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:
”Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja,
kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä
tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan.
Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän
kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän
syysillan ”maailman lopussa” ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se
on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen
selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa
ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja
raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua
kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni
että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen
sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni
kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja
suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa
syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua
rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja
suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin
onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin
minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani
valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta
huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina.
Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni
rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut,
olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut
rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi,
tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi
liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.”
”Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!” syyti Holma sanoja
suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä
vastaan.
”Hän piti sitä rikollisena”, jatkoi Esteri. ”Ja hän riensi maalle
kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden
tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän
odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien
kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei
ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo
ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt
vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi
halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia
vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja
hän itki ilosta.”
”Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!”
Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.
”Minä olen tehnyt tilini teille”, sanoi hän viimein ja yritti nousemaan
lähteäkseen.
Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.
”Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
Katso minuun! Katso!”
Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin
varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.
”Lauri!”
Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan.
Holma nousija lähestyi rukoillen:
”Esteri! Katso vain minuun!”
”Maisteri Holma!” huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana.
Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan
että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri
muuttuneella äänellä: ”Huomatkaa, että on kulkijoita.”
Hän pysäytti ajurin käskien odottaa.
Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: ”Niin on
täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.”
Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.
Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.
”Hyvästi, Lauri! Hyvästi!” sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi
ajurille: ”Anna mennä!”
Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas
etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät
soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu
kalmanvärisessä kuutamossa.
Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti,
astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:
”Mene!”
Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se
katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!
Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.
Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt
hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten
nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on
suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan
pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu
kuin hän!
Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin
valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.
Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima
lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään?
Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä
daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen
kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi
metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko
kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet
tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät...? Niissä täytyy olla se katse! Se
ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!
Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei
saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen
päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi
toiselle.
Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse
katseensa!
Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja
saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan
oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti
vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta
hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:
”Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen
ja maisteri Holma.”
Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä
hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta
tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka
runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin
ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin
kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.
Esteri seisoi syrjässä.
Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.
Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!
Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä
oli ihanampi!
Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.
”Herra Holma, tämä on jenkkaa.”
”Niin, jenkkaa.”
”Mutta te tanssitte polkkaa!”
”Anteeksi”, pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt
tahtiin.
”Anteeksi, minä en osaa jenkkaa”, ja hän saattoi neiti Lehtisen
paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen
ympärilleen.
Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.
Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että
Esteri oli matkustanut.