Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    1

    Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
    tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
    siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

    Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
    vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
    Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä
    näki.

    Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä
    emäntänsä peitteli.

    ”Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
    keinoja”, puheli emäntä. — ”Vimpari kertoi minulle aamulla soman
    tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
    ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli
    tullut upporikas mies.”

    Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
    jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
    monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
    palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
    katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
    niitten elämän aikaa.

    ”Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?” näytti hän viirivarren tynkää
    ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. — ”Janne oli silloin pieni,
    vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua
    vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin
    varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...
    Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä
    sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä
    muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:
    ’Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.’ Oli
    se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.”

    Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
    Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
    kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
    Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
    huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön — nurkui ja napisi Jumalaa
    vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään
    hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi
    Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
    vähinosaiselle lähimmäiselle...

    Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät
    suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.
    Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut
    iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
    hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

    Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja
    vähä väliä hymyili iloisena.

    ”Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut
    heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
    tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja
    sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut
    jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli
    hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin
    ohjattu.”

    Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
    Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
    monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
    määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
    ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
    Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
    osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
    pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

    Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
    onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.
    Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

    Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden ”vähän lämmintä leipää”.
    Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
    Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

    ”Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
    nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
    neuvoa keksitä.”

    ”Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?” arveli Viion leski.

    ”Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
    lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
    nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka
    apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä
    kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu
    hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa
    jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin
    täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.”

    ”Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.”

    ”Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
    minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
    niin kovaa.”

    ”He ovat sen kurituksen ansainneet.”

    ”Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
    pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä
    en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton
    hökäle.”

    Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
    leski lupasi kernaasti menevänsä.

    Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,
    sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
    vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
    varmuutta.

    Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion leski
    lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut
    hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt
    notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa
    lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

    Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
    tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
    tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
    Huone tuntui kylmälle ja haisi raa’an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
    niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
    suustansa.

    ”Kuinka täällä jaksetaan?” kysäsi hän sitten.

    ”Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en
    minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt”, tuumi Nikkilä
    hilpeästi.

    ”Mitä se isä sanoo?” emäntä kysäsi.

    ”Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.”

    ”Mamma!” nauroi emäntä. ”Jo se on tuo isävaari lystikäs”, nauroi hän
    tuolia etsiessään.

    Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei
    kerrassaan mitään sanoikseen.

    ”Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?” kysyi Nikkilä.

    ”Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä
    huolen pitää.”

    ”Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
    sortuneita tyttäriämme.”

    ”Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.”

    Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
    Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
    potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa
    alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,
    jolle hän oli uppiniskainen.

    ”Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
    jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?” sanoi Nikkilä.

    ”Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
    mielestään.”

    ”Niinkuin te?”

    Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
    epäilyksien väliin.

    Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
    voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:

    ”Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
    osoittanut.”

    ”Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.”

    Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
    kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.
    Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma
    käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka
    tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.

    Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää
    häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
    pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
    lähteäkseen.

    ”Se on lystikäs tuo meidän isä”, sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken
    nauravan.

    ”Mitä sinä taas kujeilet?” meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.

    ”Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
    tuntuu vilustavan.” Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
    leskelle:

    ”Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.”

    Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän
    oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua
    siihen.

    ”Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
    joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
    muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
    äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se
    oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti
    tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen
    tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän
    yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.”

    ”Mutta eihän Jumala voi olla armoton!” huudahti Viion leski tuskissaan
    käsiään väännellen.

    ”Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
    käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin
    surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.
    Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä
    henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon
    viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on
    niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet
    kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä
    ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.”

    ”Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä”, ehätti Viion leski
    vakuuttamaan.

    ”Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia
    jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme
    sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala
    varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine,
    puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö
    heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia
    yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee
    juuri Elsan, teidän tyttärenne?”

    ”Se, että minä uskon?”

    ”Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän
    rukouksenne on: Isä meidän — — — anna minulle. Ja sellainen on
    uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se
    Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?”

    Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,
    että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.
    Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän
    oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin
    jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?

    ”Millainen teidän uskonne on?” kysyi Viion leski kylmästi.

    Syntyi pitkä äänettömyys.

    ”Minä en puhunut”, sanoi sitten Nikkilä, ”tässä mitään sen vuoksi, että
    tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla
    on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.”

    Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja
    nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä
    epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen
    mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä
    jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.

    Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja
    jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä
    nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja
    kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,
    että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.

    Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän
    ilman muuta nousi ja sanoi:

    ”Hyvää yötä!”

    Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.

    ”Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...”

    Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja
    oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle
    ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut
    kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.

    Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään
    jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,
    lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se
    ollut jotakin hyvinkin outoa.

    Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa
    uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja
    pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan
    kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean
    käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta
    pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.

    Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui
    sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui
    alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.

    Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.
    Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus
    Nikkilän sisaresta.

    Sydäntä kouristi.

    Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,
    uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se
    on mahdotonta!

    Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen,
    ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.

    Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.
    Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli
    niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa.
    Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta
    tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi
    voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan
    kiivastelevia järjen viisasteluja.

    Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa
    ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä
    yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.

    Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei
    ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa
    kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut
    illalla. Hän nyt naurahti:

    Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.

    ”Emäntäkö se on?”

    ”Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,
    kopeloidessani avainta”, tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.

    ”Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten
    lienen ollut niin pyörällä.”

    ”Käykää istumaan, emäntä”, toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi
    kysyi: ”Mitäs kuuluu?”

    ”Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.”

    ”Nikkilä kuollut?” kysyi Viion leski.

    ”Niin.”

    ”Nikkilä kuollut?”

    ”Kuollut se nyt on.”

    Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan
    kiinnitettynä.

    ”Mihin aikaan hän kuoli?” kysyi hän vihdoin.

    ”Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.
    Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,
    niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla
    mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen
    hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo
    kylmä.”

    Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin
    varas. Herra Jumala!

    Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli
    tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut
    aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä
    hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja
    kaikki muu sanomatta.

    Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän
    oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.

    Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä
    hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli
    toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema
    väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa.
    Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän
    vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa
    vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.

    Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei
    milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä
    järkähtämättä siinä kiinni.

    Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,
    istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä
    nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle.
    Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt
    sitä.

    ”Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin”, sanoi
    Latun emäntä.

    ”Onnen osa se oli Nikkilälle”, sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä
    muodolla.

    ”Onnen osa kerrassaan”, vakuutti Latun emäntä.

    ”Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön”, lausui Viion
    leski huoaten. ”Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...”

    ”Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä”, huomautti Latun emäntä
    terävästi.

    Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä
    Korhosen.

    ”Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella”,
    tuumi säälien Vimpari.

    ”No siitä ei vahinkoa”, sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon
    etevimpiä. ”Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa.
    Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.”

    ”Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta”, selitti Vimpari, ”vaan pitää
    olla usko”.

    ”Sitä puuttui Nikkilältä.”

    ”Mistä sen Korhonen tietää?” kysyi Latun emäntä.

    ”Minä sen tiedän Jumalan sanasta.”

    ”Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle
    vallan”, vakuutti Vimpari.

    ”Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on
    Nikkilänkin vienyt.”

    ”Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku
    läheisenne, jos se olisi oma poikanne”, huomautti Latun emäntä.

    ”Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole
    armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.”

    ”Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla
    taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman
    poikanne.”

    Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:

    ”No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa
    taivaaseen toimittaisi.”

    ”Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo
    edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi”, lausui Korhonen
    kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: ”Sinulle tämä on
    varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä
    hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin
    kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.”

    ”Mihin ei Nikkilä pääse?” kysyi emäntä.

    ”Taivaaseen”, huusi Korhonen.

    Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan
    norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat.
    Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:

    ”Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
    olet.”

    Latun emäntä purskahti itkemään:

    ”Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten
    koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me
    odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan
    meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen
    rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen
    kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa
    armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme
    tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.”

    Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella,
    muisti hän vainajan sanat:

    ”Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.”

    Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan
    toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin
    pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.

    Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten
    harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt
    asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja
    Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta
    odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää
    köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty
    tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen
    taloon emäntä oli huudettu.

    Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen
    ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu
    sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun
    Latun emäntä oli sitä pyydellyt.

    ”Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu”, sanoi Latun
    emäntä. ”Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina
    hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin
    kuin elukkaa.”

    ”Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä”, huokasi
    Vimparin vaimo. ”Kurjuudesta kurjuuteen.”

    Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.

    ”Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan”,
    lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden
    vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin
    ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.

    Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden
    kestäessä.

    Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo
    oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,
    kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli
    sittenkin vielä tietymättömissä.

    ”Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!” päivitteli
    Vimparin vaimo.

    ”Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä
    ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?
    Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten
    ei ole hätää”, vakuutteli Vimpari.

    ”Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa”, arveli vaimonsa.

    ”Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka
    linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,
    Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla
    elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme
    nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!”

    ”Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu”, sanoi
    vaimo.

    ”Eikä kaadu sittenkään”, vakuutti Vimpari, ”vaan voi nousta hyvinkin
    pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,
    että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan
    omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi
    papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä
    uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi
    syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun
    kerran uskoo.”

    ”Mies parka”, ajatteli Latun emäntä. ”Hänkin vetää elämäänsä kuin
    raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää
    ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako
    sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo
    itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että
    vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat
    samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan
    tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka
    synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.”

    ”Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on
    meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole
    todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän
    Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?”

    ”Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa”, sanoi
    vaimonsa.

    Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos
    ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää
    vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.

    Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei
    olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan
    ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.

    ”Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä
    luulette, Viioska?”

    ”Tuskinpa on”, myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.

    ”Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa
    uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on
    silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt
    uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.”

    Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti
    ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne
    etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat
    itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit
    lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan
    puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin
    kovaosaisista.

    Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli
    tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.

    Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,
    kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli
    pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa
    muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan
    tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta
    muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.

    Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon
    tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.

    ”Onko emäntäkin kuollut?” kysyi hän terävästi.

    ”Ei, lapseni”, vastasi Latun emäntä.

    ”Missä sitten?”

    Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä
    katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.

    ”Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!” sanoi hän
    ja rupesi itkemään.

    Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha
    olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli
    ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet,
    että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja
    muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista
    Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto,
    että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää.
    Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten
    kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin
    hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja
    keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili
    Elsaa:

    ”Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!”

    Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen
    saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien
    myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän
    asti oli hartaimmin rukoillut.

    Siitä saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa
    keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa
    Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut
    pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli
    odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa,
    olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla
    oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus
    keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,
    luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän
    alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa
    lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.

    Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,
    sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla
    päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät,
    hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla
    tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.

    Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.
    Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon
    vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi
    niille kerjäämässä varkain äidiltään.

    Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,
    joita hän ei saanut auttaa.

    ”Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...”

    2

    Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

    Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt
    toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti
    eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi
    toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken
    pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi
    hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki
    Elsan mentyä ensi päivänä.

    Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan
    tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla
    Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään
    kuin koskaan ennen.

    Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän
    joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa
    joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen
    tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen
    lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä
    lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

    Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan
    ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi
    pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena,
    avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään
    muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei
    mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa
    aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja
    rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi
    levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa
    työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen
    Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut
    eteen maalattu.

    Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi
    tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,
    että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan
    viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut
    muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko
    kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja
    siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän
    pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,
    uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on
    kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas
    synkistyi, ja se lopuksi voitti.

    Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet
    sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin
    ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

    Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan
    samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä
    oli täysi työ pidättäessään itkua.

    Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä ja pitkin
    aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi
    oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille
    oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin
    olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista
    vaikuttavan.

    Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei
    millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän
    huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan
    oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan
    rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän
    huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten,
    joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään
    kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista
    hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet
    kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen,
    että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli
    muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri
    eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava
    ja arvokas.

    Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla
    ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat
    vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli
    kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,
    mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt
    asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.
    Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä
    ihmelapsena.

    ”Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
    Jumalan armon osoitus”, vakuutettiin Viion leskelle.

    Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä
    nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän
    aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys
    kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.

    ”Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...”

    Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran
    kotia seuroista.

    Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä,
    niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan,
    ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä
    omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä
    hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.
    Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen
    ponnistus väheni hiljalleen.

    Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta
    kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen,
    joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja
    pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin
    Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.

    ”Etkö haluaisi lukea minulle siitä?” kysyi äiti pyydellen.

    ”Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?”

    Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:

    ”Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin
    useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,
    etten laseitta näe.”

    Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:

    ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin
    opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.

    Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat
    lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten
    on Jumalan valtakunta.

    Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota
    vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.

    Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
    heitä.”

    Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.
    Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja
    riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti
    hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun,
    heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi,
    pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan
    syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä
    tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää
    sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi
    itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti
    rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä
    kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella
    heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja
    ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja
    isälliseen rakkauteen.

    Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut
    iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan
    ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen
    pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli
    kuohuksissa riemusta.

    Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän
    kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin
    yksityiskohtiin.

    Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin
    paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.
    Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt
    toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät
    aina, vaan nyt tänä iltana vasta...

    Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä
    hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei
    mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli
    kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.

    Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja
    autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo
    tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään
    ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva
    taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos
    sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen
    katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: ”Hyvää iltaa, hyvä,
    kaunis lapseni!”

    Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin
    Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan
    lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa
    taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki
    hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen
    muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat,
    eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan
    ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten
    toisten koko suosion tulva yhteensä.

    Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan
    armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten
    tasalle.

    Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle
    lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,
    ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,
    joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
    Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan
    toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin
    katsoi häntä silmiin.

    Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen
    poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa
    oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin
    vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin
    rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten,
    poskitusten.

    Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi
    odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi
    viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne
    siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan
    kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien,
    läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia
    ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä
    riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään
    kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon
    kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus
    syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...

    Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.

    Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi
    hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin
    että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu
    monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,
    kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

    Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena
    hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka
    kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena
    pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.
    Elsaa oikein kauhistutti.

    Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä
    se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei
    voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä
    Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei
    huomannut.

    Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä
    pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...

    ”Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!” sanoi Elsa yht’äkkiä.

    ”Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla”, vastasi äiti heti
    aivan kuin sitä olisi miettinytkin.

    Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva
    ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos
    olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.

    Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei
    saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat
    kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.

    Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen
    ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi
    mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi
    siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin
    kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...

    Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,
    että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä
    rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...

    Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli
    sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.

    Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista
    kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.

    Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt
    siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit
    kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut
    jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,
    tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen
    läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.

    Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka
    olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään
    niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin
    häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja
    muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.
    Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana
    siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran
    kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että
    ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.
    Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari
    oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

    ”Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,
    jotta pääset papin rouvaksi”, oli Vimpari sanonut.

    Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut
    välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi
    kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska
    Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.
    Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

    Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,
    hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka
    vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.

    Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista
    ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset
    vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

    Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla
    tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa.
    Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut
    mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe
    levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja
    ummisti silmänsä.

    Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja
    Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti
    olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta
    aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli
    putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi
    Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi
    rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja
    Herransiunauksen.

    Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä
    painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi
    sulkea silmänsä kuolemaankin.

    3

    Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin,
    kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin
    mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa
    oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei
    kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi
    vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut
    sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti
    olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan
    ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan
    sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona
    raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa
    pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille
    oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat
    naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan
    vakaviksi.

    Talven tultua he sunnuntaisin sunnuntaina jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen
    keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen
    makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,
    pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin
    outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla
    missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi
    retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut
    tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä kulkeusivat he
    kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei
    koskaan tiennyt sokko missä oli.

    ”Emme viitsi lähteäkään seuroihin”, sanoi toinen, ja se oli toisenkin
    ajatus ollut.

    Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut
    huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko
    siellä ketään.

    Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä
    laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli
    toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan
    vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat
    sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien
    henkien liikkumista maan päällä.

    Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen
    maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli
    lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat
    siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret
    tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin
    olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja
    keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti
    olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.

    Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä,
    että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän
    oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että
    heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat
    ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli
    jotakin salaperäistä.

    Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi
    tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja
    sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja
    riemuisaksi.

    Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui
    nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona
    vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta
    huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa
    nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli
    uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea
    käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä
    häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.

    Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi
    taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!

    Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä
    päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua
    varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin
    hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!

    Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä
    mihin ryhtyä.

    Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi
    rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän
    myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,
    mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.

    ”Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja
    vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä”, sanoi äiti
    niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä
    vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään
    vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.

    Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi
    kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui
    rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa.
    Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa
    myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja
    joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti
    ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja
    painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa
    kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se
    taas heti.

    Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat
    toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän
    ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui
    hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.

    ”Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat
    saksensa, ettei aina olisi muitten varassa”, sanoi kerrankin muuan
    toiselle, joka siihen vastasi:

    ”Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen?
    Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!”

    ”Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja”, vastasi
    taas toinen ja nauroi muille silmää iskien.

    ”Kun ei ole mistä antaa!”

    Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja
    hänkin oli eilen ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa
    soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.

    Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi
    uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa
    vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai
    piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.

    Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat
    kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.

    Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle,
    joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä
    tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään,
    vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin
    kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään,
    varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei
    vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina
    sanottiinkin:

    ”Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.”

    Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli
    sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa,
    eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä
    kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin
    käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän,
    ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja
    Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle
    sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti
    Maria.

    He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa
    Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin
    kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori
    heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.

    Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli
    kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan.
    Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin
    lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.

    Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko
    he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä
    kuin viime viikolla.

    Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän
    on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään
    ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni
    portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.

    Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset
    tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos
    ovatkin yhdessä...

    Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä
    Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan
    keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa
    katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja
    itkumielin meni hän sisään.

    Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi
    niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan
    ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin
    peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt
    sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin,
    yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.

    Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka
    mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin
    niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.

    Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään
    ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän
    olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.

    Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei
    ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä
    mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.

    Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti
    hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä,
    kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan
    aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut
    laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain
    ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri
    muita tuntenut kuin Vimparin Aapon Riston, Kivelän ja Montinin Jorin.
    Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään
    kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan
    ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.

    Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi
    Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...

    ”Kuule, eikö siinä huimaa päätä! — Siinähän liukuu kelkka virstan
    matkan? — Eikö siinä ole vaikea ohjata?”

    Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita
    riemastunut Elsa teki.

    Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja
    joku kysyi:

    ”Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?”

    Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti,
    kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan
    kiireesti.

    Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin...
    Kivi-Risto?...

    Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja
    mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut
    koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki
    ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman
    alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen,
    paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.

    Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei
    ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.

    Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle,
    kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja
    kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.

    Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle
    kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää
    kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!

    Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti
    kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja
    etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi
    lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui
    hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi
    asiaksi.

    Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista
    viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti
    kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut
    lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia
    tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.

    Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei
    tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut
    milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen
    opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin
    työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä
    osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota,
    niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa.
    Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla,
    uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina
    jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten
    siihen, kun hän menee rippikouluun.

    Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä
    mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena
    tyttönä, miten puettu ja miten toimii.

    Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.

    Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä
    hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt
    uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut
    kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on
    hän aivan aikuinen.

    Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille,
    että hän oli ripille päässyt — tapa vaati nuoren rippiläisen käymään
    ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.

    Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan
    Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni
    on tapahtunut.

    ”Eikö ole hauska!”

    Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä
    itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.

    Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina,
    jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät
    herranehtoolliselle laskettiin.

    Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden
    omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he
    alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella,
    puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä
    uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja
    rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä
    juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista
    ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat
    kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan
    seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät
    alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan
    sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä
    sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä
    olisi tapahtumassa.

    Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi
    noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään
    ojentaisi.

    Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei
    mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta
    ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen
    tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin
    työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti.
    Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.

    Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän
    kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden
    testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli
    nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi
    olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain
    kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä
    onnea, jossa Mari oli.

    Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki
    ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä,
    mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas,
    arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat
    kelvollisia.

    Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi
    jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä
    päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli.
    Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän
    kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin
    kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi viikolla
    hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi
    olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko
    häpeä, jos olisi saanut nuhteet.

    Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä
    joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja
    pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja
    kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan
    arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi
    pettyneensä.

    Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat
    hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään
    kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään
    myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti
    hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois
    ja juhlapuoli käännetty näkyviin.

    Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava
    kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti
    juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.

    Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän
    välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin
    erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt
    odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.

    Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut
    sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun
    huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt.
    Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja
    silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän
    joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei
    hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille,
    jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti
    ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi
    tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään,
    esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa
    autuudeksi.

    ”Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!”

    Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen
    menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa
    ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen
    selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan
    kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja
    iloissaan.

    Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin
    vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet
    itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja
    kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen
    silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt.
    Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät
    peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin
    puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se
    syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä
    uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan
    kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti,
    vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella
    jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä
    on vielä kotia.

    Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi
    sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.

    Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt
    esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi
    itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä
    asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä
    huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti
    vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.

    Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi
    jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja
    aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän
    sittenkin levotonna.

    Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja
    ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis
    kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello
    väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.

    Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille.
    Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen
    pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.

    Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!

    Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan
    tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava
    ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin
    hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus...
    Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni!
    Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat
    alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna
    soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi
    talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista,
    kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet
    tähdet tuikkivat kuin kilvassa.

    Ja nyt?

    Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli,
    vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...

    Mitä oli? Ja mitä oli tuleva?

    Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten
    takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...

    Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa.
    Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen
    ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei
    tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän
    huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten
    jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo
    käynyt alttarin ääressä.

    Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei
    ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän
    kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja
    seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
    kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän
    tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin,
    joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä,
    kuulla, tuntea.

    4

    Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin
    ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein
    säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.

    Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella
    kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.

    ”No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä
    lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut”, alkoi
    vieras heti puhella. ”Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin
    sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä
    luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä,
    mutta eläpäs: on entistä pystympi.”

    Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla
    äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä
    tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.

    Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin
    tuttavaksi.

    ”Istukaa”, sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.

    Toinen purskahti nauramaan. ”Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin
    olisi se vielä komeampaa ollut.”

    Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.

    ”Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä
    naimaonnea”, sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää
    kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion
    leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen
    näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.

    ”Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan”, sanoi
    vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään
    kaikenlaatuista.

    Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi,
    että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.

    Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei
    ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä.
    Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi
    voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani
    arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin
    äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin
    värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella
    paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli,
    että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta
    toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon
    vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein
    puolesta sanasta.

    Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.

    ”What a fine girl!” sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella
    päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:

    ”Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...” ja hän sieppasi
    Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.

    ”Kevyt kuin lehti!”

    Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:

    ”Latun Liisa!”

    ”Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko
    teittelittekin!”

    ”En minä sinua tuntenut, koko otusta!”

    ”No kätellään sitten uudestaan!” ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja
    pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.

    ”Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua
    pitkiin aikoihin.”

    ”Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja
    ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä
    kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut
    estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari
    merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja
    niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin
    on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin
    teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua
    nähnyt.”

    ”Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!”

    ”Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne”, sanoi
    Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi
    niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein
    totta kysyneen:

    ”Enkö ole kaunistunut?”

    ”Lienet kaunistunutkin”, naurahti Viion leski.

    ”Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet
    minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin
    syksyisin ja talvisin — pimeällä.”

    ”Sinä herrain kanssa ollut?” kysyi Viion leski hämmästyneenä.

    ”Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme,
    että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina
    ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin
    poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan
    mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn
    kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja
    panin toisen silmäni näin ja suuni näin.”

    Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa
    purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli
    toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja
    suu kauhean rumasti väärässä.

    ”Herra sylkäsi paholaisen nimeen: ’tphyi kun on ruma!’”

    ”Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?” päivitteli Elsa.

    ”Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi
    silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään
    kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan
    kumminkin vähän luojan luoman näköinen.”

    ”Mutta eikö sinua peloittanut se herra?”

    ”Eei, mitä minulla ’rumalla akalla’ oli pelkäämistä. Luulin minä, että
    ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa
    mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen
    jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.”

    ”Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!” sanoi Viion leski
    moittivasti.

    ”Sanokaatte!” vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... ”Olen minä itsekin
    ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa
    ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo
    naimisiin!”

    Liisa purskahti itkemään.

    Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa
    vyöliinaansa vetisteli.

    ”Naimisiinko?” kysyi Viion leski.

    ”Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi
    kerta.”

    ”No mitä sinä oikeastaan itket sitten?”

    ”Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja
    viisastunenko milloinkaan!”

    Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin
    että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän
    olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt
    miten lohduttaa.

    ”Eihän se itkien paremmaksi tule”, sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä,
    ”mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla
    viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.”

    ”En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä”, sanoi Viion leski,
    kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.

    ”Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta.
    Kiitoksia paljon!” puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa
    sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa
    ehti mitään lausua, sanoi:

    ”Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet
    naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo
    minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa,
    eläköön, eläköön!” huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.

    ”Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt”, sanoi hän
    päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. ”Ja sinusta pitävät
    kaikki.”

    Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä
    asiaa:

    ”Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se
    minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle
    pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.”

    Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin
    istumaan hänen viereensä.

    ”Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut,
    eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin”, tuumi Viion
    leski.

    ”Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan
    on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä
    vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain — muistanetteko sitä poikasena:
    sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole
    erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä,
    ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan
    tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti
    että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän
    niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja
    niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka
    on kantensa valinnut?”

    Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä
    hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen.
    Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun
    yht’äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan
    tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.

    Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.

    ”Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä
    rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin
    että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista
    miestä olisi saanut”, nauroi Liisa. ”Mutta voi minua! tässä minä istun
    kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu
    suustasi kiinni koko päiväksi. — Kuule, Elsa, otathan sinä minulta
    vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta
    pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on
    vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että
    kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin
    äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri
    korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin
    olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä
    oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin
    kaitainen, niin kaitainen — se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin
    Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin
    neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin
    purjetta aikonut enkä paitaa.”

    Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin
    kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin
    ”kutsua jo valmiiksi” heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän
    ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen
    hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.

    ”Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan
    Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa,
    että Viioskan haen. Mutta totta puhuen” — ja Liisa palasi takaisin
    ovelta sanomaan — ”minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi
    häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te
    olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.”

    Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän
    sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen
    askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen
    näköiseksi.

    ”Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt”, arveli Viion leski
    itsekseen.

    Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää
    kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan
    väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin
    pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.

    Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi
    häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt,
    sanoi Elsalle:

    ”Sinä tietysti menet häihin — jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö
    liene tyhjää hölöttänyt.”

    Elsa vakuutti, että totta se oli.

    ”Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät
    häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että
    tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei
    heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.”

    Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti,
    kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin
    heille.

    ”Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli
    siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.”

    Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin
    selityksineen.

    ”Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin
    sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat,
    ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla
    häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä
    hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan
    tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän
    häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät.
    Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee.
    Osaathan sinä tanssia? Tietysti!”

    ”En.”

    ”Et tanssia osaa!” huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. ”No ei sillä
    väliä, se käy itsestään, näin vain!” Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia
    kertoja, rallattaen tahtia. ”Minä otan sen huolekseni, että sinä
    tanssimaan opit”, sanoi hän sitten.

    Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut
    vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja
    tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei
    ajatellakaan hirvinnyt!

    ”Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...”,
    koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun
    huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.

    ”Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?”

    ”Niin minä olen...”

    ”Elsa!” ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:

    ”Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!”

    Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa.
    Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle
    äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä
    hänellä on täällä komentamista!

    ”No entä te?” kysyi Liisa Viion leskeltä.

    ”En minä tule”, sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei
    Elsankaan ole pakko mennä.

    ”Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan
    rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?”

    ”Omani se oli.”

    ”No rakas Viioska”, alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun
    Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun
    komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon
    puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että
    mieltä liikutti.

    ”Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?”

    ”Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi — huvista
    pitävät nuoret huolen.”

    ”Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.”

    ”Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut
    poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin
    miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne
    pahoittanut?”

    Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä,
    vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli
    nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua,
    iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli
    enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.

    Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli
    morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa
    hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli
    hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli
    kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja
    huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli
    kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.

    Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi
    rukoillut.

    ”Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä
    hyvä!” sanoi hän tytöille.

    ”Tuossa hän tuli”, sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.

    ”Häistä ei ole varmaan tullut mitään?” arveli Elsa.

    ”No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu
    puuhannutkaan kuin Liisa?” tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi
    totta.

    ”Voi kun te olette sieviä!” sanoi Liisa tytöille. ”Herrajesta! Minua
    haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan.
    Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan
    teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!”

    ”Elä hyvä lapsi kurista minua”, pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili
    häntä. ”Täälläkin on hääväki valmisna”, sanoi hän irti päästyään, ”ja
    morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä
    aivan kuin ei niinä miehinäänkään.”

    ”Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan
    tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä
    otan sanasta vaarin enkä hätäile.”

    ”Hohoi”, huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että
    hän jättyy häistä.

    Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.

    ”Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.
    Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!”

    Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa
    enää Liisalla leikin tekoon.

    ”Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä
    vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.”

    Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen
    ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti
    hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:

    ”Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon
    ihmistä?”

    Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa
    lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.

    ”Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?”

    ”Enhän voi sitä tietää.”

    ”Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?”

    ”Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.”

    ”Mennähän sitä pitäisi”, sanoi Liisa nousten ylös. ”Vaan voi, voi
    tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se
    ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä
    olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin
    puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä
    Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?”

    ”Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit”, pyyteli Viion leski.

    ”Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin
    piiskat, silloin kun niitä odotti — mutta sitten kun ne oli saanut, se
    ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota
    hurtti humööri ja repäsevä meininki.”

    ”Mene niinkuin olisit jo siellä!” toimitti Viion leski.

    ”Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi
    edes puoli sanaa.”

    ”Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.”

    ”No niin, tuumitaan sitten!” sanoi Liisa.

    ”Niinpä mene nyt”, toimittivat tytötkin.

    Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:

    ”Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!”

    Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten
    kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:

    ”Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja
    molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei
    tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja
    engelskaksi laulavat:

    Tiimai, tiimai sellai tui
    Komtit pitikit kom tits nuu
    Somlai kaffe somlai tee
    Somlai redigati rasnavee.”

    Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti
    ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.

    Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään
    arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui
    hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle
    siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja
    hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin
    kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä
    mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta
    sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen
    tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.

    Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan
    pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat
    luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on
    vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä
    kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.

    Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden
    pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui
    heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta.
    Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen
    nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina
    samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti
    heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen
    aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen
    katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa
    ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.

    Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että
    melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen
    kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma,
    epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli
    mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa,
    josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi
    entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne
    siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun
    pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.

    Morsiusparia odotettiin.

    Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht’äkkiä ja hän aivan
    kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin
    naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä.
    Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo
    ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän
    sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo
    aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.

    Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu
    tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: ”jo se on tuo
    Liisa!” Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa
    itseään vakavaksi.

    Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.

    Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei
    ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta
    merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän
    joukkonsa valiolta.

    Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan
    kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti
    vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo
    hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.

    Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut
    Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä
    nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä
    paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht’äkkiä
    tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein
    vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui
    ylimielisyyteen.

    Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli
    heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon
    syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan
    itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on
    ollenkaan sujuakseen.

    Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle
    toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä
    sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni
    samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa
    hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi
    ymmärtänyt hänen ajatuksensa.

    Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi
    hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan
    onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi
    heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän
    emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin
    myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.

    ”Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti
    hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli
    hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä
    nähdä kerran!”

    Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän
    emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta
    nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä
    katkeruudeksi.

    ”Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen”, kuiskasi hän itsekseen
    huoaten.

    ”Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?” tuli keskeyttämään
    Lapin emäntä. ”Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta
    verosensa mieskin sai.”

    ”Liian uusia kiittää”, sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta
    muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:

    ”Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että
    saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen
    sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime
    aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä
    pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.”

    Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat
    onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui
    esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski
    heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut
    lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa,
    joille hän ei ollut sanoja tavannut.

    Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli
    ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli
    enemmän surullinen kuin iloinen.

    Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella
    vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt
    jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli
    tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi
    hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:

    ”Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en
    olisi saanut käväistä teillä itkemässä.”

    Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja
    lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin,
    kirkas säde.

    Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan
    kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella
    suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:

    ”Äiti rukka!”

    Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi
    kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi,
    miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.

    ”Olisin minä sinut pojalleni suonut”, sanoi Lapin emäntä avomielisesti
    Liisalle. ”Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun
    tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.”

    Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat
    sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli
    kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli
    hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän
    mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä
    seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.

    Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.

    ”Mitä naurat?” sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.

    ”Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!” sanoi
    Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.

    Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.

    ”Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!” sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka
    synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.

    Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa
    käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison
    huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.

    Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt
    nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin
    nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa
    koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat
    kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.

    ”Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta
    ennen, silloin kun me oltiin nuoria”, sanoi muuan vanhanpuoleinen mies
    istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken
    lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut
    tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.

    ”Sinun häissä sitä tanssittiin”, sanoi hän Viion leskelle ja alkoi
    kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin
    nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan.
    Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.

    ”Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies,
    sorja kuin koivu!”

    Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten
    puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli
    muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin
    kaunista satua.

    ”Jopa joo, niin se on”, sanoi lopuksi vanha merimies. ”Nuoruus iloineen
    on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse
    vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat
    vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he,
    niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan.
    Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi
    nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä
    ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.”

    Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille,
    joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion
    lesken ja Elsan vähin.

    ”Te ette varmaankaan minua tunne?” sanoi merimies arastelevalla äänellä
    Viion leskelle.

    Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet
    huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin
    kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka
    olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen
    kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän
    muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.

    ”Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi
    muistaa ollenkaan.”

    ”Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin
    huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä
    olen Tuira.”

    ”Erkki Tuira!” lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia
    vieressään pyytäen siihen istumaan.

    Tässä nyt yht’äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon
    muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä
    pitkään silmästä silmään.

    Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla
    Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion
    leskelle.

    ”Tämä tapaus on katkera teille”, oli Tuira kirjoittanut, ”mutta
    voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta
    meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan
    on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä,
    kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt
    työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita
    hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle,
    ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.”

    Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen
    äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä
    retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut,
    niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli
    jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän
    luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä
    tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.

    ”Minä olen luullut teitä kuolleeksi!”

    ”Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta
    kulunut”, sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli
    viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan
    halutti lähteä käymään kotimaassa.

    ”Te olette vasta tullut?”

    ”Juuri näihin häihin”, sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän
    ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä
    olosijojaan.

    ”Mille näytti ja tuntui?”

    ”Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi
    vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on
    tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua.
    Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut
    vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa,
    joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni
    ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja
    sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan
    tuttava ollut.”

    ”Nuoret tutustuvat pian”, sanoi Viion leski. ”Pian sitä perehtyy
    entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän
    tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja
    seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät
    teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.”

    Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä
    tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki
    esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että
    Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan
    tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin
    halusi joskus päästä.

    Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien
    aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän
    kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu.
    Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että
    olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä
    muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät,
    hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.

    Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan
    Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen
    läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.

    Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin
    hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle
    lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia,
    äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.

    ”Ja sellainen mies on sitten tullut.”

    ”Merellä niistä miehiä tulee!”

    Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi
    tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin
    mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä
    maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen
    huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies
    tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta
    ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.

    Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion
    leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon
    huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: ”eikö niin?”

    Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa,
    sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia
    pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran
    lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin
    mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli
    sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten
    huvitteluista salissa.

    Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia,
    joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista
    tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan
    harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he
    olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi
    mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat
    muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin
    olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.

    Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista
    kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät
    seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä
    varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna
    ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa,
    tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli
    kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria,
    pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset
    kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa,
    vaan samalla ujoa ja hiljaista.

    Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan
    kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat
    istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän
    puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli
    vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut.
    Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin
    yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä,
    jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti
    hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen
    häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän
    myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti
    soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja
    hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa
    sointua.

    ”Do you like girls!” sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli
    miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.

    Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa
    hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.

    Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja
    Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä
    puhetta ollut.

    ”Girl like a rose!” sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan
    Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.

    ”Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide”, sanoi Liisa Viion leskelle,
    tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. ”Niinkuin kuulette, osaan
    minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata
    sanaa.”

    Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä
    kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon
    humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä
    kainalossa.

    ”Minun on niin hauska olla että!” alkoi Liisa. ”Kyllä minussa on
    vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en
    sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat
    kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se
    minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka!
    Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein
    itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä
    sentäänkin minusta ihminen tulee.”

    ”Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?”

    ”En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea
    ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...”

    Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:

    ”Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se
    peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on
    pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.”

    ”Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen
    tulee.”

    ”Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan
    sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin
    olisivat kaikki sanoneet: ’enkö minä sitä sanonut!’ Ja sitä he ovat
    sanoneet eikä muuta.”

    Hetken mietittyään kysäsi Liisa:

    ”Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?”

    Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui
    äänettömyytensä hänestä itsestään.

    ”En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä
    merimiehen akka!”

    Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.

    Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.

    Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen
    alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle,
    joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei
    ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut
    onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut
    ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia
    huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta
    mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla
    luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa
    taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että
    niin kävi kuin oli ennustanutkin!...

    Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua,
    nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat
    piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja
    ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin
    kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin
    Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet
    äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.

    Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka
    avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi
    takaisin raikahtelevana kaikuna.

    ”Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!” sanoivat naisetkin
    mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.

    5

    Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen
    koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui
    matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita
    puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä
    silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi
    ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit
    kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan.
    Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa
    väikkyväksi haamuksi.

    Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät
    varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

    Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja
    ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan
    astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen
    kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa
    lyömään.

    Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni
    vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja
    palasi niistä raikahtelevana kaikuna.

    Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua
    vasten nojaten.

    Se oli Tuira.

    Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän
    muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne
    nähnyt joka päivä.

    Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat,
    edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain
    mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän
    saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine
    saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi
    kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

    Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet
    ja vieraantuneet hänestä.

    Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten
    kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten
    rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan
    kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta
    ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja
    hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein
    purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava
    vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille,
    kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä
    ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana
    merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja
    nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.

    Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä
    iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa
    hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja
    rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat
    saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan,
    missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...

    Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet
    hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät
    tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti
    osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...

    Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin
    jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset
    siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan
    kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan
    hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan
    perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke.
    Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat
    äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella
    istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat
    sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli
    ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien
    häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella,
    joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa
    paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä
    kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella
    aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

    Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion
    hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva
    puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on
    se vanha ”Kaima”, hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: ”koko kesän,
    koko kesän, koko kesän”.

    Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan
    pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku
    hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset.
    Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat
    käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

    Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen
    toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti
    venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä
    ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki
    vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin
    norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään
    ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi
    tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

    Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen
    miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia
    ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten
    äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla
    olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

    Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja
    muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen
    merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

    Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit
    kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään
    ja loiskimaan rannoilla.

    Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli
    tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja
    hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

    Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne
    saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon
    suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

    Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan,
    josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

    Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi
    saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

    ”Elsa...”

    ”Koko kesän, koko kesän, koko kesän”, puksutti ”Kaima” yhä
    suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet
    jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan
    aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana
    jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja
    mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat
    toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten
    läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu
    tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

    Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja,
    kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina.
    Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja
    nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo
    siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

    Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki
    seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut
    toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi
    sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari.
    Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon
    juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän
    olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli
    rohkeus puuttunut.

    Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon
    hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea
    syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet,
    sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä
    silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin
    avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...

    Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan
    auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta
    mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät
    lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi
    siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä
    jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä
    majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

    Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...

    Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia,
    ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan
    peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin
    lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

    Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään
    kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu
    ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he
    kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat
    häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan
    olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

    ”Vieläkö ’Usko’ näkyy?” kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan
    vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

    ”Ei näy enää.”

    ”Näkyy vielä! Vielä minä näen”, kehui joku poika, joka oli kiivennyt
    piipun nokkaan seisomaan. ”Minä näen aivan selvään!”

    Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina
    kuunneltiin hänen selityksiään.

    ”Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on
    kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana.
    Pikkuisen pilkoittaa enää.”

    Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus
    löysi sen helposti ja varmasti.

    ”Nyt ei näy enää!”

    Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä
    vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä
    hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä
    mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan
    kehittelemään.

    Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää
    laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän
    kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan
    häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne,
    leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili
    mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

    Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti
    kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus
    olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin
    äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät
    kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja
    kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat
    tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin,
    virittänyt hänen muistonsa.

    Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi
    muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne.
    Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut
    sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla.
    Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli
    mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua
    heille: olkaa onnelliset!

    Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään
    ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista,
    sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

    Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan
    onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle
    hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran
    poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa
    iloisempikin kuin tavallisesti!

    Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole
    vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?

    Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi
    jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt
    tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta
    ei olisi tahtonut niistä luopua.

    Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin
    olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti
    tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa
    sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä
    hakemaan vähän kävelylle.

    ”Marilla on vain vähän asiaa”, selitti Elsa.

    He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle
    metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.

    Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli
    mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta
    erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta
    ja Tuirasta tulee kaunis pari.

    ”Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?”

    Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan
    vuoksi.

    Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien
    jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata
    pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa,
    millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.

    Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää.
    Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui
    ajatella, kun Tuira taas tulee.

    Kun tulisi pian!

    6

    Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä ”Paulille ja
    Virginialle”, iloinneet ”Ylhäisiä ja Alhaisia”, sitten syksyn pimeät
    ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden
    paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.

    Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä
    kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.

    Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki
    hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle
    lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja
    sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin
    varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:

    ”Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!”

    Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.

    ”Mari!

    Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka
    kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun
    palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!

    Risto Kivinen.”

    Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista
    kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin
    luettuaan yhdessä kirjeen.

    Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän
    koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen,
    että Tuira on mielistynyt Elsaan.

    Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen
    Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat
    onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.

    Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä
    kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.

    ”Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!” varoittivat he toisilleen
    useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan
    huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko
    maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä
    heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten
    seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa
    etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin ”muuan asia” ja
    pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.

    Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli ”kaunis tyttö
    Ruusulaaksossa”, kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota
    omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa
    tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili.
    Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän
    istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka
    rakastuisi häneen...

    ”Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?” kysyi Mari, kun Elsa kertoi
    kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena
    kuutamoiltana.

    Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:

    ”Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin
    Tuiraa, joka sinua rakastaa!”

    ”Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.”

    ”Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä
    rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän
    oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.”

    Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että
    Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari
    oli, joka tiesi, että hän on rakastettu!

    He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä
    ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa
    olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä
    laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten
    oli vähän laskijoita.

    Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo
    ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt
    naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.

    Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja
    hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo
    koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei
    olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo
    yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari
    laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin
    hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat
    kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.

    ”Et usko, kuinka on hauska”, sanoi Mari, kun he palatessaan menivät
    Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.

    Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää
    ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja
    Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa
    laskemaan.

    ”Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran
    laskette.”

    Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.

    ”Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä”, uudisti Jori.

    ”En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!” sanoi Mari.

    ”Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä”,
    vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.

    ”Ette suinkaan, neiti, enää pelkää”, sanoi Jori, kun he nousivat
    kelkasta radan päässä.

    ”En”, sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.

    Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti.
    Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa
    odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja
    hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen.
    Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja
    muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.

    Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa
    itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti
    Montinin Jori.

    Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas!
    Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän
    lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?

    Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi,
    yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti
    sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei
    tullut.

    ”Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään.
    Miksi et tullut!” sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.

    ”Menetkö sinä sitten taas?” kysyi uteliaana Elsa.

    ”Menenpä tietystikin!”

    Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin
    peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä
    syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli
    Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja
    hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.

    ”Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!”

    Portilla oli Vimparin Aappo.

    ”Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?” kysyi Aappo.

    ”Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!” kehoitteli kiihkeänä Mari.

    Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.

    ”Mutta hauskaahan se on”, sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän
    tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. ”Ajamme pari kolme
    virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin”, selitti yhä Aappo,
    kun he lähtivät kävelemään. ”Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.”

    Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.

    Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli
    issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän
    lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän
    ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi
    ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten
    nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin
    hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen
    helinä.

    Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan
    siihen.

    Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä
    ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän
    ei välitä!

    Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.

    Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä
    sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin,
    jotka laskettavat.

    Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori
    ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.

    Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se
    oli Jori.

    ”Tuletteko mäestä, neiti?” kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.

    ”En.”

    ”Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?”

    ”Mistä niin päätätte?”

    ”Kun ette tullutkaan enää.”

    ”Minulla ei ollut aikaa.”

    ”Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.”

    Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori
    sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen
    senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi
    itkenyt!

    ”Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?” kysyi Jori.

    ”Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.”

    ”Suvaitsetteko minua seuraksenne?”

    Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja
    tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.

    ”Jos haluatte”, sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli,
    että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten
    hän viitsisi istua Jorin viereen...

    Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he
    lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin,
    jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.

    Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi
    ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli
    niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.

    ”Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta.
    Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta”, sanoi hän ja rupesi
    puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä
    pohjoisessa.

    He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko
    ajan ja joskus kysäsi Elsalta:

    ”Onko teistä, neiti, niin?”

    Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut,
    mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa
    kauniimpaa ja selvempää.

    Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että
    lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee
    esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita,
    arveli Jori.

    Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät
    olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain
    mellakkaa mäessä.

    ”Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun
    mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää
    juuri mikään innokas mäenlaskija”, sanoi Jori.

    Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:

    ”En minä ole sanonut, että olen haluton!”

    Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono,
    pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta
    Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.

    He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli
    polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin
    tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.

    Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea
    kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.

    Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:

    ”Vieläkö lasketaan?”

    He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja
    Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti
    sanomaan:

    ”Päästään samoihin häihin!”

    He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he
    lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma.
    Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan,
    niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.

    Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko
    hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän
    niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko kaikkineen
    oli mennyt tietämättä ohitse.

    Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä
    yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen
    Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti
    tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria
    ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut
    oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis.
    Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.

    Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä
    kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli
    Aapon kanssa ollut.

    ”Voi, voi Elsa, kun et tullut!”

    He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari,
    edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat
    huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä sunnuntaina jonakin
    menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin
    syöntiin.

    Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka,
    näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin
    kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja
    Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle
    puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle,
    Hän kuuli Marin sanovan:

    ”Sinä olet, Elsa, hupsu!”

    Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka
    vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin
    ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän
    hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta
    kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta
    askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan
    näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua
    tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.

    Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko illan
    ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan päivääkin,
    vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä
    kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei
    käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan
    oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään,
    päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja
    päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen
    vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa
    Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa,
    kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli
    Jorin kanssa!

    Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä
    kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja
    lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun
    luuli Marin jo käyneen siellä.

    Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset
    olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti
    ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät
    kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän
    oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän
    selvempi, se oli kuin Tuira...

    Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän
    oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään
    heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa
    käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:

    ”Aappo rakastaa minua!”

    ”Onko hänkin kirjoittanut?”

    ”Eei, hän on sen itse sanonut.”

    ”Itse sanonut?”

    ”Niin, ja hän suuteli minua.”

    Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan
    todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.

    Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän
    koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin
    sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia
    ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.

    ”Ja suuteli?” ihmetteli Elsa.

    ”Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja
    niin sanoi Aappokin”, selitti Mari.

    ”Sinä olet morsian?”

    ”Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä
    tiedä.”

    ”Mutta, entäs Risto?”

    ”Enhän minä rakasta Ristoa.”

    ”Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?”

    ”En minä ole rakastanut. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä
    olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja
    erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!”

    Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin
    ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja
    vaatteittensakin poimuista.

    Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi
    oikein rakastaa!...

    Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat ”sinuiksi”.
    Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja
    Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket,
    ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän
    jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.

    Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään
    silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja
    sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.

    Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja
    raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan
    näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.

    Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja
    muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He
    tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut
    katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan
    heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään,
    että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että
    piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja
    katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana
    karehti.

    Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa
    tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.

    Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä
    liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei
    hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja.
    Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa
    maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat
    toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi
    kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.

    Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä
    Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla
    maalta!

    Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan
    jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli
    sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin
    Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat
    ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana
    kävelemään silloille.

    Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä
    ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa
    kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen
    alitse.

    Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.

    Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi
    on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän
    ei ehkä tiennyt...

    Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan
    kostuivat ne uudelleen.

    Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että
    ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että
    Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun
    hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin
    koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan
    Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa
    ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan
    taakseen ja sieltä Jori tulikin.

    ”Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...”

    ”Te?” keskeytti Jori Elsan puheen.

    ”Sinä”, sanoi Elsa ja punastui.

    ”No mitä sinä minusta luulit?”

    Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja
    sanoi:

    ”Minä luulin vain sinua teiksi.”

    Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä
    oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa
    kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä
    kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan
    kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että
    lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien
    vieressä.

    ”Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista”, selitti Elsa.

    Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.

    ”Oletko sinä sairas?” kysyi Elsa säikähtäen.

    ”Een”, vastasi Jori nauraen. ”Mutta mennään ennemmin maantielle
    kävelemään.”

    ”Kuule! Mennään Karjansiltaan!”

    Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän
    näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän ”lapsellisuuksiaan”.

    ”Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!”

    ”En minä muista.”

    ”Joo, ja me pelkäsimme sinua.”

    ”Etkö sinä enää pelkää?”

    ”En. Mitä minä nyt pelkäisin?”

    Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta.
    Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja
    Jori ja paljon muita.

    Jori ei muistanut.

    ”Vähän sinä muistat!” ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa
    Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät
    kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi
    kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja
    Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.

    ”Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa”, virkkoi Jori.

    ”Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit
    meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.”

    ”Vai piditte minusta!”

    ”Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!” ehätti Elsa kertomaan. ”Kun niin
    toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä”, ja hän nauroi
    sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei
    ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.

    ”Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli
    se aikaa se piennä olo!”

    ”En minä muista sinua niin pienenä”, sanoi Jori. ”Ensi kerran muistan
    nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon Marin kanssa katsomassa Unkarin
    mustalaisia. Te olitte Ojanniemen kanssa ja Aappo sanoi minulle
    nimenne.”

    Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.

    ”Muistatkos sinä sitä?” kysyi Jori.

    ”Muistan, veikkonen!” ja Elsa purskahti nauramaan.

    ”Mitä sinä naurat?” kysyi Jori ja punastui.

    ”Ilman aikojaan.”

    Jori tuli uteliaaksi.

    ”Olinko minä jollain tavoin tyhmä?”

    ”Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!” selitti Elsa ja
    rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he
    lähtivät kävelemään takaisin.

    Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan
    sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.

    Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä
    oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet,
    jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.

    Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa
    ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.

    ”Mitä se oli, Elsa?”

    ”Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista,
    että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?” sanoi Elsa hyvin
    pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli
    muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän
    kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.

    ”Uskon minä, uskon!” sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat
    toisensa ja molemmat punastuivat...

    Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin
    valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt
    oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.

    Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän
    mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja
    punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta
    kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:

    ”Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!”

    Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki
    meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän
    jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.

    Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin
    kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa,
    vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.

    Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä
    tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman
    ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut
    ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä,
    vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei
    osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.

    Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:

    ”Merimiehen leski Elsa Viio.”

    Itse kirje oli:

    ”Arvoisat tuttavat.

    Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille,
    tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän
    kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen
    kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen
    pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen
    tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani
    taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä
    maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin.
    Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää
    minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan.
    Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen,
    kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo.
    Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla
    ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!

    Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä
    minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen,
    jota nyt kaipaan.

    Elkää pahastuko.

    Toivotan hyvää terveyttä!

    Tuttavanne
    Erkki Tuira.

    Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen
    veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi
    tämäkään.”

    Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

    Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa.
    Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi
    nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui
    eikä enää liikkunut.

    Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi
    kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei
    hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.

    Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia
    poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen
    vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.

    Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni
    mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät
    kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten
    kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

    Jori otti kädestä kiinni... ”Elsa! Minä rakastan sinua!”... Jori suuteli
    ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...

    Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti
    taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

    Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli
    kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen
    hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti
    nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen
    onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja
    skailettikello naksutti riemuisasti.

    Jos äitikin tietäisi!

    Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan
    häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui
    mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja
    niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!

    7

    Ei unta, ei päivän töitä,
    Ei päiviä, ei öitä,
    Ei mulla muutakaan:
    Kun poissa on armas kulta,
    Niin poissa on kaikki multa
    Ja tyhjää...

    Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa.
    Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava
    tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli,
    ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen oli pitkä kuin vuosi
    ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa
    kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että
    Jori tulisi pikemmin takaisin.

    Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä
    arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä
    tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko
    aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet
    purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka
    Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei
    ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle,
    kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin
    suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa
    metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia
    metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.

    Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta
    äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota
    kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut
    nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä
    varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän
    päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.

    Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin
    kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se
    oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui
    pahalle ja tuskalliselle.

    Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta ”käytännölliselle
    alalle”. Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi
    ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...

    Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai
    tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa
    ja muisti hänet selvemmin.

    Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän
    nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä
    Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja
    äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa.
    Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta.
    Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa,
    tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia
    yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...

    Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen
    sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat,
    koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana
    auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat
    onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja
    sulki hänet syliinsä...

    Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät.
    Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla
    Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa
    piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi
    paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja
    elähytti sitten kirkkaalla toivolla.

    Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään
    kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi
    ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli
    suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.

    Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä,
    jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla
    tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset,
    rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin
    lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle
    tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia
    haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät
    päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä:
    kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko
    kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana
    ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja
    kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He
    eivät kaivanneet silloin mitään...

    Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus.
    Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi
    punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.

    Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin
    sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti
    hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle,
    jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.

    Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta
    Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja
    poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle
    metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti
    maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli
    rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin
    Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi
    hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen
    oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa
    ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli
    mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä
    luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor
    pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi
    näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi.
    Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan
    vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui
    ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään
    kyyristyksissään maassa.

    Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla
    mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin
    juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet
    kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla
    muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne
    ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä
    aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa
    tunnetta odotellessaan Joria.

    Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun
    syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja
    illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui
    olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä
    Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan
    sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä
    niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien
    jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien
    pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei
    hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.

    Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi
    ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli
    ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja
    pimitti toivon.

    Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella,
    jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!

    Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt
    sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä
    sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän
    toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan
    kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli
    aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.

    Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän
    muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman
    täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin
    taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä
    kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli
    vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja
    joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän
    huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja
    kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa
    niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa.
    Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli
    osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan
    ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän
    valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi,
    mikä oli ”hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa”, mikä
    rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä
    mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.

    ”Sitä en näytä.”

    Elsa luuli, että se oli Aapon kuva.

    ”No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.”

    Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja
    lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.

    Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan
    entisistä asioista.

    Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki
    nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on
    hylännyt Aapon.

    Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään.
    Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät
    Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin
    kauniisti saarnannut.

    Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei
    vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori
    olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi,
    rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei
    kukaan koko maailmassa.

    Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän
    rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei
    voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa
    tätä rakkauttaan.

    Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin
    sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja
    valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui
    kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä
    alttiiksi.

    Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen
    toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan
    rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.

    Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa.
    Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen
    ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori
    siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut
    hänet suojata... syleillä... suudella...

    Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä
    Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.

    Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko
    lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.

    Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!

    Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi
    hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa.
    Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan
    ja rakastaa vielä Aappoa.

    Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat
    väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan
    kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.

    Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa
    kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin
    talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä
    tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja
    kuu paistoi täysinäisenä.

    Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka
    maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut
    tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että
    kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin
    odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä
    kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.

    Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa,
    laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään.
    Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän
    iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin
    Elsa oli luullut.

    Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut
    mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä
    ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea
    turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei
    viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta
    tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian
    Aappoon.

    ”En minä viitsi enää edemmäksi lähteä”, sanoi hän viimein.

    ”No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma”, ja Aappo rupesi puhelemaan
    kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.

    Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon.
    Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti,
    mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.

    Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun
    Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan
    tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.

    ”Ei kiitoksia.”

    ”No miksi ei?”

    ”Ei passaa!”

    ”Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!” sanoi Aappo, otti Elsan käden,
    veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.

    ”Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!” sanoi Aappo ja otti
    Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti
    ja juoksussa pakoon.

    ”Sinäpä joutava olet!” sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.

    Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:

    ”Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu
    kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia
    teille!”

    ”Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!” koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää
    samalle puolen tietä kuin Elsa. ”Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se
    olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin.
    Eihän se mitään pahaa ole...”

    Elsa ei puhunut mitään.

    ”Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna
    suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?”

    Ei sanaakaan toiselta puolen.

    ”Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä
    sinusta.”

    Elsa astui kiivaammin.

    ”Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja
    jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin
    yhtä hyviä kuin hän!”

    Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti
    turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi
    ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi
    taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli
    varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos
    ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen
    vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki
    ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan,
    missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä
    kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:

    ”Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!”

    Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan
    väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan
    äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus
    syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan
    vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.

    Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut
    itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että
    hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.

    Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen
    huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin
    siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä
    tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa.
    Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.

    Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja
    kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui
    aivan tapahtuneena tapauksena.

    Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi
    koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon
    kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat
    lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan
    värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka
    nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen
    kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa
    apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut
    lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä
    kiveä uhaten pudottaa sen.

    ”Näitkö sinä unta, Elsa?”

    ”Näin pahaa unta.”

    ”Ethän sinä vain ole sairas?”

    ”En.”

    Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.

    Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni
    oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta
    kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä
    peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin
    leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle
    erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt
    kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.

    Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki
    kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän
    juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin
    päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi
    turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!

    Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan
    kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli
    huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta
    pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti
    laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:

    ”Ei tarvitse Liinan lähteä!”

    Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi
    mahtaillen:

    ”Onhan niitä Elsalla herroja, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne
    kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat maantielle asti!”

    Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään,
    ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä
    Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.

    ”Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu
    toki, pieni sirkkuni!” koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään
    itsekin.

    Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään
    Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin
    lohdutukseksi.

    ”Sinä olet sairas”, sanoi äiti Elsalle huolestuneena.

    ”En ole.”

    ”Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.”

    ”En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.”

    ”Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin
    vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina
    kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.”

    Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä
    minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et
    tiedä!

    Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa.
    Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen.
    Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi
    voinut kertoa, ei ketään...

    Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen.
    Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille,
    kuinka ilkeitä ihmiset ovat!

    Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin
    valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!

    Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti
    itselleen myötään.

    Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän
    liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun päivänä
    ja sai kirjelipun.

    Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään,
    vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi
    kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut.
    Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen
    näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi
    pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen
    saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä
    hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa
    oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä
    ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut
    hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai
    olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt
    lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.

    Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän
    sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.

    Tänä iltana siis tavataan!

    Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi
    tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se
    ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton,
    rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää
    loppuun elää.

    Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja
    ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti
    valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva
    vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.

    Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan
    juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja
    polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä,
    jota Jori puristi lujasti,

    Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan
    tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin
    kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.

    ”Onko sinulla ollut ikävä?” kysyi Jori.

    ”On vähän!...”

    Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin.
    Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.

    ”No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?” kysyi Jori, kun he kääntyivät
    toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.

    ”Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi
    kamaria.”

    ”Miksi kaksi?”

    ”Sinulle ja minulle.”

    ”Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme
    ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?”

    ”Ei tietystikään.”

    ”No niin no?”

    ”No mitäs kun reki!”

    ”No minkä vuoksi kahta kamariakaan?”

    ”Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin
    ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.”

    ”No olkoon sitten!” myönsi Jori nauraen.

    ”Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat
    puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi
    ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja,
    oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä
    koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme
    lammelle soutelemaan.”

    ”Mitä työtä me tekisimme?”

    ”Sinä hakkaisit kiveä...”

    ”Minä olisin siis kiviporari, niinkö?” kysyi Jori nauraen.

    ”Niin — sinä naurat!”

    ”No niin. Entäs sitten?”

    ”En minä viitsi, kun sinä naurat!”

    ”En minä enää naura. Kerro vain!”

    ”Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin,
    Jori? — Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä
    oikein. Minä en pelkää nyt mitään!”

    Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen
    katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:

    ”Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?”

    8

    Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut
    huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut
    olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli
    äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen
    haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa
    mieltynyt Tuiraan.

    Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän
    huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan
    sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus.
    Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti
    sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun
    tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa
    matkaltaan.

    Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa
    itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne
    rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se
    onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa
    takaa, ja jota alussa oli epäillyt.

    Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa
    alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta
    Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei
    mitään varmaa tiennyt.

    Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun
    päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä,
    iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ
    sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi
    enemmän kuin ennen.

    Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt
    olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta.
    Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua
    kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin
    kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen
    varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran
    pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut,
    tuskin mahdollistakaan.

    Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan
    minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi
    ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä,
    joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten,
    niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.

    Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita
    ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut,
    osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta
    somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt
    kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki
    katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli
    muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä
    esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti
    itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja
    joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi
    ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.

    ”Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla”, sanoi Liisa,
    Tepon nuori emäntä, käydessään. ”Ja niin keväisen kirkasta.”

    Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon
    säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen
    ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja
    hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili
    jo Elsan silmissä.

    Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja
    lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja
    lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin,
    istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen,
    kuihtuneena ja riutuneena.

    Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella
    ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin
    tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin
    sydäntä särkevän surullinen.

    Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli
    piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta
    oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka
    oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella
    synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä
    musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset
    toiveet.

    Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän
    suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman
    kolkostuttamiseksi.

    Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa.
    Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä
    paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa
    kaikki oli elotonta, harmajaa.

    Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin
    hautajaispäiviä.

    Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti
    huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan
    hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa.
    Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi
    kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei
    mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.

    Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään
    ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut
    tietää, että ”Usko”, jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän
    hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän
    ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten
    se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi
    halunnut nyt puhella ”Uskosta”, jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin
    päivän nousua.

    Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut
    ”vispilän kauppaa”, sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt
    usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat
    olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä
    heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa
    eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat
    pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin
    huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan
    kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion
    lesken kanssa siitä ”Uskosta”, josta oli ennenkin joskus maininnut.

    Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt
    kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.

    Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa.
    Antaapas saada sitten suuret silmät!

    Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion
    leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo
    purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:

    ”Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?”

    ”Miten ja milloin?”

    ”Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...” ja sen
    sanottuaan Liisa meni.

    Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän
    viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä,
    että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan
    voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen
    mahdollisuutta.

    Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen
    haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle...

    Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä
    täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde
    mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja
    päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa
    tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen
    pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin
    kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut,
    ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin
    Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta
    oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.

    Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.

    ”No onko sinulla nyt hyviä uutisia?” kysyi Viion leski.

    Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.

    ”Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä
    on sinua kohdannut, onneton?”

    Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut
    vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja
    jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.

    ”Ihmiset ovat niin ilkeitä!”

    Viion leskestä tuntui keveälle.

    ”Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. — Sekö sinulla on
    vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!”

    Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.

    ”Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.”

    ”Oi, en voi, en, en!”

    ”Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat
    sanoa?”

    Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa
    edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo
    liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin
    kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän
    juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä
    oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa
    haukuttavan jos kuin pahasti.

    Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka
    oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei
    huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa
    silmiin.

    Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui
    vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:

    ”Mitä katsot!...”

    ”Kuule, onko?...” yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän
    näköiseksi.

    ”Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!” tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä
    selin Liisaan.

    Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht’äkkiä Elsan eteen
    nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.

    ”Sinä olet haltioissasi!” sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.

    ”Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!” Liisan ääni jyrisi.

    ”Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?”

    ”Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en
    huoli vaikka henki menisi!” karjui Liisa.

    Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti
    Liisaan.

    ”Sinä itse olet katala!” ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita
    tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. ”Mokoma ruikuttaja!” nimitti Elsa Liisaa,
    kun tämä rupesi itkemään. ”Itke omia itkujasi, jos itket!” ja
    hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti
    hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht’äkkiä purskahti hän nauramaan
    suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi
    kaupungille päin.

    Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla
    katseella tuijottivat lattiaan.

    ”Jumala! Jumala!” huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä
    vasten kasvoilleen.

    Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä,
    minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin
    meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana
    ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt.
    Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta
    vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia
    askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.

    Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa
    katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle
    ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.

    Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan
    nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota
    outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä
    aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua,
    kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta,
    kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi
    joku musta, jääkylmä...

    Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan
    vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli
    askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän
    jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku
    nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.

    Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän
    täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.

    Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari
    seisahtui hänen viereensä.

    ”Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet
    näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?”

    ”Olen!”

    Mari katseli häntä päästä jalkoihin.

    ”Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.”

    Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan
    ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:

    ”Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!” ja hän teki
    herralle poiskäskevän liikkeen.

    ”Oliko tuo sinun tuttujasi?” kysyi Elsa.

    ”Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?” sanoi Mari ja etsi Elsan
    katsetta.

    Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.

    ”Sinun asiasi eivät ole oikein?” sanoi Mari.

    ”Ei”, vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.

    Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin
    rinnoille.

    Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari
    odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka
    olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on
    ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää
    sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.

    ”Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?”

    ”Ukurin Annaa.”

    ”Voi Elsa raukka!”

    ”Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä
    jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas
    on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin
    mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä
    henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina
    putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta,
    tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla,
    vedessä olisi helpompi...”

    Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään
    kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille
    omituisessa muodossa:

    ”Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?”

    ”Kenestä minä olisin muusta pitänyt?” kysyi Elsa kummastuneena ja
    tietämättä mitä Mari tarkoitti.

    ”Missä Jori on?” kysyi Mari.

    ”Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten
    kevään.”

    ”Tietääkö Jori?”

    ”Tietää.”

    ”Entäs äitisi?”

    ”Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.”

    ”Sinun pitää sanoa äidillesi.”

    ”En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!”

    ”Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.”

    ”Voi kauhistus!” Elsa väänteli käsiään tuskissaan.

    ”Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et
    saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään
    äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun
    hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi.
    Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja
    järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!”

    Elsa oli ääneti.

    ”Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa
    soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.”

    Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä.

    ”Sinä lähdet nyt kotiasi...”

    ”Tule sinä minun kanssani”, keskeytti Elsa pyytäen.

    ”Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei
    ole hyvä”, sanoi Mari ja rupesi itkemään.

    Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa
    keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin
    sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa
    katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle:

    ”Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin
    ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun
    olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin!
    Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä,
    minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä
    olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua
    houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?”

    ”Et!” vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat
    taas niin kauniit.

    ”Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka
    menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän
    luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle,
    Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin
    tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa
    hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi!
    Eihän?”

    Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut
    heillä ja hän oli torannut Liisalle.

    ”Minkätähden?”

    ”En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja
    muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä
    lienen nimitellyt jos joksikin.”

    Herrat kääntyivät jo takaisin.

    ”Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän
    sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä
    paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy
    kärsiä!”

    Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun
    Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.

    Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen
    istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen
    huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti
    jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän
    siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja
    pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti
    lähtemään, rupesi kaikki pyörimään.

    Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat
    toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla
    keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä
    rauhallisesti ja tyynesti.

    ”Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja
    ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole
    epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää
    ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on
    ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja
    kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan
    aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.” Ja
    hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt
    osoittivat asian oikean tilan.

    Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana
    edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää
    mieltään.

    ”Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä
    hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten
    näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi”, käski Latun
    emäntä Liisaa.

    ”Täällähän sinä olet!” sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja
    koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan
    seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi
    haudasta noussut.

    Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli
    ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja
    omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.

    Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja
    vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki
    Elsan horjuvan.

    9

    Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat
    kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin
    etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat
    uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa,
    joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset
    suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa...

    Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan,
    kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän
    ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin
    milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa
    joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta,
    varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät
    lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä
    mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan
    lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui
    puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä
    ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi
    puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään.

    Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka
    molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään
    tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen.

    Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja
    pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä
    lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa
    kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja
    hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti
    kertomuksilleen.

    Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi
    aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti
    levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan
    kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä
    ymmärtänyt eikä ajatellutkaan.

    Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin
    sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä
    näkyi ja oli hauskan näköistä.

    Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain ”Usko”-laivasta, jonka nimeä
    kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti
    hän, että se on tullut.

    Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira
    ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä
    kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää.

    ”Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?” kuului ääni
    kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus:
    ”On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!” — ”Sellainenpa se olikin
    fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.” — ”Niin, sano
    sinä!” — ”Oikea pyhä neitsyt.” — ”Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!”

    Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion leski
    tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien.

    Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä
    oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat
    rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut.

    ”Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!” — ”Kantänkka jos
    kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.” Ja vielä
    kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken
    kuuluviin: ”Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä
    olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On
    se nyt sen saanut!...” Kuului suuriäänistä ivallista naurua.

    Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen
    aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään.

    ”Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi
    kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!”

    ”Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun
    tähteni soimaavat!”

    Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta
    häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan
    tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin
    ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja
    syitä toisissa.

    Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja.
    Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa
    jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut.

    ”Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään
    vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen”, puheli Liisa Viion
    leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. ”Vaan tällä on yhä
    kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta
    mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!”

    ”Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme
    nauraneetkin ja pitäneet hauskaa”, sanoi Viion leski.

    ”No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa!
    on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.” Liisa rupesi sitten laskemaan
    leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat
    väliin vesissä silmin.

    ”Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä”, sanoi Viion leski.

    ”No kerkiäähän sitä akoittua vielä!”

    ”Kuule — asiasta toiseen — ’Uskohan’ on tullut?” kysyi Viion leski.

    ”Mistä te sen tiedätte?”

    ”Minä olin kuulevinani.”

    ”On. On se tullut”, sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti,
    vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut
    häneen vähintäkään.

    ”Se on Tuirakin siis maissa?”

    ”On.”

    ”Ei suinkaan hän täällä tulle käymään”, sanoi Viion leski ja katsoi
    syrjäsilmällä Elsaa.

    ”Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa,
    ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa,
    vastenmielistä, jos tulisi?”

    ”Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä
    vastaan!”

    ”Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?”
    lohdutteli Liisa.

    ”Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?” kysyi Elsa terävästi.

    ”Olen.”

    ”Oletko puhunut minusta?”

    Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi.

    ”Ei tule, Liisa, siitä mitään!” sanoi Elsa päättävästi. ”Luuletko sinä,
    että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen,
    että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä
    molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa
    kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!”

    Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin.

    Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan
    punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun
    Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti.
    Elsa meni ikkunaan ja huusi:

    ”Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.”

    Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti
    kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä.

    Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin
    rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin
    tuttavallisesti.

    ”Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään
    meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan
    käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte
    yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.”

    Tuira ei osannut sanoa sanaakaan.

    ”Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette
    pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. — Milloin te
    olette tulleet?”

    ”Perjantaina.”

    ”Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?”

    Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa
    lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin
    viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista.

    Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata
    kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet
    pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin
    sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat
    kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei
    olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta,
    aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi
    keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.

    ”Käykää nyt täällä vastakin”, sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti
    lähtöä ajatella. ”Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin
    valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa
    kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät
    meriretkenne!” sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.

    Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän
    ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt
    sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.

    ”Olisin minä voinut häneen rakastua silloin!” sanoi Elsa vaipuessaan
    istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen,
    rauenneen näköiseksi.

    ”Pane maata, sinä näytät väsyneeltä”, sanoi äiti.

    ”Väsynyt minä olen!” sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan
    perästä nukahti.

    Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.

    Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui
    höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli
    seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä,
    vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden
    väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi
    poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi
    huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli
    ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit
    salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin
    käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos
    enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän
    päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.

    Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä
    itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui
    illalla merimiesten kapakassa: ”Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla
    ja huomenna ilman.”

    Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta.
    Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä,
    reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla
    nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä
    kehahdellen kukin ”minun tyttöä”, jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas
    tanssiin.

    ”Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?” kysyi
    muuan.

    ”Ei se uskalla lähteä”, sanoi toinen Tuiralle, ”pelkää joutuvansa
    haaveriin!”

    ”Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!” nauroi
    kolmas.

    ”Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä
    saisi!”

    ”Vaan sitä se pelkää.”

    Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin,
    kun soitto alkoi kuulua.

    Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt
    tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden
    yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja
    puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt
    istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä
    tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat
    lasin.

    ”Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!” sanoi muuan, joka tuli tanssista
    viillyttelemään itseään.

    ”Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!”

    Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja
    tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät
    saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin.
    Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran
    tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.

    ”Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!” käski Tuira ja meni paikalleen
    pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. ”Nyt sitä Kivinen juodaan,
    sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään
    lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!” huusi Tuira
    kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat
    laseihinsa huutaen:

    ”Eläköön Tuira! Eläköön!”

    Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen
    säkeen.

    ”Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku
    laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo
    kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin
    aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon
    pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen
    myrsky. Laula!”

    ”En minä osaa sellaista laulua”, sanoi Kivinen.

    ”No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!”

    ”Ei sitä ole sellaista laulua!” sanoivat kaikki.

    ”On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!”

    ”Oletko sinä kuullut?”

    ”En.”

    ”No niin.”

    ”Ryypätään sitten olutta — ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta!
    Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan
    ja juodaanko huomennakin? — Ei, huomenna, pojat, ei juoda!”

    ”Juodaan vain huomennakin!” sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan
    puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin.

    Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He
    joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen
    äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili
    itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa
    kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi
    jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli
    koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi.

    Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja
    aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia.

    ”Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!” sanoi Tuira kohottaen päätään ja
    katsoen Kiviseen.

    ”Herroja!” kuului huoneessa kiihkeä ääni.

    Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään,
    josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen
    ikkunan yhdellä iskulla pirstonut.

    ”Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!”

    ”Niin on minullakin!...”

    ”No lähdettiin!...”

    He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä
    joukossa huiskien ja huutaen.

    ”Missä ovat herrat?” huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja
    vimmautuivat otteluun.

    ”Puhtaaksi sali!” kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat
    toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat,
    joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus.

    Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli
    tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan.

    ”Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä”, sanoi
    Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle.

    ”Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain
    vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!” puheli Tuira naisille,
    jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset
    kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen,
    vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia.

    ”Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!”

    Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle,
    joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti:

    ”Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.”

    Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle
    tunnussanan: ”I am sailor” — minä olen meripoika — ja kulkivat marssin
    raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän.

    Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja
    ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat
    koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran
    huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään.

    Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen
    etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat.
    Missä ihmeessä hän oli?

    Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa.

    ”Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa”, kertoi Liisa Viion
    leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään.

    Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi.

    Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää
    rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt
    tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli
    sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään.
    Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli
    ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä,
    pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä
    lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän
    pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan,
    niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat
    luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet
    käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman
    merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin
    että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain
    tanssinut eikä muuta.

    ”Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa
    kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!”

    ”No missä hän sitten on?” kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun.

    ”Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita
    ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.”

    10

    Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä
    Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin
    kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti
    varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian
    alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen
    raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn
    kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin
    lyhyen ajan yhtämittaa.

    Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet
    olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla
    oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen?

    Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut.
    Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta,
    aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen,
    levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä
    joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti
    mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin
    pani sekaisin kaikki.

    Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan,
    kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin
    piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski
    varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän.

    Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä
    auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat!
    Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän
    vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut
    ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut,
    joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä
    auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten
    kun Elsa on palautunut.

    ”Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja
    tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat
    kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka
    juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua
    kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne.
    Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin
    ajanut!” oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion
    lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. ”Sillä tavoin niitä
    huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan.
    Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!”

    ”Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen
    henki.”

    ”Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!”

    Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan
    pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä
    oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet,
    vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet
    kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja
    summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi
    syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta
    pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät
    osaavan sanoakin.

    Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät
    oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja.

    ”Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi,
    eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että
    ylpeys käy lankeemuksen edellä” — tähän suuntaan kuuli hän puheita ja
    lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia
    ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että
    eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua.

    Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut
    myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään.

    Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita
    he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta
    niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli
    ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja
    raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se
    vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin,
    jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki
    olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin
    olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän.

    Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi,
    että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta,
    ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti
    hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin,
    paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin
    ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän
    äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla
    oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä
    kokenut tahi avoin silmin nähnyt.

    Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen
    keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli
    rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! ”Isä
    meidän, anna minulle.” Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa
    oli ollut.

    Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi
    toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä
    olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin.

    Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus.
    Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää
    ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin
    oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt
    viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut
    odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei
    ollut.

    Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa
    voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän
    pääsee rahan hankintaan.

    ”Elsa nukkuu”, kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen
    sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin
    katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan.

    ”Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.”

    ”Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko
    pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne
    Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani
    kaupungilla.”

    ”Miten Elsa jaksaa?”

    ”Hyvin.”

    ”Entä lapsi?”

    ”Oikein hyvin lapsikin.”

    Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä.

    ”Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. —
    Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu
    käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.”

    Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla,
    jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan
    on hyvillään Marin käynnistä.

    ”Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan”, sanoi Mari Liisalle Viion
    lesken mentyä.

    ”Et sinä sillä kuitenkaan parane”, vastasi Liisa vetäen Maria istumaan
    syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. ”Mutta synti ja
    häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät
    — puhumatta nyt muusta — kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen
    ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla
    suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja
    ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin.
    Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei
    enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin
    koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on
    saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!”

    ”Kyllä minä aavistan.”

    ”Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa,
    ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat
    aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion
    leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä
    sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat
    pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan
    avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt
    myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa,
    ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt
    ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi
    olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa.

    ”Voi, minä haluaisin auttaa”, sanoi Mari, ”oikein sydämestäni sen
    tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...”

    ”Vaan mitä?”

    Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi.

    ”Mitä sinä yritit sanomaan?” tinkasi Liisa.

    ”Niin, että en minä näitä rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!” sanoi
    Mari äreästi.

    ”Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun
    on asiaan ryhtyä.”

    ”Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun
    asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä
    tulisi oikeaa?”

    ”Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?”

    ”Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt
    tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa
    kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...” Mari mietti hetkisen ja
    jatkoi sitten: ”Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella
    minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!”

    ”Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...”

    ”Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen
    ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla
    pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla
    on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä
    olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni.
    Minä en luota itseeni.”

    ”Muuta sitten meille.”

    ”No se on eri asia.”

    ”Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!”

    ”Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.”

    ”Lupaa samalla iäksesi.”

    ”Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä
    olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut
    kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...”

    ”Kuka? Mariko se on?” kysyi Elsa. ”Olipa hauska, että tulit käymään.
    Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on
    kaunis!”

    ”Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä
    nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!” ihaili Mari aivan
    ihmeissään.

    Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa
    ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä
    näe!

    ”Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?” kysyi
    Elsa.

    ”Voi Elsa!” ihmetteli Mari lasta katsoessaan. ”Aivan kuin...” ja lopun
    selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle.

    Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi.

    ”Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!”

    ”Missä äiti?”

    ”Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin”, vastasi Liisa ja alkoi
    selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten
    keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen.

    Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia.
    Ja niin hän itsekin oli.

    ”Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja
    on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin
    minä olen kahlonut joka rapakon”, kertoi hän nauraen.

    ”Äiti rukka”, säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan
    näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun
    astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on
    tavallista iloisempi.

    Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia
    tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut
    panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut
    pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa
    myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei
    niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli
    ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin
    Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja
    muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet
    ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille
    ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille
    osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa
    tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän
    olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt
    tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi.

    Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että
    minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin
    joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos
    sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon
    vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä
    lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen.

    Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja
    aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti
    kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän
    ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana päivänä
    istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli
    entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt.

    Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä
    onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka
    menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa
    oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan,
    toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella.

    Tuollainen pieni turvaton olento!

    Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset,
    suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut
    Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli
    tietämättä pohjastanut myöhemminkin.

    Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde
    olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt.
    Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi,
    katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä.

    11

    Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen.
    Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä.
    Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin
    leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen.

    He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa
    menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen,
    joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei
    kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne.

    Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin
    ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä.

    Elsa oli kirkoteltava.

    Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle
    ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan
    sitten se muistui mieleen yht’äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli
    hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se
    kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla
    jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla
    polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin
    Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta
    viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa
    Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen
    puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin
    tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä.

    Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä.

    Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli
    rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti
    kehoittaen elämään oikein!

    ”Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...”

    Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta
    unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi
    äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja
    tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan.

    ”Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi.
    Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin
    ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki
    jälessä. Eikö niin?”

    ”Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?” sanoi äiti nöyrästi ja itkua
    teetellen. ”Minkätähden sinä noin riehut?”

    ”No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin
    lipeviksi!”

    Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta
    tavatakseen hänet.

    ”Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti!
    Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi
    kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin
    puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!”

    Liisaa nauratti ja itketti.

    Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin.

    ”Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja
    ylenkatseellisesti naura!”

    ”Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja
    ystävälliseksi.”

    ”Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän
    yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu
    on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.”

    ”Sinullahan on myrkkyhammas suussa”, sanoi Liisa, kun Elsa samassa
    rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin.

    ”Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan
    säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.”

    Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla
    ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä.

    ”Kenenkäs lapsia sinä olet?” kysyi lempeä-ääninen rovasti.

    ”Viion. Elsa Viio minä olen.”

    ”Vai niin, vai niin”, lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen.

    Elsa nauroi Liisaan kääntyen:

    ”Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.”

    Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa.

    ”Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa
    minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...”

    Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea
    käskettyään Elsan polvilleen laskeutua.

    Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen
    ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon
    päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen
    yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä
    ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on
    pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut
    perkeleen valtaan...

    Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun
    hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli
    ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä
    tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne
    muutkin ihmiset olivat...

    Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin
    kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut,
    muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän
    noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei
    sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin...
    Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi
    kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi
    kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut
    eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin
    olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt
    niinkuin hän oli toivonut.

    Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan.
    Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo
    pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!

    Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.

    Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti,
    hillitsemättä.

    ”Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki
    kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki
    ynseys rakkaudeksi...”

    12

    Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän
    välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan
    usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo.
    Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja
    suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria
    kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin
    kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi,
    mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.

    Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei
    häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli
    kuitenkin yht’äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten
    jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes
    vilahdukseltakaan.

    ”Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa
    ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä
    ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja,
    raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.”

    ”Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.”

    ”En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut
    mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä
    olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka
    minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja
    auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.”

    ”Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja
    ikävöinyt sinua.”

    ”Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin
    vanha resuinen akka...”

    ”Minkä vuoksi vanha akka!”

    ”No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei
    tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä
    ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea
    hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan
    parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen
    sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen,
    sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut,
    sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan — olen Ojanniemen
    Mari.”

    ”Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin
    surullinen elämä ja elämän loppu!”

    ”Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni
    päättyisi.

    Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja
    säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo
    rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen
    tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin
    Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi
    hän sen uudelleen ja entistä ehompana.

    Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen
    ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken
    ja Liisan.

    Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän
    asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten
    hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä
    hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona
    muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen
    muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan
    ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan
    tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään,
    vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin
    joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän
    ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että
    Mari oli mennyt maalle.

    Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi
    toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria
    menneenä iäksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että
    ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus
    pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin.
    Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui
    Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän
    takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.

    ”Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä”,
    sanoi Liisa.

    Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle
    jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän
    tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle
    astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen
    kauhistava ajatus.

    Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta
    huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli
    etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas.
    Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului
    suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,

    Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:

    ”Kylläpä se nyt huutaa!”

    Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän
    nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin,
    niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.

    Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi
    mielessä.

    Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin
    kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas,
    uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle...

    Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä.

    Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla
    ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen
    henkien veisuuta...

    Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa,
    niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin
    huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän
    avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla.
    Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja
    huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai
    selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa,
    muodostivat ne uusia kummituksia.

    Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti
    aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton
    kuin lankavyyhti.

    Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty
    naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä.

    Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen
    toistensa katseista:

    Mari!

    ”Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?” kysyi Viion leski aralla
    ja säälin äänellä.

    ”Mari raukka!” huokasi Liisa. ”Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin
    oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö.
    Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen.
    Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä
    voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella.
    Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä
    hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.”

    Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi
    Liisa:

    ”Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän
    kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski
    juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi
    heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi
    hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä
    kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä
    ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja
    tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi
    olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä
    aina ivallisesti sanoen: ’kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi
    hernettä!’”

    Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:

    ”Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle
    tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli,
    ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta
    kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta
    kuninkaanpojan morsiamesta — muistathan, Elsa! — on tullut tuollainen
    seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen
    koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.”

    ”Mari raukka!” säälitteli Viion leski. ”Jokohan hän nyt on päivänsä
    päättänyt?”

    ”Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein
    peloitti.”

    Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten
    hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä
    oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka
    alussa oli niin ollut ruusupukuinen...

    Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin
    tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä
    ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä,
    uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen
    vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua
    sekään.

    He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:

    ”Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?”

    Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari
    oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että
    hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.

    ”Minä lähden käymään siellä.”

    Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka
    takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli
    Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi
    hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli
    aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi
    maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. ”Kaikki rosga
    ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle”, oli
    taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten
    luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä
    Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä
    askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi
    ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden
    hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.

    Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen
    Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään
    huomatessaan odottamattoman tulijan.

    Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli
    lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi
    hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla
    joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa
    tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.

    Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja
    eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja
    käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan.
    Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu.
    Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut
    käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin
    riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään
    nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas
    toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin
    pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet
    toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat
    hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta
    se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.

    Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään
    muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä
    oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli
    Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun
    Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta
    toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.

    ”Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne”, sanoi Vimpari iloissaan.

    ”Fröökynäkö?”

    ”Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.”

    Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe
    suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi
    kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan
    siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan
    Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui
    väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua
    Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton.

    ”Viion Elsahan se onkin!” sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään.

    ”Elsako!” hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun
    naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän
    asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut
    virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja
    toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät
    vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt.

    ”Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin
    kaunis olette”, puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja
    katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. ”Käykää johonkin istumaan, vaikka
    eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.”

    Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen
    viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut.
    Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat
    kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa
    heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja
    ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui.
    Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä
    ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi
    tuta heti pahoinvointia.

    ”Onko se vai eikö Elsa naimisissa?” kysyi Vimparin vaimo.

    ”En minä ole.”

    ”No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan
    kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?”

    ”Mitä sinä tinkaat toisen asioita!” murahti Vimpari. ”Samahan se sinulle
    on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.”

    ”Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan”, sanoi vaimo ja
    rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja
    tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa,
    selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään.

    ”Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja”, sanoi Vimpari.
    ”Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.”

    ”Oliko Elsa kuuntelemassa”, kysyi Vimparin vaimo, ”kun Aappo saarnasi,
    milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?”

    ”Toissa kesänä”, ärjäsi Vimpari. ”Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä
    se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa.
    Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se
    saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen
    sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi
    puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma,
    puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli
    että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun
    jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä
    olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla,
    niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.”

    ”Sinä lopikoit taas, isä rukka.”

    ”Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?”

    ”Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan
    eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.”

    Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa.

    Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien
    paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse
    hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät
    äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti
    puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista
    pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että
    Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran
    silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa.

    Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään.

    ”Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun
    eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta
    nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt
    siellä enää pitkiin aikoihin.”

    ”No minne se Mari on joutunut?”

    ”Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni.
    Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.”

    ”Mitä hän maalle olisi mennyt?”

    ”Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.”

    Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli
    ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli
    perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole
    pontta ei perää.

    ”Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi
    koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se
    olisi mennyt ja painunut jään alle.”

    ”Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu”, sanoi Viion leski
    ilahtuneena.

    ”Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä
    kelloja”, nauroi Liisa.

    Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli.
    Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä
    elämä.

    ”Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?” sanoi Liisa
    kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.

    ”Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua”, kertoi Elsa ja
    sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan
    eihän hänellä itsellään ole millä auttaa.

    ”Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo
    hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän
    on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä”, selitti yhä Liisa.

    ”Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi,
    muuten kuolevat siihen kynsilleen”, sanoi Elsa. ”Sinä olet sellainen
    homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle
    meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.”

    ”Mitä Vimpari tuumi?” kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan
    puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään.

    ”Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja
    aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää
    huolta.”

    ”Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!” sanoi Liisa.

    ”Miksikäs ei paranisi?” kysyi Viion leski. ”Tottapa Aappo sitten elättää
    vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.”

    ”Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin
    papiksikaan tultuaan.”

    ”Minkätähden?”

    ”No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun
    on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. — Kuule, Elsa!
    Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.”

    ”Minäkinkö?”

    ”Niin tietysti!”

    ”Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!”

    ”Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä
    selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä
    sitten sanon loppusanat.”

    Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli
    kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä
    Tuomaan tuluksetkaan.

    Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti
    Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos
    hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen
    vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka
    Mari oli häntä auttanut.

    ”Vimparille näytetään taas ihmeitä!” sanoi Liisa hyvillään Viion
    leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. ”Elsan puhe kävi
    niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa,
    Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin
    ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. — Mutta
    puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun
    saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita.
    Minusta on nyt niin hauska!”

    Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään
    kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei
    mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja
    päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin
    lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti
    ovesta sisään tultuaan.

    Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin
    erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski
    istumaan se esimies!

    ”Vai niin”, ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa
    kuullut.

    ”Joo!” alkoi Liisa ilvehtiä. ”Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että
    ’mamma sikka o saa, pappa helsa o paa’, niin esimies sanoi ruotsiksi:
    ’istukaa vassakuu!’ ja minä kiitin franskaksi: ’silvuuplää frankomtee
    suspanksee pukspee!’ ja kumarsin näin.”

    Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja
    Elsa nauroivat minkä jaksoivat. ”Sitten kun me lähdimme, niin sanoi
    esimies: ’klöm inte port’ ja minä sanoin että ’takkar och pokkar!’ ja
    esimies niiasi ja pokkasi.”

    Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia
    juttuja toinen toistaan hullumpia.

    ”Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte”,
    tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli
    sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. ”Se Mari kun jutun kertoi, niin
    sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.”

    ”Hyvä tuota olet sinäkin!” oihki Viion leski.

    ”Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, ’kun he akat
    lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla’. Sitä
    kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään
    sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!” sanoi Liisa ja alkoi kertoa
    muutamin paikoin Marin juttua.

    ”Ei tämä ole hyvän edellä”, sanoi Viion leski selvittyään vähän
    naurusta.

    ”Eipä taida ollakaan”, myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui
    ja rupesi puhelemaan oikeista asioista.

    Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli
    kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat
    makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia.

    Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä,
    jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa
    laitellessaan sitä uuteen pukineeseen.

    ”Oletteko nähneet mussaketta?” sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön
    pöydän luo toisten nähtäväksi.

    ”Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!” sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin
    ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili
    katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili
    sylissä.

    ”Mummon kultakipene!”

    ”Kummin ressukka!”

    He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä
    sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat
    Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan
    sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi
    rinnassa.

    ”Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin”, sanoi Viion leski ja lisäsi:
    ”meillä kun ei käy miehiä”.

    ”Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt”, sanoi
    Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja
    katseli itselleen istuinta. ”Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin
    sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan
    nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei
    tosi hätää tule. Kuulkaahan...” Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion
    leskeä.

    ”Tehän olette humalassa, Vimpari!” sanoi Liisa äkäisesti.

    ”No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen
    vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?” viittasi Vimpari Elsan
    poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.

    ”Omani on!” sanoi Liisa.

    ”Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa
    kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!”

    ”Kuka?” kysyi Liisa.

    ”Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan”, vällötti Vimpari
    tosissaan.

    ”Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?”

    ”Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette
    tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!”

    ”Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.”

    ”Tässä tilassa... On helppo uskoa...”

    ”Onko Aappo kihloissa?” kysäsi Elsa.

    ”On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt,
    vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.”

    ”Kuka se on sitten?”

    ”Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta
    olla, vaan h:n päältä se oli.”

    ”Kenen tyttäriä?”

    ”No Montinin...”

    ”Montinin Hulda!” sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin
    muille.

    ”Lieneekö tuo totta”, sanoi Liisa Elsalle.

    ”Totta!” tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. ”Se on totta. Aappo sen
    itse sanoi. Ja katsokaa!” Vimpari näytti viisimarkkasta. ”Tuon tuippasi
    minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta...
    Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa
    se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi
    tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori
    nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän
    rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä
    sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut,
    mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että
    herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä
    nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha
    tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui
    pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja
    sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut
    kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo
    ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin
    kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...”

    ”Missä Mari on?” kysyi Elsa.

    ”Joo... Mari on vähän reisaamassa”, sanoi Vimpari nauraen ja koettaen
    vilkuttaa silmää.

    ”Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?” sanoi Viion leski toivoen
    pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi.

    ”Joo... minä lähden!” vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa,
    josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti
    tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut
    Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja
    oikea ihminen.

    ”Elkää jättäkö leipiänne”, muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa.

    ”Minä otan palatessa.”

    ”Ettekö mene kotia suoraan?”

    ”Joo... minä menen...” ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden
    porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun.

    ”Se oli lystin loppu!” sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä
    vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä.

    Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja
    alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se
    piti palaessaan, kuului ainoana äänenä.

    Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi
    varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta
    hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen.
    Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin.

    Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää
    siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että
    äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia.

    ”Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...”

    Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen
    jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan
    olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi
    ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja.
    Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä
    hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle.
    Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi,
    niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti.
    Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin
    että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi
    ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti
    juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi
    tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan.
    Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa
    leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta
    kaatui hän kylelleen tiepuoleen.

    ”Issikka!” ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni.

    Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös
    tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta
    ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä
    kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta,

    ”Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?”

    ”Oletko sinä Hulda pelkuri?” naurahti Abe. ”Lieneekö tuolla ollut
    mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin
    aavemaiselle”, selitti nuori sulhanen.

    Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat
    kiihkeämmin.

    Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä
    pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon
    pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa.
    Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle,
    vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun
    aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään,
    kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi
    tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti
    silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa...

    ”Taas viinan uhri”, alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota
    luettiin Viiolla kolmikannassa. ”Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo Vimpari
    kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien
    varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun
    kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi
    nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta
    kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli
    varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle,
    joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää
    ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka
    poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri
    perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.”

    Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat.
    Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja
    vakuuttavasti:

    ”Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei
    Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.”

    Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui
    kasvoilla.

    13

    Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven
    lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut
    kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli
    rakastettu.

    Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa,
    ylpeytensä, henkensä, elämänsä.

    Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin
    päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka
    sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi
    toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi
    riemuhuudon hänen rinnastaan.

    ”Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!”

    Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä
    suurempi.

    Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin
    häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin
    kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin
    hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä
    luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle
    muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella
    ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut
    niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!

    Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen
    onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus
    tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut
    mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut
    menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen
    onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka
    kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.

    Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä
    pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi
    ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin
    kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä
    karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä
    ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa
    vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä
    ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen
    mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin,
    mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten
    ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä
    arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle
    lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin
    hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä
    kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä.
    Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:

    Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos
    kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee,
    sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on
    tyttären käsi herrain taskussa.

    Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten
    katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla!
    Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma
    syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole
    ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut
    käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta.
    Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi
    kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.

    ”Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi,
    että oikein säälittää”, sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan
    kierrellen kaarrellen. ”Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa
    minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin
    luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan
    kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en
    ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla,
    että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan
    niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä
    paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa
    kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen”, ja
    Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi:

    ”Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin
    puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin
    heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä,
    pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että
    minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin ’portto, joka kidutan viatonta
    lasta’. Silloin lapsi olisi ’viaton’, mutta jos sillä on edes
    lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton
    lapsi, vaan ’huoripenikka’!...”

    Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun
    heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.

    Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten
    ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä
    niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa
    sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän
    ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa,
    niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli
    toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet
    omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he
    kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen
    hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka
    ymmärsi hänen tilaansa.

    Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena
    ajatuksena:

    Jos Jori tietäisi!

    Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko
    maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja
    hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.

    Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi,
    varmuus siitä, antoi taas voimaa.

    Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään
    ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi
    olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä
    vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.

    Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut
    ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin
    kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut
    niistä tietävinäänkään.

    ”Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!”
    sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.

    ”Eikö se sitten saisi olla!” sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.

    ”Elsa kultani”, sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi
    hyväillen kuin pientä lasta. ”Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä
    sanoin.”

    Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun
    emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle,
    säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin!
    Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa
    oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.

    ”Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä
    kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana kesänä
    kotia”, toimitti Latun emäntä asiaansa.

    ”Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun
    taivaassa!” puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia
    olisi häntä koskenut.

    ”Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!” sanoi Elsa kuin voiton riemulla.

    Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä
    poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän
    oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään
    oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa,
    että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin
    Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin
    käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.

    ”Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen
    toimeentulla ilman miestä ja herraa”, sanoi Elsa nauraen.

    Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin
    kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten
    leikkiä.

    Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa
    päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka,
    istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä
    äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran
    kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat:
    ”Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.”

    Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa
    lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas
    puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen
    syntynyt.

    ”Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?” kysyi
    Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen
    hänkin äidiltään puolustusta saamaan.

    Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun
    emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja
    sanoi:

    ”Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!”

    Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. ”Tässä on Yrjö sinun isäsi”,
    sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään,
    joka oli muka laiva. ”Tässä purjehtii laiva”, selitti hän kuletellen
    kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja
    mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen
    merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: ”Nyt on laiva
    Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se
    Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee
    Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä
    Yrjön tykö!”

    Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa,
    joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään
    hyväiltyään sitä kaikin tavoin.

    Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma
    lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.

    Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut
    umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana.
    Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa
    omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia,
    josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut
    muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!

    Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.

    Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni!
    Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita
    sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!

    Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan
    samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja
    piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä
    päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta
    enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta,
    niin tahtoi hän taas kumota sen.

    Kun hän näkee Jorin — ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan
    tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo
    kuulutettu — ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo
    vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka
    kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja
    kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla
    rakastamatta heitä!

    Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen
    kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli
    hänellä äännähdys:

    ”Jori!”

    Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui
    Elsaa kainaloon lausuen iloisesti:

    ”Elsa!”

    ”Mari!”

    Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti
    vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta
    nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet
    puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen
    herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen
    kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi
    taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt
    sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui.
    Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi
    hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja
    tahtoi häntä pidättää.

    ”Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!”

    Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.

    ”No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te
    puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella”,
    sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.

    ”En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.”

    ”No kävelemme muualla”, sanoi herra hyvin myöntyvästi ja
    tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan
    ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta,
    aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei
    ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan
    kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös
    toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin
    kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin
    ja innostuksella.

    ”Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia.
    Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.”

    Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen
    saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin,
    katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.

    Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä
    niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot
    olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit
    silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin
    vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.

    Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia,
    Elsalle kohteliaalla kumarruksella:

    ”Saanko luvan tarjota?”

    ”Kiitos!”

    Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui
    toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen
    seuraansa.

    ”Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin
    hauskaa.”

    Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona
    muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht’äkkiä oudon herran kanssa?
    Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran
    puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut
    kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä
    ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.

    Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra,
    kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli
    ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt
    sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi
    painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin
    tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut
    yht’äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain
    kanssa!

    Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? — Omenia! — Mistä ne olet
    saanut? Ostanut!

    Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän
    olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran
    kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva
    tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia
    muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna
    omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai
    mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta
    se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut
    jotakin varastettua takanaan.

    Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se
    tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.

    Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!

    Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin
    vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin
    ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi
    sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa.
    Vaan hän olikin ollut piloillaan.

    Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että
    voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa,
    ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja
    hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä
    tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut
    sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli
    usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää
    silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:

    ”Lapsen tehnyt ihminen!”

    Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän
    yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka
    hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja
    oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota
    vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella
    eikä toivoa Jorin rakkautta.

    Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella,
    arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa.
    Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon
    hääiltana.

    ”Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme
    kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.”

    Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota
    säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli
    Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan
    siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa
    kaikki tietää.

    ”Morjens, Liisa!” sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä
    kohdatessaan Marin näin yht’äkkiä pitkien aikojen perästä. ”Terveisiä
    Helsingistä ja Pietarista!” sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa,
    joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.

    Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä
    siitä herrasta.

    ”Mooorsianta!” huusi Mari yht’äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko
    yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin
    ikkunaan näkyviin. ”Ylkämiestä!” huusi Mari ja taas väkijoukko mukana,
    kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.

    ”Eläköön!” alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta
    sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä
    tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin
    ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä,
    vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi
    Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen
    koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta
    puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui
    Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.

    ”No, Jorikinhan se on kihloissa!” sanoi Mari yht’äkkiä.

    ”Onko?” kysäsi Elsa kiihkeästi.

    ”Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut
    elämän ikänsä!” nauroi Mari. ”Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se
    Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen
    katalan kuin tuo Aappo raukkakin!”

    Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä
    pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.

    Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja
    ”morsianta!” ja sitten ”eläköön!”. Selvään erottivat he Marin äänen aina
    alussa ja lopussa.

    Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla
    puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun
    kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän
    pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti,
    vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten,
    kun Elsa yht’äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin.
    Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen,
    jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli
    sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen,
    että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut.
    Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.

    Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet
    itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin
    ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään,
    että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian
    mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja
    Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut ”isä
    rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä”. Sille Elsa purskahti
    nauramaan ja nauroi halustaan.

    Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden.
    Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos
    tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli
    pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku
    toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa
    voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi.
    Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä
    liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli
    omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään.
    Tuntui helpommalle hetkisen perästä.

    Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka
    olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.

    Hän nukahti sitten itkuunsa.

    14

    Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut
    enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää
    kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa
    kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen
    toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa,
    hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka
    itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta
    jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi
    Viion leski tyynesti:

    ”Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että
    oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat
    jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.”

    ”Elkää olko niin toivoton!” sanoi Liisa. ”Kuulkaahan mitä minä olen
    ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy
    häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta.
    Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on
    tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö
    usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus
    ole!”

    ”Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään
    toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä
    jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan
    minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on
    turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin
    pakahduttaa, niin minusta tuntuu.”

    ”Tekin olette sairas ja ihmekös se!” sanoi Liisa säälien. ”Mutta kyllä
    vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.”

    Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen,
    joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja
    samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä
    mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan
    itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli
    sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.

    ”Puhukaa tekin, äiti, Elsalle”, sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja
    alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. ”Teihin hän luottaa ja ottaa
    neuvostanne vaarin”, sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää
    Tuiran.

    ”Oliko se Tuiralta se kirje?”

    ”Keneltä se sitten olisi!”

    ”Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?”

    Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!

    ”On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!” nauroi äiti, kun Liisa
    luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä
    on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen
    kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee.
    Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.

    Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan
    tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja
    luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja
    katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä
    keskitaivaalla.

    Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa
    kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.

    Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta,
    joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella,
    selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa.
    Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista
    aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun
    toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran
    huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä
    kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen
    näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten
    lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta
    kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle.
    Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen,
    kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas
    västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle,
    siitä kohosi yht’äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla
    lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti
    keikutellen purstoaan.

    Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta.
    Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän
    istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja
    katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli
    kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän
    hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista,
    Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja
    itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä,
    Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat
    ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin
    toistensa ympärillä.

    Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja
    yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht’äkkiä, että jos Tuira
    sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.

    Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen.
    Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja
    seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.

    Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun
    hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli
    kaunein.

    Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston
    kirjeestä: ”Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla
    me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen
    nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä
    sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...”

    Minkälainen oli Tuiran mieliala?...

    Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä
    näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli,
    että se on tuleva ja että siinä on Tuira...

    Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin
    kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan.
    Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista
    levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se
    lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu,
    ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän
    toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän
    pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä
    hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja
    rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan
    menisi.

    Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa
    vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon
    päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä
    vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka
    sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt
    sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan
    ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei
    uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy
    väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse
    tiennytkään.

    Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei
    muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni
    kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla
    päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa
    kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja
    talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui
    tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä
    oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet
    kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi...
    enkeliksi...

    Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään
    ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui
    kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena,
    pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän
    rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä...

    Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa.
    Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän
    urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni,
    tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta,
    ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä
    hän oli kuin vähän koholla maasta — aivan kuin leväten liikkumatta
    minnekään, ajattelematta mitään...

    Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen
    sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille.
    Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:

    ”Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme,
    ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.”

    Elsa sanoi vain:

    ”Antakaa, äiti, anteeksi.”

    Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä,
    jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön
    koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan
    mieliksi: ottaa Tuiran.

    Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään
    ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan,
    joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli
    hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn
    rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja
    oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä
    Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme,
    jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira
    sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti
    häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei
    ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän
    kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli
    kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama
    kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja
    itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi
    Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta
    Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä
    nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi
    sanoiksi:

    ”Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona
    päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla
    on siihen syytä!”

    Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin,
    mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin
    äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä,
    joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.

    ”Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä”, sanoi Elsa ja heittäysi maata
    väsyneenä.

    Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet
    hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut
    nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken
    maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja
    kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea
    istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.

    ”Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa,
    vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä,
    levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa
    odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.”

    Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten
    jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla
    reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi
    lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.

    Hän luki taas Riston kirjeestä: ”Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on
    kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat
    punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.”

    Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut
    Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin
    keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen
    katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston
    tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi,
    ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli
    ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi.

    Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei
    tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän
    olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran
    syliin...

    Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että
    oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen.
    Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon
    painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä
    johtui hänelle yht’äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran
    sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja
    katsoi surullisesti häneen.

    Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin
    tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen
    alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen,
    ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt,
    vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston
    kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään
    sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin
    luulla aivan kuin säälien Joria.

    Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston
    kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui
    vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli
    Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa
    kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina
    itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa
    huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että ”Patria”
    oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä
    ”Patriassa” tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona
    olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui
    kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle
    vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja
    katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi.
    Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki
    sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata
    ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo,
    vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä.

    Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot,
    niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet
    onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli
    näitäkin.

    Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut.

    Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan
    vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: ”Sinä,
    Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.”
    Mitä hän sanoisi Jorille? — Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse
    onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei
    häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia.

    Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja
    kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä.

    ”Eikö Tuira ole tullutkaan?”

    ”Ei ole vielä näkynyt”, vastasi äiti.

    Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään
    huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian
    innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa
    luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.

    Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut ”Patriassa” tullut, oli kuullut
    muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi
    katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli
    molemmilla vastauksena.

    Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.

    Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä,
    jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana
    mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä
    milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut
    keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui
    uhkamielisiä ajatuksia.

    Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään,
    eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle
    rakkauttaan.

    Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut
    välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka
    oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja
    selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin
    Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä
    päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan.
    Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin
    tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:

    ”Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!”

    Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.

    ”Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.”

    ”Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten”, sanoi Elsa.

    ”Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä
    juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään”, sanoi Liisa.

    Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt
    muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan
    kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet
    nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti
    niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut
    itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen
    näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo
    hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin
    elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen
    Tuiran viipymistä.

    Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt
    häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä
    sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia
    tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli
    kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän
    puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä
    käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen
    kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee
    käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut.

    Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei
    mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän
    päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä
    enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla
    pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne
    menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras
    niinkuin ennenkin.

    Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi
    rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas
    tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita
    aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän
    ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat,
    ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.

    Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun
    maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä
    rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän
    kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin
    tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti
    päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon
    osoitustaulun, ”rosgan ja saasdan” merkin. Näitä hän viime kerralla ei
    ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.

    Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!...

    Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset
    pysähdyksissä. Yht’äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti
    kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa
    vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä
    paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa
    karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu.

    Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi.

    ”Oliko se Kristiina?” kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen:
    ”Kristiina se oli.”

    Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti
    Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan
    hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra?

    Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin
    puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi
    sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia
    aivan kuin takaa ajettuna.

    Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven
    aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin,
    josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen
    enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on
    käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka
    näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata,
    paljastui niin arvaamatta.

    ”Ketä täällä on käynyt?”

    ”Montinin Jori herra”, vastasi äiti jonkun hetken mietittyään.

    Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi
    silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui
    samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus.

    ”Mitä hän täällä kävi?” kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti.

    ”Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa
    pyytämään”, selitti Liisa.

    ”Oliko täällä juomaa?” tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.

    ”Olihan sitä vettä.”

    ”Oliko se edes raitista?” huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten:
    ”Sanoiko Jori mitään?”

    ”Ei sanonut”, vastasi Liisa. ”Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä
    ajattelin sanoa...”

    Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan
    ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta
    noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.

    Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut
    elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin
    jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa,
    jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.

    Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan
    häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti
    kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan
    Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta
    ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut
    poskelle, vaan kumpi se oli?

    Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon
    aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä,
    nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli
    varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä,
    viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.

    Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona
    lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää
    silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht’äkkiä
    ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä.
    Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori
    on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.

    ”Luulit kai paremmaksikin!” sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli
    hämillään. ”Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors,
    siltä joka peräpenkillä istuu”, ilvehti Mari koettaakseen peittää sen
    alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa
    tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään
    ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena:

    ”Aiotko sinä kuolla!”

    ”Eei”, vastasi Elsa naurahtaen.

    ”No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään”, sanoi hän
    taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. ”Kuule, Elsa, onko minulle
    täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.”

    Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei
    heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä
    välinpitämätön.

    ”Sinullehan tämä on”, sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua.

    ”Sinulle se oikeastaan on”, vastasi Elsa.

    ”Sepä somaa”, naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. ”Risto! Ja
    virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle
    taipaleelle lähtiessä”, sanoi Mari. ”Onko tämä hyvin surullista?” kysyi
    hän vielä, ennenkuin alkoi lukea.

    ”Ei se surullista ole.”

    Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen
    pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi.

    ”En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka
    erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka
    jotakin!”

    ”Etkö aio vastata sitten?”

    ”Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas,
    tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä
    vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan
    tullessa vastaan sattuu! Eei — Risto on liian hyvä mies. — Mutta
    kuule! Missä Tuira?”

    ”En tiedä suuntiakaan.”

    ”Milloin hän kävi täällä?”

    ”Ei hän ole käynyt.”

    ”On hukkunut varmaankin!”

    ”Ei ainakaan, jollei viime päivinä.”

    ”No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?”

    ”Tosiaankin!”

    ”Eei. — Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.”

    ”Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on”, sanoi Elsa
    välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: ”Jori on käynyt täällä.”

    ”Häihinsä kutsumassa?” kysyä tokasi Mari heti.

    ”Ei...”

    ”Minä luulin”, sanoi Mari, ”että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo
    minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse
    kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!”

    Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä:

    ”Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria
    ensi kerta.”

    Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan.

    ”Etkö sinä sitä usko”, sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen
    laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan.

    Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista.

    Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi
    kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe.
    Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari
    silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti!

    Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria
    kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet.
    Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku
    erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka
    hetki.

    Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui
    tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea
    aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun
    muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun
    veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi
    värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan
    ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen
    Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän
    itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin
    koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä.
    Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle
    paikalle mennä!

    Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin
    sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee
    istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän
    ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi
    katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo!

    Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina
    kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki
    hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli
    pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana
    huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan
    hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä
    herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa
    edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja
    viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se
    sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: ”rakkaat
    sanankuulijani!”

    Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan
    mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää
    ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman
    asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan.

    ”Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta
    kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu
    päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija
    Georg Gustaf Montin Sofia Eufrosyne Himmelros ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma
    .”

    Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja
    keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei
    ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa.
    Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi
    samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella.

    Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään
    ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa.

    Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää.
    Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi
    kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa
    itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä
    silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin
    tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä
    kunnioitti häntä kuin sankaritarta.

    Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki
    kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta
    jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään
    tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen
    puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja
    pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui
    tahtomattaan, tietämättään.

    Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se
    kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui
    juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että
    suurin ponnistuksin sai askeleen.

    Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa
    seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen
    onnellisena.

    Eläköön! huusi suuri väkijoukko.

    Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien
    Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun
    morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan
    Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on
    ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta
    ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän
    nauroi itsekseen.

    Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei
    ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön
    vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa.

    Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi.
    Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle
    sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon
    eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa,
    muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää
    kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää
    vasten.

    Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen
    ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen
    pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas
    häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä
    olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka
    hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen
    keijukaiset.

    Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen
    nimeään.

    ”Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...”

    ”Olisihan ollut aika jo tullakin.”

    Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään,
    Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan
    nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä
    ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen
    vierähtävän kyyneleen.

    Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon,
    joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle.

    ”Missä Yrjö?”

    Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen
    päänsä ojennetulle käsivarrelle.

    ”Nouse, äiti kulta!”

    ”Äiti kultasi on pian multa...” Hän katsoi poikaansa hymyilevällä
    katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi
    hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa
    Yrjön pois.

    ”Missä Mari?”

    Mari nousi näkyviin.

    ”Liisa?”

    ”Meni hakemaan pappia.”

    ”Rovastia?”

    ”Niin.”

    ”Ei tarvitsekaan...” Hän nukahti taas siihen.

    ”Joko Elsa on kuollut?” kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja
    katsottuaan Elsaa, joka nukkui.

    ”Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole”, vastasi Latun emäntä.

    ”Ajatelkaa mikä harmi!” sanoi Liisa. ”Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut
    hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä
    olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.”

    He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi
    kiireimmän kautta ulos.

    Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä
    puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen
    nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja
    armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla
    valmis.

    Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi
    kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja
    ääneen kysyen:

    ”Mikä tuo on?”

    Pastori naurahti.

    ”Yrjö raukka!” sanoi Liisa. ”Poika raukka jää aivan orvoksi,
    äidittömäksikin.”

    ”Kyllä Jumala hänestä huolen pitää”, ehätti pastori sanomaan, kaivaen
    taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi
    avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. ”Jumala on lasten
    niinkuin kaikkein meidän turvamme”, vakuutti vielä pastori saatuaan
    paperossinsa palamaan.

    ”Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut”, sanoi
    Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan.

    ”Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...”

    Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen.

    ”Menkää pois!”

    ”Se on pastori”, sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi
    kiivas viha.

    ”Viettelijä!”

    Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut
    kuulleet kuin Latun emäntä.

    ”Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut
    menemme pois, että saatte tehdä sovinnon”, sanoi Latun emäntä.

    ”Ei meillä ole eikä ole ollutkaan”, ehätti pastori sanomaan.

    ”Elkää menkö!” karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen
    katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa:

    ”Hän suutelee minua, auttakaa!”

    ”Houraa”, naurahti pastori.

    ”Liisa!” kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. ”Ota kiinni
    Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se
    pudottaa suuren kiven minun päälleni.”

    ”Houraa”, sanoi taas pastori yksitoikkoisesti.

    ”Houriossa on raukkani taas”, sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän
    huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain
    häiritsevän sairaan rauhaa.

    ”Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta
    jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa
    minua käskemään”, ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä
    viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille:

    ”Jääkää Herran armoon ja turviin.”

    Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai
    kuollutko oli.

    Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui
    kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken
    sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin
    vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä
    henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja
    hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.

    ”Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...”

    Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän
    silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten
    alas ja henki pusertautui pois korinalla.

    Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus,
    lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:

    ”Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me
    kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään
    häiritse...”

    Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa,
    mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi
    liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi
    seisonut!

    ”Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!” sanoi Liisa
    hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua
    Tuiran tuijottaminen. ”Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei
    muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien
    onni tänäkin päivänä.”

    Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin
    peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei
    kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon
    puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo
    pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä
    ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että
    ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen
    vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet
    Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei
    saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta
    olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui
    pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.

    Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka
    hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle
    jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on
    joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.

    ”Tännekö jäitte asumaankin?” sanoi Latun emäntä.

    Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken
    aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan.

    ”Tuira!” lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä
    Tuiraa.

    Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta
    ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun
    emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin.

    Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella
    lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut
    irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken
    tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi
    katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili
    katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja
    katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi
    vähitellen selville.

    Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta.
    Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä
    valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja
    hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta.

    Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä,
    kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata
    valonsädettä näkynyt.

    15

    Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen
    kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa
    oli nyt kutakuinkin turvattu.

    Mutta Yrjö raukka?

    Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin
    tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa.
    Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat
    lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä,
    Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa.
    Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että
    omakin toimeentulo oli laihaa.

    Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän
    lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei
    raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.

    Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu
    ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun
    oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei
    ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.

    ”Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen Mari
    ! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään
    kelpasi sitten vieläkin herrain seura.”

    ”On köyhäin huutokaupassa ottajia!” neuvottiin lopuksi.

    ”Vaan sääli olisi sinne panna.”

    ”Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä.
    Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi
    sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!”

    Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa
    jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.

    ”Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se
    on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!” itki Liisa hommautuessaan
    Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin
    kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.

    Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että
    mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei
    vastannut hänen kysymyksiinsä.

    Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä
    uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän
    vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.

    ”Missä hinnassa tuntuvat olevan?” — ”Kohtuhinnoissa.” — ”Ei lähde
    isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona
    aikana.” — ”Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.” — ”No kun
    ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää
    kirkonviinarahoiksikaan.” Tällaista keskustelua kuului kartanolla.

    ”Joko muori on myyty?” kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä
    talutteli rekeensä.

    ”Myyty on”, vastasi isäntä.

    ”Paljonko tuommoinen maksaa?”

    ”Ei kuin sata.”

    ”Onko se sokea?”

    ”Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa
    vähän kuumottaa.”

    ”Ei tuo kovin vanhalta näytä.”

    ”Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.”

    ”Nikkilän emäntähän se on?” sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen
    muoria.

    ”Nikkilöitähän se on muori sukujaan”, vastasi isäntä ja alkoi laitella
    rekeään.

    ”Hyvää päivää!” sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei
    näyttänyt olevan tietävinäänkään.

    ”Se on vähäkuuloinen”, selitteli isäntä ja huusi holhotilleen.

    ”Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.”

    ”Hyvää päivää!” huusi Liisa.

    ”Päivää, päivää! Kuka se on?”

    ”Ettekö tunne?”

    ”En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö”, selitti muori naurusuin,
    ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. ”Kuka se on?” kysyi hän
    uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä
    tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn.

    ”No istukaapa muori rekeen!” toimitti isäntä.

    Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun
    pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli.

    ”Latun Liisa.”

    ”Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät
    sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?”

    Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat
    kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa.

    ”No lähdemme ajamaan”, sanoi isäntä.

    ”Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän
    kahden vanhan tavata toisianne.”

    ”Mitä?”

    ”Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi”, ehätti isäntä sanomaan, niin
    ettei muori kuullut. ”Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua
    kotia.”

    ”Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on
    nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?”

    ”Elää.”

    ”No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?”

    ”Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?”

    Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.

    Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen
    suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.

    ”Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?” ärjäsi
    mies ja katseli ympärilleen.

    ”Vieläpäs Jaakkokin elää”, sanoi joku lähellä olija ja tervehti: ”Hyvää
    päivää!”

    ”En ole vielä sitä nähnyt”, vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi
    käydä kolkkasemaan rappusia ylös.

    Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies,
    pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä.
    Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat
    penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja
    paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja
    siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin
    huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille.
    Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi
    seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin
    viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia
    huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset
    odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä
    ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat
    vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin
    muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita —
    olihan sitä heilläkin yhtä ja toista.

    ”Paljoko maksetaan sinusta?”

    ”Ei kuin viisikymmentä.”

    ”Pitääkö työtä tehdä?”

    ”Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin
    halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu
    työtönnä.”

    ”Eihän se oikein kulu.”

    ”Onko muita siinä talossa?”

    ”On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.”

    ”Onko pahastikin hullu?”

    ”Aikatavasta höpsii runsaastikin.”

    ”Ei ole raivo?”

    ”Ei ole vielä ollut.”

    ”Miehenpuoliko se on?”

    ”Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.”

    ”Senkö kommersrootin?”

    ”Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.”

    ”Pävää, pävää!” toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan
    oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan.

    Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen.

    ”Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?”

    Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään
    verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten
    kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa.

    ”Vua tu Vill se elää ’u herla!” tolitti Aatami nauraen makeasti
    katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli
    tullut ja tervehtinyt tuttaviaan.

    ”Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?”

    Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli.

    ”Sinä karkasit?” muisteli joku.

    ”En minä karannut, lähdin vain muuten pois”, selitti Ville ja iskien
    silmää lisäsi: ”Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.”

    ”Niinpä vainkin”, vakuuttivat miehet.

    ”Se on herrassukua tämä Ville”, selitti Änkkä-Aatami.

    ”Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin
    pitää osata vähän pelata”, arveli Ville ja iski silmää.

    ”Paljonko tämmöisestä tarjotaan?” kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven
    auki ja astua kolutti perälle. ”Pois edestä ja tie auki armopöydän
    eteen.”

    Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota
    Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen.

    ”Hyvää päivää, Jaakko!” lausui esimies.

    ”Pidä, kun olet saanut!” vastasi Jaakko kolealla äänellään. ”Pitääkö
    nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?”

    ”Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?” kysyi esimies.

    ”Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko
    tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat”, myrisi Jaakko. ”Se tulisi
    huokeammaksi elättäjälle ja elätille.”

    ”Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen”, sanoi
    Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset
    kiittivät, kun pääsivät.

    Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään.

    Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti
    jälkeensä ”armon temppelin” oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt
    emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat
    taas liikkua.

    Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä.
    Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja,
    että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea
    kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään.
    Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada
    silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan
    koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin
    vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan
    katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi
    leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla
    kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein
    helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin.

    Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan.

    ”Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää
    tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.”

    ”Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen markan
    edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin
    seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.”

    ”Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.”

    ”Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja
    pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät
    voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.”

    ”Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.”

    ”Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen!
    Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään
    päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!”

    ”Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne
    ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään
    taivaankäpyä suuhun panna.”

    Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö
    syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi
    hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen.
    Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli
    monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö
    huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon
    tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan.

    Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle,
    missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa
    päästä esiin pikemmin.

    Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi
    Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa.

    Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla
    palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana.
    Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt
    tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin
    pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan.

    Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja
    pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla
    kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan
    pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto,
    missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään.
    Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei
    kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat.

    ”Minkälainen olo sinulla on?” kysyi Liisa Teutorilta.

    ”Meneehän tuo, kun ei ajattele”, vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan
    tavalla.

    ”Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?”

    ”Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.”

    Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän
    työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku
    hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen
    hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen
    vuoteelle kaikinpuolin.

    ”En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa.
    Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.”

    ”Ette pidä puhtaana”, sanoi esimies.

    ”Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo
    onneton lie.”

    Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä,
    merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän
    luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin
    uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan
    että oikein.

    Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen:

    ”Fröken Lundgrén.”

    Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi:

    ”Isänsä näköinen!”

    ”Otatteko vielä samasta?” kysyi esimies.

    ”No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi
    tulla tytöllekin!”

    Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli
    jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi
    korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on
    pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään.

    ”Jaa, jaa”, sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. ”Onko
    Maria Vimpari täällä?” kysyi esimies holhojalta.

    ”Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä
    ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään”, sanoi mies.

    Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu,
    minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia
    ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa.

    Liisa sai nyt Yrjön tuolille.

    ”Jassoo!” sanoi esimies. ”Kenen se olikaan tämä poika?”

    ”Elsa Viion.”

    Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti
    istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää
    jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä.

    ”Siinäpä on kaunis poika!” arveli joku väkijoukosta.

    ”Taitaa olla herrasrotua”, arveli toinen.

    ”Oikein kauniissa puvussakin!”

    ”Paljollako otetaan tämä poika?” kysyi esimies.

    ”Seitsemänkymmentä viisi markkaa”, huudettiin.

    ”Seitsemänkymmentä.”

    ”Kuusikymmentä yhdeksän.”

    ”Viisikymmentä.”

    Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.

    Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa,
    jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt
    hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja
    kädet ojeissa.

    ”Tule tyliin, tule tyliin...” Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan.
    Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan,
    joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.

    ”Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!” huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa
    kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.

    ”Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia”, valitteli Liisa itkien ja
    puristi poikaa rintoihinsa.

    Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset
    lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.

    ”Viekää ulos se lapsi!” toimitti esimies.

    ”Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani”, lohdutteli Liisa, vaan hän
    itki itsekin.

    ”Kotiin, kotiin, kotiin...”

    Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen
    miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa
    olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.

    ”Onko teillä hevosta?” kysyi Liisa mieheltä.

    ”On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin
    pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.”

    Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla
    silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi
    mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä
    pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa,
    peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen.
    Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan
    loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani
    vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan
    vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.

    Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:

    ”Äiti, äiti, äiti...”

    Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että
    sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja
    piirimiehet hypähtivät istuallaan.

    ”Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!” kuului voimakas
    ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren
    naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.

    Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona
    itkemässä lapset sylissään.

    16

    Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä.
    Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin
    kädessä.

    Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan
    sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus.
    Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului
    etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi
    kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin
    skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja
    yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.

    Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja
    silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien
    toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi
    hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja
    varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön.
    Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja
    katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa
    hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.

    Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta
    herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa
    tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja
    kysäsi varmuudeksi.

    ”Missä äitisi on?” kysyi hän sitten.

    ”Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena talvena kävin pyytelemässä
    köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja
    esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään
    sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut”, selitti poika itkien. Vaan
    jatkoi sitten: ”Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana
    huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän
    huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.”

    ”Missä veljesi ja sisaresi ovat?”

    ”En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois
    auksuunista.”

    ”Aappo, pastori, hänhän on täällä?”

    ”On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin
    sijalle johonkin.”

    ”Entä Kristiina?”

    ”Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle
    aikaa.”

    Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon
    kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin
    armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei
    toinen toisestaan tiennyt.

    Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva
    Vimparin kuolemasta.

    Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä
    Sinulle kelpaa?

    Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja
    levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi
    vuoteelleen ensi tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.

    Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan
    kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni
    valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi
    se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli
    pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä.
    Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista,
    joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut
    kuin ihana satu.

    Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja
    sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa
    kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen
    takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö
    oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla
    rannalla.

    ”Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni
    kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...”

    Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan,
    joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan
    Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja
    Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt
    varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että
    tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla
    kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan
    muutkaan selville siitä päässeet?

    ”Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät
    ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna
    heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme
    muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka
    hongankeloksi muuttuu...”

    Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin
    jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen
    hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä
    eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli
    ollut ”muuan asia”, josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän
    riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia.

    ”Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää
    kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!”

    ”No minkä vuoksi?”

    ”Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.”

    ”Sano se sitten.”

    ”Saatanhan minä sen sanoa”, lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja
    oli tosissaan. ”Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta
    päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te
    saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian
    nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis
    tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi — rakastaa! — Vaan
    menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.”

    Liisa työnsi hänet menemään nauraen.

    Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja
    hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: —
    saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun
    koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä
    esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän
    naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan
    puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman
    Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi.
    Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat
    vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä.
    Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa.

    Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi
    käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän
    kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja
    kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä
    rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen
    tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti.

    Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies
    jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa
    tietämättään kuiskasi hän:

    ”Voi armollinen Jumala!”

    Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi
    Viion leskelle.

    ”Mari!” huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi:

    ”Minne sinä lapseni nyt?”

    Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi.

    ”Mari rakas...” muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään
    viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle.
    Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana
    katsellessa heitä.

    ”Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni”, sanoi Viion leski
    nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja
    lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä.

    Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka
    oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla.

    Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä.
    Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli
    ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala.
    Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari
    murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä
    lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään,
    itsellään mitään vaatimuksia...

    Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna
    ristiin.

    Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos.
    Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin
    sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli
    että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien
    tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on
    tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä
    täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen,
    vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma.

    Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki
    huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja
    herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin
    paistoi kirkkaammin.

    Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli
    puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja
    röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot
    tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan
    kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine
    leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen —
    hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut...

    Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli
    tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa.
    Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan,
    liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä
    hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui.

    Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja
    häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden
    katseella.

    He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti
    köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli
    jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat
    pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin,
    joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu.

    Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan
    huutaen:

    ”Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!”

    Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi
    valkoisiin. Kööri aloitti virren:

    ”Sun haltuus, rakas isäni”...

    Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin
    vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja
    nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen
    liikkeelle...

    ”Hyvä pappi se olikin”, sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen
    sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin.
    Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla
    kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä.
    Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi
    pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin
    runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian — ehkä kuninkaanpojan morsian!

    Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille
    hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla:

    ”Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...”

    Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän
    palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista
    emännälle.

    ”Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta”,
    sanoi Liisa Viion lesken tullessa.

    ”Meni siellä Marikin”, lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan
    kysellessä kertoi kohtauksestaan.

    ”No sattuukin ne asiat vastakkain”, sanoi Liisa.

    ”Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla
    evästettynä matkustavat samassa junassa — eri teitä! On se tämä
    maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä
    maailmaa katselee”, sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti
    kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita.

    Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen
    ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä
    ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä.

    ”Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta
    maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi
    surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken
    todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi,
    että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken
    on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat,
    tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä
    Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta,
    joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo
    syntyessä otsassaan.”

    Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa.
    Tuntui katkeralle ja toivottomalle.

    ”Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän
    ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...”

    Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle.
    Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu
    mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli
    menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön
    niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä.

    Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat
    hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan
    sitten rupesi itkemään.

    ”Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni”, sanoi
    Viion leski. ”Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja
    toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on
    tällaista.”

    ”Niin, Viioska rakas”, sanoi Latun emäntä, ”niin se on meidän elämämme.
    Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.”

    Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista
    päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen
    kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä
    jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan
    talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja
    silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten
    Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista.

    Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja
    noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan:

    ”Vimparin Kristiina!”

    Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa
    purskahti nauramaan.

    ”Ja sinä naurat?” sanoi äitinsä.

    ”No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!” sanoi Liisa.
    ”Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!”

    ”Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?” sanoi Viion leski.

    ”Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan
    rangaistus Aapolle.”

    ”Anna sinä olla Aapon alallansa!” sanoi Viion leski. ”Hän vastatkoon
    Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä
    kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi
    on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista
    saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän
    raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut,
    että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten
    kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut
    langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.”

    ”No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina
    raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä”, sanoi Liisa. ”Mutta
    sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa,
    joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan.
    Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan
    jonkun kolauksen.”

    ”Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset
    rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka
    pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme”, sanoi
    Viion leski.

    Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat
    vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen
    yht’äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö.

    Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja
    sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi!

    ”Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät”, lausui
    Latun emäntä. ”Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen
    lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme
    sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?”

    He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta
    Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja
    Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä.

    ”Tässä se on se nuori mies!” sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki
    Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään.

    ”Yrjö!” lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään.