3.

— Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun
yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun
kahvilahuoneeseen.

Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille,
sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät
avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat,
tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.

— Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.

— Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti,
vastasi Arnold.

— Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon
mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.

— Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta
kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen
huolettomalta.

Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua
haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen
huoneen.

— Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden,
etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai
etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet — hän on kaunis
tyttö.

Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän
oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät
olleet vastenmieliset.

— Neiti Irma, jos saan luvan esittää.

Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi
— hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin
totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.

Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan,
tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.

— Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.

Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean
tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja
niin juotiin ”pulskan parin” kunniaksi.

Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli
lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla
tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen
soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.

Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:

— Niinkö?

Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.

Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset
heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen — —.

Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse
hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.

                                                  ⸻

— Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen
hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.

Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää
oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti
selvinnyt.

Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot
olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen
suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä
päästi raa’an kirosanan.

— Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa
lyöden.

Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla
varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten
lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.

Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.

— Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.

Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.

— Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni
ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.

Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.

Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa
postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi
unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan
näköinen.

— Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä
osottaen.

Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän
vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina.
Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa
sydäntään.

— Ester parka!

Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä
aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei,
ei se ollut mahdollista — — eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos
Ester muutoin olisi saanut tietää... Hän avasi kirjeen, selaili sitä
sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen
luki kokonaisuudessaan.

”Rakas oma kulta Vernerini!

Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen
istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.

En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät...”

Arnold keskeytti: ”tiikerin silmät”, hän itsekseen toisti — ja hänen
rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän
luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.

Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. — Ei.
Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli
päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi
sopivan keinon... Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla
kantapäillä...

Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi
riehua.

— Sinäkin! hän huudahti.

Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.

— Kuole! Kuole muisto, sanon minä.

Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan
sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.

Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän
kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.

— Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.

Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut
vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.

— Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta,
kun polttaisi koko talon...

Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin
äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille — ja Arnold lähetti hellän
lentosuutelon äitinsä kuvalle.

— Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.

Hän jatkoi jälleen kävelyään.

Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha
tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua.
Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli
saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota
turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua
puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.

Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa
sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia
enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein
tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari... Ja sitten
alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.

Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.