8 LUKU.
Seuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä
juhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan,
käyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja
pullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett’ei hän kuluneena
yönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan
vitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen
arveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.
Täsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan.
Ehdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa.
Kaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää
pihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa
istui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia
hovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä
korkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa
vähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos
portaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut
vähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä
kaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti.
Harvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta
elämää kuin Kristiina kuningattaren.
Kapteeni Stålsköld’iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja
rähinä omituisen, milt’ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa
olivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi
hengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua
aina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö
Herman Fleming häntä vastaan.
”Hyvää huomenta, kapteeni! — tervehti Fleming — Kun äsken kävin
kuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan
pitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä
minkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte
saada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua,
sillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa
mieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan.”
Kapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta
käytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: ”Vielä sananen, kapteeni! Minä
luulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on
joku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt
uskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä
ja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne.”
”Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen Majesteettinsa
neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en
tiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni” — vastasi
kapteeni Stålsköld.
”Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett’en suonut Hänen
Majesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta
niin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse
tilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä
ihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille,
ett’ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu
pitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista
kourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa.”
Ylimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka
odottivat kutsumusta kuningattaren luo.
Pitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut
kamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa
lausuen: ”Te kai olette kapteeni Stålsköld?” —
”Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; — minä olen kapteeni Stålsköld.”
”Hyvä — lisäsi kamariherra — Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa
tahtoo puhutella teitä.”
Vastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä,
seuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan
seisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan,
joka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän
keskusteli par’aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän
toisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström’in kanssa,
jolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.
Paroni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen
ikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime
mainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä
kuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän
hillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta
hehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa
kuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta
Fleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää
epäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava
neuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä
kapinoitsijain liittolaiseksi. Kuningattaren viittauksesta lähti nyt
kapteenin opaskin huoneesta pois.
Kristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli
hänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta
koskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa
oli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.
Me emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan
alkoi päivätyönsä kohta jälkeen aamulla sekä että hän
välttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen
asiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien
kuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi,
jälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski
hallitustoimia.
Nurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen
alta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan
kalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä
syntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni
Gyllenström’in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen
sydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja
tuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti.
Ainoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa
ja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä
kahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja
mielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen
tunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä
melkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen
synkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia
puhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt
varalla häntä varten.
”Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä
on syynä teidän mielenliikutukseenne?” — kysyi hän.
”Teidän Majesteettinne!” — vastasi kapteeni — ”Minä olen kuullut, että
käytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne
aivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen
joutunut Teidän Majesteettinne vihoihin.”
”Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, — mutta
ehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava
mieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys
teissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi
luonnoksi?”
”Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin
jossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin
silloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut
minun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä
kylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä
alamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän
kohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne
tunnettuun mielen ylevyyteen.”
Kokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä
onnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan
menestyksettä vedonnut.
”Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella —
sanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. — Mutta kuitenkaan ei näytä
aivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka
valhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut
tieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin
muut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa
olitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan
liikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa.”
Katsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi
kuningatar puhettansa:
”Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä
tiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen
asuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille
seuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat
päättyneet.”
Kapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet
tulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen
silmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän:
”Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän Majesteettinne
on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on
käyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni — johon oli syynä muuan,
kokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy
pitääni salassa — sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän Majesteettinne
mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan. Että ne
todellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä
vailla, sen toivon Teidän Majesteettinne Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan.
Minä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty
tähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki
sille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat
olleet minulle tuntemattomia. Teidän valtakunnalle
kunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän
rauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä
Tukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole
minulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka
kaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit.
Tuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen
aikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski
minua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi
ollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa
olen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella
päällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. — Joku häijy ihminen on
käyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja
saattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne
suvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin
hänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa. Mutta jos hän ei sitä
tahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen,
joka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi
esimerkiksi.”
Kristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski
jotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän
piti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld’in tekemä uhkaus tuntematonta
vihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli
täydellisesti vakuutettu siitä, ett’ei tuo kapteenin puolelta ollut
tyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin
oli mies toteuttamaan uhkauksensa. Myös oli kapteenin käytös niin suora
ja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä,
että niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti
ymmärsi, ett’ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu
tehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.
”Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld — lausui kuningatar
— ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen
anteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette
käyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei
enää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast’edes varovainen!”
Kapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi
kunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa
näin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden
sekä oikeuden ja kohtuuden.
”Mutta tullakseni toiseen asiaan,” sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä
ottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; — ”tilojenne
lahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut
niiden alle”. Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä
vastaanottamaan.
”Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä
palkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä
tulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen
on onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin
vihollisia vastaan.”
Kapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon
kuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.
”Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan
ritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen
vastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille
vapaasukuisena tulevat”.
”Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta”, vastasi kapteeni,
”ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus
alamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että
tämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta
pilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla”.
”Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni
Stålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan
hukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte
miekkanne joka pikku-asiasta”. — Kuningatar lausui tämän leikillisellä
äänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu
sitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka
puolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli
ilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten
todistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta.
Seurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin
olikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt’ei
unohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat
yleisesti käytäntöön.
”Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta
toisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi
hillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden,” väitti kapteeni ja asettui
odottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto
oli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat
pöydällä, lausuen: ”Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa. Neuvosto
on vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän
ehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te
palvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien
naapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska
miehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista
palkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle
hyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista
rahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen”.
Kapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu
sininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa
niin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma
hänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin
kuin tämä surusanoma.
Kuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen
sanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt’ei sääli hänen
teeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut
pahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: ”Mutta Teidän
Majesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin.
Lukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana
urhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa
yhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa
sotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa
saattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää
tuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä
tunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi.”
”Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme
pelkureiksi?” väitti kuningatar.
”Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto
urhoudesta tulee kuitenkin ’siniselle’.” —
”Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he
tyytyväiset teidän palkinnon antoonne?”
”Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he
pää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä
erin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman
etevimmäksi rykmentiksi!” vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla
innolla.
”Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta
arvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?”
”Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja
Europan täytyy vavista, kun he liikahtavat.”
Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.
”Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld”, sanoi
hän, ”sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä
niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette
tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan
ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin
lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia”.
”Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta,
mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa
minut”, vakuutti kapteeni innokkaasti.
”Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen
kuin suinkin,” lausui Kristiina leikillisesti, ”ja minä aion pitää
teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös
olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä
on valtuuskirjanne.” Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään,
ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa
sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut
kysymykseen, ett’ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi,
käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.
Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:
”Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen
olisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan
Teidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta.”
Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään
päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli
huomaavansa, ett’ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.
Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka
koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti
hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli
ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja
valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan
sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka
rauhaa oli vannonut puolustavansa.
”Kuinka tyydytte kohtaloonne?” kysyi kuningatar keskeyttäen
molemminpuolisen vaiti-olon.
”Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut
odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni
päämäärän”.
”Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi
tahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne.”
Silloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi
päästä kuningattaren puheille.
”Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle”, sanoi kuningatar ja sanottuaan
kapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan
häntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.
Heti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella
komeudella ja käytöksellä.