Kymmenes luku.

OUTOJA UUTISIA.

Yht’äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä,
toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja
pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon
valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että
päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.

Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna
eräs heitä koskeva tapaus.

Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin
vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki
sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa
lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht’äkkiä tulla
pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen
kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat,
sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos.
Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki
ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa.
Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa,
paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot
olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.

Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa,
mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.

Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se
ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä
tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan
tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli
tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle
päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.

Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus.
Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht’äkkiä
töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka
säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.

”Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee”, sanoo joku
miehistä.

Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia,
rahoja, hopeita ja muuta semmoista.

Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä
kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä
semmoisista asioista.

”En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään”,
sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.

”No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka
omatunto”, sanoivat he akalle.

Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä
lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt
olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle
viisitoista ruplaa rahaa.

”Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon
rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?”
sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.

”Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet,
jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat”, sanoi mies, ja sitten he
päästivät hänet menemään.

Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa
viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti,
mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet
nuot mainiot Vintturin veljekset.

Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta
meidänkin pitäjään kanssa.

Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä
ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat
toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla
vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat,
joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta.
Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin
kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli
semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada;
mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.

Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen
hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona
syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin
ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden
ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla
kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät
kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä
ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä
kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: ”On viety
tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!”

Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään
varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä
halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti
sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin
erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen
teljoon oli kirjoitettu: ”Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me
palatessamme maksamme. — Vintturit.”

Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.

Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta.
Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he
tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja
mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla
aseilla sekä suurella — suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka
hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku
lapset. — Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin
hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä
muutoin kiinni saataisi.

Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit
vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki
olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän
nukkui heti ja kuorsasi kovasti.

Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän
nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti
huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin
kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan
kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että
kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle
ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi
ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan
oikean avaimen.

Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan
akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille
jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko
aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat
kiinni.

Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut
aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes
laukaistakaan.

Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan
rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat
panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin
kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.

Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä
rohkaistuneena kaksi muuta.

”Täälläkös te sen vietävät nyt olette?” ärjäsi edellinen ja niin he
töytäsivät kohti.

Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia
kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa
ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja
ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti
nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa
töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista
vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa
hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään
alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista,
että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä
jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja
rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo
kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa
niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin
heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä
heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen
pälkähästä, kuten monasti ennenkin.

Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja
aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä
tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden
muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon
muuta varastettua tavaraa.

Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he
pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein
oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki
saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia markkoja
takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja
eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana
apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka
oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua
vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi
sormin selittää hänelle kaikki asiat.

Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin
muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka
Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin
pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää
maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti
vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki
hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää
miestä sisään.

”Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä
ihmisten huoneeseen?” sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita
kiinteästi silmiin.

”Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena
rahasi taikka henkesi”, ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan
melkein paljasta rintaa kohden.

Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa
tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi;
mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois
silmiltänsä. ”Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että
aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?” sanoi Maija toinnuttuaan ja
katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.

”Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee
se pian, sillä aika on tärkki”, sanoi joku rosvoista.

Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän
koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten,
niinkuin mykkien on tapa.

”Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää
kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme”, sanoi kolhittu
rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun
pohjalla.

”Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla
varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä
pian saan asettumaan”, sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja
viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa
silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti.
Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.

”Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! — —
Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi”, sanoi yksi heistä ja
häristeli taas aseellaan Maijaa.

”Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla”, sanoi Maija
kylmäkiskoisesti.

”Mutta jos sinä valehtelet”, sanoi yksi rosvo.

”Minä en valehtele”, vakuutti Maija.

”Missä paikassa ne siellä ovat?”

”Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni”,
selitti Maija vakavasti.

”Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten
nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi,
niin silloin — —” uhkaili yksi heistä.

”Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä
liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet”, selitti Maija yhtä
kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.

Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja
levollisena, hän ei vilpistellyt.

”Koetetaanpa”, sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään,
johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi
heistä laskeusi kellariin.

Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli
sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen
alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin
kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka
eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.

Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se
vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion
lohkare.

Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta
Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.

Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät
lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.

Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa
tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun
kiinni. — Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli
varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi
luukun kiinni, löi hän haan säppiin.

Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten,
mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset
raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää
Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun
vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen
heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä
voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. — Turha sekin;
kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin
kirkkaasti.

Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi
heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen
jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti
Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.

Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi.
Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka
kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi
ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin
kissa hiiren.

Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin;
minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.

”Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa”, sanoi Hanno. ”Joudu
veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!”

Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin
kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla
varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen
ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen
hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni.
Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista
rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.

Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden.
Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti
molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi
vaarallista asemaa.

Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä,
ja minä rupesin hänen virkaansa.

”Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä
saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin.
Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin
luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.

”Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon
sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten
ensin linnut häkkiin”, puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut
vaan joku rotan pyydys koettavana.

Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja
Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.

Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin
hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt
avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen
kuin olisi mennyt pitopöytään.

”Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!”
komensi Hanno, avaten luukun.

Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno
tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi.
Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi
yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko
lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta
liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki.
Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija
rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka
voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo
kumoon.

Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään
kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei
hän pääsisi karkuun.

Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas
puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä
seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi
vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä
uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin
häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla
ladatulla pyssyllä.

Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli
toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja
köytetyksi varalla olevilla nuorilla.

Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun
me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä,
voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin
väsyttänyt.

”Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi
vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin,
kukaties päivällä saat sitten paremmatkin”, puheli Hanno saaliillensa,
samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. — Pian oli hänkin köytetty.

”Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne
kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat”, puhkesi Maija nyt ilosta
puhumaan.

”Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!” tokaisi nyt Hanno.
”Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi
haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä
sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.”

Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä
selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän
viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!

Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin
kovasti rautoihin, kuin vaan voi.

Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa
päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä,
annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät
palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin,
kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän:
”Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina;
ottakoon Maija rahat.”

Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: ”Saku ne
paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä
panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin
kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.”

Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.