Yhdestoista luku.

UUSIA TUTTAVIA.

Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään
kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.
Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun
käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,
kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin
ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.
Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä
syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta
olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne
oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi
kirkastamista.

Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja
ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi
paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä
selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä
sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein
ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että
niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa
omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja
päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,
että hekin ovat ihmisiä.

Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin
sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä
ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin kuukauteen
. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,
jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu
paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää
oikeaan paikkaansa.

Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa
postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi
roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia
kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä
kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se
oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin
vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa
täyttämisestä.

Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin
asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki
tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras
on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä
kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen
leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä
vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta
julkaisi.

Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan
säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,
että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja
suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,
mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut
postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi
siihen.

Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra
postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,
vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat
oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme
suurelta.

Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin
muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa
hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi
siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä
hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin
uudestaan.

Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin
toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin
oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo
oppikurssinsa läpikäyneet.

Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:

Tuntematon tuttavani!

Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä
eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja
tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta
hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin
monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii
ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta
voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet
siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;
tuota olen minä jo useasti saanut kokea.

Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni
haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne
persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.

Kunnioituksella

Heikki Laarila.

Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki Laarila
ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut
aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta,
mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän
mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties
on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut
vaan pelkkää vastoinkäymistä.

Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin,
sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta
onnestansa. — Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon
suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.

Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla,
sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli
luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he
parikunta. ”Saanko minä kysyä kuka te olette?” sanoi mies ja asteli
ujosti minua kohden.

”Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää”, sanoin hänelle
vastaukseksi vähän kylmästi.

”Me emme ole erehtyneet”, sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla
askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.

”Minä en suinkaan tunne vieraita”, sanoin vähän häpeissäni kylmän
vastaukseni vuoksi.

”Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni”, esitteli
vieras reippaasti.

Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli
kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä
ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta
tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa
juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä
oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien
alkua.

Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin
matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista,
rupesimme haastelemaan.

”Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?”
alotin minä.

”Aion hakea jotain virkaa”, sanoi Laarila.

”No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia
maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?” muistutin minä.

”Ettäkö minä tekisin työtä? tuota —” sanoi vieraani hämillään.

”En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta
semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko
se väärin?”

”Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän
on koulun käynyt”, sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.

”Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän”, — sanoi Laarila,
ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota
ajattelematonta lausettani.

”Mitä virkaa aiotte hakea?” kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme
heille mieluisemmalle tolalle.

”Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.”

”Ja sitten?”

”Kukapaties voudin — tuota.”

”Entä sitten?”

”Sitten — tuota — mikä se olikaan — sitten kenties tullipäällikön
virkaa jossain kaupungissa ja sitten — herra ties mitä”, selitti
Laarila hajanaisesti.

”Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?” kysyin häneltä.

”Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät
tunne minua”, sanoi Laarila vakaisesti.

”Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He
eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut
hän on”, selitti vaimo.

”Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme”, sanoi Laarila,
kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.

”Eikö teillä ole kotia?” kysyin minä.

”Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat
minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle
miehelle?” selitti Laarila.

”Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka
oppinut hän on, ja siinä on vika”, ehätti vaimo säestämään.

”Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua — tuota — ja sentähden muutamme
pois, sillä herra ties mitä muualla tulee”, pitkitti Laarila.

”Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin
huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja
kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä”, puhkesi
vaimo puhumaan.

”Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties,
jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä
nimismiespiiriä jakamaan kahtia — tuota —” jatkoi Laarila.

”Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei
ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila”, säesti vaimo yhä.

”Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas — ottia”, sanoi
Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi
ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.

Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden
toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin
viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat
oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas
olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.

Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain
haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.

”Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle
kirjoititte?” kysyin häneltä.

”Sanomalehdistä olen sen havainnut”, vastasi hän.

”Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?”

”Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä
sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee — tuota
— tuo nimismiehen virka — —”

Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan
vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten
puhelimme niitä näitä.

Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.

”Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?” kuulin vaimoni
kysyvän.

”Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet,
ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän
on punainen panta lakissa, näette”, selitti Laarilan vaimo nauraen,
samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.

Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.

Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä.
Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että
maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi
nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia
virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!

Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen,
vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.

Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo
lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei
saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin
puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.

”Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii — nimismieheksi! Mitä hän on oppinut?
Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa
herrasaseilla”, sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.

Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä
vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan
kirkkoherran syynä.

Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan
majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin
alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä
istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen
jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden
minua kummastutti heidän käytöksensä.

”Epävakainen on onnen ratas”, virkahti viimein Laarila surumielisesti.

”Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?” kysyin hätäisesti.

”Tuo virka — tuota — —.”

”Nimismiehen, vai?”

”Niin.”

”Ettekö ole saanut sitä?” arvelin.

”En”, sanoi Laarila kuivasti.

”Kaikki minua vihaavat — tuota”, sanoi hän tuskallisen pitkän
vaiti-olemisen perästä.

”Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on”,
puhkesi vaimo sanomaan.

”Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani”, sanoin
hämmästyksissäni.

”Ei, — te olettekin ainoa, johon voin luottaa. — Ettekö rupeaisi minua
auttamaan? tuota —.”

”Mitenkä?”

”Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.”

”Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat
tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä
käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä”, puheli vaimo melkein hyvillänsä.

Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja
epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka
tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin
ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin
virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.

Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja
niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä
kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin,
ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi
huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi
jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.

Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin
tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla
nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä
alkoi kapista.

Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: ”Eiköhän olisi paras,
että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä
tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä
muuta kuin yksi lapsi.”

”Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?” sanoi Laarila ja hänen
katsantonsa synkistyi.

”Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin
sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies
Laarila on”, sanoi vaimo hämmästyksissään.

”Tuota —.”

”Mitä aioitte sanoa?”

”Niitä kirjoituksia.”

”Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä”, koin
sanoa.

”Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee — tuota — —.” Hyvin arvasin mikä
”tuota” oli tulossa.

Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja
näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein
ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä
ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin,
osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka
oppinut hän oli.

”Semmoisia ei tee pojat puoletkaan — tuota”, sanoi hän semmoisissa
tapauksissa.

Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin
syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen
käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan
ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin
aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja
ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila
käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin
velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja
y.m.

Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken
kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja
kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.

”Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota — —” sanoi hän eräänä kertana
minulle.

”Mistä asiasta?”

”Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni — tuota —.”

”Asianko suhteen?”

”Eikä vaan kirjoituksen.”

”Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.”

”Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota — nimismiehen —
ymmärrättekö? —”

”Siihen en voi sanoa mitään”, sanoin hämilläni.

”Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut
hän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi
nimismiehen viran — ymmärrättehän?” sanoi hänen vaimonsa.

”Ymmärrän, ymmärrän”, koin minä hämilläni sanoa.

Tämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin
kysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa
elementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin
sileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli,
olivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä
asemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki
kirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella
kädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka
sanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo
ainainen ”tuotakin”, jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.

Semmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain
tuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.