MATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.

I.

Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta.
Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa
päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia
ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan
aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä
isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja
oljen siteiksi.

Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin,
ett’ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika
henkensä.

Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei
tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai
kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä
silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.

Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen,
että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen
paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki
metsässä.

Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi
maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.

Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä
lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä
raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin
kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin
ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä
kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:

”Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut;
annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin
käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja
kysyi vihdoin:

”Saanko tätä syödä?”

Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista
leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli
ja paukutteli käsiään ja sanoi:

”Tämä maailmahan on oikein hyvä.”

Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän
oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän
kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka
hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.

Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään
loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi
hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että
hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista
osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka
taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.

Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan
käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.

Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut
kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin
tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä
omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen,
ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän
mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika,
meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan
kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut
toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.

Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen
hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä
rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia
vanhempiansa.

Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei
hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä
usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.

Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras
tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut
pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin
maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.

Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että
siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin
mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja
rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.

Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen ruplan
palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.

Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita,
elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka
isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään
voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen,
sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja
ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan
pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta
ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan
lukenut kannesta kanteen.

Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä
sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin.
Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja
väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.

Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja
äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.

Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään.
Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille.
Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara,
tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett’ei nummi ollut
mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian
tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka
joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui
vuohien puolelle.

Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään,
kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli
Matille yhtäkaikki.

Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.
Joku silloin huusi:

”Matti, Matti ota koppi!”

Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä
huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.

”Kylläpä on harva mies”, kajahti silloin joukosta.

Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa
itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.

Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei
kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli
niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett’ei
linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen
säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät
matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää
pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt
enään ”harva.”

Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan
lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin
kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että
Matti on vilkkaampia poikia.

Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä
helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.

Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista
tytärtä. Osui niin olla, ett’ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin
kesällä.

Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa
Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän
korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi
niin kovasti, ett’ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman
sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri,
että kaikki syrjäiset sen huomasivat.

Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen
pojastaan rakastui.

Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle
hänen sydämeensä, ett’ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti
päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei
Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen,
olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti
tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett’ei hän tohtinut ajatellakaan
tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä
omakseen pyytää.

Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän
rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä,
mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi,
kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut
tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei
tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa
olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko
Mattia olisi olemassakaan.

Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella
ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.

Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta
kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.

Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä
välillä oli pitkänlainen metsätaival.

Eräänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään
kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa
sydämensä surulle.

Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen
päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut
Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan
sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän
tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett’ei hän
ollut pystyssä pysyä.

Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut
levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan,
sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli
epäröivästi eteensä.

Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty
rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi
tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon
sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.

”Mihin nyt olet menossa?” kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin
kummalltsesti.

”Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään”, sanoi Matti ja
hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.

”Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy
kirkonkylästä hakea?” kysyi tyttö.

”Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni
viihdyttää”, sanoi Matti.

”No mikset hae sitten häneltä lievitystä?” kysyi neito.

”En uskalla, en tohdi.”

”Minkätähden ei?”

”Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua,
etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa”, sanoi Matti.

”Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta”, sanoi
tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.

”Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään — — ei semmoista ole koskaan
mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni
surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä”,
sanoi Matti.

”No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?”

”En uskalla sanoa”, sanoi Matti ja loi silmänsä alas.

”Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa.”

”Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole
halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan
torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää”, sanoi Matti.

”Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä
arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi”, sanoi Maija ja
purskahti itkemään.

”Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta
tuoda, jos vaan se sinulle sopisi”, sanoi Matti ja meni Maijan luo ja
otti hänen vapisevan kätensä omaansa.

Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän
sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett’ei Mattikin ruvennut
itkemään.

Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin,
kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he
tekivätkin.

”Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu,
mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun
vastaustasi ja vaadin nyt sen”, sanoi Matti.

”Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt
sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni
ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut
niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut
ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet
sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi
jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin”, sanoi Maija
innokkaasti.

Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään
rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja
sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen
onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei
voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.

Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä
ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta
rakkauden-tunnustuspaikalta.

Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että
lähdettäisiin sinne.

”En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä,
kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa.”

”Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo
nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista
nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen”, takaili tyttö.

Sinne sitä sitten lähdettiinkin.

Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän
uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.

”Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo
nuorukaiseksi”, sanoi vaan isäukko.

Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät
hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut
Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen
paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.

Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään
semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.

Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät
sydämensä asiat niin salassa ett’ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun
eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin
eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä
on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett’ei
kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa
liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua,
eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli
kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.

Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi
heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa
käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin
toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä,
kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia
ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen
elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he
lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet
kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia
kuulla Matin rakastetulle.

Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett’ei hän ottanut niitä
kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin
luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän
tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.

Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä
asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella
pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen
ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett’ei hän
ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.

Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän
luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua
ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut
minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen
häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle.
Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.

Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen
paikkaan vedeksi raueta.

Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja
kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä
jotakin pitävän. — Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita
niin vähille makkaroille — — tuommoinen maankulkija resu — —
kaikkiakin häntä.

Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön
surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. ”Voi minun
armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja
rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen
vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en
voi sinutta elää”, päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa
valtaamana.

Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi
tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin
pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.

Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan,
ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä
jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä
laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.

Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli
tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän
kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä
johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni
heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne
tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot
kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa
solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön
siveellisyyttä vastaan.

Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he
häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai
toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa,
vältti hän sinne menoa, ett’ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota
petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin,
ett’ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan
kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.

Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.

Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän
lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin
vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta
katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja
räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin
kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se
voisi naurattaa.

Maijaa ei siellä näkynyt.

Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin,
mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.

Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta
alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he
päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle
ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.

He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta
talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt
tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli
viipynyt niin kauvan.

Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen
sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja
tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia
haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan
havaittuaan Matin.

Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja
pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei
vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti
vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.

Yht’äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä
kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja
alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.

Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa
vähältä, ett’ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois
luotaan.

”Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain
kävellä”, sanoi Matti kolkosti.

”Eihän täällä muuta semmoista ole”, sanoi Maija ujosti.

”Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä
en olekaan kenenkään takatuuppari”, ajatteli Matti itsekseen, mutta ei
kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään
hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.

Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään
puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.

Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan
ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät
kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.

Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.

”Hyvästi nyt”, sanoi Matti ja klersi kätensä irti.

”Hyvästi, vaan ei toki ijäksi”, sanoi tyttö värisevin äänin.

”Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?” sanoi
Matti kauhistuneena.

”En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule
pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut”, sanoi Maija ja
kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.

”Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen
kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua”, sanoi Matti.

”Samaahan on sinusta minulle sanottu”, sanoi Maija ja purskahti
täydelliseen itkuun.

”Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin
tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon
arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina
valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti
minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita
ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi
yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?” sanoi
Matti.

”Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä
kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa”, vakuutti Maija.

Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava
taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton
autuus täytti heidän sydämensä.

Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti
kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja
hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.

Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata
rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he
julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta
vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä
juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät
vaivansa turhaan rauenneen.

Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin
piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui
heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi
lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin.
Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa,
mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä.
Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa
omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin
kauvan poissa olemaan.

Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa
lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi
lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun
he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla
kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä
pitää.

II.

Kun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän
oli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli
nyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut
kopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies,
sillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin
paljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi,
mutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään
palvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää
kirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein
maisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.

Huolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista
ruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se
kävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä,
eikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.

Tällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen
arvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.

Paikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi
löytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti
olisi vaan kerran vihjannut.

Kuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän
olikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin
olikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän
oli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.

Kuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut
olla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan.
Kumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän
voisi Maijansa tähän vaihtaa.

Ahkeralla kirjevaihdolla piti Matti Maija ja keskenänsä vireillä
rakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta.
Voi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta
sydämensä rakastetulta.

Matin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin
pesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän
halusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät
häntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman
torpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi
varoja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden
huoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa
maalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki
enimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä
aikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten —

III.

Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven
olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi
kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet
hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen
lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja
perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut
isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken
vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.

Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville
tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen
tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue
koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei
tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi
ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.

Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli,
päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan
läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se
laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä
selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.

Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin
sitävarten aikaa kolme viikkoa.

Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin
siihen yksimielisesti — Matti Matinpoika.

Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa
ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla
matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja
ikävöinyt.

Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla.
Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli
jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut
hevosta ottaa.

Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se
olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän
samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita
tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan
armastansa.

Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen
jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville,
että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla
viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden
mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka.
Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan
kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä,
sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin
kipeät, ett’ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.

Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon
taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja
aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.

Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka
pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki,
jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä
valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta
kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin
puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika,
sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti
olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen
välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.

Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä ”klin klank” lyönnillä
ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.

Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä
oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien
sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat
heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut
aavistaataan.

Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin
mitään.

Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen
likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen
sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett’ei saisikaan kultaansa
vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit,
sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin
syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden.
Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat
kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka
häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle,
mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi
jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut
syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut
syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi
purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.

Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan
kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki
ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää
sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla
olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan
tyynnyttääkseen itseänsä.

Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven
edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli
istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin.
Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.

Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä
häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.

Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi
joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa
akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli
Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.

”Avatkaa ovi!” sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven
aukasemista.

Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli
kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi
aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa
kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla
ponnistuksilla oli rientänyt — oli harppassut yhdessätoista tiimassa
kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.

Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen
tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja
epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin,
jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.

Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt
hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen?
Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.

Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett’ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi
huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä
vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti
oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti
matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän
halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri
tätä hetkeä varten.

Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi
Maija säpsähti.

Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi
niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika
istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän
on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili
Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon
perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen
oli.

Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän
rauhallisesti pois.

Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden
sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys
ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu
kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden
lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja
vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina
vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli
itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut
mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi
vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.

”Eikö lähdetä huoneesen”, rupesi Maija esittelemään.

”Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä”, sanoi Matti kylmän
tylysti.

”Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi,
tarvitset ruokaa ja lepoa”, sanoi tyttö ja meni herättämään
vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja
kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena
kehoitusta.

Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin
vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin
sydän oli niin täysi ett’ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja
jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.

”Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan
kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa”, sanoi Maija
surumielisesti.

Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa
viihdyttää juroa Mattia.

”Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan kesäinen,
lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja
ystäviä”, esitteli Matti tyttärille.

He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.

Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli
isorastas, tuo ”Pohjolan satakieli”, monisävelisiä lauluja kullalleen.
Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on
uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy
niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan
luomista olennoista.

Noita mietti Matti niin hartaasti ett’ei huomannut ennenkuin oltiin
Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen
tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin
taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille
peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset
rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen
syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään
minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin
ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä.
”Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin
minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään
ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt
meidän välimme ainiaaksi”, ajatteli Matti itseksensä.

Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään
matkaan.

”Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään;
pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua
kaupunkiin”, tuumaili Maijan isä.

”Ei mitenkään — ei herran tähden ... älkää tehkö sitä, kyllä minä
tämän matkan pääsen jalkasinkin”, koki Matti estellä.

Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa
hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja
muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on
laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa
ollessaan.

Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin
ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja
kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.

Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett’ei hän olisi suonut
yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen
olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama
tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat
yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut
saastutetuksi,

Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja
kylmästi vastasi Matti vaan ”on” taikka ”ei.”

Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän
huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat
eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.

Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen
pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti
ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti
herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua
ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon,
josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää
missä Matti pitää asuntoa.

Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.

”Miksi niitä siihen purat?” kysyi Matti.

”Nämäthän on sinun eväitäsi”, sanoi tyttö.

”Minä en ota niitä vastaan.”

”Mihinkä nämät sitten joutuvat?” kysyi hän alakuloisesti.

”Vie torille ja myö ne siellä.”

”Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän
ystävyytemme sinua kohtaan”, sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.

”Mitä ne sitten maksavat?” kysyi Matti.

”Mitäs — — eihän niitä maksun edestä ole annettukaan”, sanoi tyttö.

”Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan.”

”Ja minä en ota maksua millään ehdolla”, tenäsi tyttö.

Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä
maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei
ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat
maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.

Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:

”Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy
pois tulla.”

Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.

”Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi.”

Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.

Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli
niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti
kaupunkiin.

Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht’äkkiä
hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin
semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.

”Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään”, sai
tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.

Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.

Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen
ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.

”Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään”, sanoi
tyttö.

”En koskaan.”

Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat
kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön
täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista
kadulle.

Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.

Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:

”Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään
entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli.
Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin
kysymyksiini”, sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.

Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.

”Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi
tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt
lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu.
En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen
saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme
enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa”, puheli Matti ja tarjosi
kättään hyvästiksi tytölle.

Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.

”Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko
viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan”, sanoi tyttö
itkeä niiskuttaen.

Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria
kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan.
Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon.
Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne
mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä
tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta
hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.

Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös
rätinä nousi: ”Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun
henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö
ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle
tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan”, hälisi
majatalon väki.

Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin
voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen
kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen
kirjoittamaan — erokirjaa:

”Entinen rakastettuni!

”Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus
tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä.
Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene
itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä
lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme?
Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta
rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut.
Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä
ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja
odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se
toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä
ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä
mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni
sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut
jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan;
kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet
olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja
rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää
itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista
tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa,
saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa,
mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä
tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta,
valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa.
Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja
vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei
tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle
rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä
selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä
lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle
tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että
tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä
noin huikentelevaiselle luonteelle — —. Ja lopuksi sanon nyt että
meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä
päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy
maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.

”Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit
varmempaa uskollisuutta osoittaa!

”Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut

”Matti Matinpoika.”

Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti
postikonttoriin.

Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä
tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero,
vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.

IV.

Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle.
Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän
sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista
vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.

Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon
morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla
semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille
lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti
viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian
olevan oikean.

Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten
kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai
oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta
selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan
vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.

Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt
missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan.
Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan
ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä
rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa;
niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet
valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.

Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä,
jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti
alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja
siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen
sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän
tyttöä kohtaan.

Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa
kotiinsa.

”Nykyään ei ole minulla mitään morsianta”, vastasi Matti.

”Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on
sydämesi valittu tuolla kaukana.”

”Minulla on ollut, ei ole enään.”

”Mitenkä se niin on?”

”Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni”, sanoi Matti.

”Ja minkä vuoksi?”

”Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana”, sanoi Matti ykskantaan.

Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.

Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.

Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen
määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään
empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin
tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen
rakkauden muistot.

Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen
ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis
vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.

Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.

Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa
viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa
pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut.
Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja
vaimo toi tullessaan lehmän ja — niin oli heillä jo karjanalku.

V.

Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä
kaunista ja tervettä lasta.

Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän,
että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin
sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä,
koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.

Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja
otti Matin kiinni.

”Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan”, sanoi Maija
iloisesti tervehtien Mattia.

”Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja
tuttaviaan”, sanoi Matti jurosti.

”Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi
vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni”, sanoi Maija jo jotenkin
surullisesti.

”Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa
seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota”, sanoi Matti.

”Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta
katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti
haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne;
tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni”, pyyteli
Maija.

Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.

”Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?” kysyi
Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.

”Voi, voi paljon minulle kuuluu. — Miksi sen meidän asiamme pitikin
niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja
kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme
toisistamme eroitetut?” päivitteli Maija.

”Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa
kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama
vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut.”

”Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa
kerta. — — — Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta
pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten
tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa
sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun
sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään
ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun
kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun
anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka
sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun
tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se
kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin.
Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen vuorokauteen
ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin
kovasti koski se.

”Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä
enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään
lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään
istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin
kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin
vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla.
Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan
ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden
päällä”, päivitteli Maija.

”Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan
pieni hairahdus”, sanoi Matti.

”Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli
vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin
tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan”,
myönsi Maija.

”Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on
nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on
meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä”, sanoi hänelle vakavasti
Matti.

”Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja
oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?” kysyi Maija.

”Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole
vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin
onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta
minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?” kysyi Matti.

”Minä olen myöskin naimisissa.”

”Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?”

”Ei saman.”

”Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?”

”Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän
myös kynsii ja rapailee”, selitti Maija.

”Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?” kysyi Matti häneltä.

”En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus
niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt
minun entinen kaunis, paksu tukkani”, sanoi hän, samassa sivaltaen
huivin pois päästään.

Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että
kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.

Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen
tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein
olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia,
joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut
laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin
sormenpituinen saparo.

”Tuommoinenko raakalainen? — Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä
hänen tiikeriluonnettansa voittaa?” kysyi Matti kauhistuneena.

”Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen
palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja
kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun
parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää
hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun
kimppuuni, repimään ja pieksämään. — Voi minua onnettomimmista
onnettominta ihmistä”, valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä
särkevään valtavaan itkuun.

Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä
kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.

Maija raukka!!