KUUDESTOISTA LUKU.

Huvimatka.

Pitkän odotuksen perästä tulivat venheen hakijat pitkin virtaa alas ja
minä, joka usein olin juossut joella katsomassa, näin ilokseni, että
huvimatka vihdoinkin toteentuisi. Kun vene pysähtyi Vierimän kohdalle,
menin tulijoita vastaan.

Päivä oli kulunut ja lähteissäni tuvasta oli kello jo puoli kahdeksan.
En minä kuitenkaan pelännyt yötäkin vasten lähteä lahdelle, jos
toisetkin lähtisivät.

Nyt nousivat miehet venheestä ja astelivat minun kanssani Vierimälle.
Kun huoneeseen päästiin, rupesi Aspela pyytämään naisiakin merelle.

Katri ei vastannut siihen mitään, mutta äitini sanoi:

— Mitä me siellä teemme, se on miesten asia, että merelle mennä.

— Jos mennään sitten, sanoi Aspela, en minä väkisin ketään pakoita.

— Mitä me sinne yöksi juuri menemmekään, virkkoi Vierimän ukko,
mennään, Sakari, vasta aamulla. Siellä rupeaa kuitenkin nukuttamaan.

Nyt jäi Aspela seisomaan keskelle laattiaa avossa suin, ja vähän aikaa
vaiti oltuansa sanoi hän:

— Mitä unikekoja te olette? Niin, semmoista se on Suomen maamiehen
kanssa, että ennen se tahtoo maata yönsä omalla pahnallansa, kuin että
pitäisi yhden illan hauskan lahdella. Kyllähän minä Liminkalaiset
tunnen vanhastaankin, että uni parempi, kuin raikas meri-ilma ja raitis
iltatuuli — hm hm — —

— Älkää nyt sentään suuttuko, eno, sanoi äitini.

— Huomenna minä lähden, virkkoi Vierimän ukko.

— Mutta minä en odota huomiseen, minä menen vaikka yksin, jos en
kumppania saa — kohta minä lähden — minä en ole tottunut odottamaan
lahdelle-lähdön kanssa enkä myöskään pelkää merta. Lähdetkö sinä,
Heikki? Vai nukuttaako sinuakin? kysyi Aspela minulta.

— Ei minua nukuta, vastasin minä, jos äiti luvan antaa, kyllä minä
lähden.

— Saako Heikki tulla? kysyi Aspela.

— Lähteköön vaan teidän seurassanne.

Silloin meni Aspela arkullensa, otti sieltä tyhjän pussin ja pani
siihen evästä ja viinipullon. Sen tehtyä sanoi hän: Olkaa hyvät ja
hoitakaa vähän hevosta. Ei sitä tarvitse tallissa kesällä syöttää;
pankaa se köyteen pihalle tai johonkin, vaikka tuonne alas rantaan
siinä tapauksessa, että sattuisimme Heikin kanssa viipymään.

— Meinaatteko jäädä merelle oikein kauvaksi aikaa, kun jo hevoselle
hoitoa määräätte? kysyi Vierimän ukko.

— Se on siinä, kuinka hauska olo siellä on, arveli Aspela, otti minua
kädestä kiinni ja niin menimme ulos ja sitten alas rantaan.

Nyt astuimme venheeseen. Aspela asetti eväspussinsa venheen kokkaan ja
rupesi pitkällä sauvalla sauvomaan, vaikka meillä oli airot venheen
pohjassa. Liukkaasti kiiti venhe eteenpäin Temmeksen tyvenellä veden
pinnalla. Minä en tarvinnut ensinkään auttaa venheen kulkua, vaan sain
istua perässä ja katsella luonnon ihanuutta. Ja ihanaa tosin olikin
kulkea joen juoksun kanssa alasvirtaan tuossa suvannossa, tasaisessa
joessa. Niinkuin olisi minulle ollut varustettu, löysin venheen
pohjasta pienen sauvan, jolla hämmentelin joessa kasvavia kahiloita ja
lumpeen lehtiä. Mutta kun olimme ehtineet joen suuhun ja pääsimme
lahdelle — oh, kuinka tuo Limingan Likaperä oli kaunis. Suotta sitä
Likaperäksi sanottanee, jollei mataluuden tähden, sillä melkein joka
paikassa Aspelan pitkä sauva ulottui pohjaan. Limingankin lahdella on
kesäinen ilta erittäin viehättävä, sillä iltaruskon ihanuus pystyy
matalankin lahden pintaan ja niittyjen kesäinen vihannuus tarjoaa
lahdella luovailevien silmille mitä suloisimman näyn.

Auringon laskua katselimme keskellä lahtea, jossa oli avara näkö-ala
joka haaralle.

— Katso nyt, sanoi Aspela, kuinka monta kirkkoa näet. On Suomessa
luullakseni toinen maanpaikka löytämättä, jossa näkisi niin monta
kirkkoa kuin juuri tässä.

Ja totta tosiaan näkyikin siihen paljon kirkkoja, kun ympärilleni
katselin. Etelästä näkyi Lumijoen kirkko, idästä Limingan kirkko,
pohjasesta Kempeleen ja Oulun kirkot ja länsipohjasesta Oulunsalon kirkko
.

— Kauniilta näyttää! sanoin minä katseltuani.

— Kauniilta se näyttääkin, vakuutti Aspela, istuen keskellä venhettä,
ja rupesi laulamaan:

Nyt ääni raikas raikuu
Suomen rannalla,
Ja sävel kaunis kaikuu
Kesä-ilmassa.

— Koettelin vaan, kuinka ääneni Limingan lahdella raikuu, virkkoi hän
naurahtaen ja alkoi soutaa Lumijoen kirkkoa kohti.

— Menettekö Lumijoelle, isäntä? kysyin minä.

— Sinne ajattelin mennä, mutta paras taitaa olla, että vähän syömme.

Silloin avasi hän pussinsa ja me söimme ja minäkin sain maistaa viiniä.
Oli niin sanomattoman hauskaa istua tuon vanhan miehen kanssa venheessä
vastatusten ja syödä ja aina vastailla hänen mukaviin kysymyksiinsä.

Kun olimme syöneet, alkoi hän taas soutaa, ja auringon noustessa olimme
Lumijoen suussa. Siinä muutaman talon kohdalla sitoi Aspela venheensä
kiinni erään toisen, paljon suuremman venheen viereen, samaan
patsaaseen, ja me astuimme maalle. Maalle päästyämme menimme
ensimmäiseen taloon ja astuimme pirttiin. Pirtissä ei ollut muita
ihmisiä kuin yksi hyvin vanha mummo, joka kohta meidän sisään
astuttuamme nousi istumaan sängyssänsä ja kysyi meiltä:

— Mistä kaukaa vieraat ovat?

— Kyllä minä olen Kemistä, vastasi Aspela. — Onkohan isäntä kotona?

— Ei tässä talossa isäntää olekaan, sanoi mummo.

— No, mihinkäs isäntä on joutunut?

— Se on ollut kuolleena jo toista kymmentä vuotta ja minä olen
isäntävainajan äiti.

— Vai on Matti kuollut, enkä minä ole kuullutkaan. No, ei se ihme
olekaan, kun olen asunut niin kaukana täältä ja niin kauan.

— Voi, herranen aika, kuka te oikein olettekaan, joka minun Matti vainajani
tunsitten? Ette te suinkaan Kemistä syntyisin ole — totta
kai te täältä puolelta kotoisin olette, arveli mummo.

— Kyllä minä olen syntyisin Tyrnävältä ja nimeni on Sakari.

— No, älkää enään mitään puhuko, vai Sakari Tyrnävältä. Kyllä minä jo
muistankin, istukaa, istukaa, sanoi mummo elävästi.

Silloin me istahdimme penkille, ja mummo nousi ja keitti meille kahvin,
sanoen aina tavantakaa: Vai Sakari Tyrnävältä.

— Niin, ei Lumijoelta, sanoi Aspela, vetäen suutansa nauruun.

— Ei Liumijoelta, ei, ei, höpisi mummo.

Kun joimme kahvia, kysyi Aspela:

— Tekö tässä talossa isannuutta pidättekin?

— Minähän miniäni kanssa olen tässä talon asioita hoitanut.

— Niin, taikka johtanut, sanoi Aspela.

— Vaikkapa johtanutkin, virkkoi mummo, katsahtaen vähän viistoon
Aspelan päälle.

Kun olimme juoneet kahvia kaksi kuppia miestä päälle, läksimme ulos ja
sanoimme hyvästit talolle. Me menimme alas rantaan ja minä luulin jo
lähdettävän kotiin päin; mutta mitä vielä! Aspela otti eväspussinsa
venheestä, kiinnitti lujempaan köyden solmua, jolla venhe oli patsaassa
kiinni, ja taas lähdettiin astumaan. Nyt käveltiin pitkän matkaa sivu
kirkonkin ja minä luulin lähdettävän käyden Liminkaan, mutta ei
aikaakaan, niin oli taas talo tien vieressä, johon poikkesimme sisään.
Talossa oli myöskin pirtti, vaikka aivan toisapäin kuin edellisessä
talossa. Pirtin ovi oli nimittäin vastakkaiselle ilman suunnalle, ja
kun kirkkaan aamuauringon valossa astuimme sisään, näimme, ettei
siinäkään pirtissä enemmän kuin edellisessäkään ollut muuta kuin yksi
sänky. Mutta, niinkuin huone oli toisapäin, oli pirtin asukaskin
toisenlainen. Hän oli vanha harmaapäinen ukko. Sen hyvin tiesin, miksi
ainoastaan vanhoja tapasimme asuinhuoneessa makaamassa — ulkonahan
nuoret suvella makaavat, vaikk’ei juuri taivasalla, niin jossakin
luhdissa ylisellä tahi vajassa. Mutta että tuo vanha pirtin vahti aina
oli myös talon hallitsia, se oli mielestäni vähän merkillistä. Tätäkin
ukkoa kuulin Aspelan isännäksi puhuttelevan, vaikka häntä näöstä
päättäen olisi luullut ruoti-ukoksi. Itse asiassa ei siinä kuitenkaan
ollut mitään kummailemista, niinkuin myöhemmin tulin ajatelleeksi.
Olimmehan Lumijoen kappelissa eikä Limingan emäkirkolla. Ei
kappeliseurakunnan isäntien enemmän kuin emäntien kannattanut kamarissa
virua, vaan täytyi heidän, vaikka talon täysihaltijoinakin, levätä väen
tuvassa.

Taas oli Aspelalla entiset sanat suussa, että hän oli Kemistä ja Sakari
Tyrnävältä. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan muuta sanoa ennenkuin hän
tunnettiin. Melkeinpä luulen, että jos olisimme sinä aamuna menneet
vaikka halki koko Suomen maan, niin kyllä Sakari Tyrnävältä olisi kohta
tunnettu. Helppo onkin semmoista miestä muistaa, jonka nimen jokainen
sormestansa tietää. Näitä mietiskelin samalla, kuin katselin, kuinka
Sakari Aspela aamu-auringon valossa antoi talon isännälle viiniä
pullostansa ja Kemissä leivottua ohraista rieskaa ja saman-nimisestä
joesta pyydettyä lohta viiniryypyn jälkiruoaksi.

Kun olivat ukot ottaneet ryypyt, sanoi talon ukko:

— Olihan se hauskaa ennen Tyrnävällä, mutta vanhuushan tässä alkaa jo
tulla.

— Tuskin Perttu olisikaan niin vanha, jos olisi aina Tyrnävällä
asunut, vaan täällä meren hengessä luulen minä pikemmin vanhenevan,
puheli Aspela.

— Sakari kuuluu olevan yhtäläinen koiranleuka, kuin ennenkin.

Tuohon yskäsi Aspela ensin ja sanoi sitten:

— Eiköhän Perttu olisi niin hyvä ja lähtisi meitä kyytiin
Karinkannalle — tai annatteko hevosen, vaikka koko matkaksi? Minä
kävisin Tyrnävällä. Oma hevoseni on Temmes-alapäässä enkä tahtoisikaan
sitä rasittaa, kun se on jo kulkenut Kemistä asti.

— Mitä hittoja! sanoi talon ukko, meinaatteko mennä Tyrnävälle
Siikajoen kautta, koska Karinkannalle kyytiä kysytte. Sehän on melkein
yhtä, jos menisi Lumijoelta Helsingin kautta Tornioon.

— Niin, tai jos menisi Torniosta Helsingin kautta Lumijoelle, sanoi
Aspela.

— Kyllä minä sen tiesin, virkkoi talon ukko, ett’en minä ilman
vastausta jäisi, sillä kyllä Sakari leikkiä osaa laskea, sen minä
tiedän vanhastaankin.

— Mutta tässä ei tällä kertaa, Perttu hyvä, leikkiä olekaan, sillä
aikomukseni on todellakin mennä Tyrnävälle mutkan kautta, vaikka vähän
sitä teidän määrästänne lyhennetään — ei huolita käydä Helsingissä
eikä Torniosa. Ajattelin ainoastaan käydä Siikajoella, Revolahdella,
Paavolassa, Frantsilassa, Temmeksellä ja Tyrnävällä. Semmoisen ympyrän
minä teen ja kierrän koko Limingan kierrokseen. Eikö se ole hauskaa?
sanoi Aspela naurahtaen.

— Kyllä se kannattaakin käydä kaikissa mainituissa seurakunnissa
lystäilemässä, sillä niissä on kuullakseni nykyjään tehty paljo uusia
peltoja, rakennettu uusia taloja hyvä joukko — ja kyllähän nevat
heiniä antavat ja korvet hyvää leipää, kun ne ensin hyvin ojitetuksi ja
muokatuksi tulevat. Minä luulisin, että nämätkin meidän takamaat
elättäisivät toisen verran enemmän ihmisiä kuin nyt, kun vaan maat
tulisivat hyvin viljellyksi — sille miehelle minä mitallin
toimittaisin, joka tuonkin joutilaan Hirvinevan ja Lumisuon ikuisen
jääkellarin kuivaksi saisi. Oivallista niittyä siitä tulisi, ja minä
lupaisin parituhatta elukkaa talven yli ruokkia.

— Kyllähän Suomessa, etenkin täällä pohjois-osassa olisi vielä paljon
työtä tehtävänä, kun vaan ei taitoa eikä voimia puuttuisi.

— Kyllähän sitä taitoakin olisi, mutta se huolimattomuus se on sitä
evästä, jonka kanssa jaksaa aikaa kuluttaa sekä kaikki hyvät toimet
laimin lyödä. Mitä taas voimaan tulee, niin kyllä häntä sitäkin aina
jotakin heruisi, kun vaan taitoa olisi.

Tämän sanottua nousi talon ukko ylös kävelemään ja käski meidän tulla
kamariin.

Kamarissa, joka oli varustettu isolla akkunalla, olivat kaikki
huonekalut niin vanhat, jollei vanhemmatkin, kuin näiden omistajakin.
Erittäin veti huomiotani puoleensa siniseksi maalattu seinäkello
permannosta kattoon asti ulottuvine kaappinensa ja hyvin vanha,
viheriäiseksi maalattu piironki, josta ukko otti viinaa ja antoi ryypyn
Aspelalle.

— Vuoroin vieraina käydään, sanoi Aspela, koska minäkin saan ryypyn.

— Niinpä vainen. Mutta tiedättekö, Sakari, että tämän piirongin edessä
on maailmassa herrojakin tepastellut ja tästä samasta pullosta ovat he
viinaa pikariinsa kaataneet?

— Kyllähän niitä herrojakin joskus tepastelee moukankin piirongin
edessä, sanoi Aspela naurahtaen.

— Niin, mutta minä en tarkoita tavallisia, jokapäiväisiä herroja,
niinkuin pappeja ja semmoisia, vaikka kyllä piironki vähän
pappilallekin haisee, sillä se ja pullokin on kotoisin Lumijoen
. Mutta jospahan vähän kertoisin piirongista ja pullosta,
niin saattepa kuulla — istukaa.

Kun istuimme, alkoi ukko kertoa.

— Tämän piirongin edessä sota-aikana usein seisoskeli sotamarski
Klingspor ja katseli ulos Lumijoen pappilan akkunasta. Hän se oli, joka
käski piirongin viheriäiseksi maalata, sillä hän rakasti viheriäistä
väriä ja sanoi sen tarkoittavan rauhaa. Eikä hän ollut millekään niin
vihainen, kuin punaiselle maalaukselle. Niinpä hän esimerkiksi ei
kärsinyt nähdä punaiseksi maalattua vesi-ämpäriä tahi piimäpönttöä,
vaan huusi: Yss tuollaisia! on kuin olisi verellä maalattu. Klingspor
oli unehuttanut tohvelinsa Ouluun — niin sanottiin — sitä en tiedä
sitten, vaikka olisi ne Kokkolaan unehuttanut, enemmän kuin sitäkään,
oliko koko miehellä tohveleita muassakaan, kun Ruotsista lähti. Mutta
niin se vaan oli, että hän itse tuli Rantalan Matti vainajan tykö
tilaamaan itsellensä tohveleita, kun käveli siitä sivu ja näki
akkunasta Matin suutaroivan. Minäkin satuin istumaan Matin tuvassa, kun
Klingspor sisään astui.

— Ettekö silloin pahasti pelästynyt, kun marski sisään astui? kysäsi
Aspela.

— No, en erittäin pelästynyt; mutta Matti enemmän pelästyi. Matin
kädet tutisivat niin hiton tavalla, kun hän antoi marskille tuolin
istuttavaksi ja auttoi sotasaapasta pitkävartista pois hänen jalastaan
— näet mitta piti otettaman. Mutta se minua tahtoi naurattaa, kun
Matti otti vanhan kihlakunnan-oikeuden pöytäkirjan ja leikkasi siitä
mittapaperin ja marski tahtoi tuon pöytäkirjan lukeakseen ja kielsi,
ett’ei pitänyt sellaisia hävitettämän. Matti parka luuli jo tehneensä
koko suuren synnin ja pyysi anteeksi. Kun Matti mittaa otti, oli hän
kuolevaisen sairaan näköinen — niin kalpea hän oli. Vihdoinkin sai tuo
mitta valmiiksi ja marski käski tuoda tohvelit pappilaan ja lähti
tiehensä. Mutta kun marski oli mennyt, sanoi Matti:

— Hyi, saakeli, kuinka minä pelästyin, ja hittoko niitä osaa tehdä
tuollaisille isoille herroille tohveleita, kun ei ole kaupungin opin
läpi käynyt.

— Otitkohan tarkan mitan edes?

— Kyllähän ne käypäset tulevat, arveli Matti ja rupesi katselemaan
lestiä. Mutta nyt huomasi hän vasta, ettei ollut muistanut kysyä, mistä
aineesta tohvelit olivat tehtävät, nahasta vai vaatteesta. Mutta minä
neuvoin:

— Tee vaan mustasta vasikan-nahasta.

Mutta Matti meinasi, että jos hän tekisi vaimonsa silkkihuivista
päälliset.

— Älä hitolla, meinasin minä, jos panet silkkiä, niin pane vaan
vuoriksi, ja Matti teki niin. Leikkasi mustasta vasikan-nahasta
päälliset ja vaimonsa punaisesta silkkihuivista vuorit, ja hän teki
oikein sievät käännetyt tohvelit ja pohjat hän raapi akkunalasin
palalla valkoiseksi. Sitten oli lähteminen niitä kotiin viemään. Mutta
Mattipa ei uskaltanutkaan yksin mennä, vaan pyysi minua kumppanikseen.
Luullakseni tapahtui se siitäkin syystä, että minä osasin muutamia
ruotsalaisia sanoja. Olinhan, niinkuin sinäkin, Aspela, tiedät —
antakaa anteeksi, vaikka erehdyksessä sanoin sinuksi — käynyt Walurin
karissa ja Sanskerissa ja siellä ruotsia oppinut, kun olin muka silakan
pyynnissä luotolaisten kanssa.

— No, kuinka kävi tohvelien kanssa, sopivatko? kysyi Aspela.

— Kyllä ne sopivat — olivat ne tosin vähän pitkänlaiset, mutta otti
marski ne sentään, vaikka vähän nurisi sitä, että oli punaiset vuorit.
Vieläpä antoi hän tästä samasta piirongista ja samasta pullosta
viinaryypyn meille kummallekin. Tämän pullon minä tunnen samaksi siitä,
kuin siinä on pahka kyljessä. Piirongin ja pullon otin minä sittemmin
pappilan rouvalta.

— No, saiko Matti hyvän maksun tohveleista?

— Sitä minä en tullut tietämään, sillä he olivat hyvän aikaa kahden
kesken kamarissa; mutta ylpeä Matti oli, että oli marskille osannut
tehdä kelvolliset tohvelit, kauan perästäkin päin. Sillä kun hän joskus
kuuli marskista puhuttavan, nosteli Matti olkapäitänsä ja rykäsi.

— No kaksi marskeista ja mateista, sanoi Aspela — saadaanko hevosta?

— No, kyllähän tuon saatte; mutta syökää nyt ensin vähän, minä herätän
tytöt, vastasi talon ukko.

— Vielä mitä, antakaa hevonen vaan, minä annan 50 ruplaa pantiksi
hevosesta ja hollikärryistä.

— Kaikkia nyt vielä, kyllähän minä ilman panttirahojakin tuon uskon,
sanoi ukko ja meni ulos hevosta toimittamaan.

Vähän ajan takaa tuli ukko takaisin ja sanoi:

— Sisoojaa, nyt on hevonen valjaissa.

— Siinä on 50 ruplaa, sanoi puolestaan Aspela, ja samassa me läksimme.
Ukko jäi seisomaan rahat kourassa, avossa suin katsellen jälkeemme.

Nyt ajoimme, että rytisi, Karinkannalle päin metsäisten seutujen halki.
Vaikka ilma oli kaunis ja lämmin ja minun, joka en ennen ollut sitä
tietä kulkenut, olisi ollut hyvä tilaisuus katsella vaihtelevia
näkö-aloja, en kuitenkaan voinut uneltani. Kun olin koko yön valvonut,
painuivat silmäni tavan takaa kiinni. Niin tulimme Karinkannan kylään,
jossa maantie meni eräässä talossa läpi pihan ja vieläpä huoneen
alitse. Emme kumminkaan tähän pysähtyneet, vaan ajoimme yhtä mittaa
Siikajoen suuhun ja pysähdyimme Matin Heikin taloon. Siihen jätimme
hevosen, läksimme jaloin astumaan Turpeenojan suuhun ja menimme
muutamaan mökkiin sisälle, jossa tapasimme ainoastaan yhden
vanhallaisen miehen, joka teki männynjuurista koreja. Nähdessään
Aspelan sanoi mies:

— Kas, kun tekin olette tulleet Turpeenperälle!

— Niin tulin — olen menossa Tyrnävälle.

— Mistä päin te sitten tulette?

— Limingasta päin me tulemme.

— Nyt en minä käsitä, sanoi korien tekijä, tulette Limingasta ja
menette Siikajoen kautta Tyrnävälle. Siinä puheessa on joku minulle
käsittämätön mutka.

— Ei siinä mitään mutkaa ole, mutta Suomalainen ei osaa koskaan kulkea
kuin lyhintä tietä, ja oikotietä vielä sittenkin; mutta joka vähänkin
käsittää matkani tarkoitusta, että se on huvimatka, ei ihmettele
ensinkään, vaikka kulkisin tästä Revolahdelle ja sieltä aina eteen
käsin, vaikka Hornan pisaan.

Minä olin tarpeiksi asti väsynyt, istahdin penkille ja olin vähällä
nutkua. Mutta kun joskus rupesikin silmäni uneen vaipumaan, niin taas
toinnuin, kun kuulin korvissani Aspelan ja korien tekijän sanailemista
— niin esimerkiksi kun Aspela kysyi:

— Hummastin järvestäkö te aina vielä noita juuria kiskotte?

— Hummastin järvestäkö! Mitä Sakari nyt taas meinaa? Eihän männyn
juuria ikinä järvestä kiskota eikä nosteta. Metsästähän niitä otetaan,
milloin mistäkin — Vartinvaaran sydänmailta tahi muualta, — sanoi
korimestari.

Silloin Aspela osti kolme kylvövakkaa ukolta ja nauroi.

Minä katselin tuota juurikorien tekemistä, joka mielestäni näytti
jonkunlaiselta neulomistyöltä, kun ukko sääriluusta tehdyllä
purasimella aina pisti läven ja sitten pisti kudejuuren reikään ja veti
lujasti piston kiinni.

Kun olimme pienessä mökissä tuota mukavaa ammattia kyllin katselleet,
läksimme pois ja kannoimme korit Matin Heikin taloon, jossa hevosemme
oli. Sinne päästyä pyysin minä Aspelalta, että saisin vähän nukahtaa.
Se minulle sallittiin ja pani Aspelakin maata penkille. Me nukuimme
iltapäivään asti.

Noin kello kuuden aikana lähdimme taas matkaan Revolahdelle päin.
Minäkin olin kyllin virkku jo katselemaan. Mutta mitäpä siinä oli juuri
katseltavaa, jollei metsää. Tosin olivat paikat ihanat, mutta kyllähän
suvella on ihanaa joka paikassa, ja joka seurakunnassa niitä metsiä on.
Niitä näitä tarinoiden tulimme Revolahdelle, jossa kumminkaan emme
pysähtyneet, vaan ajoimme hiljalleen eteenpäin Paavolan kappeliin.
Mutta olihan matkasta hauskuuttakin ollut, jos otetaan lukuun nuo
pistelevät, pitkänokkaiset sääsket, jotka kasvoni olivat näppylöihin
hakanneet. Kyllähän Limingassakin on sääskiä, vaan kun Liminka on
metsätön autio, niin raitis tuulenhenki niitä vähän hajottaa, jota
vastoin tuuheissa metsissä on sääskiä paksulta. Sama peli Limingankin
syrjäkylissä sääskistä, mutta kun en ollut koskaan niillä
metsäisemmillä seuduilla asunut, niin en ollut tuota rangaistusta
sanottavasti kärsinyt. Aspelan paksu iho ei ollut millänsäkään noista.
Mitäs Aspela! Hän nauroi ja kertoi Lapin mäkäröitäkin nähneensä, jotka,
vakuutti hän, tulen lailla polttavat.

Paavolan kirkonkylässä yövyimme erääseen Pietilä nimiseen taloon, jossa
oli erittäin hauskaa väkeä. Kun Aspela pääsi niiden kanssa pakinoimaan,
niin ei kukaan tahtonut muistaa maata panna. Minä kumminkin koetin
syömisellä ja makaamisella vahvistaa itseäni tulevan päivän matkustusta
varten. Miehet juttelivat kaikenlaista illan hauskuudeksi. Muuan
mies, joka sanoi olevansa vanha sotamies, tiesi paljon kertoa —
sotatapauksista ei hän kuitenkaan ottanut paljon puhuakseen, vaikka
sitä häneltä pyydettiinkin. Sen sijaan haasteli hän aarrehautain
palamisesta ja sen semmoisista. Hän sanoi niiden erittäinkin
juhannus-yönä palavan, mutta Aspela vaan naurahteli.

— Vai aarrehautoja täällä Paavolassa juhannuskokkona poltetaankin!

Tuosta pilkasta ei mies juuri pitänyt, vaan koetti väkisinkin saada
kuulijoitansa uskomaan. Hyvin vihaisesti hän puheli:

— Luuleeko vieras, etten minä ole muualla mailmassa koskaan ollut kuin
Paavolassa? Tiedänhän minä kumminkin yhden aivan tosi-asian kertoa. Kun
minun tuttavani, eräs torppari, meni syksyisenä yönä metsään, tuli
siellä musta härkä vastaan. Mies kumminkaan ei tuosta pelästynyt, vaan
otti härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni koko.
Kun päivä rupesi valkenemaan, rupesi härkä pois lähtemään, mutta miespä
ei heittänytkään. Kun päivä oikein valkeni, olikin tuo härjäksi luultu
olento suuri kuparinen kattila täynnä hopearahoja ja mies olikin
pitänyt kattilan korvista kiinni, vaikka luuli härjän sarvista
pitäneensä.

— Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää, arveli Aspela.

— Vieraspa taitaa olla semmoinen, ettei usko mitään, sanoi ukko ja
rupesi lähtemään ulos. Mutta Aspela sanoi:

— Haastakaa vielä satuja, kyllä minä mielellänikin kuuntelen.

— Onko ne mitään satuja, lausui ukko, nousten seisomaan Aspelan eteen.
Kyllä ne on niin tosia kuin muutkin.

Aspela hyppäsi myöskin ylös ja sanoi hyvin liukkaasti:

— Älkää, hyvä vanhus, aarrehautaan hypätkö.

Silloin rupesivat kaikki toiset nauramaan. Ukko katsahti vähän eteensä
permannolla ja meni nurkkaan istumaan eikä puhunut sanaakaan.

Kun mies oli hiljaiseksi jäänyt, eivät toisetkaan tahtoneet hänen
juttujansa jatkaa, vaikka arvaten melkein jokainen olisi siinä talossa
osannut puhua samoja tarinoita kuin hänkin. Yksi toisensa perästä lähti
ulos pirtistä noihin kesä-makuuhuoneisiinsa, jättäen minun ja Aspelan
sekä tuon vanhan sotilaan pirttiin. Silloin oli jo hyvinkin puolen yön
aika.

Kun olimme jääneet kolmen kesken pirtin haltiaksi, rupesi Aspela
uudelleen ongittelemaan ukolta sanoja. Mutta ukko istui vaan nurkassa
eikä vastannut enemmän kuin seinä. Minä olin pahoillani, kun niin
pahasti olivat menetelleet vanhan äijän kanssa, että hänen täytyi
mykkänä istua, sillä minäkin olisin mielelläni kuunnellut hauskoja
tarinoita. Vihdoin keksi Aspela keinon, jolla sai ukon kielenkannan
irti. Se tapahtui näyttämällä viinipulloa ja tarjoamalla siitä ukolle
oivalliset partakapat. Kun ukko oli saanut kaksi ryyppyä viiniä, tuli
hän pois nurkastansa pöydän päähän istumaan. Hänen silmänsä kiilsivät
eikä jutuista tahtonut tulla ensinkään loppua. Aspela oli myös
muuttanut käytöksensä: hän oli uskovinaan kaikki, mitä ukko kertoi.
Sillä tavalla sai hän ukon pysymään alituisessa tarinoimisen touhussa.
Erinomaista oli mielestäni, että kaikki kummallisimmatkin asiat olivat
hänen sanojensa mukaan tapahtuneet Paavolassa, vaikka enin osa niistä
tuskin oli tapahtunut missään. Niin esimerkiksi, kun hän kertoi
seuraavan jutun:

— Kerran tuli eräs Paavolan isäntä heinästä ja ajoi täyden heinähäkin
kanssa kirkon sivu pitkin tietä. Ilma oli kylmä ja kuu kirkkaasti
paistoi. Isäntä oli juuri ehtimäisillään hautuumaan sivu, yht’äkkiä
hevonen ja heinäkuorma kaatuivat. Tuosta mies suuttui pahanpäiväisesti
ja rupesi kiroilemaan, samalla kuin koetti nostaa ylös hevostansa ja
kuormaa. Turhaan hän kuitenkin ponnisteli — hänen voimansa eivät
riittäneet siihen. Silloin näki hän hautuumaan aidan päällä istuvan
miehen, jättiläissuuren. Mies, joka istui hiasillaan tammipakkasessa,
katseli hetken isännän yrityksiä, astui sitten aidan päältä ja tuli
hänen luoksensa. — Ilman vaivatta nosti hän vaan toisella kädellänsä
hevosen ja kuorman ylös. Sen tehtyänsä sanoi hän isännälle:

— Jos sinulle joskus maailmassa tapahtuu joku vastahakoisuus, niin älä
sentään rupea kiroilemaan sillä vaan pahennat oman mielesi, ja se on
hirveää toistenkin kuunnella.

Tuosta puheesta peljästyi mies pahanpäiväiseksi eikä siitä päivin enää
koskaan kironnut, vaan eli hyvin siivosti elämänsä loppuun asti.

Toinen kertomus oli tämmöinen:

— Oli kerran kymmenen nuorta miestä, viisi Revolahdelta ja viisi
Paavolasta. He löivät korttia yhden talon saunassa eräänä yönä muuatta
suurta juhlaa vasten. Kun siinä sitten vähän riitaantuivat, alkoi muuan
veitikka joukosta tappelun estämiseksi ehdotella vedon lyöntiä,
väittäen, ettei kukaan uskaltaisi mennä pimeällä kirkon ohitse. Tuosta
kohta ne, jotka asuivat lähellä kirkkoa ja joka päivä ja joka aika,
niin pimeällä kuin päivälläkin, tulivat kulkemaan kirkon sivuitse,
rupesivat sanomaan: Me kyllä uskalletaan mennä kirkon sivu, vaikka
olisi niin pimeä kuin seinä. Rohkeita oli kuusi ja arkoja neljä.
Pelkurit panivat vedonlyönnin ehdolle ja lupasivat maksaa 50 ruplaa
niille, jotka kohta paikalla menisivät kirkon sivu. Noh, tästäpä veto
lyötiin ja rohkeat, jotka myöskin olivat rahallisia miehiä, panivat 50 ruplaa
saunan penkille, jos he eivät kirkon sivuitse pääsisi. Yksi sai
rahat hoidettavakseen siksi kuin asia oli ratkaistu, ja rohkeat menivät
maantielle kirkon sivuitse menoa aloittamaan, toiset seisoivat kentällä
tien vieressä ja nauroivat. Kun rohkeat olivat kulkeneet muutamia
askeleita pitkin tietä kirkolle päin, alkoivat he täyttä kurkkua
huutaa: Ei voi päästä läpi, on kova seinä edessä, maantien poikki! He
palasivat kiireesti toisten luokse ja menettivät lupaamat rahansa. Kun
pelkurit juuri olivat ehtineet jakaa keskenään ja rohkeat vielä siinä
hämillään seisoivat, tuli yksi herrasmies ajaen kyytihevosella
Frantsilasta päin ja niinmuodoin sivu kirkon ja sivu miesten, eikä
mitään seinää ollut tuon kyydillä ajajan edessä, vaan ajoi hän aika
vauhtia eteenpäin. Tuosta suuttuivat vedon hävinneet niin, ett’eivät
enää koskaan menneet pyhä-yönä kenenkään ihmisten saunaan korttia
lyömään, eivätkä koskaan vetoakaan lyöneet mistään asiasta. Niin
tulivat he kaikki siivomiehiksi.

Kolmas juttu kuului näin:

— Oli kerran vasta-kihlatut poika ja neiti. He menivät eräälle isolle
kivelle istumaan ollessaan huvikävelyllä kauniina kesä-iltana. Kivellä
istuessaan rupesivat he katselemaan kihlasormusta ja sulhanen otti sen
pois morsiamen sormesta. Kuinka hän lie käännellyt, putosi sormus
sulhasen kädestä, vieri kiven halkeemaan ja jäi sinne. Sittemmin on
aina joka vuosi sama sormus palanut niin kirkkaassa liekissä, että sen
on vaikka kuka nähnyt, mutta kun koetetaan ottaa sitä pois, sammuu se
eikä sitä koskaan ylös saada.

Tällaisia tarinoita lateli ukko aamuvalkiaan asti ja Aspela antoi
ukolle vielä vähän viiniä palkaksi, jonka saatuansa ukko pani maata
penkille.

Kun olimme vähän aikaa nukahtaneet, nousimme ylös, valjastimme hevosen
ja läksimme ajamaan Frantsilaa kohti. Paavolan kirkon luona pysäytti
Aspela vähän hevosta, että minä sain katsella hautuumaan aitaa, jonka
päällä tuo jättiläiskummitus oli istunut. Enemmän minä kumminkin pidin
siitä ihanasta paikasta, johon tuo sievä vähäläntäinen kirkko oli
rakennettu. Kun jouduimme kirkon sivuitse ajaneeksi, sain korkealta
törmältä katsella Siikajoen juoksua ja olin silloin jo tuon mainion
joen nähnyt monenlaisena, kapeana ja leveänä luikertelevan. Sama
Siikajoki on kaikkine kauneuksinensa vähän oikullinen, etenkin suussa.
Juuri Siikajoen emäkirkon kohdalla ovat rannat niin vyöryneet, että
tätä kertoessani seisoo jo tuo Herran huone kolmannella paikalla. Kaksi
entistä kirkon paikkaa on näet jokeen vyörynyt, vaan nyt ei enään ole
mitään pelkäämistä kirkon kaatumisesta ja hautuumaan jokeen
vyörymisestä, kun vesi on ruvennut kulkemaan toista puolta ja alas
vyöryttämään pohjoista rantaa, niin sanottua Nokantörmää.

Näistä kaikista mullistuksista ja vyörymisistä en kuitenkaan silloin
vielä paljon käsittänyt enkä tietänytkään, kun Aspelan vieressä
kärryissä istuin. Frantsilassa me yhdyimme Savon maantielle ja ajoimme
Temmekselle ja sieltä Tyrnävälle.

Pitkiä huippauksia olimme ajaneet sinä, niinkuin edellisenäkin,
ja monta ihanaa paikkaa oli muistossani, kun ehtoolla myöhään saavuin
Aspelan kotitaloon. Mutta yksi tapahtuma minua nauratti vielä
Tyrnävälläkin. Se tapahtui Frantsilassa, kun muutamassa suuressa
talossa syötimme hevosta. Aspela tahtoi ostaa hevoselle viisi naulaa
ruisjauhoja. Isäntä punnitsi pirtissä jauhot, ja sanoi punnittuansa:

— Siinä on runsaasti viisi naulaa jauhoja ja pussin varalta puoli
naulaa.

— Mahtaako niin? kysäsi Aspela, näyttäkääs puntaria.

— Mitä niistä moneen kertaan punnitsee, väitteli isäntä eikä tahtonut
ensinkään antaa puntaria Aspelalle.

Aspela otti puntarin melkein väkisin isännän kädestä ja punnitsi. Mutta
nyt ei ollutkaan pussissa painoa kuin neljä ja puoli naulaa.

— Kuinkas tämä on? sanoi Aspela ja näytti kaikille huoneessa oleville.

Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että siinä oli yhtä naulaa vailla
isännän määrästä.

Isäntä seisoi hämmästyneenä ja vaaleana kuin vahakuva ja sanoi: Jos on
vailla, niin lisätään.

— Mitäpä siihen lisätään, annetaan sakkoa vaan, puhui Aspela.

Silloin isäntä pujahti ulos pirtistä ja tuli vähän ajan päästä
takaisin, tuoden kolme Aspelalle, ja virkkoi:

— Ei huolita riidellä!

— Mitäpä tuosta riidellään, sanoi Aspela, pisti rahan kukkaroonsa ja
antoi jauhot hevoselle. Sitten menimme naurahdellen pois talosta. Kun
Aspela Tyrnävälläkin sitä nauroi, sai hän minunkin nauramaan; mutta
Aspela ei sanonut oikein, missä seurakunnassa se tapahtuikaan. Kertoi
vaan sen väliin tapahtuneen Revolahdella, väliin Lumijoella. Ei
tahtonut Aspela saattaa taloa pahaan huutoon. Oliko sitten siinä
talossa tapana aina vaille punnita vai tehtiinkö sitä vaan oudoille
matkamiehille, sitä en tiennyt, mutta sillä kertaa ei kuitenkaan kauppa
vedellyt leiville.

Aspelalla oli saatavaa Tyrnävältä eräästä talosta kahdenkymmenen vuoden
vanha velka ja saikin toisena aamuna osan siitä, mutta ei kaikkea. Oli
näet Aspelan kotitalossa uusi isäntä, joka ei ollut sukua ensinkään
Aspelalle. Talon kaupoissa oli hän joutunut velkaan ja se oli jäänyt
tähän saakka.

Tyrnävältä me ajoimme Liminkaan ja saavuimme noin kello kahdentoista aikana päivällä
Vierimän pihaan.

Täälläkös ihmeteltiin, kun hevosella tulimme, vaikka venheellä olimme
lähteneet, ja vasta niin monen päivän perästä. Mutta vielä enemmän
ihmettelivät he, kun saivat kuulla, minkä mutkan olimme tehneet.
Pirjon Katri kehui Aspelaa lumoojaksi, kun sillä tavoin ympäri
Liminkaa kierteli.

Mutta Aspela sanoi: Minä en ole ainoastaan lumooja, olempa vielä vähän
velhokin, sillä minä kierrän aina ensin sen paikan ympäri, jossa
asumaan ai’on ruveta. Tiedättehän, että minä olen asunut velhojen
maassa monta vuotta ja oppinut velhojen ulkonaiset temput, vaikk’en
vielä noituuden konstia sisällisesti käsitäkään.

Vähän aikaa istuttuamme Vierimällä, läksimme uudelleen matkalle,
nimittäin Limingan halki Lumijoelle, johon saavuimme kello viiden aikaan ehtoolla
.

Taas tapasimme tuon vanhan isännän, jonka hevosella olimme ajaneet, ja
Aspela sai takaisin panttirahat. Vanha ukko ei olisi tahtonut ottaa
mitään maksua siitä kun olimme hänen hevosellaan ja kärryillään
ympäripitäjiä ajaneet, mutta Aspela ei tahtonut kenenkään tavaroita
ilmaiseksi kuluttaa ja pitkän tarjoilemisen perästä sai hän ukon
vastaan ottamaan kaksi ruplaa.

Me emme saaneet lähteä talosta ilman ruokaa ja kahvia ja näissä
puuhissa satuin minä huomaamaan, että talossa oli kaksi kaunista
tytärtä, jotka vielä päälle päätteeksi sanoivat itseänsä vanhoiksi
piioiksi — toinen, Maija, oli yhdenkolmatta, toinen, Liisa,
seitsemänkolmatta vuoden vanha. Muutoin näyttivät he olevan isänsä
ainoana huvituksena — olihan ukko leskimies.

Kun tytöt olivat poissa läheisyydestämme, kehui ukko Aspelalle
tyttäriänsä oivallisiksi ihmisiksi. Ainoastaan yhden vian sanoi hän
heillä olevan, sen nimittäin, ettei kumpikaan ruvennut kosijain kanssa
minkäänlaisiin välipuheisiin, vaan tahtoivat ennen jättää itsensä
lasivuorta myöden Kyöpeliin kiipeämään. — Onko se sitten hauskaa se?
sanoi ukko.

Kun Aspela oli kuullut, että tyttäriä vaivasi semmoinen vika, torui hän
heitä ja varoitteli lasivuoresta ja Kyöpelistä.

Siihen Maija kohta vastasi:

— Lasi on kirkasta, kirkas on viisasta.

Liisu siihen lisäsi:

— Kyöpeliin kuoltua kuitenkin mennään, menee eläissä jo.

— Enhän minä senlaisia vastauksia odottanut. Mitäs minä tuohon nyt
sanon? sanoi Aspela, hieroskellen vähän silmiänsä.

— Ei siihen auta sanomiset eikä muutkaan konstit, samanlaisia
pölkynpäästä veisteltyjä vastauksia ne minulle itsellenikin antavat,
virkkoi ukko naurahtaen.

— Oletteko, Perttu, kuinka varoissa? kysäsi Aspela hyvin kiireesti.

— Kuinka niin! sanoi ukko, tuleeko Sakari vävyksi sitten?

— En sitä tarkoittanut, ajattelin vaan: jos ostaisitte talon
kummallekin tyttärellenne ja antaisitte heidän pitää isännyyttä ja
emännyyttä vähän aikaa yksin omassa talossansa — sen luulisin, että
pian kuulisitte häistä.

— Sepä juuri taitaisikin auttaa, niinpä minä teenkin, sanoi ukko.

— Älkää nyt hupsuksi tulko, isä! virkkoi Maija hätäisesti.

— Mitä meidän talon pidosta tulisi? kysäsi Liisu.

— No, enkö minä sanonut, vai kuin? sanoi Aspela.

— Sanoitte niin, ja niin teenkin, vakuutti ukko.

— Tehkää se, kyllä Kyöpeliin-meno lakkaa.

— Tekö, vieras, sitten isännäksi meidän taloihimme tulisitten? nauroi
Maija.

— Olisiko se niin hullua, jos toiselle teistä tulisin, sanoi Aspela,
kyllähän minä tullakin voin, olenhan leskimies.

— Kun leski olette, niin ette vierasmieheksi kelpaa meitä
varoittamaan, sanoi Liisu. Vierasmiehen täytyy pysyä puolueetoinna.

— Nyt olen puhunut itseni säkkiin, — auttakaa, hyvä Perttu, minä
joudun huutavaan hukkaan noiden tyttöjen kanssa, valitti Aspela.

Tytöt päästivät aika remakkanaurun, ja Aspelan ja ukonkin täytyi
nauraa.

— Lähdetään katselemaan peltoja — se on toista, kuin tottelemattomain
tyttöin kanssa kiistellä, sanoi ukko.

— Lähdetään vaan, ja me menimme. Ukon pellot olivatkin tanakat ja
tiukat kuin seinä, eipä hän turhaan Lumisuon kuivaamisesta puhunutkaan.
Hänpä todella näytti olevankin se ukko, joka osasi maata viljellä —
kunpa kaikkien pellot olisivat niin täydet!

Aspela kun ei viikkoa samassa paikassa halunnut viipyä, läksi vielä
samana ehtoona pois Perttu Huopalan talosta, jätellen hyvästi isännälle
ja tytöille. Minä tein saman ja me astuimme venheeseemme. Ilma oli yhä
kaunis ja sangen sievästi me soutelimme yli lahden Temmesjoen suuhun ja
sitten ylöspäin Vierimän alankoon.

Kun olimme taas Vierimälle saapuneet, niin lepäsimme yön rauhallisesti.
Mutta aamulla lähtivät Vierimän ukko ja Aspela Korvenpäähän
talonkauppoja tekemään ja minä sain toimekseni viedä venheen
Pirttilään.

Venheen viennistä tultuani sain äidiltäni kuulla, että meitä oli jo
vähän ikävöitykin poissa-olomme ajalla, ja jos ei Aspela olis ollut
niin tunnettu meritaidostansa, niin olisi varmaan jo hakemiseenkin
ryhdytty. Kaiken aikaa oli heillä kumminkin ollut matkastamme vallan
väärä käsitys. Olivat olleet siinä luulossa, että vaan kulailimme
pitkin rantoja, aina niin pitkälle kuin niitä piisaisi.