KAHDESKOLMATTA LUKU.

Eräkäs.

Keväästä oli tullut kesä ja minusta oli hyvin outoa, kun meillä oli nyt
50 lehmää ja vuosi takaperin vaan yksi. Minä kuljin karjaa
paimentamassa ja se oli erittäin hauskaa, vaikka joskus sateisella
säällä vähän ikävääkin. Minua ei juuri oltu siihen toimeen pakoitettu,
sillä äitini olisi ottanut erään köyhän pojan paimeneksemme, vaan minä
lupasin ehdostani täyttää sen tehtävän ja Soinilan Petteri, joka oli
paimenen vaalissa ollut, pääsi Ouluun räätälinoppiin. Ei mielestäni
siinä häviötä tullut hänellekään, ja niin minä kulkea keikuttelin
paimenessa, eväspussi kainalossa, katkismus ja kaikenlaisia
pikku-kirjoja taskussa. Useinpa vielä sanomalehdenkin muassani metsään
kuljetin. Kun joka päivä toisten talojen paimenetkin minun kanssani
yhtyivät ja muutamilla heilläkin oli mukana kirjoja, niin panimme
eräällä korkealla kunnaalla, jossa kasvoi katajapensaita, sellaisen
lukemisen toimeen, että pois tieltä. Olipa se jommoinenkin koulu, sillä
siinä aina toinen neuvoi toista. Mitään varsinaista opettajaa ei meillä
kumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen
kohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein
vuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita.
Opeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen
väliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon
kellolta. Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, erään sorvari vainajan
poika, laittoi kellon täydelliseen kuntoon, varustaen sen ikeillä ja
nauhoilla, ja jokainen sai siinä koettaa soittotaitoansa. Mutta puukello
kun oli äänetön, täytyi soittajan aina suullansa ilmoittaa kellon ääni:
paum, paum, palaum, ja sentähden oli se soittajista etevin, jolla oli
tanakat huulet.

Vielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin
koivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia
tuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan
tuohipalaseen.

Tehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin
vaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta
varsi. Sitten piippu sammalilla täytettiin ja haikuja vedeltiin. Minä
kumminkaan en viitsinyt mokomassa sammalen polttamisessa oppineeksi
harjotella, sillä sauhuissa oli hyvin ilkeä maku ja toiseksi pelkäsin
äitiäni, että jos hän sen tietää saa, että minä tupakoitsen, niin
arvaten minun hukka perisi.

Muutoin ei erittäin suurta vallattomuutta harjotettu, kumminkaan siinä
joukossa, jossa minä olin. Siihen oli luullakseni sekin syynä, että
meidän joukossamme oli tyttöjäkin, lähes rippikoulun ijässä olevia,
jotka käyttivät itsensä kainosti ja meitä aina vähän nuhtelivat, kun
kovin rupesimme maailmaa kaatamaan. Toisista pojista en varmaan
tiennyt, mitä he ajattelivat; mutta minussa oli kumminkin se ajatus
vireillä, että nais-ihmisille täytyy antaa arvoa ja totella heidän
kieltoansa, vaikka kohta he nuoriakin tyttöjä olisivat. Oli mielestäni
oikein synti laittaa heitä surulliseksi. Vaikka kyllä muutamia pojista
näytti sekin huvittavan, että saada tehdä tytöille harmia ja kiusaa.
Silloin puolustin minä tyttöjä, sanoen pojille, että he menettelivät
pahasti. Tavallisesti sain minä pian pojistakin enemmistön puolelleni,
joten tytöt pääsivät rauhaan.

Yli soiden ja rämeiden saimme tallustella avojaloin. Ruoppainen vesi ja
päivän-paiste vaikuttivat sen, että jalkamme lähes polviin asti
sierottuivat, ja kuu sierottunut iho halkeilee, niinkuin se
tavallisesti tekee, ei siis ole niinkään helppo kärsiä. Minä puolestani
olin jalkaini kanssa pääsemättömissä. Muutamat voitelivat kotonansa
sierottuneita, varressaappaiksi sanottuja jalkojansa kermalla, muutamat
piki-öljyllä ja muutamat tervalla. Siitäkin asiasta pidettiin pitkiä
luennoita meidän metsäkoulussa ja kun nuo kaikenlaista käyttäneet
pienet urohot ja neidot toivat havaintonsa varessaappaiden
paikkaamisesta esille, yhdistin minä noista kauas toisistansa
erkanevista aineksista kermasta ja tervasta, lisäämällä siihen hiukan
piki-öljyä, oivallisen varrassaapas-voiteen, jolla niitä sitten
voideltiin saunan lämpymässä ja oivallinen keinopa tuo olikin. Mutta
tytöt keittivät kermasta ja sokerista voiteen ja kehuivat sitä vieläkin
edullisemmaksi.

Paimeneen tultuani en ensin huomannut sen asian syytä, mitä varten
minua toteltiin, vaikka olin melkein nuorin joukossa; mutta kun enemmin
toverieni kanssa tutustuin, sain omin korvin kuulla, että minua
kunnioitettiin ison talon poikana ja rikkaan perillisenä. Toiset
paimenet olivat osaksi ruotipoikia ja -tyttöjä, osaksi jonkun köyhän
itsellisen eli mäkitupalaisen lapsia, kesän ajaksi karjan-paimenen
pestin ottaneita. Siinä syy, enkä minä hölmö tuota muistanut, luulin
vaan olevani turvetöllistä kotoisin niinkuin ennenkin. Mutta sepä
olikin hyvä asia, ett’en tuota käsittänytkään itsestäni, että olin
arvossa toisia korkeampi. Sillä se oli hauskaa aikaa, niin kauan kuin
mielestäni köyhänä paimenena vaelsin ja sain pitää kumppanini
vertaisenani ja vaihettaa vapaasti ilot ja surut heidän kanssansa. Että
olin suuren Helmikankaan talon ainoa poika, en minä sitä minäkään
pitänyt, päin vastoin tuntui se tavasta ikävältä, kun luulin toverieni
toivovan minulta jotakin laupeuden työtä. Eihän minulla ollut omaa
mitään, enkä siis voinut heille antaa mitään; mutta eiväthän he minulta
mitään pyytäneetkään.

Paimenen elämä on joltisenkin omituista. Paimen ilmestyy monasti
ihmisten kesken melkein hullun kurisena ja päälle päätteeksi usein
vastoin omaakin tahtoansa. Sillä vähitellen villistyy hän metsän
eläväksi, kesäkauden alituisesti metsän suloisuutta nautittuansa. Eihän
mielestäni Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, talvella ollut muita
vallattomampi; mutta metsämatkoillamme oli toisin. Kerran saattoi hän
meidät kovanlaiseen hätään. — Aapeli oli hyvä laulamaan ja
tavallisesti oli hän metsäkoulussamme laulun-opettajana. Hänen
laulu-intonsa se myöskin oli, joka sai meidät ahdinkoon.

Eräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät
juoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän
syöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni
tölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät
jalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja
röijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai
kupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:

Minä seisoin lammin rannalla,
Ihanaisessa metsässä;
Näin, näin minä ämmän seisovan
Tuohisissa lötöissä.

— Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun
ihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on
joskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies’
auta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin
salpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.

Minä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:
Ei Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.

— Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen
tuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin
saavutettuna.

— Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen
epähuomiosta.

— Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla
sanoilla — luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen
kuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.

Silloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo
vähän siitä ulostunut, ja sanoi:

— Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?
Tiedättehän sen, ett’ei se ikinä tapahdu.

— Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin
tuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa,
ja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului
kuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle
kaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän
rukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht’aikaa, olivat
aivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin
neuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea
auki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin
itse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki
päälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat.
Tyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että
hän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa
sukupuoltansa kohtaan.

Nyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli
yhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua,
ettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka
kuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen
sijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni
tuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä
enemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan,
missä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan
oli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme!
Ainoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo
naispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa
meille pelastusta toimittaisivat.

Toinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan,
löytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös
kattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi
naurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin
rutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat
hätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli
sanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun
tungeta ylös päin, missä taivaskin on.

Pian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi
pilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:

— Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten
hän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi
ja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja
sukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.

Silloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni
kankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse
jättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.

Suuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas,
mutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme
silloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen
mukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä
oikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä
ylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.

Sepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!

Mutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää
kättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä
kurkkua: Leikatkaa käsi poikki!

— Leikataan vaan! sanoimme muutkin.

Nyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla,
niinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.

Samassa kuulimme avainta väännettävän lukossa ja ovi aukeni. Silloin
emme enään huolineet koko kädestä mitään, vaan päästimme sen
valloilleen. Pian, oikein pian olimme töllin tanhualla.

Kun nyt siinä vielä rohkenimme seisoa, luottaen jalkojemme ripeyteen,
näimme tyttöpaimenet kaikki koossa ja muori tuli alas kuopan katolta.

— Oliko teidän hyvä olla, pojat, siellä kuopassa? Vieläkös tekee mieli
laulamaan? Kuka se oli, joka aikoi käteni katkaista?

Me emme uskaltaneet ilmaista jutun alkajaa. Olimmehan paitsi sitä
kaikki olleet myöntyväiset siihen leikkiin, vaikka oli päivän selkiää,
ettei yksikään meistä olisi niin tunnotoin ollut, että olisi kättä
poikki leikannut, Olipa tuo vaan peloituskeino, jolla saimme
vapautemme.

Muori piteli kättänsä toisella kädellänsä, josta huomasimme, että se
mahtoi olla vähän kipeä. Hän veti kuitenkin hian kätensä päälle ja
sanoi:

— Nyt saatte mennä matkoihinne, mutta Helmikankaan pojan pitää tulla
tänne huomenna. Minulla on puhuttavaa sinun kanssasi.

Nyt huomasin tyttöjen kertoneen hänelle, että minä olin Helmikankaan
poika, ja minä sanoin hänelle nöyrästi jäähyväiset. Sitten me läksimme
etsimään karjaamme.

Karjaimme kellot kuuluivat läheisyydessä ja kellon ääntä kohden kulkien
löysimme pian itse karjat. Jo lähestyi ilta ja me lähdimme kotiin päin,
ajellen karjaa edellämme. Mutta Aapeli Könkölä ei tahtonut enään
laulaa, kumminkaan mummon töllin läheisyydessä. Kaikki me myös
varoitimme häntä, sanoen sen hyvin sopimattomaksi, että tehdä vanhasta
ihmisestä pilkkaa. Tytöiltä saimme kuulla, ettei mummon aikomus ollut
meitä kauan kuopassa pitää, ainoastansa peloittaa meitä, että toisten
siivolla kulkisimme. Sillä, oli hän sanonut, jos pojat saavat
mielivaltansa pitää, niin he tulevat häijyiksi, että kaatavat nurin
sellaiset yksinäiset erämaan pienet töllit.

Kun olin toisista paimenista eronnut ja karjani saanut kotini pihaan,
olin kahden vaiheilla, puhuisinko kellekään päivän tapauksesta. Koska
en kuitenkaan mielestäni ollut tehnyt niin suurta pahaa, etten sanoa
uskaltaisi, niin kysyin vaariltani, joka seisoi pihalla, niinkuin hän
tavallisesti seisoikin, jos sattui olemaan kotona silloin, kuin karja
kotiin tuotiin ja naisten haltuun suitsutarhaan laskettiin:

— Kukahan se vanhanlainen, iso ihminen on, joka pikku-lammin rannalla
töllissä asuu?

— Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin
Amalia — olikos karja tänään siellä asti?

— Oli.

— Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen
voimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän
teille mitään?

— Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.

— No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini
naurahtaen.

— Emme mitään suuria tehneet — Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli,
lauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.

— Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.

Minun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.

— Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä
nauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt,
Heikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan — se on
voittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan,
saapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua,
että mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat
hänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!

— Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna — uskaltaisiko mennä?
kysyin minä.

— Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään
turhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli
oivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta
niinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät
miehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa
hänellä oli kuin jättiläisellä — menipä voimissa edelle vaimostansakin
— mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa
vihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein
kaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois,
muutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen kymmenen vuoden,
kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse
kaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat
vähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin
yöllä ja päivällä.

Sen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä
huomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.

Samaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin
lammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset
paimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt
ketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä
kysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?

— Helmikankaan poika, vastasin minä.

Silloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.

— Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä
laattiaa.

— Niin tulin.

— Istu! — Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.

Minä istuin kohta.

Sitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita,
ja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle,
taittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle,
sanoen: Ota ja syö!

Minä panin käteni ristiin, siunasin hiljaa ja aloin sitten syödä leipää
ja naurishauvikkaita. Sieniä en uskaltanut maistaa, kun en ollut
kenenkään nähnyt niitä syövän.

Amalia katseli syöntini laatua ja sanoi:

— Syö sieniä myöskin, maista edes!

Minä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin.
Mutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa
kahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin
syömästä.

— Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota.

— Niin, kiitos kiittämästäsi! Mutta minä sanon, että sienet ovat hyviä
syödä, vaikka Limingan ihmiset ylenkatsovat niitä. Sano nyt kotonasi,
kun menet, että olet eräkkään töllissä suusi sienillä saastuttanut.
Sano myös vaarillesi terveisiä, että hän käy minun luonani ennen kuin
kuolee, sillä minulla on sana sanottava hänelle. Ei mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Meillä on vaan jotakin, joka tarvitsee tulla
selville, ennen kuin toinen meistä kuolee. Lupaatkos sanoa?

Minä lupasin.

— Niin, lapsi, nyt saat mennä karjasi luokse ja saat vapaasti iloita
nuoruutesi kukoistuksessa. Minä en tahdo olla koskaan paha lapsille,
vaikka en kärsi heidän ylimielisyyttänsä, ja kun en minäkään tee pahaa,
niin minä tahdon rauhan myös itsellen.

Minä pyysin anteeksi kaikkein toistenkin puolesta eilispäivän
myllistyksen ja sen, että uhkasimme käden katkaista.

— Älä semmoisia huolehdi! Kyllä minä sen arvasin, ettette olisi
kättäni katkaisseet, vaan pelkäsin minä jo vähän sitäkin.

Sitten minä lähdin ja menin karjani luokse.