SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kirjava joukko ajatuksia.

Aika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan
mukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on
kuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida,
että ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa,
sillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle
ja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa
ajatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia
lehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen
joulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen
Aspelaa Paavoa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat
yhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä
muistelen Pirttilän, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli
mennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän
ukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja
Loviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä,
syntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle
ilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet
Huopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me
rikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki
rikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi
tavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?

Tässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää
ratasta.

Miksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat?
Vaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti
ajaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja
kuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja
vikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava,
ettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?

Mikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa
anastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille
Suomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en
kärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen,
istun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta
mäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.

— Heikki, Heikki!

Nyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu
toisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös,
menen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää.
Hän lepää — siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.

— Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?

— En, hyvä ruustinna täti, en menekään.

— Miks’et?

— Laskekoon toiset minunkin edestäni.

— Ruotsalaisetko?

— Aivan samat.

— Entä jos itse olisit Ruotsalainen.

— Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin
nöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet
Oulussa ovat Suomen.

— Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin
ovat, jotka Oulussa asuvat.

— Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen
Suomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?

— Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.

— Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin
maanmoukka.

— Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.

— Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on
putkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.

— Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.

— Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.

— Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?

— Heidän kielensä maahamme tuoneet.

— Eikö muuta?

— Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.

— Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?

— Ja väkemme anastaneet.

— Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin
tahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.

Silloin menin minä kamariini.