KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ikuinen kauppa.

Minä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla
oli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään,
vaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en
itsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli
kehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet
joko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman
pyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.

Aspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa
hänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa
eikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.

Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein
entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä — se oli hänelle
omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.

Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa,
Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua
perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä
lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta
kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa
oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat,
jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa,
mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.

Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim.
minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin
sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin —
lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla
tehdä työtä torpan hyväksi.

Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla
on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että
minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja
vanhennutat itsesi myös — etkö jo huomaa — — —

Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut
noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään
harkkinut.

Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden
mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa
vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin.
Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt
hautuumaalla?

Hän oli juuri sieltä tulossa.

Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan
ja hän läksi seuraani.

Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme
haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo
ennenkin lukenut ja se kuului: ”Vähä ja paha on ollut minun elämäni
aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan.”

Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni
oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.

Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.

Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon.
Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä
koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt
ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme
yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä
ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa
vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi
minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan
meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.

Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli
hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski
Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.

Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja
tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.

Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha,
tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko
Aspela.

Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela
ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo
ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.

— Terve teille, nuori pari! sanoi hän.

Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:

— Kiitoksia paljon!

Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään
syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja
suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa
Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja
yllytti minua ostamaan kihlasormusta.

— Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen
sormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa
minulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett’ei
Loviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä
H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki Helmikangas
.

— No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus
jälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni
sanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.

Minä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin
ja kysyin sitten:

— Huolitko sinä tätä?

— Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta
paljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä
poika. Miks’en sinulta sormusta ottaisi?

Silloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina
kuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.

Häissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun
lisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan
taloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole
rahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.

Aspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.

Minä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin
sen ottaa.

— No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja
vähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen
takaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.

Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni
elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka
Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua
muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.

Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan
isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.