KYMMENES LUKU.
Jumala on rakkaus.
”Kamala mies tuo!” sanoi herra, Kontion mentyä.
”Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän
noin tuli vihoitettua!” sanoi rouva.
”Olet lapsellinen, Klara!” sanoi mamseli.
”Minkä koston hän osaisi laatia?” kysyi herra.
”Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!”
”Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen,
että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi
pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ
ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa
hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus”, tuumi herra.
Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.
”Täytyy lähteä kaupunkiin”, sanoi mamseli.
”Jaa, minä lähden kyytiin”, sanoi herra.
”Älä Jumalan tähden!” sanoi rouva.
”Kuinka niin?”
”Kontio voipi sinun lyödä hengeti.”
Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.
”Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä
vähemmin ihmistä”, sanoi Liina.
”Sen minä kyllä uskon!” sanoi herra. ”Jaa, sano, Liina, renki Kallelle,
että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen.”
Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi,
vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään
kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli
takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.
”So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa”, sanoi herra, ottaen suitset
käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko
oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli
surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa
ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan
pitemmäksikin.
”Minulla on yksi tuttava sairaalassa”, alkoi mamseli puhumaan.
”Kuka se on?” kysyi herra.
”Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on
joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa.”
”Juopon miehen sai, arvaan!”
”Juopon!”
”Mitä Eveliina hänelle aikoo?”
”En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten
hänelle puuhaan.” Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen
tieviereen: ”Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa
saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen
että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha
keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys.”
Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä
ehtokirkosta.
”Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään
saarnattu ja hyvä saarna pidetty!” tuumi mamseli.
”Oltiinhan aamukirkossa!” sanoi Elsa.
”Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!”
”Hm!” myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän
käännytti hevosen mamselin asuntoon.
Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi
pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret
vesikarpaleet.
Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.
”Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!”
”No, joko äiti nyt kuoli?” kysyi Elsa.
”Heleenako kuollut?” huusi hädissään mamseli.
”Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat;
kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!” puhui mamseli.
”Epäileekö Eveliina lääkäreitä?” kysyi herra.
”Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa”, vastasi mamseli.
”Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta”, tuumi herra.
”Niin, mutta sielu!” sanoi mamseli, päätään kallistellen.
”Kyllä hän autuaaksi tuli”, sanoi Elsa.
”Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni.”
”Elsa sen nyt sitten tietää!” tuumi herra.
”Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik.”
”Taitaa tietää!” arveli herra, ettei kinaa tulisi.
”Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!”
”Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!”
”Sinä olet paha, Fredrik!”
”Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla”,
sanoi Matti.
”No, se on eri asia, kun poika puhuu!” tuumi herra.
Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni
Matti, mamseli ja herra kamariin.
Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa
riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti
seisoi ja piteli ovipieltä.
”No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?” kysyi herra.
Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa
tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti
miettimistä, ennen kuin vastaisi.
”Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!” sanoi mamseli.
”Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!” arveli herra.
”Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?” kysyi Elsa.
”Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta”, vastasi Matti.
”Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!” sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa.
”Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin
hautaus!”
”Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!” tuumi herra.
”Minä hyvin sen tiedän, ett’ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä
haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi,
kun hautaisi pikku sievästi, vaikk’eikään suuren-kustannuksellisesti”,
sanoi mamseli.
”Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee
tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin
siihen hiukka apua!” sanoi herra.
”Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!”
Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.
”Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!” sanoi mamseli.
Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.
”Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?” kysyi Elsa.
”Kävinhän minä.”
”Tiedätkö sinä enoistasi?” kysyi mamseli.
”Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat”
”Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?”
”Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti
kuolee.”
”No, onhan se sitten suunnille ihminen”, sanoi mamseli.
”On koko helpoitus meille”, sanoi Elsa.
”Sitä se on”, sanoi mamseli. ”Kuinka sinä nyt pääset sinne?”
”Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?”
Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi
vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:
”Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä
Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle
että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä
silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi
näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa
hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla
hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria
kuole.”
Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.
”Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen
kanssa!”
Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään,
painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos
pihasta mamselin antama nyytti kädessä.
Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo
pihalla mamselin portaita kohti.
”Tuota en ollut muistaakaan!” sanoi mamseli Elsalle. ”Se käypi kuin
kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli.”
Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.
”Hyvää iltaa!” sanoi mummo. ”Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin
äkäpäällä täältä viimein läksin!”
”Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan”, sanoi mamseli.
”Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon
vastoinkäymisiä maailmassa!” tuumi mummo.
”Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää”,
säisti mamseli.
”Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman
läpi”, sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.
”Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon
mukaan Herransa iloon!” sanoi mamseli sortuneella äänellä.
”Kuka se on?” kysyi mummo, istahtaen rahille.
”Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta.”
”Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?” kysyi
mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli
hän säikäyksissä.
”Hänen isällään oli kolme taloa.”
”Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen
hänen tätinsä!” sanoi mummo, istuen aivan nolona.
”Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!”
”Niin olikin!”
”Kuinka te tänne jouduitte?”
”Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se
olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen
minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa.
Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun
olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret
myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani
pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain
sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin
aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui
holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni.
Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut.”
”Jaa!” sanoi mamseli.
”Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,
Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella.”
”Mummo on siis naimaton!”
”Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman
merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään
hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi
harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki
lapsia tullut eikä jäänyt.”
”Hyvä on onnea vähäkin!” sanoi mamseli.
”Hyväpä oloksikin!” vastasi mummo.
Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan
aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta
vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.
Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta
myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky
kuului:
”Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!”
Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi
kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.
”Pesethän sinä oikein puhtaaksi!” sanoi mummo hetken aikaa yhteistä
työtä tehtyään.
”Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että
meillä oli niin vähä vaatteita.”
”Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta,
niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, —
vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus.”
”Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä
Jumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus.”
Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän
sanoja:
”Jumala on rakkaus!”