SEITSEMÄS LUKU.

Mutta annas olla, minä tunnen hänet.

Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin
oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa
silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun
laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja
meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi
katsomaan.

”No, kuinka siellä sairas oli?”

”Paranemaan päin luuli olevansa.”

”Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?”

”Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän,
että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon
paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani
sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli
joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta.”

”Mikä hänen nimensä mahtaa olla?”

”Sukunimen kuulinhan minä, mutt’en muista; ristinimi on Heleena.”

”Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan
vielä mennä?”

”Kyllä kait.”

”Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!”

Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun
päähänsä.

”Tule mukana, Elsa!” sanoi hän mennessään.

Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.

”Minnekkä nyt mamseli lähtee?” kysyi emäntä.

”Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?”

”Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan.”

”Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja
tuttaviani.”

Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:

”Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan
älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää.”

Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.
Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.

”Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?”

”Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia
sairastaa?”

”Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö
mamselia sinne — avain on ovessa, kyllähän sinä osaat.”

”Kiitoksia!” sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.

Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti
nenään heidän sisään astuessa.

Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.

”Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!”

Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan
vähän päätään.

”Mitä, onko mummo kuollut?” kysyi Heleena Eveliina sängystään toisella puolen
huonetta, nousten samalla istumaan. ”Mitä minun silmäni näkevät?
Mamseli täällä!”

”Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus”, sanoi mamseli ja
juoksujalassa läheni vuodetta.

”Oletteko te Elsan emäntä?”

”Olen.”

”Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin
viimein mamselin näin.”

”Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan
yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän
minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että
sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen.”

”Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina
kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää.
Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut
joka askeleella”, sanoi Heleena itkussa suin.

”Jaa”, sanoi mamseli. ”Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden
ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis
juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin
näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin
ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä
suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?”

”Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin
perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin,
vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän
joi ja hävitti kaikki.”

”Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme
poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?” sanoi mamseli, tarkoittaen
kuolleen mummon ruumista.

”Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on
kuollut”, sanoi Heleena.

”Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää
teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa
vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran
paranette.”

Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:

”Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on
ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun
loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan.
Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä
voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta
tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät
molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun.”

Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.

”Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!” lohdutti mamseli, ja niin läksivät
he sairashuoneesta.

Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan
kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli
tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä
mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään
kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin
närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti
tavallisena ihmisenä. ”Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se
Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan”, sanoi itsekseen kyökissä
Elsa.

Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti
kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.

”Elsa, laita teetä tulelle!” sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä
hellin luona alkoi mamseli puhua:

”Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän
oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen.
Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli
meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan
väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän
puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan
rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset
eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä
pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena
mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta
enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä
siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen,
minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon
hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta
ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä
vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä
kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä.
Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli.”

”Rikkaana!” sanoi Elsa aivan ihmeissään. ”Onko sillä ihmisellä sydäntä
ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin
pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan.”

”Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman
menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: ’Ystävist’
älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.’ Mitä siinä on sanottu
veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei
sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään,
sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan,
maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin
menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja
kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen
onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett’ei hän itse ole syypää
köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan,
mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia
ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin
että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. — Kohota Elsa
kantta, ett’ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!”

”Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin.”

”Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi,
laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet
joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin
voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen,
niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt
vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat
pahimmasta pukamasta läpi.”

”Vai mamseli on rovastin tytär.”

”Niin olen, kuinka niin?”

”Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?”

”Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?”

”Muuten vaan kysyin.”

”Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin
äitivainajas tai joku muu jotain puhunut.”

”Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni
ja perin hyvässä tarkoituksessa.”

”Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että
rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä.
Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä
pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat
ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta
saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja
seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein
tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin.”

”Hän oli siis aivan suruton pappi.”

”Niinkuin lahopuu.”

”Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto.”

”Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta
kirkon seinät tärisivät.”

”Hengetön saarna on kuin puukellon soitto.”

”Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee
meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia,
joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan.”

Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.

”Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!”

Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi
loput ämpäriin.

”He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?”

”Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän”, sanoi Elsa tunkien kaloja
suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.

”No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä”, sanoi mamseli,
mennen hänkin kaapin luo.