Jäsenet:

HENRIK, Upsalan pispa.
ANDRAEAS, Benediktinein priori.
JOHANNES, munkki, kaniikki Upsalassa.
MAUNU, ritari, Ruotsin valloitus-armeijan päällikkö.
KITKA, kihlakunnan vanhin.
NYYRI, hänen vaimonsa.
LALLI, rikkain Suomen ylimyksistä.
KERTTU, hänen vaimonsa.
ILMARI, heidän 6:vuotias poikansa.
SORRI | talonpoikia.
TARVO |
KAARLO, Pispa Henrikin palvelia.
TAIMO, Lallin palveluksessa.

Vanha tietäjä, Kaksi lähettilästä, Töllin isäntä ja emäntä ja heidän
lapsensa, Miehiä Lallin palveluksessa, Munkkeja, Ritareita, Ruotsin
sotureita, Suomalaisia talonpoikia ja Naisia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen Kohtaus.

(Näyttämö kuvaa: Kitkan talon pihaa. Vasemmalla näkyvät talon
asuinhuoneet, oikealla ja perällä synkkä metsä. Keskellä pihaa
seisoo vieretysten kaksi pitkää kuusta, joiden juurelle on rakettu
matala kivi-alttari. Alttarilla seisoo nauhoilla sidottuna oinas.)

KITKA, suuri teurastus-veitsi kädessä, on polvillansa alttarin edessä
ja katsoo hartaasti taivasta kohti. Hänen sivullansa VANHA TIETÄJÄ,
polvillaan suuren rummun edessä. SUURI JOUKKO MIEHIÄ ja NAISIA kulkee
avarassa ringissä kuusten ympäri, laulaen:

Ukko Jumala,
Hurskas Jumala,
Väkevä Luoja!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Kansojen suoja!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!

Yli-jumala,
Ukko Jumala
Vihasi heitä!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Varjele meitä!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!

KITKA (Juhlallisesti).
Nyt ompi hartauden hetki läsnä
Ja Ukon mieltä sopii tutkistella,
Jos on hän vihastansa luopunut
Ja meihin uudestansa suostunut.
Siis polvillanne häntä rukoilkaa,
(Kaikki lankeevat polvillensa.)
Hän mielen mieluisan ett’ ilmoittaa
Ja että väkevänä turvanamme
Hän tahtois olla meille tuskissamme!

(Hetken äänetönnä oltuaan iskee hän teurastusveitsensä
oinaan rintaan. Oinas kaatuu vasemmalle kyljellensä.)

KITKA (Tuskistuneena).
Haa! — — vasemmalle!

(Hän vaipuu alttarille. Kansa osoittaa hämmästystä. Sill’aikaa
lyö Vanha tietäjä rumpua, niin että rummunnahalla oleva solki
hyppii ylös-alas.)

VANHA TIETÄJÄ (Kolkosti, herjettyään lyömästä).
Kaarneen piirihin,
Jok’ ompi onnettomin kaikista,
Jäi arpa!

(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)

KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille).
Kurjuuttasi itkemään
Taas lähde kansa, onnen heittämä!
Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa
Ei tahdo vielä taivahinen Ukko
Eik’ ottaa murheen vaippaa hartioiltasi
Hän yhä suuttunut on sinulle
Ja hartaat avunhuutos hylkää hän.
Voi, on sun kohtalosi tukala,
Kun heitti sinun korkein jumala
Nojalle oman kovan onnesi
Ajalla, jolloin hänen avustaan
Ois sulla ollut tarvis suurempi
Kuin ennen milloinkaan! — Mut keinoa
En keksiä voi toista parempaa,
Kuin että yhä rukouksilla
Ja antimilla mitä runsaimmilla
Me koetamme häntä lepyttää
Ja suositella siksi että luopuu
Hän vihastansa turmiollisesta.
Kun taivaalliset joskus julmistuvat
On nöyryys paras keino ihmisillä!

(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä
kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois.
Vanha tietäjä seuraa kansaa.)

KITKA (Jäätyään yksinään).
Jos on hän kuollut, jota odotan,
Niin viimeisen ma toivon kadotan.
Ell’ei hän pian saavu kotia,
Niin ompi täällä kaikki hukassa!

(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)

Toinen Kohtaus.

(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi.
Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)

KITKA ja LALLI.

KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä).
LALLI (Astuu sisään).

KITKA.
Sa aave hirmuttava oletko
Ja manalainen, tänne lähtenyt
Mun kurjuuttani kovaa nauramaan?
Niin tule! Onnessani ainetta
On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! —
Mut ihminen jos olet, olet Lalli.

LALLI.
Siin’ ette pety. — Onnen rikkautta
Ma teille toivotan ja iloa!

KITKA.
Äl’ onnesta nyt virka sanaakaan!
Sen Tuonen tyttö Manalahan sousi
Ja halki hirmukosken kuljetti.
Voi surman aikaa! jota lumipään
Mun täytynyt on nähdä. — Poikani
Te rakkahat! Sun uljas muotos, Lalli,
Muistuttaa mua heistä. — Terve! — terve!
Mun luokseni ei kenkään milloinkaan
Niin toivottuna ole saapunut
Kuin sinä nyt.

LALLI.
Miss’ ovat poikanne,
Mun nuoruuteni parhaat ystävät?

KITKA.
Ah siellä, siellä kaikki seitsemän,
Mist’ eivät enää voine palata;
He Manattaren ovat saaliina!
Sun poissa ollessas on Syöjätär
Tääll’ elon iki runsaan leikannut.

LALLI.
Niin kuulin matkallani kerrottavan,
Mut uskoa en sitä uskaltanut. —
Siis ovat murhatut kaikk’ ystävämme,
Kotimme ryöstetyt ja uskonto,
Jonk’ isiltämme saimme periä,
On sorrettu! — Näin mulle kerrottiin —
Mut ei tuo voine ole totta, Kitka? —

KITKA.
On toki. Henkeni ma antaisin,
Jos siten vaan sen saisin valeheksi!
Haa Lalli! Onnemme on tukala!

LALLI.
Vaan merkillistä! Kävivätpä täällä
Ennenkin samat rosvot ryöstämässä,
Monesti nähtiin heidän haaksensa
Muiskaavan suuta Suomen rannoille,
Kun kalpain melske kaikui kauaksi
Ja vesi puroissakin punerteli;
Mut häpiällä viholliset silloin —
Sen nähneeni mä muistan — pakenivat
Suut silmät veressä! Miks’ ette nytkin
Surmanneet heitä?

KITKA.
Sitä sanoa
On sinun paljon helpompi, kuin meidän
Sit’ oli tehdä! — Säästä moitettas!
Me emme ole sitä ansainneet,
Sill’ urhoollisesti me taistelimme.
Veremme tantereella tappelun
Vertaisna kevätvirran tulvaili
Ja hurmehesta oli limainen
Ylt’ ympärillä kaikki seutu. — Siinä
Nyt oivallisen sankar-kuoleman
Mun poikanikin saivat poloiset.
He rinnatuksin kaikki kaatuivat —
Sen surussani muistan iloiten —
Ja tuhansia meidän miehiä
Tupihin Tuonen heitä seurasi.

LALLI.
Oi onni kalliota kovempi,
Ett ma ollut läsnä!

KITKA.
Sinua
Me paljon kaipasimme, Lalli. — ”Missä
On Lalli? Olkoon päällikkömme hän!”
Näin kaikki huutamaan, jotk’ eivät tienneet
Sun retkestäsi Permaan. — Vaan kun siinä
Ei ollut miestä yhtäkään, jonk’ arvo
Ois ollut suurempi kuin minun, siksi
Mun täytyi johtajaksi ruveta,
Mut tyhjään parhaimmatkin menivät
Mun yritykseni. — Ois suloista
Mun ollut kuolla silloin, koska kuolo
Niin monta muuta kitahansa nieli!
Sentähden vihollisten parvehen
Ma hyökkäsinkin missä oil se taajin.
Mut kuolo mua vältti. — Kaikki muut,
Mitk’ eivät tappelussa kaatuneet,
Ne jäivät kirottujen saaliiksi.
Ken heistä perittyä uskoaan
Ei heittänyt, hän kohta surmattiin
Ja armo ainoastaan suotiin niille,
Joill’ olis kuolo ollut parempi.
Mä noita heittiöitä tarkoitan,
Kuin häpeäksi kaiken kansamme
Nyt ”Suomen kristityiksi” kutsutaan!

LALLI.
Voi kehnoja! kuin pilasivat noin
Tuon isiemme rakkaan uskonnon!
O, syökse Ukko, kiivas Jumala
Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!

KITKA.
Ei paremp’ ollut menestyksemme,
Kun toisen kerran koimme onneainme
Ja kolmannen. — Mut moni pelosta
Nyt jälleen suostui kasteesen, jok’ ompi.
Niin luulen — heille muuan tunnusmerkki
Ja pyhä tapa. — Mutta kertomani
Ei tuota tuskallemme lievitystä,
Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.

LALLI.
Näin pahoin asiamme käydessä
Ehk’ ette meidän jumaloitamme
Niin runsaill’ antimilla muistaneet
Kuin tarvis olis ollut?

KITKA.
Olutta
On virtaellut Tursan vuorella
Ja kaiken karjan parhaat tuottehet
Me teurastimme varjopuiden alla.
Siis niukoiss’ antimiss’ ei liene syytä
Onneemme syrjäiseen — vaan missä lienee.

LALLI.
Ja nyt ... täst’ edes — millä tavalla
On kotimaamme puolustettava?

KITKA.
Jo melkein olen mahdottomina
Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.

LALLI.
Oi, mitä kuulin — mahdottomina!

KITKA.
Siit’ ällos Lalli liian kummastu.
Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat
Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo
Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.

LALLI.
Siis antautuisimme? Kirous
Ja kuolema! En suostu milloinkaan
Ma siihen!

KITKA (Kolkosti).
Antautuisimme? Haa?
Me ... noille murhaajille julmille!
(Nauraa kamalasti.)
Ha! ha! ha! noille verikoirille’

LALLI.
Niin keino sanokaa, mik’ auttais meitä!

KITKA (Tuo muutamasta lippaasta hopeisen maljan).
Olin minäkin kerran nuori. Silloin läksin samaten kuin sinä Vienaan.
Kalliin tuomani sieltä on tämä malja. Katsoppas! Eikö se ole
koneikkaasti tehty? Mutta se onkin Hiidessä hiottu ja Manalassa
valmistettu. Sata suurta noitaa on piirtänyt kummallisia kuvia sen
kylkeen mahtavia sanoja lukiessaan. Minä sain sen Lapin suurimmalta
tietäjältä, jonka hengen minä Vienan maalla ollessani satuin
pelastamaan. Näin sanoi hän: ”Niin kauan kuin tämä malja on vihollisten
valtaan joutumatta, on menestys ja onni sinua seuraava, lapset sinulle
ylenevät nuorten honkain kaltaisina, synnyinmaasi kukoistaa rehoittelee
vapaana ja onnellisna.” Viimeisiin sanoihinsa laski hän erinomaisen
painon. — ”Mutta jos jostakusta Ukon erinäisestä vihasta — lisäsi hän
— tämä malja kadottaa voimansa, niin laske siihen vuoden vanhaa olutta
ja anna sitä juotavaksi sille, mi kansassas on parhain, maassa kalliin,
ylevin. Siten saatat maljan loihtuvoiman ikuisiksi ajoiksi takaisin.”
(Hetken äänetönnä oltuansa.)
Nyt on tuo Ukon kova vihan aika,
Ja tämä malja kauan odottanut
On juojaansa. — Juo sinä siitä Lalli!

LALLI.
Ei minuss’ ole miestä siitä juomaan,
Niin suureen ansiohon kykenevää!

KITKA.
Sä ällös tarjottua halveksi.

LALLI.
En suinkaan ... mutta...

KITKA (Keskeyttäen).
Ukon nimessä
Ja nimess’ onnettoman synnyinmaasi
Ja sorrettujen kansalaistes — juo!

LALLI.
Siis teille mieliksi, mut ei sen tähden
Ett’ olisin ma kansass’ ylevin
Ja synnyinmaamme kalliin kantama!

(Hän juo ja laskee sitte maljan pöydälle.)

KITKA.
Niin kiitos jumalain ja taivahisten!
Nyt lähestyvät hetket hellemmät
Ja päivät paremmat taas koittavat!

(Nyyri tulee hengästyneenä.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA, LALLI ja NYYRI.

NYYRI.
Kah Lalli täällä! Tervetultuas
Ma mielelläni sulle sanoisin.
Mut tervementyäs nyt täytyypi
Mun sanoa!... Niin... Pitkiin puheisin
Ei täss’ ol’ aikaa enkä tyhjiä
Ma ai’o jaaritella... Rientäkää
Siis viipymättä täältä! Paetkaa!
Pois! Pian joutukaa! O! kiireessäni
Ma henken’ olin heittämäisilläni
Nyt kylästä kun juoksin kotia.
Hoh!

KITKA.
Mistä syystä pakoon menisimme?

NYYRI.
Sen sanoin jo! Vai jäikö sanomatta?
No merkillistä, jos se sanomatta
Jäi! Kummallista ihan! Jätinkö
Sen seikan sanomatta?

KITKA.
Jätit, akka!
Mut hillitse jo sanas kevättulva
Ja puhu viisaasti!

NYYRI.
Jaa viisaasti —
Niin ain’ on ollut minun tapani,
Sen tiedät Kitka. — Mutta kristityt
Jo tuloss’ ovat tänne!

KITKA.
Tottako
Sa puhut akka?

NYYRI.
Koska valhettelin
Sun edessäs?

LALLI.
Ma olen aseissa.

KITKA (pukeutuu aseisinsa).
Mi lempo heidät tänne opasti!
Mut lähtekämme nyt.

LALLI.
En pakene!
Me teemme vastarintaa, Kitka.

NYYRI.
Tulkaa!

(Kolme aseellista talonpoikaa tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
En tänne ilosanomia kanna,
Vaan Kitka, niit’ et viime aikoina
Sa tottunutkaan ole kuulemaan.
Siis tiedä...

KITKA.
Sanomattasikin tiedän
Mit’ ai’ot sanoa.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Niin joudu pian
Kourista kuolon!

TOINEN TALONPOIKA.
Henkes pelasta!

KITKA.
Me uljan Sorrin tykö menemme
Ja liittolaiset sinne kutsumme.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA
Ei Sorrin luoksi!

KITKA
Minkätähden ei

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Siell’ ilves-sudet äsken kävivät
Ja Sorrin kovan kiistan perästä
He sitoivat. Hän hurjast’ otteli
Ja väkensä, mut turhaan!

KITKA.
Sorri parka!
Ei löydy monta hänen vertaistansa —
Jos kuinka käykin, hänen pelastamme.

KOLMAS TALONPOIKA.
Se Sorrin osa. Täss’ ei auta muu
Kuin kiiruullinen pakoon lähteminen.

LALLI.
Ma usein kontio-ukon akkaneen
Ja lapsineen löin yksin ollessani,
Meit’ täss’ on viisi miestä aseissa —
Ja pakenisimme! — Ei Hiisi vie!
Me kauniin verikisan saamme aikaan!

KOLMAS TALONPOIKA.
Mut kristityit’ on yhtä monta sataa!

KITKA.
Sa tullos Lalli! Mieletöntä meidän
Ois tässä vastakynttä yrittää,
Kun tilaisuuden siihen paremman
Me luultavasti kohta saamme.

KAIKKI TALONPOJAT.
Lalli!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Hän nyt siis Lalli on?

KITKA.
Niin, hän on Lalli.

NYYRI.
No miehet! Kinaamatta joutukaa!
Jo kuulen vihollisten ääniä!

(Menevät sivu-ovesta. Kitka vetää vastahakoista Lallia kädestä.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES, MAUNU, TARVO, SORRI (siteissä),
MUNKKEJA, RITAREITA ja SOTUREITA sotalippuineen, joihin muutamiin
on risti, toisiin ristiinnaulittu Vapahtaja kuvattu, perä-ovesta.

TARVO.
Ei täällä ketään. Kokko lentänyt
On pesästänsä!

PISPA HENRIK.
Tämä asunto
Siis vainoojamme Kitkan on. Niin kolkko
Se on kuin on sen omistajan mieli.

JOHANNES.
Juur’ ihan tälläiseks’, näin jylhäksi
Ja tuiki pimeäksi kuvasi
Mun mielikuvitteluin huonetta
Tuon Kristin opin julman vihollisen!

ANDRAEAS.
Jok’ on niin monta, monta pensasta
Surmannut Herran viina-mäessä,
Ett’ on hän kadotukseen vikapää
Ja tuleen helvetin! Ei armotyömme
Voi tässä maassa päästä edistymään
Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää
Autuuden tieltä nekin harvat sielut,
Joit’ armo kasteen kautta lähestyi!

JOHANNES.
Hän munkistostammekin pyhästä
On surmaan syössyt veljet Pietarin
Ja Olavin. Jos poltto-roviolla
Me hänen hitaan tulen leimutessa
Poltamme — tuskin vielä silläkään
On näitten pyhäin surma kostettu!

PISPA HENRIK.
Jaa, säälimätöin on hän tosin ollut
Ja miekkans’ iskusta on moni kuollut,
Mut katso Herra hänen puolellensa
Ja keksi keino hänen autuuteensa!
Sa jolle kaikki mahdollista on
Ah, saata hänkin Kristin uskohon!
En tunne iloa ma suurempaa,
En voittoa niin aivan jaloa,
Kuin ristin vihollisten kääntymys
Luo ennen vihaamansa Vapahtajan!
Ei mikään ylevämmin todista
Uskomme taivaallista kotia!

TARVO.
Täss’ ompi Kitkan harras ystävä
Ja liittolainen Sorri. Tänäänkin
Hän kristittyä verta vuodatti.

SORRI.
Sun kieles Lemmon nuoli katkaiskoon
Sa petturi ja kavaltaja-konna!
Ell’eivät käten’ oisi siteissä
Ma sua kirottua pitelisin,
Niin ettäs riettaan suusi tukitsisit!

ANDRAEAS.
Hän, julma, parjaa kristittyä miestä!

SORRI.
Niin teen — jos petturi on kristitty!

JOHANNES.
Ja huutaa avuksensa Lempoa,
Jok’ ompi olennoista saastaisin!

(Tekee ristinmerkin.)

MAUNU.
Tuon Sorrin saimme kerran ennenkin
Jo vangiksi, mut yöllä katkaisi
Hän siteensä ja surmas vartiansa.
Tään tehtyänsä läksi pakohon!

JOHANNES.
Sä kuulit syntivelkas hirmuisen;
Jos kurjan henkes tahdot pelastaa,
Niin käänny katuvaisna Kristin uskoon!

SORRI.
En ikinä! — En kuuna milloinkaan
Mä kiellä isieni jumalia,
Kuin helläst’ ovat mua suojanneet
Ja varjelleet jo kauan ennenkuin
Mä teidän Kristus raukastanne kuulin
Yht’ ainoaakaan sanaa hiiskuttavan!

JOHANNES (Pispa Henrikille).
Voi kuuletteko herra pispa kuinka
Hän tekee pilkkaa Vapahtajasta
Ja pahoin parjaa ristiinnaulittua!

MAUNU.
Hän karanneena sota-vankina
On tuomittava!

JOHANNES.
Se on kohtuullista.
Ei sovi kirkon tähän asiaan
Ensinkään puuttua — se valtion
On ratkaistava.

PISPA HENRIK.
Näin sen ratkaisen:
Me tämän erhettyneen säästämme
Ja uskon asioissa neuvomme.
On Herran sana joskus ennenkin
Tien kovaan sydämehen löytänyt.

MAUNU.
Se toivo kokemust’ ei kannata!
Vaan sota-sääntöin jälkeen tuomitsen
Mä hänen kohta hirtettäväks!
(Viittaa muutamille sotureille, jotka tarttuvat Sorriin.)
Miehet
Te saatte heti tehdä tehtävänne!

SORRI.
Ei itku hädästä päästä,
Parku päivistä pahoista!

TARVO.
Ma sielu-raukkaseni hyödyksi
Myös pyydän tässä olla avullisna.
Saan ehkä viedä köyden ylös puuhun?

JOHANNES.
Hän kunniaksi kaikkein pyhien
Ja...

(Katsoo epävakaisesti pispa Henrikkiin ja keskeyttää lauseensa.)

PISPA HENRIK (Sotureille, jotka aikovat viedä Sorrin ulos ovesta).
Älkää viekä häntä mihinkään!
(Maunulle.)
En mielelläni suonut olisi
Sen murhehetken koskaan tulevan,
Kuin vaatii mua muistuttamaan teitä,
Ritari Maunu, hurskaan Eerikin,
Kuninkaan lähtö-sanoista. Hän lausui:
”Sä ystäväni Henrik, sinulla
On täällä korkein valta oleva.”
Sanansa nämät ritar ylpeä
Te ehkä unhottaneet olette?
Vaan nyt kuin kerran tulin sanoneeksi,
Niin tahdon siihen vielä lisätä.
Ett’en mä siedä niitä hirmutöitä,
Joit’ ompi miehillänne tapana
Ain’ alinomaa täällä harjoitella!
Ei ollut Kristus mikään Muhamed,
Ei käskenyt hän meitä miekalla
Ja tulell’ oppiansa levittämään!
Ja — Jumal’ armahtakoon! — täällä on
Jo verta yltäkyllin vuotanut
Ja manner suitsee hävityksestä!
Mut tästälähin pitää toisin olla!
Me tuhotyöt korvaamme suosiolla
Ja koemme niin sävyisyydellä
Tään tuiman kansan mieltä kesyttää.

MAUNU.
Ellen mä, herra pispa, mieliksi
Voi olla teille, lähden kotia
Kuin tosin lähdenkin ja armeijan
Mä heitän itse teidän huostahan!

PISPA HENRIK.
Sit’ ällös tehkö uljas ritari.
En aikonut mä teitä loukata.
Ja teidän suurta sota-mainettanne
Ja kuuluisaa en suinkaan halveksi.
Mut rakkauden vaatimuksia
Myös sankarinkin tulee noudattaa
Ja Herran säätämiä muistella.

KITKA (Kurkistaa ikkuna-reijän läpitse. Itsekseen).
Nyt kansas häpiä ja häpäisiä
On viimeinen sun hetkes lähestynyt!

(Jännittää joutsensa, ampuu ja vetäytyy takaisin.)

TARVO (Kaatuu, ääneen valittaen).
Ah petosta! Voi auttakatte mua!

JOHANNES.
Oi kaikki taivaan pyhät! — salavaino!

(Melskettä ulkona. Ritarit ja soturit vetävät miekkansa.
Yksi Ruotsin soturi tulee.)

SOTURI.
Pois täältä! Suuri joukko pakanoita
On tänne samonnut ja ankarasti
He ahdistavat meitä.

YKSI MUNKKI.
Pyhä neitsyt!

MAUNU.
Ken johtaa heitä?

SOTURI.
Heidän päällikkönsä
On meille outo, mutta urhokas
Hän on kuin julmistunut jalopeura
Ja miekallaan hän miehiämme kumoo
Niin helposti kuin reipas heinämies
Vikattimellaan kumoo heinänkorret.

(Munkit näyttävät pelästyneiltä.)

PISPA HENRIK (Tyvenellä mielellä Maunulle).
Nyt miehuutenne, jalo ritari,
On paikallansa! Herran nimessä
Siis pelkäämättä pyhään taisteluhun!

(Ottaa muutamalta soturilta ristiinnaulitun kuvalla
varustetun sota-lipun ja alkaa käydä ovea kohti.)

MAUNU.
Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Rientää nostetulla miekalla ulos ovesta.)

KAIKKI RITARIT.
Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Kaikki Ritarit ja soturit menevät kiiruusti Maunun perässä,
samaten kaikki muut, pait Andraeas. Sota-melskettä ulkona.)

TARVO.
Voi mua onnetonta! Ottakaa
Jumalan tähden minut myötänne!

ANDRAEAS (Silmäilee Kitkan hopeista maljaa).
Mi kaunis, koneikkaasti tehty malja!
Sen vertaista en koskaan ole nähnyt.
(Ottaa maljan käteensä.)
Haa! kuinka raskaskin!
(Kätkee maljan kaapunsa alle.)
Sen omistan
Mä pyhän Benedikton kunniaksi.
Se oiv’ on luostarimme koristeeksi!

(Menee ovea kohti.)

TARVO.
Oi herra prior! — älkää jättäkö
Mua!

ANDRAEAS (Tehden ristinmerkin Tarvolle).
Sielu-parallesi Herran armo!

(Hän menee. Aseitten kalske ja sotahuudot kuuluvat ulkoa,
ensin lähempänä, sitte etäämpänä.)

Kuudes Kohtaus.

TARVO (yksin).
Nyt he läksivät ja minun kurjan jättivät! Ah! Ah! Kuinka vasama polttaa
rinnassani. Nuo petolliset kristityt, nuo armahtamattomat!... Kirous
heitä seuratkoon!... Armahda minua pilvien pitäjä, sinä väkevä Ukko,
armahda armollinen Herra Kristus!... Eivät ottaneet opastajansa
avunhuutoja korviinsa, saastaiset!... Lievitä katkeria tuskiani neitsyt
pyhä, paina taivaallinen tulen-iskiä peukalosi reikään!... Hiisi
pakanoille turmion tuokoon, piru kristityt periköön! — Jos kuitenkin
voisin heitä seurata... (Yrittää kontata.) — Voi tuskan tuskaa!

Seitsemäs Kohtaus.

TARVO, KITKA, SORRI, NYYRI ja TALONPOIKIA. —
Myöhemmin LALLI ja TOISIA TALONPOIKIA.

KITKA.
Nuo Hiiden helmalapset kristityt!
Jo vihdoin surma heidät saavutti
Ja voitto meille jäi!

NYYRI.
Oi ilon päivää!

TARVO.
Voi surkeutta!

KITKA.
Tarvo kirottu
Sa kuollos jo!

(Vetää, miekkansa.)

SORRI (Polkee jalallansa Tarvoa).
Haa konna! Miss’ on köysi,
Joll’ ai’ot kurkkuani kuristaa?
Muistatko?

TARVO.
Suokaa mulle armoa
Te kansalaiset!

SORRI.
Kansalaisia
Ei ole kavaltajalla!

KITKA (Pannen miekkansa tuppeen).
En toki!
En tahdo miekallani vuodattaa
Noin petollista verta! Voisipa
Tuo petos miekan kärkeen tarttua
Ja miekka minun pettää.
(Kääntyy inhoituksissansa pois.)
Mihinkä
Jäi uljas Lalli?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Takaa-ajamasta
Hän viel’ ei laannut.

KITKA.
Kunnon sankari!
Hän ehkä ylen kiivaaks’ innostui.

SORRI.
Mun pitää mennä hälle avuksi!

(Aikoo mennä, mutta, Lalli ja muutamat talonpojat
tulevat samassa sisään.)

KITKA.
Hän tulee. Terve voittajalle, terve!

KAIKKI.
Niin, terve voittajalle, terve!

KITKA.
Nyyri!
Tuo tänne vaahtoisissa haarikoissa
Olutta!
(Nyyri ja muutamat miehet menevät.)
Tänään meillä syyt’ on iloon,
Kun onnen taivas, kauan oltuansa
Pilvessä, jälleen meille selkeni
Ja toivon tähti, jonka valonsa
Mä luulin heittäneen, taas säteillen
Nyt säihkyy kirkkaasti kuin kasteen helmet
Hohtaissa armaan kevät-aurinkoisen!
Voi, hausk’ on vanhuksenkin elää,
Kun voiton ilo kuohuu rinnassansa!
Ei vuodet paina, ikä rasita!

TARVO (valittaen tuskissansa).
Oi neitsyt pyhä!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.

Iloamme, Tarvo,
Sä häiritset; sun kontio-kuoppahan
Sentähden viemme.

TOINEN TALONPOIKA.
Siellä valittaa
Saat!

TARVO.
Antakaa mun kuolla rauhassa!

SORRI.
Sit’ ennen ajatellut olisit,
Et luona petojen nyt kuolisi!

(Molemmat talonpojat tarttuvat Tarvoon.)

LALLI.
Mies poloinen!

TARVO.
Voi, auta mua Lalli!

LALLI.
Tään kovan koston...

TARVO (keskeyttäen).
Koston kotonas
Sä löydät, oman pirttis orrelta!
Ne sanain muista!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Pidä kitasi!

TOINEN TALONPOIKA.
Ei auta keskustelut sinua!

(He vievät Tarvon ulos.)

LALLI.
En miestä ennen ole tuntenut,
Mut kamalasti kiersi silmiänsä
Ja loi ne terävästi minuhun.

YKSI TALONPOIKA.
Hän ennen aikaan oli tietäjä.

LALLI.
Vai tietäjä!
(Naurahtaen.)
Siis hukka perii minun!

KITKA (Pilkaten).
No niinpä niinkin!... Mitä suuhunsa
Toi sylki sen hän sanoi; suurempaa
En arvoa voi antaa puheellensa,

(Nyyri tulee suuri olvi-haarikko kädessä ja hänen
seurassaan miehiä, myöskin kantaen olvi-haarikoita.)

NYYRI (Antaa olvi-haarikon Kitkalle).
Kas tässä Kitka talon parasta;
Ei mointa juoda Tapiossakaan!

KITKA (Kohottaen olvi-haarikkoa).
Nyt kunniaksi jalon voittajan
Juon tämän...
(Katsoo pöydälle ja keskeyttää lauseensa.)
Mutta...

SORRI.
Miksi vaalenette?

KITKA.
Oi onnetonta!
(Lankee rahille.)
Nytpä kuolema
Ois elämätä parempi!

SORRI.
Niin mikä
Siis teitä vaivaakaan?

KITKA.
Jo kadotin
Mä toivon’ isänmaani onnesta
Ja pelastuksesta! — Ah! milloinkaan
Ei paista vapauden kuutamo
Kansalle tälle hylätylle!

SORRI.
Mitä
Sanotte, Kitka?

LALLI.
Niinkuin vanha tammi
Lujana seisoo myrskyn raivotessa
Ja levittelee suojaks nuorten vesain
Latvansa tuuhean. Niin tekin äsken
Viel’ olitte se vahva varjo-puu,
Jonk’ alla kasvoi nuorten rohkeus
Ja arkuus paisui luottamukseksi.
Nyt ai’otteko kauas karkoittaa
Tuon rohkeuden, jonka jäykkyytenne
Meiss’ synnytti?

KITKA.
En ai’o ... mutta kuule.

LALLI.
Ma kuulen...

KITKA.
Kuule ... kallis maljani...

NYYRI (Kiivaasti).
Sun kallis maljasi?

KITKA.
Sen kristityt
Nuo rosvot varastivat!

NYYRI
Varastivat!
Niin langetkohon orret pirtistämme
Ja kukistukoon huone onnettomain!
Ma rakkaat poikani kaikk’ kadotin,
Mut en mä itkenyt, en vaikeroinnut,
Kun oli mulla toivo kostosta
Ja rauhaisasta Manaan-matkasta;
Nyt päiviäni itken poloinen!

(Hän itkee.)

KITKA.
Sen kiireessäni pöydäll’ unhotin!

NYYRI.
Ja kansas vapauden menetit!

KITKA.
Niin tein... Haa!

LALLI.
Siaa epä-toivolle
Ei ole tässä! Mailman matkoilla
Jos on tuo malja — olkoon vaan! Ei koske
Se seikka minuhun. Sen loihtu-voima
Ei voinut olla suuri — vaivainen
Jok itsiään ei tiennyt varjella!

KITKA.
Sill’ oli Sammon voima. Sanoja
Sen piirustimiin muinoin luetuita
Ei kukaan kuolevainen enää tunne!

(Talonpojat, jotka veivät Tarvon, tulevat.)

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Julmalla jupinalla ja pahalla pakinalla tervehteli metsän ukko
synnyinmaansa pettäjää.

TOINEN TALONPOIKA.
Mutta hän ei tilkitse suutansa turpeenalaisenakaan. Kauhistavimmalla
tavalla kirosi hän meitä, ennustaen meille surmaa ja häviötä, meille
kaikille, mutta erinomattain Kitkalle ja Lallille!

KITKA.
Mä pelkään, että ennustuksensa
Myös toteutuvat!

LALLI.
Harha-luuloa!
En usko velhon ennustamia
Ja kunniansa menettäjän sanat
Mä ylen-katson! — Kunnottomille
Ei suonut hurskas Ukko loihtu-lahjaa
Ja ennustuksen pyhää taitoa.
Mut kuinka onkin — pelko meit’
Ja valitus ei tuota valistusta,
Vaan syöksee syvemmälle turmioon.
Niin Hiitehen nuo Lemmon sikiöt,
Kuin miehen mieltä pahoin pilaavat,
Nuo kaksoisveljet valitus ja pelko! —
Sen sijaan rohkeutta veikot! Siinä
On meidän tukemme ja siinä keino,
Jok’ ammoin autti esi-isiämme
Kun verivihollinen maahan ryntäs!
Siis vannokamme vala vakainen
Ja jalo, että vapautemme pyhän
Me pelastamme taikka kuolemme
Sen puolesta!
(Vetää miekkansa.)
Tää vala vannokaa!

(Talonpojat nostavat aseensa, Nyyri nyrkkinsä,
Kitka yksin istuu huolellisna rahilla.)

KAIKKI (Pait Kitka).
Nyt valan vannomme me vakaisen
Ja jalon, että vapautemme pyhän
Me pelastamme taikka kuolemme
Sen puolesta!

LALLI.
Sa kuulit valamme
O, valain vakaa valvoja
Ja vannoneiden jalo holhoja!
Niin pidä huolta, että täytämme
Nyt tässä tehdyn lupauksemme!
Ken sit’ ei täytä — syökse Tuonelaan
Kitahan tuskain valapetturi
Ja kiroukses alle ankaran
Suo hänen sukunsakin hukkuvan!

TOINEN NÄYTÖS.

(Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES ja ILMARI (makaa kehdossa).

PISPA HENRIK.
Noin varmaan teemme — pojan otamme
Ja kasvatamme Kristin uskossa
Ja Kristin uskon levittäjäksi
Ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat
Muut Herran miehet pakanoitten maalla.
Niin Germaniassa teki pyhä Winfried,
Niin Englannissa pyhä Augustinus,
Ansgarius Ruotsissa ja moni muu
Kuin Herra armossansa lähetti
Evankeliumiansa saarnaamaan
Ja sanans’ siunausta jakamaan.

ANDRAEAS.
Jos pojan munkistomme suojahan
Te uskotte, niin taata uskallan
Ja suoraan sanoa, ett’ oppia
Ja opetusta vailla hän ei jää.

PISPA HENRIK.
Sit’ ai’oin juuri äsken ehdotella,
Sill’ usko se on vakaa minussa,
Ett’ oivallisen kasvatuksen saa
Hän luostarinne hiljaisuudessa,

ANDRAEAS.
Me tarkkuudella huolta pidämme,
Ett’ eivät turmeltumaan pääsisi
Ja pilaantumaan hoidon puutteessa
Ne hyväin avuin kalliit siemenet,
Kuin sielussansa ehkä löytyvät,
Vaan että hellän huolen suojassa
Ne yhä kostumistaan kostuvat
Ja vihdoin hedelmiksi kypsyvät,
Mut pahat tavat, himot syntiset
Ja ihmismielen rikka-ruohot muut
Me aivan juurta jaksain hukutamme.
Näin poika vanhemmaksi ehdittyään
Ja päästyänsä miehen ikähän
Voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES.
Vaan sen kuin teemme — pian tehkämme!
Jos Lalli matkaltansa palajaa
Niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.
Epäilemättä uppiniskainen
Hän on kuin muutkin kansalaisensa
Ja taipumaton Kristin uskohon.
On mahdollista, että poikansa
Hän mieluisammin soisi kuolleeksi
Kuin Kristin oppiin kasvatettavaksi!
Hän saattaa olla tylympi kuin Kitka!
Mut asiaan jos kohta ryhdymme
Voi kaikki mieltä myöten onnistua.

ANDRAEAS.
Se ompi totta. Pojan äidiltä,
Jok’ ihan vallassamme on, me emme
Tarvitse vastakynttä pelätä.

PISPA HENRIK.
Te olett’ oikeassa. Tämä seikka
Ei siedä pitkää viivyttelemistä.
(Katselee Ilmaria.)
Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen
Ma katselen ja hänen lepäävän
Noin rauhallisna näen, hymyillen
Niin ihanasti, niinkuin enkeli
Ois taivahasta alas samonnut
Ja huulillensa jäänyt asumaan,
Niin ajattelematt’ en olla voi:
Lieneekö oikein, että riistämme
Tuon viattoman äidin helmasta?
Ei oudon rakkaus — jos lempeäkin
Ja sydämellinen — ol’ oman äidin
Hellyyteen verrattava. Paljon! Paljon
Puuttuupi siltä, jolta puuttuu äiti!
Tuo poika parka, eikö joskus voisi
Hän syyttää meitä julki-julmuudesta
Ja loukkaamasta luonnon lakeja
Ja taivaan antamia sääntöjä?
Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä
Ja huutaa koston huudot haudoillamme?
Näin ajatellen valmis olisin
Mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES.
Se eikö kristillistä olisi
Ja oikein, että hänen sielunsa
Me pelastamme kuolemattoman
Ja hänen viemme tielle taivahan?

PISPA HENRIK.
On varmaankin ... ja niinpä käydä saa.
Mut aavistuksen henki salainen
Mun mielelleni kuiskaa kuitenkin:
Tään päätöksen, jon tehneet olemme,
Sen teimme itsellemme turmioksi.

ANDRAEAS.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PISPA HENRIK.
Sa puhut oikein — Hänen haltuunsa
Me kaikki annamme!

ILMARI (Herää).
Ah, äiti! äiti!

JOHANNES (Ilmarille).
Hän tulee kohta — varro vähäsen.

ILMARI.
En sinua ma tänne huutanut!

JOHANNES.
Kuin kaunis poika!
(Ilmarille.)
Pelkäätkö sä mua?

ILMARI.
En pelkää ihmisiä ollenkaan.
On hyvä Jumala meit’ aina läsnä
Ja herra Kristus!

JOHANNES.
Kuka sinulle
Niin kauniit sanat opetti?

ILMARI.
Ken muu kuin äitini! Mut sinulla
On hyvin äreä ja häijy muoto;
Sä ällös lähemmäksi lähene.

ANDRAEAS (Hymyillen pispa Henrikille).
Niin voipi lapsi väliin pistellä
Ja kielens’ olla veistä terävämpi!
(Johannekselle.)
Nyt pidä puoles, veli Johannes!

JOHANNES.
Kah poika heittiötä! Kehdossa
Jo osoittaa hän suomalaista mieltä!
Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDRAEAS (Ilmarille).
Mikä
On nimesi?

ILMARI.
On suoraan Ilmari.
Mut hyvää iltaa armollinen pispa!

PISPA HENRIK.
Sa tunnet minun?

ILMARI.
Enkö tuntisi,
Kun olet täällä käynyt monesti.
Emoni kutsuu sinun hurskaaksi
Ja pyytää minuakin rukoilemaan
Sun puolestas ja hänen käskystänsä
Niin olen tehnyt. ”Herra Jumala!
Oi, varjele sä pispaa Henrikkiä
Niin vaaroista kuin muista vahingoista!”
Näin sanon aamuilla ja iltasilla. —
Mut onhan sulla ihmeen kaunis lakki!
Ah, annappas se mulle pispa Henrik!

PISPA HENRIK.
On poika ilokas ja viisas!... Tässä
Saat pyytämäsi.

(Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä).
Tämä minulle
On liian suuri, mutta isälleni
Se saattais aivan hyvin sopia,
Tiedätkö pispa Henrik milloinka
Hän tulee kotia? Ma olen jo
Niin tavattomast’ odottanut häntä!

PISPA HENRIK.
Sit’ en mä tiedä... Mutta tekiskö
Sun mieles kerran saada pispan lakki
Ja pispan arvo?

ILMARI.
Vallan tekisi!
Mä saankin kenties pitää tämän lakkis
Siks’ että itse tulen pispaksi?

(Kerttu tulee.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja KERTTU.

PISPA HENRIK.
Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDRAEAS.
Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

JOHANNES (Itsekseen).
Sä enkelien hellä heimolainen!

KERTTU.
Mun huoneelleni, herrat hurskahat,
Te teette ylen suuren kunnian,
Mut tervetultuanne kuitenkin
Nyt niinkuin aina tähän majahan,
Vaikk’ on se aivan halpa suojaamaan
Niin suurenarvoisia vieraita!

PISPA HENRIK.
Nyt kaksi vuorokautta peräkkäin
Ei ole meillä ollut muuta suojaa
Kuin minkä antoi meille taivaan kansi.
Me pakenemme Kitkan vainoa
Ja hänen joukkojensa.

KERTTU.
Jumala!
Kosk’ on se onnen päivä tuleva
Ett’ omaa hyötyänsä ymmärtää
Tää tuima kansa!

PISPA HENRIK.
Melkein olimme
Jo surman suuhun joutua, mut Herra
Meit’ ihmeellisest’ autti täänkin kerran
Ja säästi siten palveluksellensa.

KERTTU.
Ah, katkera on tosin onni sen
Kuin tekee työtä toisen etehen
Ja itsens’ alttiiks’ antaa toiselle,
Mut niittää ainoasti vainoa
Ja kiittämättömyyttä!

PISPA HENRIK.
Kiitosta
En lähtenyt mä tänne etsimään,
Siis kiittämättömyys ei mieltäni
Voi saattaa katkeraksi. Herralle
Jos tiedän työni mieliks’ olevan
Niin kernahasti vainon maailman
Ja ihmisten ma kannan.

KERTTU.
Onnellinen
Te olette kuin voitte ajatella
Niin jalosti!

PISPA HENRIK.
Niin tosin olenki,
Ja onnellinen ompi jokainen,
Kuin tyytyy Herran suomahan, jos muuten
Ois kohtalonsa kuinka katkera.
Sen osoittivat pyhät marttyrit.

KERTTU.
Nuo ihmis-raukat, jotka poltettiin?

PISPA HENRIK.
Ne juuri, mutta miksi raukoiksi
Sa kutsut heitä?

KERTTU.
Siksi että kovin
Mun tulee heitä sääli!

PISPA HENRIK.
Sääliä
Vaan ansaitseepi syntis-raukka, joka
Kuollessaan kuolee ijankaikkisesti.
Mut nämät pyhät, jotka liekkien
Ja tulen räiskyessä iloitsivat
Ja onneansa kilvoin kiittelivät
Ja Herran suurta armoa, he ovat
Nyt autuaat!

KERTTU.
Oi oppi ylevä!
En tarpeeks’ asti Herraa kiitellä
Ma taida armosta, jonk’ osoitti
Hän mulle kasteessa!

PISPA HENRIK.
Sä voisitko
Myös kärsimyksilläkin todistaa,
Ett on tää kallis oppi juurtumaan
Ja vaurastumaan päässyt sinussa?
Kun kova onni kohtais sua, ehkä
Tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas?

KERTTU.
Vaan heikko vaimo olen, mutta sen
Ma tohdin sanoa: En Herraani Vapahtajaani
Ja mä kieltäisi!
Jos sovinnoksi synti-velkani
Mun täytyis ristin alla riutua
Ja kokemukset kestää katkerat,
Niin voisin kuolla, mutta luopua
En voisi uskostani.

PISPA HENRIK.
Suuresti
Sun teeskentelemätön tunnustukses
Mua ilahuttaa!

ILMARI (kumartaen).
Hyvää iltaa äiti!

KERTTU.
No mitä näen! Poika vallatoin
Mit’ olet taaskin tehnyt koiruutta?
Pois pispan hiippa päästäs Ilmari!
Sä etkös häpee juonitella noin?

ILMARI.
Sen antoi pispa itse minulle
Ja kysyi mielinkö mä pispaksi.
Sä etkös päästä mua pispaks’, äiti?

KERTTU.
Vait Ilmari! ja anna tänne hiippa,
Jonk’ arvoa et vielä käsitä!
(Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)
Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko
Ett’ on hän jaaritellut tyhmiä!

PISPA HENRIK.
Se kieltämätöin ompi asia
Ja pyhä raamattukin todistaa,
Ett’ ennustukset usein lasten suussa
Ja viattomain kielell’ asuivat.

ILMARI (itsekseen).
Kun isä tulee kotia, niin pyydän
Mä hältä toisen yhtä kauniin lakin.

(Hän askaroitsee kehdon vieressä).

ANDRAEAS.
Jos ylenisi poikas pispaksi,
Niin mitäs sanoisit?

KERTTU..
Kuin? Pispaksi!
Mahdottomista en mä sano mitään.

PISPA HENRIK.
Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee
Helmassaan.

KERTTU.
Eipä sitä kuitenkaan!

ANDRAEAS.
Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (naurahtaen).
Nyt olen pilkan oma!

ANDRAEAS.
Erehdyt,
Jos puhettamme pidät pilkkana.
Niin mahtavia töitä Jumalan
Ja Kristin uskon kunniaksi saattaa
Hän saada aikaan, että Suomen kansa
Ik’ iloksensa muistaa niitä!

KERTTU.
Hänkö?
En tiedä mitä ajatella pitäis!

ANDRAEAS.
Niin annan sulle siitä selityksen:
Me pojan levittämään uskoa
Ja sanan-saarnajaksi kasvatamme.
Näin lukemattomia sieluja
Hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES.
Kuin kerta Suomen kirkon johtajana
Hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU.
Hän? Lapseni?

JOHANNES.
Niin aivan, Ilmari Tuo
vilkas ilosilmä!

KERTTU
Kummallista!
En jaksa sitä ajatella.

ANDRAEAS.
Pojan
Sen vuoksi jätät meidän huostaamme
Ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU.
Kenen
Mä jätän?

ANDRAEAS.
Ilmarin.

KERTTU.
Ah, lapseni!
Mun ainokaiseni ... mun ilon’...

ANDRAEAS.
Nyt
Sä varsin unhotat,
Ett’ ihmisen ei sovi maallisissa
Hauskuuttaan hakea, vaan hänessä,
Jok’ kuoli edestämme!

KERTTU.
Jumala!
En sitä hetkeksikään unhota,
Mut’ lastani en taida...

ANDRAEAS.
Todella
Sun äsken vakaast’ tehty tunnustukses
Ei ollut lorutusta parempi
Kun näin sen kiellät kohta! Ai’otko
Sä tällä tavoin kantaa ristiä?
Ja kokemukset, joita kerskasit
Sun kestäväsi — kestätkö ne näin?

KERTTU.
Mä mielelläni luovun kaikista,
Mut...

ANDRAEAS (Keskeyttäen.)
Siit’ et luovu, mik’ on rakas sulle!
Muut kaikki — joihin arvoa et laske —
Ne heität mielelläsi — eikö niin?
Haa! Farisealaisempaa en ole
Ma koskaan kuullut!

KERTTU.
Pojalla myös isä
On elossa! —

ANDRAEAS.
Niin on, mut tietänet,
Ett’ on tää isä paha pakana
Ja taivaan vihollinen; hänestä
Ja hänen vaikutuksestansa tulee
Sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU.
Niin mikä, armollinen herra pispa,
On teidän mietteenne?

PISPA HENRIK.
En lapseni
Sun suruasi moiti, mut en saa
Mä myöskään mieles jälkeen puhua
Kun ois se Herran mieltä vastahan.
Jos voit sä jotakuta kärsiä
Hyväksi Jumalan, jos Hänelle
Sa mielit antaa lahjan mieluisen
Ja veron kelvollisen maksaa hälle,
Jos autuus sinulle on kalliimpi
Kuin mailma menoinensa kaikkineen —
Niin jätä meille poikas Ilmari.
Ett on hän paljon hyvää saava aikaan
Kun mieheksi hän kasvaa — sen mä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä).
Niin tapahtukoon tahto Herran!

PISPA HENRIK (laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle).
Aamen!

(Torvien soitto kuuluu etäältä.)

ANDRAEAS.
Jo kuuluu ääni torvien
Ja väkenensä Maunu ritari
Nyt lähestyy...

PISPA HENRIK.
Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS.
Myös Ilmarin me kanssamm’ otamme.

KERTTU.
Nyt jo! ... näin pian ... ja niin arvaamatta
Ei lapsen ikä vaadi kiirettä,
Kun on hän vasta kuuden-vuotias!

PISPA HENRIK.
Jos tänäpänä jotain laimin-lyömme,
Se huomenna voi olla myöhäistä.
Tää asia myös on niin tärkeä
Ett valtaan hurjain sattumusten
Saa sitä jättää.

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä).
Rakas Ilmari!
Sä lemmittyni! ... armahimpani!...

ILMARI.
Miks’ olet surumielin, äitini?

KERTTU (Suutelee Ilmaria).
Oi Ilmari, mun kultain!
(Hän laskee Ilmarin lattialle. Itsekseen).
Koska on
Tuo Herran tahdon mukaan, miksikä
Mun heikko sydämeni nurisee
Ja valittaa?

ILMARI.
Sä ällös sure, äiti!

KERTTU.
En sure, en! vaan olen iloinen.

ILMARI.
Mut kyynel riippuu sinun silmässäs!

KERTTU (Suutelee Ilmaria innokkaasti).
Sä tulet onnelliseks Ilmari! —
Jos Jumala niin sallii...

ILMARI.
Pispaksi
Ma tulen äiti!

KERTTU.
Siksi tullakses
Sun pitää mennä pispan kanssa nyt...

ILMARI.
Tuon kauniin lakin saanko — jos ma menen?

ANDRAEAS.
Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä pispa Henrikille).
Niin mennäänpäs!

(Kaarlo tulee.)

KAARLO.
Mun tänne ritar Maunu lähetti.
Hän pyytää teitä rientämään. Tää seutu
Ei ole enää vakaa olo-paikka
Kun vihollisten etujoukot tänne
Jo lähestyvät lähestymistänsä.

PISPA HENRIK.
Me kohta tulemme!

(Kaarlo menee.)

KERTTU (Sulkee Ilmarin syliinsä).
Oi Ilmari!
(Laskee hänen taasen lattialle. Itsekseen.)
Sä sydän syntinen et vaikene!
Tää katkeruuden malja katkerin!
(Ääneen.)
Sa ollos onnellinen Ilmari!

ILMARI.
Tulethan myötä äiti? Sinutta
En lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)
Ole kultain surutta!

(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDRAEAS.
Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PISPA HENRIK.
Vaan sitä nähdessäni iloita
En taida, sillä omatuntoani
En tunne oikein rauhoitetuksi.
Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

(Pispa Henrik ja Andraeas menevät.)

Kolmas Kohtaus.

JOHANNES (yksin).
Voi kuinka ihana! Niin kauniin kaunis
Kuin kesän ruusu-kukka hehkuva!
Ma olin narri, että kuoloon asti
Ma luulin kuvan Magdaleenani
Mun mielessäni säilyvän! Oi toki,
Kuink’ on tuo nainen ihana ja kaunis!
Nyt hurjat tunteet, kauan levättyään,
Taas heräävät mun sydämessäni,
Jon taivaalle ma lupasin. Pois täältä!
Ma muutoin joudun uhriks perkeleen!

(Kerttu tulee kiiruhtain sisään.)

Neljäs Kohtaus.

KERTTU ja JOHANNES.

KERTTU (Heittäytyy polvillensa).
O, Herra Kristus! kuinka katkera
Nyt ompi luottaminen sinuhun!

(Peittää kasvonsa käsillään.)

JOHANNES (Katselee Kerttua epävakaisesti, astuu muutamat askeleet
oveen, päin, vaan kääntyy takaisin, tarttuu Kertun käteen ja
suutelee sitä äkisti).
Jää hyvästi!

(Johannes menee kiiruusti pois. Kerttu hypähtää ylös.)

Viides Kohtaus.

KERTTU (yksin).
Haa! Mikä ääni tuo
Ja mikä suutelu! — Ma vapisen...
Tuo itse pahahenki oliko
Kuin mua miehen hurskaan puvussa
Näin säikähdytti? Taikka näinkö aaveen?
Ken olisikaan ollut huoneessa
Kun kaikki täältä äsken menivät
Ja yksin jäin? — Mut en mä varmaan tiedä
Mit’ olen nähnyt, mit en ole nähnyt...
Mun särkee aivojani... Mitenkä
On laitanikaan? — Mitä tehnyt olen?
Heitinkö lapseni? — En kuitenkaan
Niin tehnyt, hurja!

(Juoksee kehdon tykö.)

Tyhjä! Hän on poissa!
En ymmärrä... Ah Ilmar! Ilmari!

(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
takaisin hiukset hajallansa.)

Haa onnetonta minua! En mitään
Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin
Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla
Kuu loisti heloitteli kylmästi
Ja metsät luonnon kaiken vaietessa
Ivaten huutojani matkeivat.
Mut Ilmari on poissa! Iloni
On poissa! Tule, tule takaisin!
Voi riennä Ilmar äitis sylihin!

(Kuuntelee.)

Haa kovarintaista kuin minua
Ei kuule eikä anna vastausta,
Vaikk’ oli äänensä niin rakas mulle!

(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)

Täss’ äsken levollisna lepäsi
Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä
Ja rauhallisna kevät-aamusilla.
Kuink’ usein olen häntä katsellut
Täss’ ilosilmin! — Saanko milloinkaan
Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah!
En koskaan! —

(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)

Ilmar parka! Oma äitis
Sun viattoman syöksi armotta
Elämän kuohuville aalloille
Ja myrskyisille...

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti.
Sitte ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen
ensin kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä sen jälkeen.)

Miksi syntinen
Ma mailmallisia taas vaikeroitsen;
Suo Herra lapsellesi anteeksi!
Äläkä suutu hurskas minuhun!

(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa. Huoaten ja
kyyneleitänsä pyyhkien.)

Sen enempää en tuota ajattele,
Vaan ryhdyn tyytyväisnä askareisin.

(Hän menee. Kohta hänen mentyänsä, tulevat Lalli ja Taimo
kantaen laukkuja ja muita matka-kalujansa.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI (Purkaa taakkansa, lattialle).
Nyt jääkää tuohon matkakumppalit
Te uskolliset!

TAIMO (Tehden samaten).
Ropsis! ystäväni!
En pyydä teitä enää rääkätä.

(Itsekseen.)

Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!
Voi! — Olipa se surman pitkä matka
Tuo matka Vienan maalle! Manan tie
Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
Mut Hiitehen on matka lyhyempi!
Niin ... niin. Nyt olenkin jo kulkenut
Kauemmas muita ihmisraukkoja;
Siis syystä istun tähän levähtämään.

(Istuu rahille.)

LALLI.
Minusta näkyi äsken sivumennen
Kuin olisivat talon karsikot
Kaikk’ olleet riutuneet? En pihlajaa
Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan
Sen juurella. Ja entäs varjokuuset,
Joidenka suojaan maistiaiset pannaan,
Niit’ en mä — kummaa kyllä! — havainnut.
Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO.
Ei — Hitto vie! — te näitte suoraan oikein!

LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni
Ei hyvää aavista!

TAIMO.
Nyt petytte.
Ne kirveell’ ovat katkaistut. Sen kohta
Havaitsin ihmeekseni.

LALLI.
Katkaistut!
Ken onnetoin ois Lallin karsikoita
Rohjennut loukata! Mut joudu kohta
Ja ota asiasta tarkka vaari!

(Taimo menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI (Yksin).
Eriskummalliselta tuntuupi
Taas omain ortten alla oleminen!
Kuink’ iloisesti seinän hirretkin
Mun vastahani tuolla hymyilevät!
Ja hiilet punaposket takassa
Ne jupisevat terve-tuloansa!
Jos miestä kaunistaisi kyyneleet,
Niin tällä haavaa valmis olisin
Ma ilost’ itkemään! — se suorastaan
Mun täytyy tunnustaa. — Oi kotia!
Oi kultaista! Mit’ ovat kaikki retket
Ja kaikki mailman yritykset, vehkeet
Suloiseen kotirauhaan verrattuina!
Ei maistu mikään simaisemmalta
Kuin leipä kotipöydän kantama
Ja oudon juomat kalliimmatkin ovat
Vaan pelkkää vettä kotikaljan suhteen!
Mut miss’ on emäntä, mun armaani?
Jo sydämeni sykkii vilkkaammin
Ja kerkeämmin virtaa vereni
Kun hetki toivottu tuo lähestyy
Mi lemmittyni saa mun syliini!
Ja Ilmar sitte! pieni hempukka,
Mun silmieni kaunis ihannes!
Hän vielä juoksi paitaressuna,
Kun hänen lähteissäni viimein näin;
Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

(Taimo tulee.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

TAIMO.
Katkaistut ovat kalliit varjopuut,
Mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI.
Mun mielein tuosta vähän synkistyy,
Mut kovin kostan tämän ilkityön
Ja hengen vaadin korvaukseksi
Mä tekiältä!

TAIMO.
Voitte vaatia
Viel’ enemmänkin! Suun ja silmät hältä
Ja kenties korvatkin! — mä riistäisin
Jos saisin kynsiini sen heittiön!

LALLI.
Tuo olisiko kristittyjen työ?
He kenties ovat käyneet täälläkin.

TAIMO.
Sit’ en mä tiedä, hyvä isäntä!

(Itsekseen.)

Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle
kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista!
Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei
tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän,
ett’en ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne
talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään!
Mutta ihmetellä saatte! — Ja te naiset lerppahameet! — Kyllä kerran
silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä
haastelevan! — Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia
temppuja muistooni.

LALLI.
No mitä mietit Taimo? Arvella
Sa ehkä voinet mitä merkinnee
Talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä!

(Itsekseen.)

Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! — Minun on käärmeillä
alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani...
Siis... Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän
suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan;
mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen
sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok’ ainoassa sarvessa;
ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva
kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa!
Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte
vielä parempiakin syntyy.

(Menee.)

LALLI.
Siis ovat karsikkoni pilatut!
Se taaskin onnetoin ol’ ennustus,
Sill’ ikivanhat tarut kertovat,
Ett’ onni kohta luopuu talosta
Kun hävitetään talon varjopuut
Ja pyhät paadet.

(Kerttu tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen).
Pyhä neitsyt! — Lalli!...

LALLI.
Ah, armas Kerttu!

(Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen).
Mitä sanoisin?

LALLI.
Sinulla eikö, ikävöittyni,
Nyt ole tervetuliaisiksi
Sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli
Taas kotia!

LALLI.
Niin Kalman kylmästi!
Töin tuskin tarjot mulle kätesi;
Voi, ennen aina riensit rinnoilleni
Poiss’ oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU (Itsekseen).
Hän puhuu totta!
(Ääneen.)
Sydämellisesti
Sa olet tervetullut!

LALLI.
Käytökses
Ja äänes toista mieltä osoittavat.
Ah Kerttusen’! — en ole tervetullut!

KERTTU.
Vaan olet — miksi sitä epäilet?
(Itsekseen.)
Oi, tue mua Herra Kristus!

LALLI.
Kerttu!
Sa lapsuudesta rakastettuni!
Kuink’ olen ikävöinnyt sinua
Ja toivotellut sitä hetkeä,
Ett’ taasen saisin sinun kohdata!
Nyt vihdoin viimein saavun kotia
Ja sydämeni sulaa ilosta —
Mut et sä kultain riennä syliini,
Et ilosilmin tule tyköni,
Vaan olet kylmä niinkuin talven jää!
Voi tätä katkeruutta! Rakkaus,
Jonk’ ennen muistat mulle vannonees’
On poissa ollessani sammunut!

KERTTU.
Se sammunut ois! — Ei! Ei! Sinua
Ma olen lempinyt ja sinua
Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!

(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)

LALLI (Syvästi liikutettuna.)
Voi Kerttuseni! ... kaunis kultani!
Nyt olen onnellinen! Minulle
On taivas taasen maahan vaipunut
Ja autuaiden autuus taivaan kanssa!
Voi Kerttu, kuinka onnelliseksi
Nyt tunnen tänä hetken’ itseni!
Sa lemmit mua, mitä minulta
Siis voisi puuttua? Ei pienintäkään!

KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen).
Haa! Suonissani jäähtyy vereni!
Hän ompi jumalaloin pakana!
Rinnoilla pakanan mä lepäsin!

LALLI.
Niin olen sua ikävöinnyt Kerttu,
Kuin kevät-yönä luonto ikävöitsee
Auringon nousemista. Hartaasti
Nyt pilvein pitäjätä väkevää
Mä kiitän tästä ilohetkestä!

KERTTU (Itsekseen).
Hän pilvein pitäjätä kiittelee!
Voi kauhistusta!

LALLI.
Tuokioksikaan
Et ole mielestäni eksynyt,
Vaan kaiken matkan kuluessa olit
Sä mulle tähtenä, min perille
Mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.
Mut armas kultain! Lienetkös sä koskaan
Mua muistellut mun poissa ollessani?

(Aukaisee laukun.)

KERTTU.
Jos sinua ma olen muistellut?
Juur’ usein olen...

LALLI (Ottaa laukusta kultakääryt).
Nämät sanasi
Ne sydäntäni virkistyttävät
Kuin öinen kaste kasvin janoavan.
Nää kääryt tervetuliaisiksi
Ma annan sulle. Katsos Kerttuni!
Ne ovat arvoisat ja loihtu-voima
Niiss’ asuu runsas.

KERTTU.
Loihtu-voima!

LALLI.
Oikein.
Ne kolme vuotta ovat rippuneet
Seinässä huoneen Yli-Jumalan,
Ja syntysanat niihin lukenut
On Vienan nerollisin tietäjä.
Ne ostin, että niitä turvakses
Sa kantaisit.

KERTTU.
Kuin? Turvakseni!
(Itsekseen.)
Hirmu!

LALLI.
Ei niitä kantaissasi sinua
Voi mikään tapaturma kohdata,

KERTTU.
Ei kulta ole multaa parempi!

LALLI.
Sen ilokseni tiedän, ett’et laske
Sa kultiin samaa arvoa kuin naisten
On toisten tapa niihin laskea.
Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa
Ne lainaa arvoansa — muista se!
Nyt aika ompi aivan levotoin
Ja vaarat kaikkialla piilevät
Kuin Kivuttaret yöllä — sempätähden
Näät eriskummalliset loihtu-vitjat
Sull’ ovat tarpeesen! — Ah, armaani.
Ma tuskakseni olen havainnut
Ne tuhotyöt, kuin poissa ollessani
Nuo kristikoirat ovat tehneet täällä.

KERTTU.
Nuo kristikoirat! Taivaan Jumala!

LALLI.
Sä ällös pelkää Kerttu! Huoletta
Sa ollos aivan, sillä kotia
Jo saapui Lalli! — Sangen tylysti
He ovat seutujamme pidelleet,
Mut hirveästi heille kostamme! —
Tuo karsikkoimme pilaaminen — sekin
On luultavasti heidän ilkitöitään?
Vai kuinka?

KERTTU.
Ilkitöitään!

LALLI.
Viattomaks
Mä tiedän sinun, Kerttu, enkä ai’o
Sinua syyttää siitä, minkä teki
Mun poissa ollessani väkivalta.
Vaan tunnethan sa varjopuitten arvon
Ja ymmärtänet, että kovasti
Tuo puitten surma mua suututtaa.
Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!
Mun miekkain vertanne on maistanut
Ja himoo juoda sitä enemmän!

KERTTU.
Voi! Oletko sa, Lalli, saastutettu
Myös kristityllä verelläkin! Haa!

LALLI.
Kuink’ oli? Saastutettu? Hourun tapaan
Sa puhut nyt! Hyv’ onni oli se,
Ett’ Tuoni kitansa sai täpö-täyteen!

KERTTU.
Kristittyjäkö?

LALLI.
Lemmon-sikiöitä
Jos sujuupi se paremmin!

KERTTU.
Siis olet
Sä kristittyä verta vuodattanut!

LALLI.
Niin... Ansiokseni voin sanoa
Sen tehneeni!

KERTTU.
Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! ... sanomata —
Saastaista!

LALLI.
Kerttu kultain...

KERTTU.
Minua
Sä ällös sillä tavoin puhuttele —
Murhaaja-ilkiö!

LALLI.
Niin sanoa.
En sallis kenkään muun! Mut olkoothan
Ne sanat sinun suussas’ sallitut,
Kosk’ en ma taida sinuun suuttua,
Jos lausuisitkin mitä tahansa!
Täss’ ovat vitjat — ole iloinen
Nyt!

(Yrittää tarttua Kertun käteen.)

KERTTU (Vetäikse takaisin.)
Ällös lähesty! Vaan tiedä, hurja,
Ett’ olen myöskin minä kristitty!

(Äänettömyys.)

LALLI.
Kuink’ oli? Kristitty?... Et sanonut
Sa kristitty?

KERTTU.
Niin sanoin onnetoin
Sä Herran hylkäämä!

LALLI.
Haa...aa! Kristitty!

KERTTU (Itsekseen).
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa
Nyt suojaa mua Herra Jumala!

LALLI.
Haa...aa! Kristitty! Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! — Sanomata —
Saastaista!

KERTTU.
Ällös siitä synkisty.
Minua taivaan armo...

LALLI.
Taivaan armo! —

KERTTU.
Myös sinuakin voipi kohdata
Tää armo, jos vaan katuvaisella
Sä sydämellä vastaan-otat sen.
Ah, mikä ilon-ilo ois se mulle
Jos sinä kristin uskoon kääntyisit!
Ei löydy onnea, ei autuutta,
Ei iloa, ei rauhaa, toivoa
Sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin
Ma olen liian halpa julistamaan
Mitk’ ovatkaan ne runsaat siunaukset.
Joit’ tämä pyhä oppi tarjoo meille,
Mut löytyy muuan hurskas mies ja pispa —
Hän voipi nämät kaikki selittää
Sinulle ihanasti! Menkämme
Siis hänen luoksensa! Voi rientäkämme.
Ah Lalli! uuteen armon elämään
Hän sinun johdattaa ja suloisuus,
Jok’ ennen oli sulle tuntematon,
On sydämehes samoava! Luovu!
Voi luovu synkeästä uskostas
Ja tunnusta jo sitä Jumalaa,
Joll’ yksin ompi valta Jumalan!
Niin kaikki taasen hyväks muuttuvat,
Uudesti koittaa onnen kuutamo
Ja lemmen päivä meille, samassa
Kuin este, joka meidät eroittaa
On kumottu!

LALLI.
Haa! Este! Eroittaa!
(Itsekseen.)
”Sa koston kotonasi löydät.” — Nyt
Jo tajuan ma ennustusten lauseet!

KERTTU.
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret
Kun sinä kristittyä vertakin
Jo olet vuodattanut, mutta Hän,
Jok’ kaiken mailman virheet sovitti
Ja kuolemallaan meidät lunasti,
Hän voipi sinuakin armahtaa
Ja armahtaakin...

LALLI.
Vaiti mieletön!
(Itsekseen.)
”Sun oman pirttis orrelta.” — Niin tosin!

KERTTU.
Sä ällös suutu, Lalli, mutta mieti
Mun sanojani tyystin tyvenellä
Mielellä!
(Polvistuu Lallin eteen.)
Sydämeni pohjasta
Ma rukoilen: äl’ ole suutuksissa!
En voi mä näistä armon asioista
Niin puhua kuin tässä tarvis ois,
Mut lähtekämme luoksi Henrikin,
Tuon pyhän pispan! Hän ne selittää
Niin suloisesti, että mielestäs
On vihan vimma kauas pakeneva
Ja lemmen henki sijaan astuva!
(Koroittaa kätensä Lallia kohden.)
Oi Lalli, kuule nöyrää pyyntöäni
Ja tarkkaa rukoilevaa ääntäni!

LALLI.
Pois tyköäni vaimo!

KERTTU.
Hennotko
Mun nöyrää rukoustan’ evätä?
Ett’ toki, Lalli!

(Hetken äänettömyys.)

LALLI.
Miss’ on Ilmari?

KERTTU (Itsekseen.)
Ah!

LALLI.
Etkö kuullut? Miss’ on Ilmari?

KERTTU.
Poikamme...

(Hän nousee seisomaan.)

LALLI.
Poikamme niin...

KERTTU.
Ilmari...

LALLI.
Hän aivan...

KERTTU.
Lapsemme...

(Vetäytyy oveen päin.)

LALLI.
Hän onko kuollut?
Haa! kurja! Sinun onnettomuus perii!

KERTTU.
Hän elää...

(Vetäytyy yhä oveen päin.)

LALLI.
Sinun äänes vapisee...
Kuink’ onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!

KERTTU.
Hän ompi terve...

LALLI.
Terve! — Konna paha!
(Polkee jalallansa lattiaan.)
Ma kohta muruiksi sun muserran,
Ellet jo vastaa, miss’ on Ilmari,
Mun päivieni ilo?

KERTTU (Lähellä ovea).
Kasvatiksi
Ma annoin hänen pispa Henrikille.

(Menee ulos ovesta.)

LALLI
Nyt mitä kuulin! Pispan kasvatti!
Mun Ilmarini pispan kasvatti!
Haa! vaimo kavala! Nyt Hiitehen
Sun syöksen, syvimpähän syvyyteen!
Hän pakeni! — Jos vaikka Tuonelaan,
Niin Lalli ryntää sinne — kostamaan!

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Paikka sama kuin edellisessä Näytöksessä.)

Ensimäinen Kohtaus.

TAIMO ja KAKSI LALLIN RENKIÄ.

TAIMO (Hioo miekkaansa.)
RENGIT (Istuvat joutilaina syvissä mietteissään).

TAIMO (Itsekseen.)
Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Ei ole enää mikään vanhoillansa, vaan
kaikki asiat, suuret kuin pienetkin, ovat nurinniskoin niinkuin
teurastettu härkä! Elämä on monen vaivaloisuutensa tähden minustakin
kadottanut melkein kaiken arvonsa. — Hukka on erinomattain tämän talon
perinyt. Kaikki mököttävät allapäin pahoilla mielin ja silmät
kuopissaan kamalasti tuijottelevat! — (Ensimäiselle rengille.) Mitä
sinä ajattelet, kunnoton, lattiaan kun tirkistelet? Taikka ajatteletko
ensinkään?

ENSIMÄINEN RENKI.
Ajattelen niitä kuin olen kuullut ja nähnyt.

TAIMO.
No todistappas esimerkillä, ettäs ymmärrät ajatella!

ENSIMÄINEN RENKI.
Sitäkin ajattelen kuinka tyytyväisesti ja rauhallisesti tuo mustatakki
muukalainen, jonka meidän miehet murhasivat, meni kuolemaan.

TAIMO.
Hän oli munkki! Sellaisia näin paljon Vienan maalla. Niitä löytyy
siellä kosolta!

ENSIMÄINEN RENKI.
No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän
pelosta huutanut eikä irvistellyt.

TAIMO.
Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat
hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin,
mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. — (Toiselle
rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?

TOINEN RENKI.
Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon
muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki
vaikuttamassa.

TAIMO.
Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että
minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?

TOINEN RENKI.
Kyllä kuulen.

TAIMO.
No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille
kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien...

ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen).
Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja — anna anteeksi
— me luulemme, että sinä ... vaikka oletkin paljon kulkenut mies ...
että sinä — niin sanoakseni — ongit omiasi ja pistelet valheita...

TAIMO.
Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! — Pois täältä
laiskurit! — Työhön! työhön! — sanon minä. Ettekö tiedä että minä
isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!

(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)

Toinen Kohtaus.

TAIMO (Yksin).
Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Tuollaiset ovat nyt miehet ja naiset
kurjat viheliäiset vielä tuhatta hullummat! He kallistavat päätänsä ja
huokaavat: ”Oi Ukko! Oi Herra Kristus!” — Jospa sentään olisin
päässyt sotaan, mut isäntä ei enää kärsi niitä, joita hän ennen on
kärsinyt. Minä en enää kelvannut hälle seuraajaksi. Ohhoh! Aikani
kuluksi hion nyt miekkaani, sillä toivon kuitenkin, että minullekin
vielä paremmat päivät koittavat!

(Ensimäinen lähettiläs tulee.)

Kolmas Kohtaus.

TAIMO ja ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.

TAIMO (Itsekseen).
Ken ollee tuokin vieras? Kiivaasti
Hän katsoo minua — tai miekkaani;
En tiedä kumpaista.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sa olet Lalli?

TAIMO.
No entäs jos ma oisin?

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sinulle
Ma Lounais-Satakunnan miehiltä
Tuon terveisiä...

TAIMO.
En! En ole Lalli!
Ma tosin olen Lallin kanssa käynyt
Ain asti Vienaan sekä siellä nähnyt
Niin armottoman monta kummitusta
Ett’ ei tää illan hetki riittäisi,
Jos niistä kertoilemaan rupeisin —
Ma olen Taimo kauas-kulkia
Ja puolen-mailman-halki-retkeiliä!

(Lalli, täydessä sota-asussa, tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja LALLI.

TAIMO (Itsekseen).
Ois vielä vähän saanut viipyä!
Nyt tuli aivan kesken puhettani.

LALLI (Lähettilästä huomaamatta).
No mitä uutta täällä kotona?

TAIMO.
Ei mitään uutta, hyvä isäntä.

LALLI.
Siis kaikk’ on vanhoillaan?

TAIMO.
Sen näette.

LALLI.
Hm ... hänkin?

TAIMO.
Kuka hänkin?

LALLI.
Emäntä.

TAIMO.
En ole häntä tänään nähnyt, mutta
Ma luulen, taikka luulemattakin
Mä tiedän, että hänen tilansa
On kovin kurja!

LALLI (Osoittaa tuskallista levottomuutta).

TAIMO (Itsekseen).
Hitto periköön!
En viisaan tavalla nyt puhunut.
Mut lausettani koen korjata.
(Ääneen.)
Kysyä teiltä ehkä uskallan
Kuink’ onnistuipi sota-retkenne?

LALLI.
Se hyvin onnistui. — Me perkasimme
Vihollisista kaikki Euran seudut.
Mut ovatko ja tulleet takaisin
Ne, jotka tiedusteluun lähetin
Ma Aurajoen tienoille? Kas siellä
Vast’ onkin oikein sutten koti-pesä!

TAIMO.
He eivät vielä ole palanneet.

LALLI.
Kentiesi ovat menneet surman kitaan.

TAIMO.
En usko sitä, koska urhookkaammat
Ja parhaat miehet lähetitte sinne.
Ei liene Sorri käynyt pauloihin —
Häll’ onkin syytä välttää ansoja! —
Ja Kitkasta me taaskin tiedämme,
Ett’ei hän ole eilen syntyneitä!

LALLI (Huomaa lähettilään. Taimolle).
Ken on tuo outo mies?

TAIMO.
Hän vastatkoon
Jos taitaa — itse siihen kysymykseen!
En tunne häntä enemmän kuin lintu
Veljensä tuntee. Tuskin niinkään paljon.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS (Lallille).
Ma Lounais-Satakunnan
Tuon sulle terveisiä! Sinnekin
Jo ehti nosto-kehoituksesi
Ja jalo sotahuutos. Aseissa
Me olemme ja valmiit noudattamaan
Sun käskyjäsi. — Minkä vastauksen
Saan kotiin kumppaneilleni mä viedä?

LALLI.
Sen sanot heille, että ryhtyneet
Me sotatoimiin kiivaast’ olemme
Ja että vihollisten parvia
Jo muutamia ompi voitettu.
Myös kerro, että paljon väkeä
On tänne kaikkialta samonnut. —
Kell’ ompi henki, jonka pyhittää
Hän tahtoo sankar-töillä jaloilla
Ja ansiollisilla — tulkoon tänne!
Kell’ ompi verta suonissaan sen verran
Kuin lapsella on silmä-terässänsä,
Hän tulkoon sitä tänne tarjoomaan
Pyhiksi vapautemme lunnahiksi!
Ken sauvan nojassa viel’ liikkua
Voi, vanhuutensa kaunistukseksi
Hän astukohon tietä kunnian
Ja vaipukohon kuolon uneen vasta
Kuin vapaaks voitti rakkaan isänmaan!

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Me tulemme! Taas jääkää hyvästi!

LALLI.
Kuun poika ynnä poika Pohjantähti
Opastajina olkoot sinulle!

(Ensimäinen lähettiläs menee.)

TAIMO (Itsekseen).
Mä näin tuon miehen naamasta, ett’ oisi
Hän mielellänsä kuullut puheitani.
Ja kumppaleistansa mä päätän samaa.
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo Lounais-Satakunnan kelpo miehet!

LALLI.
Taas voiman hengen olen kansassa
Ma uudestansa saanut syttymään.
Jo tuikkaa joka silmä rohkeutta
Ja joka sydän sykkii miehuudesta!
Taas luottamust’ on miesten mielissä,
Joiss’ äsken epätoivo hallitsi,
Ja pelon henki meni pelon tietä!
En epäile — me voiton viimein saamme
Ja maamme pelastamme rakkahan...
(Itsekseen.)
Vaan voiton kodissani josko saanen,
En ole siitä varmaa... En ... en ole!
(Taimolle.)
Sä mennös tuomaan tänne emäntä!

TAIMO.
Sen toimen...

LALLI (Keskeyttää kiivaasti).
Toimen sen?

TAIMO
Sen toimitan!

(Hän menee.)

Viides Kohtaus.

LALLI (yksin).
Haa! Miks’ en viipynyt ma sodassa
Ja hurjan verikisan melskeessä!
Ei kotona mun ole hyvä olla!
Kuin miekan kärki silmät kotilaisten
Mun silmihini purra pistävät
Ja heidän sanans’ ovat myrkkyä
Mun mielelleni. Minun pitäisi
Taas mitä joutuisimmin lähtemän
Pois, taisteluun!

(Taimo Kerttu,, kädet sidottuna selän takana,
ja kaksi vartiaa tulee.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TULLEET.

LALLI (Itsekseen).
En toki luullutkaan
Ett olisi hän vaalentuva noin!
Haa! Haahmon haamussa mun onneni!
(Taimolle.)
Kuin monta olinkaan
Mä viime retkelläni?

TAIMO.
Suokaapas
Ma luen ... yksi ... kaksi ... kolme ... neljä...
Niin neljä, hyvä isäntä.

LALLI.
Vai neljä!
(Itsekseen.)
On mansikankin kukka kestävämpi
Kuin kukat hennot naisten poskilla!
(Katsoo tuijottaa Kerttuun. Ääneen.)
No vaimo parka, kovast’ eksynyt!
Viel’ yhä maistuvatko sinulle
Nää hulluutesi tuimat päivät, taikka
Jo ehkä tuntuvat ne karvahalta?
Sull’ ompi ollut aikaa tarkastella
Mitk’ ovat seuraamukset tämän uskon,
Jonk’ otit elämäsi ohjeheksi,
Sa houru! Kärsimykset ankarat
Ja pilkka — parhaimmat sen tuotteet ovat!
Jo jälleen laskenetkin arvoa
Sun isiesi pyhään uskohon,
Jok’ ompi selvä niinkuin taivaan sini
Ja kirkas niinkuin vedet lähtehissä!
(Kerttu on ääneti.)
Et vastaa!
(Äänettömyys.)
Vaimo uppiniskainen
Et ai’o vastata!
(Kerttu on yhä ääneti.)
Haa! Näyttämään
Sa vaadit minua, ett’ oikeus
Mull’ ompi saada suustas vastaus!

KERTTU (Hiljaisuudella).
Min tähden vastaisin, kun tiedät sen,
Ett’ en mä luopua voi uskostani,
Mut kuolla voin...

LALLI (Kiivaasti vartioille).
Te kehnot! Oletteko
Mun käskyjäni tyystin noudattaneet?

ENSIMÄINEN VARTIA.
Olemme...

LALLI.
Tarkkaan huolta piditte
Ett’ei hän saanut maata?

ENSIMÄINEN VARTIA.
Isäntä!
Voi! onko hän sen muotoinen, ett’ oisi
Hän maannut!

LALLI.
Ainoastaan murkinaksi
Te hälle ... vähän...

TOINEN VARTIA.
Kiivas isäntä!
Voi, onko hän sen muotoinen, ett’ oisi
Hän syön...

LALLI (Keskeyttää vihalla, polkein jalallansa lattiaa).
Vait! Vait! Jos halpa henkesi
Viel’ arvost akanan on sinulle!
Taas vaimo määrättyhyn asemaan!
Sen jälkeen laittakatte luunne täältä!

(Vartiat vievät Kertun muutaman seinässä olevan renkaan
tykö ja sitovat hänen selän takana sidotut kätensä siihen.
Rengas on niin ylhäällä, että Kerttu jää seisomaan.)

TAIMO (katsoen vartia-miehiin. Itsekseen).
Jo päivän helle noille raukoille
Nyt laski! Mutta siltä näyttääpi
Kuin minulle se oisi nousemassa!

LALLI (Luo silmänsä yhtäpäätä Kerttuun ja vartioihin. Nämät hiipivät
työnsä toimitettuaan, visusti pois. Lallin vielä samassa asemassa
ollessa tulee toinen lähettiläs).

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI, KERTTU, TAIMO ja TOINEN LÄHETTILÄS.

TOINEN LÄHETTILÄS (Lallille, joka paikastansa liikahtamatta tuimasti
katsoo lähettilääsen).
Ma Lapin Kihlakuntalaisilta
Ja heidän rajalaisiltansa tuon
Sinulle, Lalli, tämän sanoman:
Ei löydy enää meidän seuduillamme
Yht’ ainoaakaan Kristin-uskovaista.
Niin tuiman teimme pyhän kostotyön
Ja suurta voittojuhlaa Manatar
Ja kaikki Tuonen väki viettivät.
Vaan mitä enemmän on tehtävä,
Se olkoon sinun sanottavaa Lalli!

LALLI.
Te surmasitte kaikki kristityt?

TOINEN LÄHETTILÄS.
Niin teimme.

LALLI.
Kaikki?

TOINEN LÄHETTILÄS.
Kaikki säälimättä!

LALLI.
Se vasta oli oivallisest’ tehty!
Kuin koski väylässänsä liikkuupi
Ja tulvassansa kaikki musertaa
Ja pyörteissänsä särkee, samaten
Myös koston koski täällä liikkukohon,
Niin runnellen ja yhtä ankarana! —
Vast’ aljettu on tämä koston toimi
Ja pelastuksen työ, mut uutterasti
Jos yksin voimin sitä jatkamme,
Niin loppuun onnellisehen sen saamme.

TOINEN LÄHETTILÄS.
Sun puhees tarkoituksen käsitän.
Täss’ yksityisten kihlakuntain puuhat
Ja hankkeet eivät auta. Yksin neuvoin
On asia ajettava. Eikö tämä
Sun ajatukses ollut?

LALLI.
Oli.

TOINEN LÄHETTILÄS.
Missä
Kokous-paikka on?

LALLI.
On täällä. Tulkaa
Siis tänne! Tulkaa kaikki! Kaikkia
Tää toimi koskee, samoin vanhusta
Kuin nuorukaista!

TOINEN LÄHETTILÄS (joka salaa katselee Kerttua).
Kyllä tulemme.
Ennenkuin aurinko on ehtinyt
Viidesti nousta taivaan kiireelle
Me täällä olemme! — Taas hyvästi!
(Itsekseen.)
En kodikseni tätä huonetta
Ma soisi sinä ilmoisn’ ikänä,
Ja köyhää mökkiän’ en vaihettais
Tään pulskan talon kaikkeen rikkauteen!

(Menee.)

TAIMO (Itsekseen).
Kas nytpä kuutioita karttuu mulle!
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo oivalliset urhoot Lapista
Ja heidän rajalaisensa!

LALLI (Taimolle).
En jaksa
Sun hulluuttasi nähdä! Lähde täältä!

TAIMO (Itsekseen).
No niin ... nyt tuli minun vuoroni!
(Ääneen, mennessänsä.)
Aurinko tänään oli sapessa —
Millainen myrsky täällä syntyneekään!

(Menee ulos ovesta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

LALLI (Luo silmänsä Kerttuun ja katsoo häntä hetken. Hellästi).
Voi Kerttu! Sun on varmaan paha olla!
Nuo kovat köydet syövät kättäsi
Ja seisoa et jaksa kauemmin.
Mist’ olisitkaan jättiläisten voimaa
Sa heikko nainen saanut, kukkana
Kun lemmittynä kasvoit, vaurastuit.
Ja hellän huolen lasna ylenit.
Ei oma emos sua tuntisi
Jos sinun näkisi noin muuttuneena!
Ah, puhu Kerttu!
(Äänettömyys.)
Näkevänäsi
Et mua ole!

KERTTU (Hiljaan).
Herran avulla
Voin pilkan katkerankin kantaa.

LALLI.
Pilkka!
Ei ollut puheessani pilkkaa, vaimo!
En julkee, kurja, sua pilkata
Kun surkuttelemattakaan en voi
Ma olla! — Hourauksistasi luovu
Ja anna järkes valon uudestansa
Sun mieltäs sameata valaista! —
Miks’et sä onnellisna tahdo elää
Ja arvossa ja kunniassa? Miksi
Sä hylkäät osan, jota tarjona
Ei ole yhdelläkään naisella
Lapista asti Suomen lahtien rantaan?
Ken toinen eikö soisi mielellänsä
Niin olla arvon helmassa, kuin sinä
Ain olet ollut! — Taikka puuttuiko
Sinulta jotain, jota halusit
Omakses saada? Eikö alati
Sun tahtoasi ole noudatettu
Ja pyytämäsi, jopa pienimmätkin,
Ne koska jäivät suostumusta vailla?
Vaan kuinka hellyyttäni palkitset
Ja rakkauttani? — Mut kuitenkin
Voi kaikki vielä toisin muuttua
Jos muutat mielesi ja Ilmarin
Taas saatat kotia. — Sä näännyt, Kerttu.

(Kiiruhtaa Kertun luo ja avaa hänen siteensä, mutta
kuullessansa ääniä ulkoa sitoo hän ne uudestaan.)

Se ei käy laatuun! Herkkä-mielisyyttä
Jos meidän miehet kerta näkisi
Mun osoittavan, mahtavuuttani
Se vahingoittais. Sit’ en menettää
Ma saa, kun isänmaamme pelastus
On minun toimeni. Kaikk’ arvoni
Mä tähän toimeen tyystin tarvitsen.

(Kitka ja Sorri seuraajinensa tulevat.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA (Heittäytyy huolellisna rahille).

SORRI.
Totuuden lausui huhu onneton!

LALLI.
Siis muukalaisten rakentama linna?

SORRI
On valmis. Peloittavana se seisoo
Suuss’ Aurajoen. Ukko nuolillansa
Sen särkeköön!

LALLI.
Me valloitamme sen!

SORRI.
Sa Hiiden linnat kaikki helpommin
Voit valloittaa kuin tämän! Kivestä
Sen seinät ovat, ovet rautaiset!

LALLI.
Jos vaikka teräksestä valettu
Ois tämä paholaisten varustus,
Sen toki perin-juurin kukistamme!
Me emme millään muulla keinolla
Voi saada heitä täältä poistumaan.

SORRI.
Niin onnettaret meitä auttakoot!
Vaan erään toisen seikan sinulle
Nyt kerron, Lalli. Koti-matkalla
Jo ollessamme kovaan kiistahan
Me vihollisten kanssa jouduimme.
He palasivat ryöstö-retkeltä —
Kiivaasti siinä oteltiin, mut voitto
Jäi meille. Neljätoista vangiksi
Me saimme; heistä neljä suomalaista.

LALLI.
Haa! Lemmon voima! Kavaltajain luku
Ain eneneepi päivä päivältä!

SORBI.
Muut surmasimme, nämät säästimme.
Nyt tuomitkamme heitä!

LALLI.
Kuolemaan
Tuskallisimpaan!

SORRI.
Mitäs Ahteenpää
Sä sanot siihen — oma veljesi
On näitten kavaltajain joukossa?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Ma sanon niinkuin Lalli — kuolemaan!

SORRI.
No entäs sinä Korpi, poikasi
Kuin samaan tuomioon on vikapää?

TOINEN TALONPOIKA.
Sä erhetyt. Ei minun lapseni
Vois’ isänmaataan pettää enkä ai’o
Mä petturille isäks ruveta!

LALLI.
Nyt puhuit, Korpi, miehen tavalla.
Ken pettää kotimaansa, hänellä
Ei ole isää, eikä äitiä.
Ei veljeksiä eikä sukulaista.
Hän on kuin juoksu-koira turvatta,
Siks’ että hylkäsi hän hoitajansa
Ja petti holhojansa luottamuksen,
Ja samaten kuin isän-murhaaja
Hän ei voi missään löytää lepoa,
Mut kirouksia kaikkialla! Kuolo
On hälle tottakin vaan sula armo,
Ei rangaistus.

(Lalli menee. Toiset seuraavat häntä, Kitka huoaten.)

Kymmenes Kohtaus.

KERTTU (Yksin. Ensin hiljaan, sitte korkealla äänellä.)
Vert’ ompi vuotanut
Ja verta yhä vielä vuodatetaan!
Ei veljet enää säästä veljiänsä,
Ei isä poikaansa, ei poika isää!
Ah! Verta! Verta! Se on helmasana
Nyt ihmisillä, siihen lauseesen
On kielen kaikki mehu yhdistynyt!

(Ulkoa kuuluu sama laulu, kuin Ensimäisen ensimäisessä
kohtauksessa on laulettu ja sen ohessa katkeria valitushuutoja.)

Oi mitkä katkeruuden, tuskan huudot!
Ne ovat kuolevaisten huudot! Herra
Jumala! kuinka kauan suvaitset
Sa viisaudessasi näin hirmuista,
Näin kauhistavan julmaa menetystä!
Tee surkeudelle vihdoinkin jo loppu
Ja poista raivon henki kansasta!
Oi armon Herra! kuule minua!

(Hän menee tainnoksiin. Laulu ja valitushuudot vaikenevat.
Pispa Henrik tulee.)

Yhdestoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

PISPA HENRIK (Lähestyy Kerttua).
Mun armas lapsein! missä tilassa
Sun kohtaankaan!

KERTTU.
O Herra Jumala,
Te täällä!

PISPA HENRIK
Paljon olet muuttunut
Ja vaalentunut! Kärsimykses kovat
Minua huolettavat!

KERTTU.
Minusta
Ei puhumista!

PISPA HENRIK.
Lohdutusta tulin
Ma tuomaan sinulle.

KERTTU.
Oi rientäkää
Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät,
Niin kuolemanne varma on!

PISPA HENRIK.
En lähde.
Vaan Kristin oppia myös hänelle
Mä pelkäämättä tahdon saarnata
Ja sanan tutkaimella avata
Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.

KERTTU.
Hän murhaa teidät!

PISPA HENRIK.
Herran kädessä
On henkeni, ei heikkoin ihmisten.

KERTTU.
Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin.
Hän yhtä ankara on vihollinen
Kuin on hän uskollinen ystävä
Ja hellä. Metsän pedot ennemmin
Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin!
Hän vihoissaan on ihan säälimätön.

PISPA HENRIK.
Mä kuinka heidän rääkättäväksensä
Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin
Ja sitten koen sanan voimalla
Sun kohtalolles saada lievitystä.

KERTTU.
Jo ehkä verityöstään palajavat
Vihollisenne!

PISPA HENRIK.
Älä pelkää. Kerttu!
Mun mielelleni juohtuu tapaus.
Jok’ kerran pyhää Augustinoa
Englannin maalla kohtais. Samaten
Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna
Vihollistensa joukkoon antautui.
Nähdessään pyhän miehen tulevan
Nää julman ilo-huudon koroittivat
Ja karkasivat vihaamaansa vastaan,
Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. —
Jo puuhun sidottu ol’ Augustinus
Ja pakanoitten miekat viuhkuivat
Ylitse hänen päänsä, samassa
Kuin tuli taivahasta leimahti
Ja jyräys niin kova tärisytti
Mannerta, että maahan vaipuivat
Säikähtyneinä kaikki murhaajat,
Krist uskovaisten luku sillä kertaa
Lisääntyi tuhannella hengellä.

LALLI (Ulkoa, kiivaasti).
Sa sanoit hänen tänne tulleen?

SORKI (Ulkona).
Tänne!

KERTTU.
Oi, armollinen Jumalani!

PISPA HENRIK.
Hän
On kilpemme ja vahva turvamme!

(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA.
Haa! verikoira! Koston kourista
Et pääse tällä kertaa!

PISPA HENRIK.
Minkätähden
Minua kutsut verikoiraksi?

KITKA.
Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka
Lastemme sydän-veret tippuvat
Sun käsistäs ja ystäväimme hurme
On huulillesi, julma, hyytynyt!

PISPA HENRIK.
Kosk’ olet nähnyt kädessäni miekkaa?
Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa
Ma saarnaan nimessä sen Jumalan,
Jok’ ompi rakkauden Jumala
Ja rauhan. Taikka miksi tulisin
Näin aseetonna aseellisten joukkoon,
Jos julma olisin, jos haluni
Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?

KITKA.
Sa olet tullut meitä väijymään
Ja kumppalis, ne jossain piilevät.

PISPA HENRIK.
Siin’ erhetyt. Vaan kaksi kumppalia
Mua seuraa matkallani. Toinen heistä
On hyvä omatuntoni ja toinen,
Jok’ on niin väkevä ja voimallinen,
Ett’ei sen vertaist’ ole maailmassa,
Niin vahva, että teidän voimanne
On hänen voimans’ suhteen mitätön,
Niin mahdikas, ett’ teidät ruhtoa
Hän voipi silmän-räpäyksessä —
On Jumalani!

KITKA.
Sinun väitöstäs
En malta kuulla! Vältä miekkani!

(Vetää miekkansa.)

PISPA HENRIK.
Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla
Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi
Se Herra, jonka pyhää oppia
Ma olen tullut teille julistamaan.
Siis laske miekkas jälleen tuppehen!

KITKA.
Niin teen kun verestäs se tupruaa!

(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa
salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki
Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)

PISPA HENRIK.
Miks’ säikähdytte, hyvät ystävät?
Tuo oli matkakumppalini ääni!
Puhuinko totta äsken? Eikö ole
Hän voimallinen? Eikö suojata
Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet!
Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne
Ja sanojani tarkkaan miettikää!
Ett’ on tääll’ usein verta vuotanut,
Ei ole minun siihen syy, vaan teidän,
Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte
Ja hätyytätte meitä kristityitä,
Niin tehden sodan karttamattomaksi!

SORKI.
Me hätyytämme teitä? Olipa
Myös sekin sana! — Eikö tämä maa,
Joss’ isiemme isät asuivat
Ja meille perinnöksi jättivät —
Se eikö ole meidän! Emmekö
Saa sitä puolustaa ja varjella,
Kun outo ryntää sitä hävittämään?
Meill’ eikö oisi siihen oikeutta?
Ja vapautemme — senpä pitäisi
Kai meidän heittää niinkuin olisi
Se vanha vaate-repale ja ryysy!
Ja antaa teidän vastustelematta
Orjuuden paulat panna jalkoihimme:
Sen vuoksi tänne tulleet olette!

PISPA HENRIK.
Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske,
Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte,
Ol’ ääni taivaallisen Jumalani
Ja Hänen voimastansa todistus!
Niin totta parastanne tarkoitan,
Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne
Ja teitä taivaan tielle saattaakseni
Ma jätin kotini ja omaiseni
Ja kaikki mailmalliset etuni.
Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta
En himoo; julmuus mua ilettää.
En teille pahaa suo enk’ orjuuteen
Ma tahdo teitä saattaa. Armoa
Ma teille tarjon, sulaa armoa!
Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa
Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä,
Jok’ äsken ankarana kaikui teille!
Se huusi: notkistakaa polvenne
Te Suomen miehet! Epä-jumalat,
Nuo halvat, mitättömät heittäkää
Ja antakatte minun kastaa teitä
Vapahtajamme pyhään nimehen!

LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin).
Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt!
Te sattumuksetkin kaikk’ ymmärrätte
Hyödyksi itsellenne selittää!
Teill’ ovat aina rauhan sanat suussa,
Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä!
Vai julistatte rauhan sanomaa
Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss’ ompi
Se tölli, jost’ ei rauha luopunut
Kun veri-jumalanne astui sisään?
Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat!
Ei siedä kerskaamista! — Sallimus
Ja onnen puuska teitä auttanut
On tähän asti. Mutta vartokaa
Kun koston kuuma päivä koittaa! — Sulle
Se koittanut on tänään, pispa Henrik! —
Sa olet kristittyjen päämies, siksi
Suon arvollesi nyt sen kunnian,
Ett’ tuomiosi kansan käräjissä
Es-isäin tapain mukaan julistetaan. —
Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon!
Me käräjiä kohta pidämme
Tuoll’ luona vanhan tammen! Joutukaa!
(Muutamat miehet menevät.)
Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus
Ja vanhat tavat meiltä vaativat!

PISPA HENRIK.
Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty
Ja vihan henki raivoo sydämessäs —
Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot!
Kauanko ai’ot Herraa kiusata
Ja hänen kärsivällisyyttänsä?
Ma sanon sulle Lalli! Kavahda!
Sun Jumala on kovin kostava
Ja rankaiseva!

LALLI.
Rangaistustansa
En pelkää! — Pispa siteisin!
(Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin Taimo Sill’.)
Sa
aikaa tähän vartiaksi jäät!

(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)

Kolmastoista Kohtaus.

PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.

TAIMO.
On tääkin virka!

KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa
toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen).
Ah!
(Taimolle.)
Voi kuule Taimo!
Asian erään sangen tärkeän
Unohdin isännälles sanoa,
Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.

TAIMO.
Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!

KERTTU.
Et hennone mun pyyntöäni kieltää?
Sä etkö enää muista hyvyyttäni?
Jos oli juhla mikä, sinulle
Ma enkö suonut parhaat palaset
Ja mettä, simaa osan runsaamman
Kuin kumppaneilles?

TAIMO.
La’atkaa puhumasta
Jo kallis emäntäni!

KERTTU.
Kiittämätöin!
Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän,
Kun itse siteiss’ olen onneton
Ja apuasi kerran tarvitsen!

TAIMO.
Ma menen — käyköön miten tahansa!

(Menee.)

Neljästoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

KERTTU.
Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!

(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin
luo ja avaa hänen siteensä.)

Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!

PISPA HENRIK.
Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle
Lähetän. Jossakussa luostarissa
Voit olla kunnes elämäsi taivas,
Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!

KERTTU.
Teill’ olis minusta vaan estettä
Ja viivytystä. — Mutta sananen. —
Miss’ on?

PISPA HENRIK.
Munkkien ja pappein
Hoidettavana.

KERTTU.
Hänen kauttansa
Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.

PISPA HENRIK.
Niin luulen minäkin ja kotia
Taas pojan lähetän.

KERTTU.
Oi tehkää niin!
Se työnne Lallin raivon karkoittaa.
Hän innokkaasti lempii lastansa, —
Nyt siunauksenne vaan!

(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)

PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle).
Jumala en
Sen lohdutuksen suokoon sinulle,
Jot’ ma saanut aikaan!

KERTTU (Nousee ylös).
Vahvaksi
Nyt tunnen itseni ja uskoni! —
Ei ovesta. — He teidän näkevät.
Vaan akkunasta — älkää epäilkö!
Ei löydy muuta tietä pelastukseen!

(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee
taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli,
Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Viidestoista Kohtaus.

KERTTU ja TULLEET.

LALLI
Haa!
(Kertulle.)
Miss’ on pispa Henrik?

KERTTU.
Sit’ en tiedä.

LALLI.
Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!

(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)

KERTTU.
Ah! Lalli! Lalli!

(Purskahtaa itkemään.)

LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen).
Kurja onneani!

(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)

Kuudestoista Kohtaus.

EDELLISET ja NYYRI.

NYYRI.
Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne
juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen
minä — poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa — yöt ja päivät
lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt’ympäri,
nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki
Tuonen tuvissa! Nytkin — minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven
oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!... Mutta kaikeksi
onneksi olin nytkin valppeilla... Näin hän hiipi ... hiljaan ...
hiljaan ... niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? — ma
ajattelin ja varovasti ... näin ... juuri näin mä mennä kiikuttelin
tiedustelemaan... Pian tunsin miehen hiipastansa...

SORRI.
Se oli pispa!

KERTTU (Itsekseen).
Jumal’ armahtakoon!
Nyt pakonsa on ilmi-annettu!

NYYRI.
Hänen perässänsä läksin pötkimään ... varpaillani ... näin ... näin ...
niinkuin ilves-susi... ”Haluan nähdä minkä tien otat” — niin ajattelin
ja perässä! ... perässä! — Sillan-niemen tien hän otti.

SORRI.
Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.

KERTTU (Itsekseen).
En kuunnella voi häntä kauemmin,
Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!

(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii
Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)

NYYRI.
Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna
ollessanne ma kurja keksein sen... Enkä ymmärrä mikä teidän
tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat
olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen’

KITKA.
Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan
kerrottavasi!

NYYRI.
Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä
vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit...

LALLI.
No akka, ole ällistelemättä!

NYYRI.
Niin ... niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. ”Nyt
menen miehille tämän julistamaan” — näin tuumailin ja tänne riensin.
— Se nyt oli toimittamani. — Mutta taas lähden! Teidän tässä
levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!

(Menee.)

Seitsemästoista Kohtaus.

EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.

SORRI.
Kah. miss’ on Kerttu?

KITKA.
Hänkin paennut!

SORRI.
Ja meidän kaikkein näkemättä!

KAIKKI.
Kummaa!

LALLI.
Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi!
Täss’ on taas suuri petos tapahtunut,
Mut moisen pilkan kostan kovasti! —
(Taimolle Taimo.)
Sa koira! alas polvilles!

(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)

TAIMO.
Ei kuolo tunnu karvaaks’ minulle,
Kun en mä enää tiedä mikä olen!

LALLI.
Et toki, Lalli, miekkaas halvenna,
Et pilaa sitä orjan veressä,
Vaan säästät toimitukseen jalompaan!
(Pudistaa miekkaansa.)
Se halaa verta kunnottoman pispan!
Ell’ei se sitä juoda saa, niin kuolee
Se janohon!

SOKKI.
Se jääköön elohon!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla
puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella
näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. — Kuunvalo.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin
TÖLLIN ISÄNTÄ.

PISPA HENRIK.
Ain’ yhä ponnistuupi pakkanen;
Tään pako-matkan soisin päättyvän.

KAARLO.
Jo voimme päättää sen. — Kas tuoss’ on mökki.
Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.

PISPA HENRIK.
Lepoa minun tosin tarvis on,
Sill’ olen kovin väsynyt. Jos tässä
Tai missä hyvänsä me olemme,
Niin Herran suojass’ olemme. Siis tähän
Nyt jäämme.

KAARLO.
Kolkutanko ovelle?

PISPA HENRIK.
Tee niin mun poikaseni.

KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).

PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mieleni
On eriskummallisen synkistynyt
Ja elämäni oudon raskaaksi
Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin
Ois sydämestän’ elon enkeli
Jo luopumaisillaan! Tää yks’ on niistä
Hetkistä, joina kaikki puuhamme
Ja pyrintömme täällä maailmassa
Mitättömiksi meille näyttävät
Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää
Sielumme kuolematoin asunnossa
Asua synti-riettaassa. Se tuntuu
Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee
Jo päästä pian siihen kotihin,
Miss’ ilo suur’ on, suru tuntematon.

KAARLO.
Ei kuulu vastausta. Syvästi
Tuon töllin asujamet makaavat,
Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.

(Hän kolkuttaa.)

TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä).
Kuka siellä jyskyttää?

KAARLO.
Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.

TÖLLIN ISÄNTÄ.
Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista
meteliä pidä!

KAARLO (Pispa Henrikille).
Hän kysyy meiltä, kutka olemme?
En tiedä vastanenko?

PISPA HENRIK.
Vastaa suoraan!

KAARLO.
Mut jos on vihollinen hänkin?

PISPA HENRIK.
Missä
Se seutu, joss’ ei niitä löytyisi?

KAARLO.
Vaan hukka voipi meidät periä!

PISPA HENRIK.
Se kaikkialla meidät periä
Voi, ellei taivas meitä varjele!

TÖLLIN ISÄNTÄ.
En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!

KAARLO.
Tuo mies on yhtä varova kuin minä!

PISPA HENRIK.
En ihmettele sitä: levotoin
On aika kovin, täynnä vaaroja.
(Katselee ympärillensä.)
Mut näkyy minusta kuin olisin
Mä täällä käynyt ennenkin.

KAARLO (Katselee myös ympärillensä).
Niin luulen.

PISPA HENRIK.
Enk’ ole tässä kyläss’ saarnannut?
Tuon lähteen luona monta pakanaa
Ma kastin?

KAARLO.
Siten teitte. Minäkin
Jo hyvin tunnen seudun.

PISPA HENRIK.
Armossaan
Soi Herra saarnalleni menestystä
Ja runsaan elon niitin. — Luultavasti
On tuonkin huonon töllin isäntä
Kristitty.

KAARLO (Kolkuttaen).
Laske, hyvä ystävä,
Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi
On olla pirtissäs kuin ulkona.

TÖLLIN ISÄNTÄ.
Oi! Pispa Henrik! — Rauha Jumalan!
(Aukaisee oven.)
Siunattu Herran tervetultuas
Mun köyhään, alhaisehen majaani!

PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mun henkeni ma suljen huomahas
O Herra! Koska kuolemani hetki
Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä —
Mut sangen suruinen on mieleni!

(Menee tölliin.)

Toinen Kohtaus.

KAARLO (Yksin).
Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti.
Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja
pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta
hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä
temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! — En olisi pispan sijassa tätä
hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen
yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. — Mutta levolle en mene tänä yönä,
sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää
nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. — (Pakkanen paukkuu, Kaarlo
hypähtää säikähdyksestä.) — Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius
ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?... Hm...
Pakkanen vaan nurkissa paukahteli — ei mitään muuta. Niin vähästä me
syntis-raukat säikähdymme.

(Kerttu tulee vasemmalta.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen).
Mun täytyy tuota miestä puhutella —
Mut rohkenenko?

KAARLO (Itsekseen).
Tuosta vaimosta
En hyvää aavista! Mut varoillani
Ma tahdon olla!

KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi).
Hyvää iltaa!

KAARLO (Teeskennellyllä äänellä).
Iltaa!
Sull’ ilta onko nyt, kuin toisilla
Jo pian sydänyö on lopussa.

KERTTU.
Äl’ ole suutuksissa, mutta sano,
Mik’ on se usko, jota tunnustat?

KAARLO.
Se koskisiko sinuun? Paras usko,
Mi löytyy alla kirkkaan auringon,
On minun uskoni.

KERTTU.
Siis kristitty?

KAARLO (Itselleen).
Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti
Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja.
(Ääneen.)
Hoh! Pidätkö sä Kristin
Niin oivallisna uskona, ett’ uskot
Sen parhaaks’ uskoks’? Hukka sinulle,
Jos olet kristityksi ruvennut!
(Itsekseen.)
Tuo vast’ ol’ oikein uskon puhetta!

KERTTU.
Ken sanonut on mua kristityksi?
En itse kuitenkaan. Nyt suorasti
Ja vääristelemättä vastaa mulle.
Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän
Täst’ ohitse?

KAARLO.
Miks’ en ma olisi —
Vaikk’ kuinka monta!

KERTTU.
Älä koukuittele!

KAARLO (Viitaten oikealle).
Hän äsken tuonne juosta harppasi
Ja kiire näytti olevanki hällä!

KERTTU.
Voisitko olla vaiti, hinnalla
Vait’olemisesi jos lunastan?

KAARLO.
Mun isän’ oli mykkä. Minäkin
Voin olla puhumatta niinkuin kala.
Ma tulen isääni.

KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen).
Kas tuoss’ on hinta!
Nyt ystäväni, muista lupauksesi
Ken hyvänsä jos kysyy sinulta
Jotakin minusta tai miehestä.
Jon tästä ohitse näit menevän —
Et meistä virkata saa sanaakaan!
(Itsekseen.)
O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista
Mun heikot, väsynehet voimani!

(Menee oikealle.)

Neljäs Kohtaus.

KAARLO (yksin).
Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä
hän tarkoitti? — Hm... Sen vaan tiedän, ett’en sitä miestä ole nähnyt!
— (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) — Yks
... kaks ... kolme ... neljä ... viis... Hoo! Anteliaisuudesta, jolla
lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi!
Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä
takaa-ajamassa?

(Pispa Henrik tulee.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO.

KAARLO.
Valveilla pispa vielä!

PISPA HENRIK (Hengittää syvään).
Kuinka kirkas
On taivas! Kuutamo kuink’ ihana;
Niin ikään kipinöiden välkkyvät
Ja säteilevät armaat tähtilöt
Laella taivaan!

KAARLO.
Teidän armonne!
Ken untanne on häirinnyt?

PISPA HENRIK.
Ei kukaan.
Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi
Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet,
Mä menin levolle ja nukuin pian.
Mut maatessani kummallisen unen
Näin. — Vapaasti taas täällä hengitän...
Niin raitis ilma on...

KAARLO.
Mut surman kylmä!

PISPA HENRIK.
Se uneni ol’ erinomainen.
Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas
Minulle auennut ja kirkkaus,
Jot’ ei voi kuolevaisten silmät kestää,
Mun vastallani loisti majassa,
Jok’ oli autuaitten asuma.
Siell’ istui itse pyhä Jumala
Valt’istuimellaan, siitä katsellen
Valittujansa, jotka lauloivat
Ylistys-virttä ylen ihanaa.
Oi mikä valta-istuin! Helmistä
Ja kiilto-kivistä se tehty oli!
Oi mikä laulu — laulu autuaitten
Ja enkelien! Mikä hymyily
Tuo hymy taivaan Herran huulilla!
Ei löydy mitään täällä maailmassa
Niin ylevätä, että saattaisin
Tään näkemäni siihen verrata! —
Pelästyneenä maahan lankesin
Ja peitin käsilläni silmäni,
Kun valo tuo niin heihin heijasti,
Ett’ olin sokeaksi muuttua,
Mut samass’ ihmeekseni huomasin,
Ett’ otsan’ oli täynnä haavoja
Ja että veri juosta tulvaili
Mun kasvojani myöten virtana.
Tuo kaunis näkemäni katosi
Nyt silmistäni, virren ihana
Ja soma sävel herkes kuulumasta,
Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa
Viel’ lasketusta verestäni suitsi. —
Nyt säikähdyksestä mä heräsin.

KAARLO.
Ne kovat kärsimykset, joita täällä
Te aina saatte kestää, mieltänne
Ne synkistyttävät ja öilläkin
Jo rauha karttaa teitä. — Ehk’ ei sovi
Mun viisastella, luulen kuitenkin,
Ett’ oisi paras täältä lähteä
Ja jättää, jättää ijäks’ päiväksi
Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!

PISPA HENRIK.
Mik’ ihmisten on mielen mukaan, usein
Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan.
Mun vaikutukseni on tässä maassa;
Siit’ en saa luopua. Ah Luojani!
Vast’ olen aivan pienen alueen
Mä tätä uudismaata raivannut
Ja talven kylmät voivat pilata
Mun kylvämäni uskon siemenet.
Mut toisen miehen, oivallisemman
Ja onnellisemman Sä lähetät,
Kun Henrik pispa syrjääntynyt on
Poluille kuolleiden.

KAARLO.
Its’ Steffan’kaan,
Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi
Ois voinut olla toimituksissansa
Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.

PISPA HENRIK.
Sen tiedän itse ja sen Jumala
Myös tietää, ettei hyvää tahtoa
Minulta puuttunut.

KAARLO (Itsekseen).
Näin suruisna
En pispan mieltä koskaan ole nähnyt.
(Ääneen.)
Te ette tänään ole atrioinnut...
Mun matka-laukussani...

PISPA HENRIK (Keskeyttäen).

Minulle
Ei ruoka maistu...
(Itsekseen.)
Aivan selvänä
On näkemäni silmissäni. Herra!
Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein
Niin tapahtukoon tahtos!

(Menee tölliin.)

KAARLO.
Kummiako
Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä
Mun korvissani äsken kajahti
Kuin hautakellot!

(Pispa Henrik tulee takaisin.)

PISPA HENRIK.
Kaarlo poikani
Sun pitää priorille sanoa,
Andraeaselle, että Lallin pojan
Hän mitä pikemmin sen parempi
Lähettää kotiin. Kerro hänelle,
Ett’ on tää minun vakaa tahtoni!

KAARLO.
Sen voitte itse hälle kertoa;
Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.

PISPA HENRIK.
Niin ... niinkin ... mutta pidä kuitenkin
Se muistossas... Niin myös ne käskyni,
Jotk’ annoin sulle hautajaisistani
Muistatko niitä?

KAARLO.
Muistan, mutta toivon
Ne vanhall’ ijälläni unhottavan!

PISPA HENRIK.
Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo,
Sun tulee muistaa: käsky priorille
Ja määräämäni hautajaisistani!

(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO, myöhemmin NYYRI.

KAARLO.
Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään
tulemassa! — Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne,
mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä
on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään
ihmistä loukkaa. — (Katselee ympärillensä.) — Huh, kuinka koko
mailina minusta on kolkko ja kamala! — Mut valveilla tahdon olla,
sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän
päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on
tässä vähän lämpöisempi. — (Istuu.) — Kuinka silmä-lautani painavat!
Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! —

(Kuorsaa hiljaan.)

NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä).
Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves
on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! —
(Huomaa Kaarlon.) — Mies unehen uupunut! — (Katsoo Kaarloa.) — Haa!
Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan
palveluksessa. — Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! — (Tarttuu
Kaarloon.) — Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä
ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.

KAARLO (Hyökkää seisomaan).
En nuku, en! — Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun
käyneesi naapurisi emännän navetassa!

NYYRI (Hiljaisuudella).
Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö
tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin
pakkanen ponnistelee?

KAARLO.
Tiedän kyllä... Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni
pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?

NYYRI.
Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!

KAARLO.
Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. —
Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! — (Istuu ja
kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) — Huh! Sinäkö akka
niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss’ on luuta, jonka selässä
lennät? Sano akka, miss’ on noita-luutas?

NYYRI.
Älä puhu tavattomia!

KAARLO.
Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.

NYYRI.
Minä en huutanut, vaan huuhkaja, paha lintu, Kalman sanan-saattaja
huutaa hoihotti — varmaan sinun kuolematas ennustaen. Luovu siis
unesta pettävästä! — Mutta sanoit isäntääsi vartioitsevasi. Ken on
isäntäsi?

KAARLO.
Olethan kristitty — vai kuulinko väärin?

NYYRI.
Olen, Jumalan kiitos olenki!

KAARLO.
Niin ... miksen sinua uskoisi — tarkoitathan parastani?

NYYRI.
Sen sanomattanikin havainnet. —

KAARLO.
Tiedä siis, että tuon matalan katoksen alla lepää pyhä mies — pispa
Henrik itse. —

NYYRI.
Siis tuossa töllissä?

KAARLO.
Niin... Mutta voisitko valvoa edestäni kotvasen? Jos jotakin tapahtuu,
niin herätä minut kohta.

NYYRI.
Sen teen — kernaasti teen. Mut ulkona et saa levätä, vaan sinun on
meneminen tuonne lähellä olevaan heinä-latoon.

KAARLO (Haukotellen ja vilusta väristen).
Minä luotan sinuun, kosk’ olet kristitty. — (Menee. Huuhkaja huutaa.)
— Tuo lintu minua taas hämmästyttää! Pahahenki itse antoi sille noin
jylhän äänen! Kun vaan minun herättäisit, jos jotakin tapahtuu?

NYYRI.
Ole pelotta! Valppauttani eivät tapaturmatkaan voi saattaa häpeään!

KAARLO.
Siis hyvästi siksi!

(Menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

NYYRI (Yksin).
Ha! ha!!! — Jo vihdoin perille
Mä pääsin toiveitteni hartaiden!
Mun rakkaat poikaseni — iloitkatte!
Pian kristittyjen päämies kuolemallaan
On teidän kuolemanne sovittanut.
Oi, olkaa tyytyväiset armaat lapset!
Päivällä älkää rauhaa riistäkä
Mun rinnastani eikä yöllä unta
Mun silmistäni niinkuin teitte ennen!
Kas tuossa tölliss’ on hän kirottu!
Haa! Siit’ et astu ulos milloinkaan,
Sen vannon pyhästi! — Hoi! miehet! Hoi!
Oi, kiiruhtakaa! Akka harmaapää
Jo muutoin repii silmät pispan päästä!

(Lalli tulee vasemmalta ilman takitta ja lakitta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja NYYRI.

LALLI.
Mun pääni kuumuudest’ on haljeta!
Niin värinen on ilma!

NYYRI.
Lintusille
Se kylmä lienee! viluun riutuneina
He alas nietoksille putoavat. —
Taas olen kaikki valmistanut!

LALLI.
Mitä
Sä olet valmistanut?

NYYRI.
Mökki tuossa...

LALLI.
Sen näen ... mut ei se toki lienekkään
Sun valmistamas?

NYYRI.
Siinä lepää...

LALLI.
Kuka?
Tuo Kerttu petturiko?

NYYRI.
Pispa Henrik!

LALLI.
Haa pispa piru!

NYYRI.
Eikö kotia
Sun vaimos jäänyt?

LALLI.
Ei. Täss’ seison mies,
Jolt’ ompi kavalasti ryöstetty
Kaikk’ kaikki mitä mulle oli kallis:
Mun poikan’ Ilmari, mun vaimoni,
Mun perheellinen onneni. Kaikk’ kaikki
On rosvottu ja maahan poljettu!

NYYRI.
Ei asiat valittaissa valkene!

LALLI.
Kaikk’ elämäni ilo myrkytetty!

NYYRI.
Pahoista päivistä ei päästä parku.

LALLI.
Siin’ olet oikeassa.

NYYRI.
Yksin kosto
Voi tuottaa lievitystä tuskilles
Ja rauhaa sydämelles!

LALLI.
Kostoni
On ainokainen jäännös kaikesta,
Mi onni mulle soi! Mut Lempokaan
Ei ryöstä sitä multa! — Aukaise
Nyt Tuonen äkänen ja paha akka
Sun pirttis ovet selki-selällensä,
Kun syöksen sinne kaikki soimaajani,
Ett’ eivät tullessansa kompastu!
En säästä ketään, joka minua
On loukannut! Mun sydämessäni
Ei löydy sääliä, ei armoa!

NYYRI.
Niin tule, suuret sanas toteuta!

LALLI.
Ja kuitenkin, kuink’ olin onnellinen
Ma ennen: helmalapsi Onnetarten!

NYYRI.
Voi kehno, heitä miekkas männikköön
Ja antaudu karjan-paimeneksi!
Ei sinuss’ ole miestä ensinkään!
Kansamme vainoojaa sa olet läsnä —
Sun tulis ottaa askel vaan — mut viivyt!
Pitääkö minun nostaa koston nuoli!

(Hän ottaa esiin suuren puukon.)

LALLI.
Kansamme vainooja! Haa, myrkyllinen
On myrsky tässä maassa liikkunut,
Mut katsos akka, tilin päivä koittaa
Jo idässä; sen kirkas aamurusko
On verinen!

(Sorri tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja SORRI.

SORRI.

Kuin ompi laita? Vihaa
Ja raivoa näen silmissänne.

NYYRI.
Tuolla
On ilves piilemässä, mutta Lalli Vaan
suurentelee sanoilla. Hän pauhaa
Kuin koski suullansa, mut saamaton
Hän töissään on kuin lammikko!

LALLI.
Vait akka!

NYYRI (Sorrille).
Käy toimeen!

SORRI.
Kuole maani sortaja!
Kun olet sinä la’annut laulamasta.
Niin vapauden käki kultarinta
Taas äänens’ saloissamme koroittaa
Ja säveltänsä sorjaa soittaa!

(Menee tölliä kohti.)

NYYRI.
Oikein!
Rajuutes tunnen!

LALLI (Tarttuu Sorriin).
Malta mielesi
Se työ on minun tehtäväni. — Päivä
Jo koituu — koston hetk’ on koittanut!

(Törmää töllin ovea vastaan, joka aukenee paukkinalla. Kitka,
ja Taimo tulevat. Joukko talonpoikia heidän seurassansa.)

Kymmenes Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET. Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ
ja EMÄNTÄ, LALLI, KAARLO ja KANSAA.

KITKA.
Lieneekö Lalli mielettömäks’ käynyt?
Ma löysin tieltä hänen lakkinsa
Ja vähän matkan päästä takkinsa.
Ei moinen riisuminen ollut viisaan.
Vaan mielipuolen tointa! Lalli parka!

NYYRI.
Its’ olet parka! Sinun kuhnaillessas —
Ken tiennee missä! — saapui Lalli tänne.

KITKA.
En ole kuhnaillut, mut nuorten kanssa
Ei kilpailla voi satavuotias;
Sen ymmärtänet, houkko! — Miss’ on Lalli?

NYYRI.
Hän siunattavass’ ompi toimessa.

(Töllin isäntä ja emäntä, joka käsivarsillansa kantaa lastansa,
tulevat töllistä ja pakenevat oikealle, huutaen: ”Murha! Murha!”)

KITKA.
Nuo murhaa kirjasivat, Apuhun
Siis rientäkämme!

NYYRI.
Tämä murhan-huuto
Oil vapauden riemuhuuto! — Kuollut
On pispa Henrik, kuollut sortajamme!

KITKA.
Oi sulo-sanomaa, jon kuulla sain!
Mä kiitän sua Ukko taivahinen;
Suo mulle vielä kallis Samponi,
Niin lähden onnellisna Tuonelaan
Ja astun autuaana Manan tietä!

LALLI (Pispan hiippa päässä ja oma verinen miekkansa kädessä
astuu verkkaan töllistä. Itsekseen).
Nyt Tuonen poika astuu ulos! — Huu!

NYYRI.
Jo tulee Lalli. Voiton seppeleellä
Hän koristettu on!

LALLI (Itsekseen).
Työ se on tehty!
Mun karsikkoni, lapseni ja vaimon’ —
Kaikk’ olen kostanut. Mut mikä kosto!

KITKA.
Lallille kiitos — maamme pelastaja
Hän on!

SORRI.
Kuin särki ikeen ilkeän,
Jok’ oli kansan kaulaan isketty.
Ja riipi jaloistamme orjan paulat!

LALLI (Itsekseen).
Nuo hänen silmäyksensä!

NYYRI.
En sanaa
Saa sulast’ ilosta ma sanotuksi!

LALLI (Itsekseen, mutta puoleksi korkealla äänellä).
Anteeksi kuollessansa antoiko
Minulle? Ha! ha! ha! Ma olen Lalli,
En anteeksantamustaan tarvinnut.
En!
(Huutaa.)
Lalli minä olen!

KITKA.
Sa jalo sankari
Lalli olet.

LALLI (Näyttää miekkansa Nyyrille).
Sorri, katsoppas!
Et löydä siinä veren tilkkaakaan.
Vaikk’ kielelläs sen tyyni nuolisit.
Se pystyy hyvin tämä kalpani!
Mut mitä vastaat?

NYYRI.
Mua Sorrina
Pidätkö? — Lalli, miksi vapiset?
Sun muotos on niin vaalea kuin lumi
On laaksossa! Et, toki pelänne?

LALLI.
Sun muotos Hiittä hirvittäisi, akka!

(Kaarlo tulee hieroen silmiänsä ja juoksee tölliin.)

SORRI.
Miks’ enää viivymme? Jo lähtekämme
Kotia, peijaisia viettämään,
Ja peijais-olvin juotuamme — sotaan;
Karkoittamahan vihollisiamme!
Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli,
On heitä kovin säikähdyttävä!

NYYRI.
Se meille oivallinen sotalippu!

KAARLO (Tulee töllistä).
Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna
On pyhä pispa Henrik murhattu! —

(Rientää oikealle.)

LALLI (Polkee jalallansa maata).
Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta
En ole surmannut! vaan taisteluhun
Mä käskin häntä.

NYYRI.
Ole huoletta!
Ei koston murha ole murha.

LALLI.
Konna!
Kutsutko murhaajaksi Lallia!
(Piispa Henrikin verinen haamu näyttäytyy hetkeksi Lallille.)
Haa! Hirmuttava aave! Väisty pois!
Sun silmäyksiäs’ en kärsiä
Ma voi! — Mun veren’ hyytyy! Huu! — —!

(Laskee kätensä silmäinsä eteen ja hyökkää pois vasemmalle.
Kaikki muut seuraavat häntä, pait Kitka ja Nyyri.)

KITKA.
Tänneppäin etsimähän maljaani!

(Menee oikealle.)

NYYRI.
En lähde vielä. — Näyn autuaan
Suon silmän’ ensin nähdä! — Loistehen
Nuoruuden tämä näky antaa niille!

(Nostaa puukkonsa ja hyökkää tölliin. Kaarlo, Töllin isäntä
ja joukko miehiä ja naisia tulee oikealta.)

KAARLO.
Voi tänne, tänne hyvät ystävät!

(Menee tölliin.)

VÄLIVERHO.

(Tie metsässä. Yö. — Tiellä näyttämön oikealla sivulla
makaa Kerttu riutuneena, puoleksi lumella peitettynä.)

Ensimäinen Kohtaus.

MAUNU, ANDRAEAS, JOHANNES, MUNKKEJA, RITAREITA ja
RUOTSIN SOTUREITA, vasemmalta.

MAUNU.
Pysähtykämme tähän, hyvät herrat.
Ja antakamme miesten levätä!

ENSIMÄINEN RITARI.
Se välttämätönt’ on, kuin moni heistä
Jo nääntyä on väsymyksestä.

MAUNU (Sotureille).
Siis virittäkää, miehet, nuotiot!

(Muutamat soturit lähtevät tähän toimeen.)

TOINEN RITARI.
Paljonko yhtä mittaa matkanneet
Nyt olemme?

JOHANNES.
Noin kolme penikulmaa.

ENSIMÄINEN MUNKKI.
En löydä yhtään rauhaa mielessäni!
Voi, missä lienee rakas pispa?

ANDRAEAS.
Suokoon
Jumala, ett’ei Lallin vorojoukko
Ois häntä tavannut!

JOHANNES.
Jos sattuisi
Jotakin vahinkoa tapahtumaan
Hänelle —- sitä Jumal’ estäköhön! —
Ken muu ois siihen syypää kuin hän itse?
Miks’ erosi hän liittolaisistansa
Niin varomattomasti ikäänkuin
Hän vaarain etsintöön ois mennyt!

MAUNU.
Se kyll’ ol’ ihmeellistä!

ANDRAEAS.
Rukoukset
Hätääntyneelle hyödyksi jos ovat,
Niin toivo mull’ on hyvä, rukoillut
Kun olen hartahasti yöt ja päivät.

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Ken meidän joukossamme löytyisi,
Jok ei ois pispan hyväks rukoillut?
Jos rukoukset voivat varjella,
Niin häll’ on varjelusta!

ANDRAEAS.
Kuitenkin
Ain’ yhä rukoilkamme, rakkaat veljet!

(Soturit ovat virittäneet nuotio-valkeat. Munkit ja ritarit
asettautuvat yhden ympäri, joukko sotureita toisen, kolmas
nuotio loistaa oikealta.)

TOINEN MUNKKI (Kävellen levottomasti edestakaisin).
Sankt Olavi! mun suojelia-pyhäin!
Kuink’ olen rauhaton ja levoton.
Minusta tuntuu niinkuin astuisin
Ma hiilten päällä!

ENSIMÄINEN MUNKKI
Samoin minusta!
Me emme viivy tässä kauemmin
Kuin hetken!

TOINEN MUNKKI.
Hetkikin on hetki liiaks’!
Se voipi tuhoks’ tulla pispalle.
(Huomaa Kertun.)
Mik’ on tuo tuossa kummitus?
(Katsoo Kerttuun.)
Ah, nainen,
Viluhun kuollut nainen!
(Nostaa Kertun istumaan.)
Ihmeen ihanat
Nuo kasvot ovat kuolemassakin!

(Andraeas ja ensimäinen munkki lähestyvät.)

ANDRAEAS.
Voi, Lallin hurskas vaimo!

TOINEN MUNKKI.
Lallin vaimo —
Ja hurskas?

ANDRAEAS.
Etkö ole kerrottavan
Sa kuullut, kuinka paljon vainoa
Tää vaimo park’ on saanut kärsiä
Mies-pyöveliltään tähden uskonsa?
Nyt liekin ollut häntä paossa,
Kun kuolo raukan tiellä saavutti!

TOINEN MUNKKI.
Sen muistan kuulleeni, mut tuskissani
Ma kaikki unhotin pait tuskani.

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Kentiesi hän ei vielä ole kuollut.
Mä tiedän että usein tapahtunut
On sillä tavoin, että viluhun
Ja kylmään nääntyneitä ihmisiä,
Joist’ ihan hengen viimeinenkin säen
On luultu sammuneeksi, kuitenkin
Sopivan hoidon kautta tointumaan
On saatu.

ANDRAEAS.
Tunnetko tuon hoidon laadun?

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Lumella hierokamme käsiä
Ja otsaa...

(Hierovat Kertun käsiä ja otsaa. Johannes rientää heille avuksi.)

ANDRAEAS.
Usein keino mutkatoin
On paras ... niinpä nytkin... Valtimonsa
Jo tykkii... Katsokaa — hän hengittää!

JOHANNES.
Nyt avaa silmänsäkin!

TOINEN MUNKKI.
Jumalalle
Siit’ olkoon kiitos! — hän on pelastettu.

KERTTU.
Miss’, olen?

ANDRAEAS.
Seurass’ ystävien...

KERTTU.
Pispa...

ANDRAEAS.
Kuin? Pispa? Mitä hänestä? Oi puhu!

TOISEN MUNKKI.
Mut olkoon puhees lohdutuksen puhe!

KERTTU.
Mä läksin äsken häntä varoittamaan,
Mut, vaivuin maahan väsymyksestä;
En voinut enää käydä kauemmas...

ANDRAEAS.
Voi! ... varoittamaan! — Mistä?

KERTTU.
Vahingosta,
Mi uhkas häntä — Lallin vainosta.

TOINEN MUNKKI.
Sun miehes?

KERTTU.
Hänen —’ armahtakoon!
Mut oletteko pispaa nähneet?

ANDRAEAS.
Emme,
Vaan häntä etsimässä olemme
Paraikaa.

KERTTU.
Miksi tässä viivytte!
(Nousee kiivaasti seisomaan.)
Voi rientäkätte! Lyhyt hetkikin
Nyt kalliimp’ on kuin vuosi muuten!

TOINEN MUNKKI.
Kerro
Tok’ ensin meille, miltä taholta
On meidän pispaa etsiminen?

KERTTU (Viittaa oikealle).
Tuolta!
Vaan ei. Ei sieltä! — Hänen tavanneet
Te olisitte, jospa sinnepäin
Hän oisi tullut.
(Viittaa vasemmalle.)
Tältä taholta!
Hän johonkuhun kylään seisahtui
Jonk’ ohits’. sitä tietämättä, kuljin.

TOINEN MUNKKI.
Tään kertomasi kohta ilmoitan.
Sen jälkeen — viipymättä matkahan!

(Ensimäinen ja toinen munkki menevät nuotio-valkean tykö,
jossa vilkas keskustelu syntyy ritarien ja munkkien välillä.
Andraeas aikoo myös mennä, mutta Kerttu tarttua hänen
kaapuunsa ja pidättää häntä. Johannes katselee heitä vähän
matkan päässä.)

KERTTU.
Minulla sananen on sanottava!
Kun pispa viimein kävi Lallisissa
Ja puhe silloin sattui Ilmarista,
Niin sanoi hän, ett’ teidän hoidossanne
On poika tätä nykyä. Siis pyydän
Nyt ensin saada kuulla, mitenkä
Tuo rakas lemmittyni jaksaa?

ANDRAEAS.
Häntä
Ei mikään haitta vaivaa.

KERTTU.
Siunatut
Ne sananne! Hän elää siis ja tervenn’
On! Tämä tieto parhaimmista paras!
Mut herra prior, pispan tahto on —
En omasta mun tahdostani puhu! —
Ett’ tuodaan lapsi jälleen kotia.
Sen kautta ehkä voidaan saada Lalli Tunnustamahan
Kristin uskoa.

ANDRAEAS.
Kuin? Kotia? Se ompi mahdotointa!
(Itsekseen.)
Krist’ auttakoon! En tahtoisi tuon raukan
Sydäntä raskauttaa uudella
Surulla katkeralla!

KERTTU.
Mitenkä
Se voisi olla mahdotointa, pispa
Kun on sen mahdolliseks’ sanonut?
Ah, herra prior! Naista poloista
Nyt kuulkaa! Älkää olko kovempi
Kuin kivi! Suokaa mulle lapseni!

ANDRAEAS.
Se tok’ on mahdotointa!

KERTTU.
Peruuttakaa
Tää kova lauseenne! Se musertaa
Mun mieleni!
(Vavahtaa.)
Miks’ silmäilette mua
Noin surkutellen?
(Vaalentuen.)
Armollinen taivas!
Mun lapseni...

ANDRAEAS.
Tää puhe katkaiskamme!

KERTTU.
Ei! Ei! Tää tietämättömyys mun tappaa!
Se ompi kuoloakin katkerampi!...

ANDRAEAS.
Siis vaadit?

KERTTU.
Vaadin...
(Itsekseen.)
Hyvä Jumala!

ANDRAEAS.
Niin, armas tyttäreni, karkaise
Nyt mieles, kertomaan kun minua
Sa vaadit tapauksen surullisen! —
Kuin tänä vuonna meri sulana
On ollut aina näihin päiviin asti.
Niin lähetimme Ilmarisi Ruotsiin,
Siell’ luostarissamme ett’ oivallisen
Hän saisi kasvatuksen. Mutta tiellä —
Niin sääsi kova onni — syntyi myrsky
Ja laiva joutui haaksi-rikkoon. Ilmar
Ja kaikki laiva-miehet hukkuivat.
Vast’ äsken saimme siitä sanoman.

KERTTU.
Siis kuollut! — Hukkunut!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ANDRAEAS.
Äl’ lapseni
Sä vaivu suruun! kanna kärsiväisest’
Tää kova kohtalosi! Sävyisästi
Nöyristä mieles alle taivaan tahdon!
Senlainen elämämme juoksu on:
Kun toinen murhe jättää, toinen ottaa:
Ei ole tämä mailma ilon laakso
Vaan surun, kurjuuden. — Tää elomm’
On kokemuksen aika vaan: sen jälkeen
Vast’ alkaa elämä! Mut autuaaks’
Me syystä voimme häntä sanoa
Ken nuorna pääsee täältä: monta, monta
Hän pääsee tuskaa, vaivaa, kovuutta!
Nyt llmaris’ on enkelien kanssa
Ja nauttii siellä taivaan iloa!
Sun rientos myöskin olkoon sinne tulla,
Siell’ Ilmarisi taas saat kohdata!

(Hän menee nuotion tykö.)

KERTTU.
O. Herra Kristus! kuinka raskaan taakan
Sa luulet heikon naisen voivan kantaa!

(Lankee polvillensa.)

JOHANNES (Itsekseen).
Haa! Mikä paha henki hallitsee
Mun sydäntäni siitä hetkestä
Kuin naisen tuon mä ensikerran näin?
Jos hälle sanon, että lapsensa
Viel’ elää, että minun tahdostani
Hän ompi kätketty — niin sillä tavoin
Ma pauloihini saan tuon kyyhkyisen.
(Mietittyänsä.)
Et Johannes! Se oisi pirullista!
Sun pitää voittaa tämä synnin himo,
Jon pahahenki, koetukseks’ sulle,
Lähetti!

MAUNU (Nousten seisoalle).
Heti pispan avuksi!

(Munkit, Ritarit ja soturit nousevat seisomaan. Samassa
kuuluu suru-ääninen laulu vasemmalta, ensin niin etäällä
ettei sen sanoja voi selittää, mutta laulajain lähemmäksi
ehdittyä kuuluvat seuraavat sanat, joita kaikki kuuntelevat
säikähtyneinä:)

Surun pilvet peittäköön
Taivaan kaiken, heittäköön
Aurinko loistonsa, kuu valonsa!
Lalli pispan murhasi,
(Kerttu hypähtää seisomaan.)
Hirtehinen surmasi,
Siit’ olkoon surma hänen palkkansa!
O! pispa Henrik pyhä!
O, kansan isä hyvä!
Suojele meitä yhä!

(Reki, jota, kaksi mustalla vaatteella peitettyä härkää vetää
ehtii näyttämölle. Reessä on ruumiinarkku. Kaarlo on ohjissa.
Rekeä seuraa kansaa, vähemmän miehiä kuin naisia. Nyyri, joka
jylhästi katselee ympärillensä, käy vangittuna kansan keskellä.
Härät seisahtuvat.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ANDRAEAS.
Oi näky surullinen, katkera!
Tuo musta arkku — kaiken turvamme,
Toivomme kaiken, kaiken ilomme
Se sulkee hirveässä helmassansa!
Ei löydy hornan syvyydessäkään
Niin pimeätä pimeyttä, että
Se tämän näyn hirmuisuutehen
Ois verrattava! — Taivaan Jumala!
Kuink’ kuolemalle toki annoitkaan
Tuonlaisen vallan! Vielä nielköhön
Nyt julma kuolo kitahansa minunkin!
En enää kauemmin ma tahdo elää,
Kun sammui elämäni valkeus
Ja pimeytyi johto-tähteni!

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Oi Kristin opin asiaa tässä maassa!
Nyt pylväs, joka sitä kannatti
On särkynyt!

TOINEN MUNKKI.
Ja uskon kallis siemen.
Ei vielä juurtunut, on surkastuva!

KOLMAS MUNKKI.
Suo armon Herra, että menestys,
Kuin pyhää vainajata seurasi.
Jää meille perinnöksi!

JOHANNES.
Valitus
Nyt kaikukohon aina Roomaan asti
Ja pyhä isä itse itkeköhön,
Valittakohon vaikeasti tällä
Vahingon surkealla päivällä!

KERTTU (Sanomattomalla tuskalla).
Oi!

(Vaipuu pispan ruumiinarkun viereen ja syleilee arkkua.)

MAUNU.
Mailman mahti-vallat, kuninkaat
Ja ruhtinaat muut murhe-vaatteisin
Ja huoli-pukuun pukeutukoot,
Kun kirkon jaloin sankar surmatt’ on!

NYYRI.
Tää kaikk’ on minun työni, kristityt!
Ha! ha! ha! Hiisi teidät toisetkin
Nyt vieköhön vaan! Ha! ha! ha!

ANDRAEAS.
Ken ompi
Tuo vaimo, joka suruamme pilkkaa
Ja ivaa kauhealla naurullansa?

KAARLO.
Hän on Kitkan vaimo. Oi kaikki hyvät ihmiset mailmassa! kuinka hän
rääkkäsi pitkällä puukolla pispan pyhää ruumista, sen ohessa kauheasti
kiroten ja hirvittäviä loihtu-sanoja lukien!

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Niin julmat eivät ole pedotkaan,
Kun ohtokaan ei rääkkää ruumiita!

TOINEN MUNKKI.
Oi kauhistavaa tää on kuullakkin!

KAARLO.
Mut kauhistavampi oli sitä nähdä! Itse perkeleenkin veri olisi hyytynyt
hirmusta,

ENSIMÄINEN MUNKKI.
Haa! kyllä ilkityönsä rankaisemme!

JOHANNES.
Hän poltettakoon!

NYYRI (Katsoo vihalla ja ylen-katseella ympärillensä).

KANSA.
Poltto-lavalle!

(Joukko miehiä ja naisia kiiruhtaa kantamaan puita
kolmannen nuotio-valkean tykö.)

ENSIMÄINEN RITARI.
Mua kummastuttaa, että kuletetaan
Härillä pispan pyhää ruumista!

KAARLO.
Se oli hänen oma tahtonsa, vainaja oli jo edeltäpäin siitä antanut
minulle määräyksensä. Näin hän sanoi:

”Kun kerta luovun täältä maailmasta
Ja lähden Manan teille, älköön vaan
Mua, Kaarlo, haudattako paikkahan
Lähellä kuolin-vuottan’ olevaan.
Ei saa mun ruumiin’ rauhaa mullassa,
Jok’ ompi verelläni lioitettu.
Mut härkäpari löytää hautani;
Miss’ seisahtuu se kerran kolmannen —
Siin’ on mun kalmistoni. Rakentakaa
Herralle huone siihen. Lukekaa
Minulle.” —

Nyt seisahtuivat härät toisen kerran. Siis ei voi pyhä paikka olla
kaukana. — Mutta oi minua onnetonta, että olen kaiken tämän nähnyt,
ett’en ennen pispani ja herrani kuolemaa päässyt Manalahan!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ENSIMÄINEN KANSASTA.
Ken on tuo pyhimyksen ruumiin arkun viereen polvistunut nainen? Ell’en
paljon pety niin tunnen hänen. Murha-miehen Lallin vaimo!

MUUTAMAT KANSASTA.
Lallin vaimoko?

ENSIMÄINEN KANSASTA.
Hän tietysti on yllyttänyt miestänsä tähän ilkityöhön, vaikka hän nyt
teeskentelee itsensä hurskaaksi sillä tavoin pettääksensä meitä.

TOINEN KANSASTA.
Lallin vaimo tehköön Kitkan vaimolle seuraa!

YKSI NAINEN.
Hän oli tähän asti muita naisia muka parempi. Nyt ylpeytensä jo viepi
hänen turmioon!

(Kansa tungeikse uhaten Kertun luo.)

KERTTU (Nousee seisoalle).
Mit’ ompi tämä? Mitä merkitsevät
Nuo vihan osoitukset? Sanokaa!

ENSIMÄINEN KANSASTA.
Kyllä me sinun merkitsemme, sinä kavala naiskettu!

TOINEN KANSASTA.
Poltto-lavalla ehkä opit vehkeidemme merkityksen ymmärtämään!

KOLMAS KANSASTA.
Katsokaa, hyvät ystävät, kuinka hän teeskentelee itsensä viattomaksi!
— Köysiä tänne!

KERTTU.
Ei väki-valtaa, miehet! Tämä paikka
Lähellä pispan ruumista on pyhä:
Älkätte kuolleen unta häiritkö! —
En ole osallinen rikoksessa.
Min teki vimmassansa mieheni.
Mut kuolohon jos mua vaaditte
Sentähden että olen Lallin vaimo.
Niin väkivallatt’ teille antaudun
Ja vapaa-ehtoisesti.

ANDRAEAS (Lähestyen).
Mistä syystä
Tää väen tunko arkun ympärillä?

ENSIMÄINEN KANSASIA.
Sovinnoksi pispan hengen vaadimme Lallin vaimoa poltto-lavalle.

ANDRAEAS.
Tok’ ette! Hän on harras kristitty
Ja miehens’ ilkityöhön viatoin!

TOINEN KANSASTA.
Mut hän on Lallin vaimo!

ANDRAEAS.
Se vastoin kaikkea ois kohtuutta
Ja vastoin säätämiä Jumalan
Ja ihmisten, jos vaimo kärsiä
Sais miehen tekemistä rikoksista!

KOLMAS KANSASTA
Tuo oli minun mielestäni kohtuudella ja viisaasti puhuttu.

KANSA.
Kitkan vaimo poltto-lavalle!

NYYRI (Itsekseen).
En pienimmällä valituksellani
Mä lisää noiden kristi-koirien
Iloa, Koston työn’ on täytetty —
Siis tyytyväisnä luoksi lasteni!

(Poltto-lava on saatu valmiiksi. Muutamat miehet tarttuvat
Nyyriin ja vievät hänen näyttämön yli. Yksi munkki kävelee
edellä Kristuskuva kädessä. Liekki poltto-lavalta valaisee
näyttämön.)

JOHANNES.
Haa! kuinka liekki riehuu! Niinkuin käärmeet
Sen soitot kiemuroivat ilmassa
Ja valaisevat niinkuin revon-tulet
Yön pimeyttä! — Kallis, pyhä neitsyt!
Sun poikas kunniaksi suitsee se
Ja sovinnoksi Henrik marttyrin.

NYYRI (Jylhästi poltto-lavalta).
Mun viimeiset jää-hyväis-sanan’ olkoot:
Kirous kova teille kristityt!
Ha! ha!

KERTTU (Kääntyy inhoituksissansa pois).
Voi hirmuttava menetys!
Tuo onko sulle mieleen pispa Henrik?
En ymmärtänyt niin sun opetustas,
Kuin sanoit rakkauden olevan
Pää-osan koko Kristin opissa
Ja laupiuden lähimmäistä kohtaan.

MUNKKIEN KÖÖRI.

Pater coeli maxime,
Omnium creator,
Fili clementissime,
Hominum servator,
Atqve sancte spiritus,
Salus moestis omnibus,
Nostrum miserere!

JOHANNES.
Viel’ elää Lalli, murhan tekiä
Ja kerskaa uro-työstään ylpeillen!

MAUNU.
Niin pitkän ajan hänen kerskua
Ma suon kuin auringon on noususta
Sen laskuun.
(Laskee kaksi sormeansa ruumiin-arkun kannelle.)
Pyhän kolme
Jumalan nimessä ja pyhän Yrjön,
Mun suojelia-pyhän’ nimessä
Teen tämän valan: Pispan kuoleman
Ma kostan, surmaan Lallin, murhaajan!
Niin totta kuin ma ritar Maunu olen!

KERTTU (Itsekseen).
Ah! Yksi velvollisuus minulla
Viel’ ompi täytettävänä.

(Hän menee kiiruusti vasemmalle.)

JOHANNES (Katsoen salaa Kertun jälkeen. Itsekseen).
Hän läksi!

KAIKKI RITARIT (Laskein kaksi sormeansa ruumiin arkun kannelle).
Nimessä Jumalan kolm’ — yhteisen
Sen saman valan teemme jokainen!

(Munkkien seuraavaa laulua laulaessa marssivat Maunu, Johannes
ja Ritarit pois vasemmalle ja koko Ruotsin armeija seuraa heitä.)

Jam mortuus Henricus,
Crudeliter truncatus,
Inter sanctos positus,
A Deo amatus.
Sancte pater Henrice,
Ter qvater beate
Deo nos commenda!

(Härät lähtevin liikkeelle. Andraeas, Kaarlo (ohjissa)
Munkit ja Kansa seuraa heitä, Munkit laulaen:)

Lalli, homo impius,
Episcopum necavit,
Corpus suum penitus
Diabolo mandavit,
Virum perditissimum,
Animumqve pessimum —
Flamma semper edat!

(Laulun loppuessa tulee Kitka metsästä munkin-kaapu yllä.
Nuotio-valkeat ovat sammuneet, poltto-lava on sammumaisillaan.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA (yksin).
Hyvästi Nyyriseni! Sinua
En voinut auttaa ... ihan yksin olen.
Olipa katkera sun kuolemasi
Mut lujuus, jolla kestit kaikki tuskat
Sun sankarien arvoon kohotti.
Sa kuolit Kitkan vaimona! Oi, oli
Kirous kristityille viimeinen
Sun lausees! — Kiitos siitä Nyyriseni!

(Heittää päältänsä munkin kaapun, jonka suojaan on
kätkenyt hopeisen maljansa ja lapion.)

Mä vihdoin löysin loihtu-maljani.
Ett’ei se enää vihollisten valtaan
Tulisi, kaivan sen maan povehen
Ja annan Manuun eukon omaksi.
Niin kansan vapauden talletan
Ja synnyinmaani onnen, kohtalot
Jos mitkä tulkoot! Armas Nyyrini!
Sun tuhkas peitteheksi levitän.
Sen vaipan alt’ ei kukaan sitä riistä.
Kun voimallisna mämningäisenä
Sä vartioitset sitä lakkaamatta.

VIIDES NÄYTÖS.

(Sama paikka kuin toisessa ja kolmannessa Näytöksessä.)

Ensimäinen Kohtaus.

Ulkoa kuuluu iloisen laulun ääntä ja riemuhuutoja. —
LALLI, SORRI ja TAIMO tulevat.

SORRI.
Nyt pispan peijaisia juodaan, ilo
Ja riemu raikkuvat ylt’ympäri.
Sä Lalli yksin olet nyrkästynyt
Ja venyt pahan tuulen omana.
No mies, nyt heitäppäs jo Hiitehen
Tuo raskas mieles!

LALLI (on vaiti).

SORRI.
Älä Onnetarta
Kuin jälleen näkyy meitä suosivan,
Pahoita tyytymättömyydelläs.

LALLI.
Haa! Onni! Onnetar!... Mit’ ompi onni?

SORRI
Se lahj’ on. Jumalien antama.

LALLI
Haa! Lahja! Jumalien antama!
Niin on tuon lahjan arvo mitätön
Ja lahja itse kehno, pysymätöin!
Se on kuin syksyllä on hattaroitten
Ja kiertopilvein lähettämä lumi.
Sen lahjan saaneen onni kurjempi
Ja kovemp’ on kuin sitä vailla jääneen.
Sumua, usmaa ompi kaikki tyyni!
Tyhjyyttä! ... pelkkää pilkkaa, jota miehen
Huoletta sopii nauraa! Ha! ha! ha!

SORRI.
Voi, älä kiusaa herjauksillasi
Noin taivahisten mieltä! Jumalat
Ei mistään syystä suutu kovemmin
Kuin pilkasta ja parjauksista!

LALLI.
Hoh! Suututanko taivahisten mielet
Ja jumalien? Entäs mitä siitä
Jos suuttuvatkin? Yksin hullu heittää
Onnensa taivahisten suojahan
Ja mielipuoli houru! Tuskinpa
He ovat sammakkoa voimakkaammat
Nuo Jumalasi! Mutta ihmisellä
On voima suurempi kuin sammakon —
Mut heikompi kuin kotkan. — Kuules Sorri,
Jos oisin vanhin Tuonen tyttäristä,
Niin myrkyttäisin sinun mielesi
Niin mustaksi kuin sysihaudan kita
Ja hehkuvaksi kuin sen sisukset!

SORRI.
Ei sinust’ ole peijais-vieraaksi!
Mä menen...

LALLI.
Mutta ole varoillas,
Ett’ eivät kuokkavieraat hyökkää tänne
Yht’ äkkiä ja arvaamatta...

SORRI
Kummaa!
Viel’ läksi viisas sana huuliltasi
Ma olen varoillani nyt kuin aina.

(Menee.)

Toinen Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI.
Et puhu mitään, Taimo?

TAIMO.
Puhua
Jos uskaltaisin, teitä pyytäisin
Tuon pispan lakin päästänn’ ottamaan.
Se tekee muotonne niin kamalaksi,
Ett’ oikein mua kauhistaa!

LALLI.
Tää lakki!
Haa! Älköön kukaan siihen puuttuko!
Se kasvanut on kiinni päähäni
Ja siihen juurtunut.

TAIMO.
Voi, luuloitusta
On kaikki tuo!

LALLI.
Ei ole. Katso Taimo,
Noin lujaan on se siihen kiintynyt.
(Hän pudistaa päätänsä ähäten:)
Huu!...uu! —
(Sen jälkeen purskahtaa hän, hetken vaiti oltuansa,
kanalaan nauruun.)
Ha! ha! ha!
Älä naura Taimo!

TAIMO.
En.

LALLI.
Senlaista onko ennen tapahtunut?

TAIMO.
Ei minun tiedostani...

LALLI.
Minulle
Tuo ompi kova kosto...

TAIMO.
Mistä?

LALLI.
Siitä —
Sen sulle saatan sanoa — siit’ että
Ma pispan murhasin. — Mun korvissani,
Jos kuinka mietin tätä asiaa,
Tuo ääni aina kaikuu: murhaaja!
Haa! sisälle ma tölliin törmäsin —
Hän makasi — ma hänen herätin...
Mull’ oli kädessäni miekkani...
Näin Taimo! — Taimo, katso lattiaan!

TAIMO.
Ma katson.

LALLI.
Verta siinä näetkö?

TAIMO.
En. Mutta rauhoittakaa mielenne
Jo hyvä isäntä! Ma rukoilen...

LALLI (Taimon lausetta kuulematta).
Ma hänen herätän ja käsken nousta
Mun kanssan’ ottelemaan. — Tuokio
Nyt kuluu. — Sitte Taimo... Kirous
Ja kuolema! Mun miekkain suhahtelee
Kuin suhahtelee nuoli ukkosen!
Hän vielä kerran avaa silmänsä
Ja katsoo minua...
(Peittää silmänsä käsillään.)
Luo seinää kohden
Sun silmäs!

TAIMO.
Siten teen...

LALLI.
Hän yrittää
Nyt puhua, mut kauan turhaan. Viimein,
Perästä ponnistusten monien.
Jo siteet kielestänsä helteevät
Ja hän saa hiljaan sanotuksi: ”Jumal’
Anteeksi antakoon tään sinulle.
Ma annan anteeksi.” — Ei puhunut
Sen enempää, sill’ iskin taas! — Mut Taimo
Äl’ ole vaiti!

TAIMO.
Tämä asia
Nyt olkoon unhotettu kerrassaan!

LALLI.
Se olkoon unhotettu! Miekkani
Tään käärmeen myrkyttämän, syyllisen
Ma hylkään! Varmaan teen sen! — Lopuksi
Nyt Lempo ottakohon omansa!
(Avaa oven ja viskaa miekkansa pihalle.
Katkera valitushuuto kuuluu ulkoa.)
Sa kuulit Taimo? — joku valitti.
Se oli Lempo, joka närkästyi,
Kun antamansa lahjan pilasin!

TAIMO.
Voi pyhät jumalat! Ei ollut vielä
Vihanne runsas mitta täytetty!

(Menee.)

Kolmas Kohtaus.

LALLI (yksin).
Tuo houkkio, kuin puhuu jumalista!
Nuo vanhus-raukat, jotka tauonneet
Jo ovat syömästä ja juomasta —
He rauhass’ olla pyytävät, kun pian
Vanhuuden vaivoihin jo riutuvat!
En pelkää heidän vihaansa!

(Taimo Kerttu ja, nojaten Taimoon, tulevat.)

Neljäs Kohtaus.

LALLI, KERTTU ja TAIMO.

LALLI.
Haa! — Kerttu!
Sa tulet...

KERTTU.
Tulen sulle sanomaan
Jää-hyväiseni, Lalli onneton!
Nyt Manalahan käypi matkani...
Sun miekkas kärki tunki syvälle
Mun sydämeeni...

LALLI.
Minun miekkani?
Haa, koska?

KERTTU.
Äsken tänne tullessani.

LALLI.
Voi, oivallinen miekka tosin oli
Tuo Hiiden valmistama miekkani,
Kuin ohjaamattakin se keksii tien
Ja löytää polun ihmis-sydämehen!
Sellaisen aseen verenhimoa
Ma olisinko voinut hillitä!

KERTTU.
Sun silmäs säihkyvät niin tuimasti.

LALLI.
Hai ha! Se oli oivallinen miekka!

KERTTU.
Oi vuodattakoon rauhan Jumala
Ees pisareenkin rauhaa sydämees!

LALLI.
Jumala? Kuka heistä? Lempoko?
Hän tätä nykyä on ainoa,
Kuin saapi jotain aikaan. Hänellä
On kaikki valta taivaassa ja maassa!

KERTTU.
Voi kauhistavaa! Mitä puhutkaan!

LALLI.
Ma puhun totta, mutta sinä vaimo
Vaan joutavia hoet, latelet!
Mik’ oikein on sun tarkoitukses? Miksi
Sa tulit tänne? Rauhaa toivottamaan!
Haa! petollinen! — Kuka rauhan on
Huoneesta tästä syössyt Hiitehen
Ja vihan henget, julmat, rauhattomat,
Sen sijaan saanut tänne asumaan?
Ken onnen talostani ryösti, ken?
Ken elämäni ilon surmasi?
Sen teit sa vaimo ulko-kullattu!
Sen teit sa karsikkoni pilaamalla,
Sen teit sa isäis-uskon heittämällä,
Sen teit sa, konna, lapseni kun myit
Tuon kehnon Kristin uskon hinnasta! —
Miss’ on hän nyt, mun poikani?

KERTTU.
On siellä
Miss’ ovat autuaat... Hän kuollut on.

LALLI.
Haa kuollut! Murhattu! Voi, helvetti
Sun nielköön! Taimo, tuo mun miekkani
Nyt heti! Maa ja taivas! Pispoja
Tok’ useampi löytynee? — Mun poikan’
On murhattu!

KERTTU.
Hän ompi hukkunut.

LALLI.
Siis hukutettu! — Vaimo epä-kelpo.
Kuin heitit lapsen kristittyjen valtaan!
Nyt heidän tuttu verenhimonsa
On hänessäkin tehnyt tehtävänsä.
Haa! Mieltäni en saa ma viihtymään
Ennenkuin kaulaan asti astelen
Veressä noiden julmain muukalaisten!
Voi kummaa, ettäs vielä rohkenet
Mun silmäin eteen tulla! Vapise
Mun vihastani, vaimo!

KERTTU.
Raivoomasta
Jo lakkaa Lalli! Syypää onnehesi
Kovahan olet itse, hurjasti
Kun surmaat Herran pyhät lähettiläät!
Nyt taivaallisen koston hedelmiä
Sa nauttia saat... Mut jo himmenee
Mun näkön’ ... päivä laskee... Kuolema
Ois mulle suloinen, mut sinun tähtes
Ja sinun ilki-töittes tähden, Lalli,
Se katker’ on... Sa joudut kadotukseen
Ah, ijankaikkisehen! — Pispan veri
Huutaapi kirousta sinulle. —
Vaan ei... Se huutaa parannusta! Vielä
On sinun pelastukses mahdollinen! —
Oi Lalli, lähde pian, pian pakoon!
Miehissä rientää Ruotsin sotajoukko
Sinulle kostamaan. Oi pakene!
Pois vierahille maille lähde heti!
Omista siellä Kristin pyhä oppi
Ja uhraa katumukseen elämäs
Ja parannukseen! Sillä tavalla
Voit päästä taivaan armon helmoihin
Ja välttää koston.

LALLI.
Hädän aikana
Vaan konna lähtee synnyinmaastansa!

KERTTU.
Et lähde ... hylkäät neuvon viimeisen,
Kuin nousee huulilleni...

(Hän lankee polvillensa, kohottaa kätensä ja katsoo
innollisesti ylöspäin. Haaveksien.)

Taivaan Herra!
Sa tulet!... Valmis sua seuraamaan
Ma olen nyt. En viivy enää... Oi!
Suur’ annos on! Sa tulet enkelien
Seurassa! Ilmar orpo hymyhuulin
Myös heidän joukossansa on... Hän avaa
Kätensä mulle! Näky autuas!
Ma tulen Ilmar!... Yksi hengähdys
Viel’ alla kirkkaan taivaan! Sitte tulen...

(Nousee ylös ja käy horjuen ovea kohden.)

LALLI.
Sa kuolet Kerttu!... Kerttu!...

KERTTU.
Minua
Et koskaan nähdä saa, et Ilmaria.

LALLI.
Sa jätät minun, jätät huoletta
Kuin vento vieras öisin!

KERTTU.
Huoletta! —
Voi!

LALLI.
Lempesi on kuollut, kuihtunut,
Kuin kukka, myrskyn murtama.

KERTTU.
Sen vien
Ma muuttumattomana hautahan.
Mun neuvoani seuraa!... Hyvästi!

LALLI.
Sa menet! Älä mene!... Armas Kerttu Suo
mulle vielä yksi syleily!
Oi, oletko niin kova? — Rintani —
On haljeta!

(Avaa kätensä ja Kerttu lankee hänen rintaansa vastaan.)

LALLI (Painaa, hetken äänetönnä Kerttua syleiltyänsä, oikean
kätensä otsaansa vastaan, tukien sen ohessa vasemmalla
kädellänsä Kerttua.)
Kaikk’ on taas hyvin, kaikki
On vanhoillansa! Kerttu — sinua
Ma lapsuudestan’ asti rakastin...
Nyt onnelliset jälleen olemme.
Et jätä enää koskaan minua.
Mun luoksen’, armas, jäät sa ainiaan
Ja olet mulle kallis lohduttaja!
Tuo ikävä vaan oli unelma!
Nyt vihdoin heräsin ma keveällä
Mielellä, siitä iloiten kuin kaikki
Vaan oli tyhjää, perätöntä unta!
Voi! Olipa tuo raskas unelma!
Oh! Oh!

KERTTU (Irroittaa itsensä Lallin syleilystä).
Sa haaveksit, Mun täytyy mennä.
Yks rukous viel’ alla tähti-taivaan!
Se koskee sinua... Sa onneton!

LALLI.
Ah Kerttu! Jätätkö sa kuitenkin...

KERTTU (Antaa Lallille kultaisen Kristuskuvansa.)
Ma jätän, mutta Hän ei ketään jätä!

TAIMO.
Se ompi merkillinen oppi, josta
Te aina puhutte ja merkillinen
On teidän jumalanne, emäntä!

(Auttaa horjuvaa Kerttua ovesta ulos.)

Viides Kohtaus.

LALLI. Myöhemmin TAIMO.

LALLI.
Se ompi merkillinen jumala...
On tosin! Merkillisen julma! Kaiken
Mun mailmallisen onneni on tämä
Jumala ryöstänyt ja kansan kaulaan
Se kietomaisillaan on orjuuden
Sitehet tylyt! — Varo itseäs
Sa oudon kansan outo Jumala,
Kuin tulet antimillas oudoilla! —
Mut unta vaan tää kaikki lieneekin. —

(Istuu rahille ja katselee päätänsä nyykähyttäen kultaista
Kristuskuvaa. Ulkoa kuuluu etäältä sota-torven ääni, mutta
Lalli sitä ei kuule. Taimo tulee.)

TAIMO.
Oi kuolemata autuaallista!
Hän ensin rukoili niin hellästi.
Kuin oisi kevät-tuuli rukoillut.
Jos sanoilla se saisi sanotuksi
Miel’liikuntonsa! sitte unehen
Hän kuolon nukkui, nukkui kauniisti
Kuin lapsi nukkuu helmaan äitinsä,
Ja näkyi minusta kuin olisi
Kaikk’ kaikki taivaat auenneet, niin kirkas
Tuo loisti valo taivahalla! — Teistä
Hän puhui aivan viime hetkenä.

LALLI (Viheltää).

TAIMO.
Te vihellätte...

LALLI.
Istu sivulleni
Ja vihellä! — Se hauskaa työtä on!
(Nousee seisaallensa.)
Ha! ha! ha! ha! — Ma olen hullu!

(Istuu uudestaan.)

TAIMO.
Ukko
Varjelkoon teitä hulluks’ tulemasta!

(Sorri tulee.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI, SORRI ja TAIMO.

SORRI (Lallille).
Vai kohtaanko sun taaskin toimetonna,
Juur’ ikäänkuin ois maassa vahva rauha!
(Tappelun melskettä kuuluu etäältä.)
Teroita mieles! Meidän soturit
Sinua, päällikköään kaipaavat.
Sa kuulet miekkain kalskeen — kiiruhda!
Jo nielee peltos sarka ahnaasti
Sun kaatuneitten kansalaistes verta
Ja Tuonen poika kylvää ahkerasti
Sen pientareita! — Melske lähestyy —
Ma riennän horjuville avuksi.

TAIMO,
Tok! ennen sitokatte haavanne.

SORRI.
En kerkee. — Mutta valapetturi
Sa olet Lalli, kehno pelkuri,
Jos en ma hetken päästä sua kohtaa
Kahakan kuumimmassa kuohussa!

(Menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI (Nousten seisomaan).
Niin sinne, siellä on mun iloni!
(Katsoo Kristuskuvaa.)
Sull’ orjantappuroit’ on päässäskin,
Sa jumal orjain!
(Taimolle.)
Kypärini tänne!
(Katsoo taas Kristuskuvaa.)
Kuink’ oisit lasten kisaan sopiva —
Sa lasten surmaaja!
(Viskaa inhalla Kristuskuvan lattialle.)
Mun kypärini!

TAIMO (antaa Lallille kypärin).

LALLI (Aikoo laskea kypärin päähänsä, mutta heittää sen samassa
säikähtyneesti pois).
Pois! Lemmon antamassa kypärissä
On mulle tarpeeksi! — Tuo kilpeni!
Ma kalliist’ tahdon myydä henkeni
Ja täyttää vihollisten verellä
Mun peijaismaljain!

TAIMO (Antaa Lallille kilven).
Tämän suojassa
Nyt tienne käyköön elämään ja voittoon!

LALLI.
Jos kuoloon taikka elohon, se yhtä
On minulle, kun peijais-olutta
Vaan virtaapi! Nyt olen valmis.

TAIMO
Teillä
Ei vielä ole lyönti-asetta;
Ei miekkaa eikä tapparaakaan.

LALLI.
Totta
Sa puhut... Tänne jonkinmoinen ase,
Kuin himoo maistaa Kristittyä verta.

TAIMO.
Ma miekkanne tuon.

(Menee.)

LALLI.
Tuo — ell’ei se ole
Jo lähtenyt taisteluun. — Vaan mitä!
Aseitten kalske yhä lähenee
Ja Sorri mua hakee! Kirous!
Täss’ eikö asetta? No tuossa
Mun vanha, uskollinen toverini!
(Nakkaa tapparan seinästä.)
Taas lähde Tuoni liittolaisekseni!

(Menee ovea kohden, josta samassa Sorri, kovasti haavoitettuna
ja taistellen yhden Ruotsin ritarin kanssa, astuu sisään.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI, SORRI ja RUOTSIN RITARI.

SORRI (yhä taistellen).
Haa Lalli! Kehno valapetturi
Sa olet! Sinun kavaluutes’ syynä
On meidän tappioomme tänään, se
Myös tekee kuolemani karvaaksi!
(Kaatuu.)
Nyt ompi Sorri lyönyt lyötävänsä
Ja luopuu taistelusta pyhästä.

(Kuolee.)

LALLI.
En ole valapetturi! — Et enää
Sa kuule minua... Niin hyvästi!
Sull’ oivallisen koston toimitan
Ja sitte seuraan sua Manalaan!
Pois edestäni! — Tietä Lallille!

(Hirmustuneena törmää hän nostetulla tapparalla Ritaria
vastaan, lyö hänen kumoon ja ryntää hänen ruumiinsa
ylitse ovesta ulos.)

Yhdeksäs Kohtaus.

(Sotatorvien ja sota-melskeen kaikuessa muuttuu näyttämö:
tappelu-tantereeksi. Oikealta tulee Ruotsin sotajoukko,
ahdistaen Suomalaisia, jotka pakenevat vasemmalle. Lalli
tulee vasemmalta ja kokee estää heitä pakenemasta.)

LALLI.
Voi kehnot! Laatkaa vihdoin juoksemasta
Ja taistelkatte niinkuin kelpo urhot
Ja kunnon soturit! Se hylkiö.
Jok’ kotimaansa pettää tänään! Miehet
Seisahtukatte! Häpeällinen
On kuolo pakenevan pelkurin
Ja haava selässä on rumempi
Kuin orjan häpymerkki! — Ylevä
Sen sijaan ompi sankar-kuolema!
Eteenpäin veikot! Mua seuratkaa! —

(Suomalaiset seisahtuvat ja ryntäävät, sota-huutoja koroittaen,
Ruotsalaisia vastaan, mutta hetken taisteltuansa pakenevat he
uudestaan. Lalli yksin pääsee voitolle ja ajaa muutamia Ruotsin
sotureita näyttämön yli.)

LALLI (Tulee takaisin).
Voi häväistystä! Pakenivat jälleen!

MAUNU (Tulee vasemmalta).
Ma olen sua hakenut.

LALLI.
Siis olet
Sa raukka kuolematas hakenut!

MAUNU.
Sa ollos kehumatta, Lalli, suuri
Vaikk’ onkin mainees sala-murhissa.
Kun hiivit luoksi aseettoman miehen
Ja voitat hänen! Lähde hornahan
Nyt rosvo!

LALLI.
Olen joskus ennen kuullut
Ja nähnyt, että rautapaidan voitto
Suu-sanoihin on supistunut.

MAUNU.
Kuole!

(He taistelevat. Lalli haavoittaa Mannun käden,
josta miekka putoo.)

MAUNU.
Sun kanssas helvetti on liitossa!
Niin lyö!

LALLI.
En lyö ma aseetonta miestä,
Mut teen sun orjakseni.

MAUNU.
Orjakses,
Sa hävytöin!

(Ottaa miekkansa vasempaan käteensä ja taistelee.)

JOHANNES (tulee vasemmalta, paljastaa kaapunsa alle kätketyn
miekan ja syöksee sen Lallin selkään).
Sankt Benedictus! Nyt
On pispa kostettu ja voitto meidän!

LALLI (Kaatuu).

MAUNU (Johannekselle).
Ken antoi teille miekan? Olipa
Se tuhma mies!

(Luo silmänsä ylen-katseella Johannekseen ja menee.
— Tappelun melske taukoo vähitellen.)

JOHANNES.
Haa! Ritar ylpeä!
Ma sanon: varo ketäs parjaat!
(Kitka, haavoitettuna, tulee miekkansa nojassa perältä.)
Kitka!
Taas tässä huomaan taivaan viittauksen.

(Menee syrjään.)

KITKA (Tulee edemmäksi näyttämölle).

JOHANNES (Tavoittaa miekallansa Kitkaa, joka kuitenkin ajallansa
huomaa petoksen ja peräytyy).

KITKA.
Haa! Tule tänne julma sysi-patsas.
Niin konnankujeistasi ansaitun
Saat palkan!
(Johannes menee pois vasemmalle.)
Kuolevaista vanhusta
Hän läksi pakoon! — Mutta löytyy täällä
Myös niitäkin, jotk’ eivät pakene.
Ain edessäni sama näkemä.
Jos mihin menen; sama surman näky!
Tuoll’ lepäs Sorri unta kuolleiden
Ja Taimo ynnä moni muu. Ja tuossa
On Lalli, etsimäni verissänsä!
Oi, särkynynnä tuokin rehevä
Ja uljas tammi!
(Notkistuu Lallin eteen.)
Ah, hän hengittää!

LALLI (Hiljaan kohottaen itsensä kätensä nojalle).
Jo lähestyypi rauha rauhattoman
Sydäntä, mieltä mielettömän!

KITKA.
Lalli!
Sun pitää valallasi vannoman.
Ett’et sa meitä ole pettänyt!

LALLI.
Kuin? Mitä? Taidatteko uskoa...

KITKA.
En usko mitään, mutta taistelussa
Tuo huuto kaikui joka miehen suussa:
”Ei Lallia näy. Valapetturi
Hän on!” —

LALLI.
Haa!

KITKA.
Niinkuin vaaja ukkosen
Se huuto iski miesten rintoihin
Ja saattoi kaikkein kädet herpoamaan.
Mut huhua tuo oli perätöintä?
Et luottamustani sa pettänyt?

LALLI.
Kautt’ taivaan, kautta jumalain! En ole
Ma petturi!

KITKA.
Niin kiitos, Lalli, näistä
Sun sanoistasi! — Voimaa Sammoltani
Ei kenkään taida riistää, uskollisna
Kun kuolet! — Silmäni jos voisin luoda
Ma sukupolviin tuleviin ja olot
Sen ajan jos ma voisin huomata,
Kansamme onnellisna näkisin
Ja vapauden maassa majailevan!

LALLI.
Ei kuolema mull’ oisi kuolema
Tään lauseenne jos saisin uskoa!

KITKA
Se ihan varma on!

LALLI.
Jää hyvästi
Mun kallis kotimaani!

KITKA (Lallille).
Sylissäs
Ma tahdon kuolla, rakas poikani!

(He syleilevät toinen tuistansa ja kuolevat niin. —
Andraeas täydessä priorin juhlapuvussa, Johannes, Maunu,
suuri joukko Munkkeja, Ritareita ja Ruotsin Sotureita
tulee lippuineen ja soittoineen. — Aurinko nousee.)

MUNKKIEN KÖÖRI.
O coeli Deus, succendens solis ignem
Fideiqve scintillas pectoribus humanis,
Rogamus te, lucis aeternae fontem,
Ut genti barbaro fidem tuam pacemque
Benigne des et poenam jam remittas,
Ut sanctum nomen heic colatur Salvatoris!
Nos audi et precibus indulge!
Hallelujah!

LOPPU.