HALLAYÖNÄ.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki...

Kesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt.
Myöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin
leikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen
kestikievariin matkoillani. Matkoillani ... paremmin sanoen
harharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, — minä samoilin
seudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä,
tietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, —
mieletön työ! — se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut,
surua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.

Äitini oli otettu minulta pois... Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:

”Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla
Joku, ken haavat sitoo, hellä on, —
Vaan ilman haut’ on sydän puoltaan vailla,
Se itkee verta ja on rauhaton.”

Ja minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne,
missä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan,
sinne, missä jylhää oli ja kolkkoa ... kaiken tuon näin, mutta rauhaa
ei ollut missään.

Sillä tapaa saavuin kerran syys-illalla myöhään erääsen kestikievariin
pohjoisessa Satakunnassa.

— ”Jäättekö yöksi?” kysyi kestikievari.

— ”En jää.”

— ”Kiire mahtaa olla?”

— ”Kuinka niin?”

— ”Kun lähdette tuonne kylmään yön selkään.”

Minä arvelin itsekseni: ei mahda ulkona olla kylmempi kuin
rinnassanikaan.

— ”Valjastakaa!” sanoin isännälle.

Hän raapasi päätään ja virkkoi verkalleen:

— ”Hevoset vietiin niitylle tuonne kauas.”

— ”Haettakaa; minä odotan.”

Isäntä läksi.

Minä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan
aikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka
karsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista
päätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, — en ymmärtänyt mitä;
tyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti
joskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden
kieltä ... kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti
pari kertaa, mutta lakkasi jälleen, — paras olikin, sillä tuskin sun
kotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi
karsi yhä pitemmäksi ... minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli
työtään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi,
uudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan
vaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.

Kaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli,
pani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia
kaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:

— ”Voi pikkuista koulupoikaani!”

Piti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.

Minä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni
riippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että äiti on olemassa; mutta
hän sanoi: mene lapseni, mene!

Ma läksin...

Mutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin... Häntä
ei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät
puhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä... Tähti loi minuun taaskin
mykkää valoansa... Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja
vaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin
pitkäksi...

Askeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.

— ”Hevonen olis valmis,” sanoi hän.

Mä läksin tuvasta ulos ja nousin rattaille. Yö oli synkkä, mutta taivas
tähdessä ja kirkas, isäntä tuvan ovelta katseli kohti pohjoista ja
sanoi:

— ”Halla on tänä yönä, Jumal’ armahtakoon!”

Hevonen läksi liikkeelle; rattaat alkoivat yksitoikkoisen litinänsä.
Yölepakko lensi äänetönnä riihen katolle. Naapuritalosta kuului koira
unisena haukahtavan pari kertaa veltosti. Tie kääntyi pian metsään.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki... Yö oli tyyni, kamalan tyyni.
Tähdet paistoivat kirkkaasti, mutta niin omituista oli niiden kirkkaus,
— tuntui, kuin olisivat ne paistaneet jonkun verhon läpi, loistoaan
kumminkaan kadottamatta. Niin, jäisen verhon kautta ne paistoivat,
sillä tänä yönä oli halla. Voi, olento Tuonen maasta, niin tuiki tuttu
ja vieras sittenkin! Onkohan missään suomalaista sydäntä, jota ei halla
sana saisi säpsähtämään? Puhu muukalaiselle pakkasesta kesä-yönä, niin
hän joko päätään puistelee uskomatonna tahi korkeintaan kouraan
puhaltaa, kylmää muka poistaakseen. Mutta meillä on halla sana pitkän
pitkä aave-tarina pettyneistä toiveista, kurjuudesta, viheliäisyydestä,
jonka tie päättyy kalman ovelle, joskus rikokseenkin. Halla on meillä
peikko, joka kivikalliotakin kulkien on jättänyt siihen jäljet. Ja
vuosia kuluu, ennenkuin aika saa ne poiskuluttaneeksi. Vihollista ei
ole Suomalainen ikinä pelännyt, mutta suora hän on ja rinta rintaa
vastaan hän taistella tahtoo; salaa-väjyvän kanssa hän ei osaa
taistella, sitä hän pelkää. Kummakos sitten, jos hän, halla sanan
kuultuaan, säpsähtää: ei tiedä, milloin vihollinen on asettunut selän
taakse ja ampuu sieltä nuolensa.

Ja tänä yönä oli kova halla.

Kyytiin oli minulle annettu vähäinen tyttö.

— ”Eikö sinun ole kylmä?” kysäsin vähän ajan perästä häneltä. ”Aika
halla nyt onkin.”

— ”Hallapa tuntuu olevan,” vastasi tyttö, vetäen lapaset povestansa.
Hän jatkoi: ”Ei se sentään rukiille enää mahda juuri paljoa, mutta
touot ovat vielä arkoja.”

Tyttönen näytti minusta vielä niin pieneltä, mutta hänen äänessään asui
aika ihmisen totisuus ja vakavuus.

— ”Kuinka vanha sinä olet?” kysäsin.

— ”Mikon päivänä tulee kolmetoista.”

Tuo kummastutti minua.

— ”Etkö pelkää takaisin tullessasi näin yösydännä?”

— ”Mitäpäs minä pelkäisin? olenhan jo niin monta kyytiä vienyt.”

— ”Oletko talon lapsia?”

— ”Kasvatti minä vaan olen.”

— ”Ovatko vanhempasi kuolleet?”

— ”Isä on elossa vielä; sydänmaalla tervaa polttaa.”

— ”Entäs äitisi?”

— ”Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna.”

— ”Nälkäänkö äitisi kuoli?”

— ”Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten
kuoli.”

Tyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli
kolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli
jäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.

— ”Muistatko äitiäsi vielä?”

— ”Miks’enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin.”

— ”Kerros, kuinka hän kuoli.”

— ”Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään lauantaina
. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla,
kun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä
nyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano
oli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. —
Mistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? — Onko sinun yhtään helpompi?
kysyi isä. — Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat
kourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita,
sanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten
minulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen
ja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä Hän murheen
pitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun
katsottiin, niin oli hän jo kylmä.”

Tyttö vaikeni.

Kuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.

— ”Kuinka sitten kävi?”

— ”Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti
minut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui
kaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena
kävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita.”

Ja yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään
hänen äänessään.

Kuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin
vielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei
sanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat
silmät olivat niin levolliset, — ja kumminkin oli hän nyt juuri
jutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle
epätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret
silmät, — ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän
salon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.

— ”Suritko kauan äitiäsi?” kysyin.

— ”Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni... Vaan
kas tuossa on Toriseva.”

Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on
muistunut muukalaisen runoilijan sanat:

Sun kauneutees kolkkohon
Pysähtyy katse ihamiellä:
Kivisten päälle vuorten on
Kiviset vuoret syösseet siellä.

Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä,
jylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä
kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on
järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot
kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä,
mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina
sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.

Minä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.

— ”Tuo on Inkerin kallio,” sanoi tyttöni, osoittaen kädellään
ulospistävää vuoren laitaa.

— ”Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?”

— ”Siitähän Inkeri järveen heittihe.”

— ”Kukas se Inkeri oli?”

— ”Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja
usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan.”

— ”Mitäs se oli sitten?”

— ”Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano
elikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär,
Inkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin
kaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli
pitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi
suuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan
kanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä
sotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla
kalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla
uskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta.
Sillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä;
mutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen
semmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa.
Kun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri
menemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun
hää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli
kadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle
kalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja
itki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja
siellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä
noutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli
kantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon
neitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:

”Tule, tule neiti nuori,
Tule, Inkeri ihana!
Armas ompi Ahdin mailla
Olo oiva Aaltolassa;
Tääll’ on vuoret, kullan vuoret,
Tääll’ on laaksot, lemmen laaksot,
Täält’ ei nouda nuodemiehet,
Raasta rautaiset ritarit
Väen vienoa vihille,
Pakon sulhasen sylihin.
Tääll’ on vuode, puhdas vuode
Puhtahalle pulmuselle,
Tehty lemmen lehtisistä,
Sotkan uuden untuvista;
Veden väki, Vellamoiset,
Aallotarten armas kansa
Sua siinä tuudittavi,
Unten maille uuvuttavi.
Siitä Koittaret koreat,
Päivän tyttäret soreat
Kutsuilevat karkeloihin,
Lemmen leikin lyöntilöihin.

”Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia,
jotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja
saattoivat Inkerin alas.

”Silloin oli Juhannus-yö.

”Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan
morsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden,
vaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin
muille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla,
toisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä
Juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän
rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta
Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko
nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari
ei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin
kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat.”

Tyttö vaikeni...

Puolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen
tarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä
putoamasta...

Kuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani
alemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli
laulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa
ei näkynyt enää; näin vaan, että

Kivisten päälle vuorten on
Kiviset vuoret syösseet siellä.

Ja Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu
rauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari
vastasi.

Huh! Tuo oli kamalaa.

                                                  ⸻

— ”Eiköhän tule kylmä?” kuulin tyttöseni viimein sanovan. ”Hevonenkin
rupeaa jo värisemään.”

Me nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani
hänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.

Pian tulimme kestikievariin.

— ”Suuri kiitos, hyvä herra, paljon kiitoksia,” sanoi tyttönen,
tultuamme vierastupaan ja pantuaan vaippani tuolin selkämykselle.

Minä käskin valkeata uuniin ja istuin sitten hänen kanssaan
lämmittelemään,

— ”Puhaltakoonhan hevonen vähän,” sanoi tyttönen, ojentaen pieniä
käsiänsä lähemmäs valkeata; ”pian lähden takaisin. Paljon nyt kulkee
matkustajia, ja huomen-aamulla tulee postikin.”

— ”Ei suinkaan sinua tänä enää kyytiin panna?”

— ”Molemmat rengit on kipeinä meillä, isännän täytyy odottaa postia,
kukas sitten muuta kyytiä veisi jollen minä? Hollinpito on meillä
urakalla: hollimiehiä ei ole. Saanhan huomenna sitten levätä.”

Miks’et valittanut, lapsi, miks’et? Moni sinun sijassasi olisi tehnyt
niin.

— ”Mikä sinun nimesi on?”

— ”Maija Leena. Äiti vainaja sanoi Lienuksi vaan.”

— ”Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?”

— ”Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä
äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt
enää.”

— ”Mikä se oli?”

— ”Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen.”

— ”Laulas, tyttöni, se.”

Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:

”Hän tietää oikean avun-ajan,
Hän toimittaa kaikk’ parahin.”

Lienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui
vähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.

Mutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.

Kotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.

— ”No kyllä nyt taas tarkenee,” sanoi hän. ”Jumalan haltuun, herra.
Vaan kas kuinka tuo on pitkä,” lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän
karren mennessään.

Hän meni ulos. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, auttaakseni häntä
hevosta kääntämässä kapealla pihalla, mutta tyttönen oli jo portilla.

— ”Hyvästi!” huusi hän vielä kerran ja katosi hallaiseen usmaan.

                                                  ⸻

Taas olin yksinäni kestikievari-tuvassa, mutta nyt siellä oli valoisa
ja lämmin. Lienu oli niistänyt karren kynttilästä ja uuni liehtoi
lämmintä.

Kauan vielä istuin uunin ääressä ja ajattelin pientä Lienua, kunnes
viimein itsekseni rupesin hyräilemään:

Hän tietää oikean avun ajan.

Tuntui, kuin ei sydän enää olisikaan puoltaan vailla.

Huomenna jatkoin matkaani; mutta määrätön se ei enää ollut: kotiani
kuljin.

Aamu oli lämmin ja kaunis. Halla oli tehnyt paljon vahinkoa, mutta
kulkeissani V:n kappelin kirkon ohitse, lauloivat siellä ihmiset:

Hän toimittaa kaikk’ parahin.

— ”Hallainen maa tarvitsee kyntäjiä,” lausuin itsekseni ja riensin
kotia.

Rauhaa olin saanut.