KOTI!

Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen
kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä,
missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden läpi.
Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen kun
rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli,
tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia kyytihevosia
jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta niitä
tilautti.

Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut kysymyksessä
olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä toveria.
Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna minuutin
viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin
kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa,
mistä sellainen oli saatavissa.

Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan mentyä
oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä herraskartanosta
olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla mieltymyksellä
opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti itsensä talon
ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin kaitaista polkua,
joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä pimeän tultua
pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä kuin näätä lippasi
poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin ylpeä
luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta ylläpitääkseen
vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin kuluessa, mitkä
matka kesti.

Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja
äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet
huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan
toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli
keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja
emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka
seurasi mukana ja tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä
katseilla tervehti minua, niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli
nimeltään Turva ja osasi kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat
taloon.

Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen
yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli
täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta
ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi
hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa,
yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.

Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin
toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani,
mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi
tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin
huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani oven.
Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka tilan
täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala uuni,
siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä otsaa,
ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka värisiksi
myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit olivat
maalatut.

Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja
ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli,
että hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en
vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli
saatavissa.

Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo
ehtineet jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa,
niin kauan kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa
sillä hetkellä oli tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti
nyökyttäen päätänsä alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli
varustettu laskulevyllä ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla.
Hän liikkui silloin hyvin hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin
ovea ja samaten laatikoita, ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen
aikaan oli tapana, kun hänen piironginlaatikostaan piti ottaa esille
hansikaspari taikka tanu; koettaen niin paljo kuin mahdollista välttää
meidän liian uteliaita silmiämme, sillä me tunsimme kunnioituksen
sekaista mieltymystä noihin kirjaviin soikuhuiveihin, kirjailtuihin
vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin harsonauhoihin sekä muihin
vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita hänen kätköissään oli.

Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista
varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin,
lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen.
Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin
sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä
seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat
luettavina lupaavat sanat ”Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité
superienne”. Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi,
jättäen minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia
seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja — ei edes voinut keksiä
päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi
lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.

Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen
orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli
liisteröity, jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä.
Kun sitten satuin katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen
valkeiden kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan
kaikkien pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin
suuresti huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että
ne saatettiin — toinen puolisko ainakin — avata. Virkistävä viileys
pääsi näin huoneeseen, josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt
metsästä virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.

Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli
vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia
tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko,
näyttivät myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja
tyynynpäällinen olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki
puhdasta ja siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.

Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle,
kantaen illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista
otetut posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida,
joka oli vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen
vanhempi kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua
käyneet. Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast’aikaa
rautatietä, ja työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi
vanhempien lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli
niin paljon. Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin
käyneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin,
joka oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka
rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut
reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja
auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja
joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat
kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä
paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja
vanha muori arveli olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan
hänen pojistaan eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä
Mandallakaan sitä paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen
kotona eivätkä juuri useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli
asiaa, kumpikin vuorostaan pyhäpäivinä.

Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan
reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta
kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia
silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä,
saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää
tuoksua, maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka
oli sitkeän venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle
oli veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.

Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa,
kerta kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki
hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi
pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa
talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen
nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni elukka
tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään askeleistani
häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori näytti
liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja,
joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.

Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat
silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään
kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain selvää
”Hämäläisen” ja ”Hämeen Sanomain” lihavasta painoasusta. Nuo
”Hämeenlinnan” sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä
sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien
halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä
maaseutulehtiäkin.

Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin
muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan
leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän ”audienssista”
maan suuriruhtinaan luona.

Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin muihin
kirjoitelmiin: ”Fennomaaneista ja svekomaaneista”, ”Nya Pressenistä”,
August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella,
nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia ”Torpan tytöstä
”, ”Klaarasta”, ”Maalarista” ja ”Käräjäkirjurista”, kaikki nämä
rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt
”rakkaudentaudin” uhreja.

Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin,
ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan
pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta, joka hymyili
minulle virkkaen: ”Aber Sie sind ja ganz freundlich” (mutta Tehän olette
vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään peitettä
ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani, tuli
toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän syntymäpäivä oli
huomenna.

Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin
päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella
ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä
talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella
pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti
herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä
nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme
Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei
sekään tuonut odotettuani mukanaan.

Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa
kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen,
jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja
itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella
vietin avarassa tuvassa päiväni.

Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota
suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton
tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat
kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi
keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän
viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien
täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä
olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle
poikamiehelle ja näille ”vanhoille piioille”, joiden tyyneen mieleen se
ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä
todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata
sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen
maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava
ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on
oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää
sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei
asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä
aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä
velvollisuuksista.

Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään
häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli
luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan.
Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka
hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon
hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, ”lapset”
kaikki tyyni samanlaiset, ja ”isäntä sitten — hänpä vasta mainio on”,
ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista
silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.

Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin
silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin
käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon
pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona
maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä
pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat,
aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he
töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon
jälkeen.

Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle
seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto
ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin
rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.

Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin
paperille seuraavat rivit. —

Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut
talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran
varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta
kuului pimeästä metsästä.

Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti,
sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole
aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän
häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut.
Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt
juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa
kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset
ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha
vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu
huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan,
noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.

Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna
varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen
käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule,
kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu,
huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!