ISON SISAREN HÄÄT
Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain
sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin kolme kilometriä
pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä
kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta
poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi
Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona
poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen
kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt
kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa
ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja
naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän
talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat
äänensä kuulua, minkä kerkesivät.
Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten
tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään
kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja
nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista
temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa
vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.
Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa
joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka
matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen
köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen
kaupungin seurahuoneessa.
Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti,
mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan
ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota
hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla
mukana — sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt
tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana
hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki
tiesivät.
Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet
täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan
penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa
mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma
oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat
vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan,
tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.
Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa
morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun
hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään,
puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena
hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki
ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä
riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman
selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.
Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti
istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä
kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse
mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia
suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään
aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.
Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi
lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt
Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä.
Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö
kiirein askelin.
Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta,
että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä
päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven
hän muisti sulkea.
Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet
jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä
silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.
Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat
valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä
saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta
takaisin.
Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa
syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet
keittiöpuolelle.
Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja
pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin
huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä
sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!
Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua
suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa
komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden
hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin
hänen elämässään.
Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta,
antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen
kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia.
Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki
ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin,
että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti
kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean
takkinsa taskuun.
Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja
pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea
hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt
kannettavan hääsaliin.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen
kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen
jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa
vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä
metsään.
Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti
ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän
taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.
Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat
havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin
voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia
ruohonkorsia.
Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja
irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran
herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi
ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.