LIENAN PALAAMINEN.

Eräänä elokuun iltana tuli Esa Huttunen luokseni ja pyysi minua
mukaansa Peräniemelle ”musiikkia kuulemaan.” Vaikka en ole mikään
taiteen tuntija, huomasin Esan puheesta heti, että hän ”musiikilla”
tarkoitti lasien kilinää Peräniemen ravintolassa. Minulla tietysti ei
ollut mitään semmoista musiikkia vastaan. Olimme siis yksimieliset
siitä, että meidän sopi lähteä sinnepäin.

Mennessä tuli meitä vastaan mies, jolla olivat sotilaan vaatteet yllä.
Hän näytti olevan hurnakalla tuulella, koska vaan lauleli että:

”Otetaan me pojat se sotaväen pesti
ja juodaan veremme hinta.
Se harmaja takki selkähän
ja ritarin nauhat rintaan.”

Tunsin heti, että mies oli vanha ystäväni Taskis-Ville.

”No mikäs se on Villen tänne kulettanut?”

”Otin tässä joulun rinnassa vähä lomaa ja pistime katsomaan ukko Tahvoa
— isämiestä näet — kuinka se jaksaa.”

”Vanhoja henttujasi et tainnut katsoakaan?”

”Vähänpä ne katsoin paranevat. Tuntuvat saaneen uusia heiloja ja minä
myös:

”Ennen mä suutelin paimentyttöä
kontti hartioilla;
vaan nyt minä suutelen hienohelmoja
Linnan markkinoilla.”

Oli hyvä ääni tuolla Taskis-Villellä laulaa. Sentähden pyysimme häntä
mukaamme ”musiikkia kuulemaan.” Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Kun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja hankimme
siihen tavaroita. Sitte kuuntelimme ”musiikkia”, Esa Huttusen
”musiikkia.” Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.

Toisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle,
että hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. ”Ja
miksei sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?”

Vastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.

Myöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni pöytään ja
kuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin kulkevinani
punaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia — oikeata torvisoittoa
— ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja laiha ja
päivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.

Mutta se olikin Lienan muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin
näet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.

Jos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan,
en sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut
vossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa
vauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi
oli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin,
sillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.

Kotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:

”Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!”

”Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän
kotimatkan jälkeen.”

”Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri sukupuolten välillä —”

”Niin on ollut, tahi oikeammin luullinen. Sinulla ovat kovin luiset
nyrkit.”

”Mutta tästä päivästä lähtien se muuttuu —”

”Sitä minäkin toivon.”

”Me emme saa riippua toisistamme.”

”Emmekä toistemme tukasta.”

”Mutta Kaapro — minä puhun tosissani!” Liena otti tuolin ja ojensi sen
suoraan kalloani vastaan. ”Kuule sinä vaan, kun minä puhun.”

”Kyllä minä kuulen.”

”Asianlaita on semmoinen, että sinä olet pettänyt minut, ja minä sinut.
Sinä viekottelit minut Mahdin luo. Minä rupesin hänen vaimokseen. Mutta
nyt on Mahdi kuollut —”

”Olisin suonut hänen vielä elävän.”

”Nyt saat vapaasti päättää, tahdotko minua vielä vaimoksesi, vai et.
Miehiä kyllä saisin muitakin. Mutta aina annan sinulle tilaisuuden
vapaasti valvoa oikeuksiasi —”

”Niin teit Niemeltä tullessakin!”

”Vai en tehnyt?” Ja taas vinkui tuoli ilmassa.

”Antaapa olla — jos minä sitte kerran valvoisin oikeuksiani. Onko
sulla Mahdi vainaan jälkeen mitään perintöä?”

”On rahaa neljäkymmentä markkaa ja kolmeviikkoinen poika.”

”Missä se poika on?”

”Sängyssä.”

Siellä se todellakin oli, musta-ihoinen kuin itse peeveli, ja Lienan
silmät päässä.

”Tämän olisit saanut jättää tuomatta.”

”Siitä tulee hyvä mies, jos vaan tulee isäänsä. Mutta mitä sanot,
tahdotko minut vaimoksesi vielä, vai et?”

”En suinkaan minä tuota murjaanipoikaa rupea elättämään.”

”Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? — Ohoh! — Poika on
minun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus, että
ne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös. Sitte on
avioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?”

”Pidätkö harjakaiset?”

”Vaikkapa!”

”No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja
Taskis-Villen tänne.”

Näin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte
sitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi rakennettiin.