XI.

Haatajalla ei ollut mitään raha-ansioita, mutta siltä oli hän koko
sydämestään kiintynyt lakkolaisiin. Aina oli hän valmiina avustamaan
neuvoillaan ja teoillaan.

Lakkokassasta ei hän liioin suostunut ottamaan penniäkään vaikka useasti
olisi voinut saada kirjoituksistaan. Lopulta ilmestyi hänelle
puhtaaksikirjoitusta, joista lienee hiukan ansainnut. Hänen täytyikin,
näinollen tulla toimeen mitä vähemmällä. Vakituista asuntoa ei hänellä
ollut liioin. Sateisempina öinä nukkui hän yhden tai toisen lakkolaisen
asunnossa, mutta kauniina kesäöinä ei hän mennyt keltään liioin
yökortteeria pyytämäänkään. Ulkona oli hänen mielestään silloin paljoa
hauskempi majailla raittiissa luonnossa, vapaudessaan kuin taivaan
linnut. Sillä vapaus on ihmiselle kaikki kaikesta oli hän aina valmis
toisillekin huomauttamaan. Ryyppymies hän oli, kuten niihin aikoihin
melkeinpä poikkeuksetta kaikki toisetkin. Siihen aikaan ei raittius
ollut vielä muuttunut edes tavaksikaan kehittyneimmissä, aatteellisesta
raittiudesta puhumattakaan. Useina raskaina iltoina, kovan ja
hermostuttavan päivätyön jälkeen poikettiin kapakkaan, jossa useimmin
erihuoneessa suljetussa piirissä keskusteltiin ja päätettiin tulevasta
toiminnasta.

Eräänä yönä taaskin kapakasta poistuessaan oli Aarnio muitten muassa
enempikin liikutettuna. Humaltuneena voi vasta oikein huomata hänen
intohimoisen luonteensa kaikessa rajuudessaan. Selvänä ollessa voi hän
peittää itsessään paljon, eikä tulisuutensa ilmennyt kuin puheissa,
täydessä intohimoisen kiihottavassa karvassaan.

Lähtiessään kulkemaan kotiinsa takertui Aarnio heti puheisiin ensimäisen
vastaantulevan naisen kanssa. Tämä ennenpitkää seurasi hänen mukanansa.
Seuraavina päivinä tämänjälkeen oli hän taaskin huomattavasti väsyneempi
ja ärtyinen.

Julialta ei hän ollut saanut viime aikoina ainoatakaan kirjettä. Syyksi
arveli hän tähän Julian huomanneen sanomalehdissä Järvisen rettelöt,
josta tämä raastuvassa Larvisen todistuksella oli kotirauhan
häiritsemisestä tuomittu kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Julian kuva
myöskin oli kuin himmennyt paljon entisestään. Se oli sitä mukaa
muuttunut jokapäiväisemmäksi, kuin hän itse oli vaipunut säännöttömiin
elämäntapoihinsa.

Lakossa oli tapahtunut myöskin paljon huomattavia muutoksia. Omista
lakkoon yhtyneistä tovereista oli mennyt jo pariinkymmeneen
lakkopetturiksi. Tämä ei vielä olisi sentään suuriakaan haittoja aikaan
saanut, sillä nämä toveriensa pettäjät olivat kaikki enempi huonoja
työmiehiä. Suurimpana tappiona, mikä lakkolaisia voi kohdata oli tieto
Edvard Bergin menosta Tolvaselle töihin. Vieläpä oli hän ottanut erään
suuremman kirkon kattamisenkin urakalla maaseudulla. Tämä oli omiansa
järkyttämään lujempienkin luonteitten luottavaisuutta lakon
onnistumiseen. Seurauksena olikin että ei tahtonut jaksaa enään pidättää
vanhempiakaan menemästä lakkopetturiksi. Kuultuaan Bergin menettämisestä
huudahti heti Aarnio:

— Ei olisi luullut, että yksi nainen voi saada niin suuren vallan
tarmokkaammassakin miehessä! Tämä vielä enempi kummastutti Bergin
suhteen, joka oli ollut kuin tuli ja leimaus lakon synnyttämispuuhissa.

Oltiin jo lopulta syksykesässä. Jokaisen rautatyöntekijäin yleisen
kokouksen päätöksenä oli että lakkoa jatketaan. Mutta joka viikko yhä
uudelleen ja uudelleen tuli myöskin viestejä siitä miten aina uusia
lakkopettureita syntyi lakkolaisten joukossa. Lopulta alkoi useimmassa
työhuoneessa olla niitä jo muutamia joukosta.

Tämä oli omiansa vaikuttamaan yhä suurempaan avustuksen heikkenemiseen
sivultapäin. Alkoipa kuulua puheita että kukapa enään viitsii
lakkolaisia avustaa kun ne kuitenkin häviävät. Mutta tuosta huolimatta
istui lakkokomitea entiseen tapaansa kokouksia, samallakuin
sanomalehdissä varoitettiin yhä edelleen ammattilaisia paikkakunnalle
saapumasta, siksi kunnes riitaisuudet työnantajain ja tekijäin välillä
olivat selviytyneet.

Pitkiin aikoihin ei Rimpinen ollut käynyt lakkolaisten kokouksissa. Sen
sijaan puuhasi hän mestarien joukossa. Eräänä päivänä hän nyt ilmestyi
yhdistykseen ja täydessä sikahumalassa.

Tavattuaan Järvisen oli ensimäisenä sananaan:

— Nyt minäkin tarvitsen rahoja! Onko kassassa?

Järvinen katsahti häneen pitkään ja terävästi, sitten kysyen:

— Ja mistä hyvästä?

— Lakkoavustusta..... hoki Rimpinen.

— Lieneekö siellä sinun osallesi penniäkään — vastasi tähän nauraen
Järvinen.

— No mutta kuulunhan minäkin lakkolaisiin, enkä vielä ole saanut
penniäkään — alkoi Rimpinen selitellä.

— Lakkolainen! Hm! Sinäpä sen sanoit! ivasi Järvinen.

— Tuleeko minun kuolla sitten nälkään? kysyi nyt Rimpinen.

— Tiesipä tuon! vastasi Järvinen: — Mutta toisessa paikassa olet sinä
soppaa keittänyt, eiköhän se sopisi siellä syödäkin!

Rimpinen menetti nyt jo entisen kohteliaisuutensa jolla aina oli ennen
osannut niin etevästi selviytyä:

— Kylläpä te olette aika pirun sikiöitä — hän vastasi. — Mutta
ilmankos teistä jo koko maailma puhuukin.

— Mene vaivaishuoneeseen, siellä annetaan köyhän apua semmoisille kuin
sinulle mutta ei täältä? koveni nyt jo käskevästi Järvinen.

— Vaivashuoneesenko!.. Sanoitko sinä niin... Sika! — Rimpinen tarttui
nyt Järvisen hihaan kuin takiainen, hapuillen toisella kädellään
Järvistä kurkusta. Järvinen riuhtasi irti itsensä tiuskaisten:

— Mene nyt jo ulos ja paikalla!

— Sinäkö minua komennat, vanha kettu, kollo ja jätkä! — hohisi
Rimpinen. — Mutta tunnetko näitä nyrkkejä, tunnetko. Hän puristeli
nyrkkejänsä Järvisen nenän edessä. — Tahdotko päin kuonoasi!

— Ulos ja paikalla! — huusi Järvinen, — muuten...!

— He, he, he! nauroi Rimpinen, koettaen uudelleen hyökätä käsiksi
Järviseen.

Sanaa sanomatta, silmät vihasta hehkuen poistui nyt Järvinen toiseen
huoneesen, tullen samassa takaisin. Silmänräpäyksessä ojensi hän nyt
kätensä suorana Rimpistä kohti, hammasta purren mutisten:

— Kyllä minä annan sinulle vaivasapua! Tässä sitä on! — Samassa
kajahti revolverin laukaus ympäri huoneuston. Useimpia lakkolaisista
kiirehti paikalle kiskaisten Järvisen pois jolla oli savuava revolveri
kädessä.

Kalpeana pelästyksissään työntäytyi Rimpinen ovesta ulos. Eikä hän
sanaakaan sanonut lähteissään. Päästyään seuraavaan kadun kulmaan
uskalsi hän vasta katsoa taaksensa, sieltä näyttäen nyrkkiään taloa
kohti ja huudellen:

— Tules nyt kettu tänne!

— Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!...
Vaimonsa kiusaaja, konna! — raivosi Järvinen, toveriensa häntä
koetellessa rauhotella.

Revolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten
litistyneenä.

Tämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja
niin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan
kenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko
kaupungista.

Yleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen
oli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti
syytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen
maltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä
kohtaan.

Entiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui
syksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi
taistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain
tulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo
ajateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka,
olihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin
mahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan
supistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.

Tämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua
uutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta
ne kuuluivat.

Sanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat
köyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan
sopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut.
Näin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui
toivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.

Eräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui
omassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän
kaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä
kuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat
hymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi
Haatajan korvaan: — Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!

— Ja vallan poikki! — vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.

Kun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nyt
Järvinen: — Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?

— Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! — vastasi alakuloisella äänellä
Ananiasson.

— No mitäpä turhia nyt... alkoi Järvinen. — Toista se on meidän
kanssamme! — Ei tuloja mitään!

— Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! —
Ajattelin jos olisi.... Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmälle
jatkaa... Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia...
Mutta täytyihän sitä seurata toisten mukana... tavaili nyt Ananiasson.

— Se on tiettykin! — vastasi Järvinen. — Jokaisen täytyy koettaa
pysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! — Vaikka kyllähän
me sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! —...

— En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! —
Vastasi jo Ananiasson reippaammin.

— Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan
allekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.

— Mitäpä tuossa lienee vastuksena! — ja Ananiasson kirjoitti nimensä
hermostuneeseen tapaansa.

Koetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan
sen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.

Haataja lausui nyt tyynenä. — Semmoistahan se on pikkumestarin ja
meidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan
jalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä
keskenämme!

Tämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä
tarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun
kokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se
tuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo!
Lopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan
hän hyvästeli hattu kädessä: — Jumalan haltuun!

— Samaa kanssanne, herra mestari! vastaili yhtä kohteliaasti Järvinen.

— Saisiko tulla jäseneksi yhdistykseenne?

— Eiköhän, herra mestari!

Tieto Ananiassonnin suostumuksesta levisi kulon nopeudella kaikkialle.
Lakkolaisissa herätti se toiveita lakon onnellisesta päättymisestä.
Mestarit kiiruhtivat heti kokoontumaan Ananiassonin teon johdosta.

Hän oli yleensä tunnettu itsepäisyydestään, mutta näin suurta harppausta
eivät he olisi voineet aavistaakaan. Ne mestareista, joilla oli ollut
lakkoaikana työntekijöitä, voimalla näin suorittaa jonkinlaisia
tilauksia, olivat suuriäänisempiä Ananiassonnin tuomitsijoista. Heidän
mielestään olisi edelleenkin vastustusta pitkitettävä siksi, kunnes
työntekijät lannistuisivat. Köyhimmät ja miehiä saamattomimmat taas
alkoivat tuntea yhä suurempaa epäröimistä toisiansa kohtaan siitä kuka
taas ehkä ensitilaisuudessa olisi ensimäisenä kavaltamassa.

Mutta kaikille yhteisenä pelkona ja kauhuna ilmeni heti että Ananiasson
tulisi nyt saamaan paljon töitä, kooten samalla taskuunsa hyvät voitot.
Tämä kateus se kaikkein suurimmassa määrässä alkoi vaikuttaa hajaannusta
mestarien keskuudessa. Suurta vahinkoa olivat ne mestarit, joilla oli
ulkolaisia työntekijöitä, saaneet myöskin niiden puutteellisen ja
hosuvan työtaidon takia kärsiä. Aineita pilaantui täten määrättömästi,
eikä työt tulleet lähimainkaan kelvollisia. Senpä vuoksi, vaikkapa
kokouksessaan edelleenkin päättivät seisoa lujina, menivät kuitenkin
jokainen kotiinsa täynnä epäluuloa ja kateutta toisiansa kohtaan. Eikä
tämä epäluulo ollutkaan turha. Ei aikaakaan, kun alkoi taaskin kuulua
ääniä että muutamat mestareista haluaisivat tulla kyllä kirjoittamaan
sopimuskirjojen alle, mutta eivät sitä vielä hentoaisi tehdä toistensa
pelosta. — Sanoivathan vaan jos se ja se suostuu, tulen minäkin sen
tekemään.

Kuluipa taaskin pari viikkoa, mutta ei vielä ketään kuulunut
yhdistykseen sopimuskirjoja allekirjoittamaan. Taas kuolivat toiveet,
taaskin epätoivo yhä enempi mieliä painoi.

Mutta sen seurauksena oli taaskin uusi iloinen yllätys. Taaskin tuli
muutamia pienemmistä mestareista kirjoittamaan.

Lopullisesti mahdollisen voiton toivo alkoi yhä enempi elähyttää nyt
lakkolaisia.

Ja täyteen mittaansa elpyi usko ja luottamus Torvisen tultua, samalla
kuin se oli suurempia loukkauskiviä mestarien vastukselle. Sitten
seurasi lopulta Sundberg, valitellen muuten täytyvänsä lopettaa
liikkeensä. Harala tuo tunnettu konkurssien tekijä, tuli yhtä
liukaskielisenä ja ystävällisenä kuin ennen työpajaansa. Leveästi hän
nytkin selvitteli etteihän hänellä pakkoa olisi, mutta
ihmisystävällisenä ei hän viitsinyt pysyä enään riidassa. Jos kenellä
niin oli juuri hänellä varoja ja keinoja; mutta täytyihän suostua
työmiestensä kanssa kun oli itsekin ollut ennen työmiehenä sekä tunsi
niiden tarpeet ja puutteet ja kun toisetkin alkoivat suostua.

Jopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina
antamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin
ei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen
välillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan
ovelle, aikeessa poistua samaa tietä.

Järvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien
silmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen
kanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut
sinne ensinkään.

Vihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman
asioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin
sivumennen sanoi: — Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa
minullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.

Lakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.

— Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. — Kyllä minä kirjoitan!
Missä on kynä ja paperi?

Aarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.
Vihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.

— Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi
suostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia
näkökantoja...

— Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. — Nyt en minä oikein ymmärrä!

— Niin, jatkoi Aarnio, — muutamia näkökantoja. Viimeisessä
lakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi
etteivät liioin välitäkään suostumuksestanne...

Vihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan.
Sitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin
hymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen:

— Ja millä oikeudella?

Aarnio otti nyt taskustaan yleisen kokouksen pöytäkirjan lukien sieltä:
yksimielisesti päätettiin asettaa Vihavaisen liike ainaiseen
lakkotilaan, syystä...

— Uh! uh! äännähteli Vihavainen. — Mitä mi-itä se on? Uh!

— Syystä kun Vihavainen on juonittelullaan yksin saanut aikaan
mestareissa päätöksen vierasmaalaisen työväen lakkopetturiksi tuomisen,
sekä nostanut aiheettomasti tekosyyllä oikeusjutun Järvistä vastaan,
saamalla hänet kärsimään vääriin ja valheellisiin ilmiantoihin
nojautumalla!

Vihavainen, kuultuaan viimeisen sanan tempasi kiireesti hattunsa
pöydältä, hyökäten ovelle liikkeillä kuin olisi häntä hyvintähdätyllä
iskulla lyöty korvalle. Toinen käsi ovenkädensijassa ja toisella nyrkkiä
puiden hän sitten alkoi, sitä mukaa kuin tulistui, yhä kiivaammin:

— Kyllä minä opetan teitä tuomioita tekemään. Konnat laiskurit ja
roistot! Elätte toisten kustannuksella, te kaikenmaailman kerjäläiset!
— Hullut! Teille penteleille kootaan rahoja, kaikilta maan kulmilta,
juuri siitä kun ette viitsi tehdä työtä! Pthyi siat! Pthyi! Hän syljeksi
minkä ehti eteensä, ympärilleen, sitten lopulta kiireesti poistuen
kadulle, josta vielä vihaisena muljahutteli ikkunoihin. Kaikuva
naurunrähäkkä kaikui hänen korviinsa ilkeänä painajaisena asuntoonsa
asti.

Mutta voitonvarmuus elpyi lakkolaisissa täydessä mitassaan. Sitä
täydensi lopullisesti, kun Tolvanen tuo tukipylväs Jumalan ja ihmisten
edessä saapui raskaalla kädellä piirtämään nimensä papereihin. Muutamia
pienempiä mestareita lukuunottamatta voitiin lakko pitää näinollen nyt
loppuneena, rautatyöntekijäin voitolla.

Yleinen työläisten lakonpäättäjäiskokous käskettiin. Sinne saapuivat
joukolla taaskin pitkästä ajasta kaikki Kovanenkin, jota ei oltu
viikkokausiin viimeaikoina nähty tuli iloisena naureskellen ja jokaista
onnittelevana.

Puheenjohtajakin saapuu paikalleen, kuiskaili yksi ja toinen, toiset
samalla silmää iskien ja naureskellen Kovasen viimeaikaiselle
käyttäymiselle. Toiset olivat valmiit uskomaan hänen pysyneen poissa
paikkansa menettämisen pelosta, toiset jotka aina hyvää ihmisistä
uskoivat, pelosta lakon lopulliseen menestykseen. Ennen kokouksen
avausta kiiruhti hän tuolle tunnetulle ja rakkaalle yhdistyksen
kaapille. Niin, niin! — Siellähän ne edelleenkin yhdessä nurkassa
lojuivat nuo rakkaaksi käyneet paperit! Tunnetun vasaran pöytään
pamahtaissa hän nyt muutamin sanoin lausui ilmi iki-ilonsa ja
ihastuksensa lakon onnellisesta päättymisestä. Sitten hän esitti:

— Kun nyt lakko niin onnellisesti päättyi, yli rohkeimpien toiveitten,
pyydän esittää kokoukselle eräät Rautatyöntekijäin tehdasosakeyhtiön
säännöt...

Tässä hänet keskeytti naurun rähähtykset sieltä täältä lakkolaisten
joukosta.

Kovanen jatkoi:

— Nyt kun joka mies alkaa ansaita yhä parempia tuloja, voinemme lyödä
vihdoinkin pystyyn tämän suuren yrityksen, yrityksen joka jauhaa
hyvinvointia jokaiselle niinkuin ennen Sampo Pohjolan kivimäessä...

Seurasi nyt uusi keskeytys entistä voimakkaampi. Huusipa eräs jo: —
asiaan!

Mutta Kovanen ei ollut mitään hätäpoikia. Hän korotti äänensä ja kysyi:

— Tahtovatko toverit siltä varalta jos joukossa on näistä säännöistä
tietämättömiä, että ne luetaan pykälä pykälältä?

— Ei ei! Alas! Asiaan! kuului nyt jo kaikilta puolin. Aarnio huomautti
että keskusteltaisi päättyneen lakon johdosta, johon yleisesti
yhdyttiin. Kovanen istahti nolona puhetta johtamaan.

Yleisenä mielipiteenä nyt ilmeni ja tuli myöskin päätökseksi, että
painetaan lakkopettureista erityinen lista, johon loppuun ainaiseen
lakkotilaan julistettu Vihavainen. Tämä kaikki varovaisuuskeinoksi että
tovereinsa pettäneitä voitaisi vieroa kaikkialla yli maan siksi kuin
tulevat pyytämään ja saavat mustan tekonsa anteeksi yhteisellä
suostumuksella. Näin joutui myöskin tähän mustaankirjaan Edvard Berg.

Sitten nousi puhumaan Aarnio, innokkaalla puheella kuvaten miten n. s.
uusi suunta oli alkanut alussa toimintansa kaikkien vanhempien
ammattilaisten ivaamana. Miten heitä oli alussa ollut vaan kourallinen
ja miten lopulta oli päästy tälle ensimmäiselle tulikoetuksen
loppuasteelle. Tämä olikin vaan ollut vasta ensimäinen etuvartiokahakka
maassamme työn taistelussa pääomaa vastaan, sorretun ensimäinen
voimapyrkimys monirenkaisesta kahlehtivasta kapitalismin kahleista.
Mutta sittenkin jos tässä ensimäisessä ryntäyksessä voittajana
suoriuduimme, emme saa tuudittaa itseämme siihen uneliaasen uskoon, että
tämä voitto oli todellisesti ja yksinomaan omien ponnistustemme
yksinomaisena tuloksena. Voisimmepa sanoa tätä melkein onneksi.

Olimmehan aivan varustautumattomia, ei ollut lakkorahastoa, eikä
montakaan meistä, joita vielä todellinen perehtyminen suureen
aatteesemme olisi kannustanut taistelussa viimeiseen saakka. Suureksi
osaksi saamme kiittää tästä voitosta mestarien keskinäistä kateutta ja
voitonhimoa.

Ottakaamme huomioon siis, että tästä ensimäisestä tappiostansa tulevat
he vastaisen varalta liittymään yhteen, joten meidänkin on pantava
suurin paino tulevaisuudessa keskinäiselle kehityksellemme aatteemme
oikein ymmärtämisessä. On perustettava rahastoja työttömien aikojen
varalta, on valaistava esitelmillä jokaista työläistä sekä
työväenkirjallisuutta levitettävä pienimpäänkin mökkiin. Ja kun näin
työtä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme,
murramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja
henkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva
uudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa
on leipää ja oikeutta kaikille.

Kokouksen loputtua Kovanen yksityisessä keskustelussa ei voinut olla
kylliksi ihmettelemättä miten rautatyöntekijät todellakin voivat olla
niin yksinkertaisia, etteivät ymmärtäneet sitä suurta edistyksen askelta
joka otettaisiin, jos tuo suuri hänen ehdottamansa tehdasosakeyhtiö
perustettaisiin. Kun useat kuitenkin tälle vaan nauroivat, poistui hän
suuttuneena mutisten sitä miten tämä n. s. uusi suunta tahtoo sittenkin
kulkea sokeana, kuin korpeen eksynyt matkamies, syksyisessä pimeässä
yössä.

Lakkopetturien joukossa sai myöskin Berg poistua Tolvasen töistä.

Niissä punaselle paperille painetuissa listoissa, joita ilmestyi
kaupungille sekä työhuoneisiin, loisti Edvard Berg’in nimi ensimäisenä
lakkopetturien joukossa.

Lakon loputtua ei Aarnio kuitenkaan saanut enään missään pysyväistä
työpaikkaa. Torvisella oli muutamia viikkoja, mutta tämäpä osasi asettaa
asiat niin että Aarnion täytyi riidan kautta erota. Sen jälkeen käytyään
useimmissa työpaikoissa sanottiinhan vain: — meillä on jo tarpeeksi nyt
työväkeä, tulkaa toisen kerran! — Tämmöiseen kohteluun täytyi
väkisinkin tyytyä, sillä keinoja ei löytynyt saada mestareita
pakoitetuksi. — Ei auttanut liioin sen vuoksi näin äkkiä uuteenkaan
lakkoon ryhtyä! — Se toverien turvaaminen, paljonpa siihen
vaadittaisiin vielä, oli Aarnion ainoana ajatuksena moisiin huomioihin
päästyään.