XV.

Tunnustus.

R—vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on
viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko
lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää
peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee
alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut
tuhansittain laulavat ja visertelevät. — Kaikki on kaunista, suloista
R—vedellä ja R—veden seuduilla. — Mutta tämä aamu onkin —
juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.

Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle
selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,
kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat
tunteesi selitykseksi — ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja
kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi
pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, — niin ajatteli eräs
nuorukainen R—veden rannalla seisoessaan erään aamuna.

Niin ajatteli hän. — Ajatteliko vaan?

Tänään tahi ei koskaan!

Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R—järvellä, kulkee
lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy
Harmaalaan.

Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset
ikäänkuin kutsuvat: ”Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat
siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä
ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!”

Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt
saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.

Kalat hyppelivät iloisina vedessä: ”Katso tänne! Täällä on iloa ja
riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon
säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän
kanssamme Jumalaa!”

Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.

Hiljaa kulki vene. — Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa — —.

Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei
häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.

Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla
poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä
istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten
loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.

Rannalla oli huone.

”Näettekö huonetta saarella?” kysyi nuorukainen.

”Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?” — vastasi neito.

”Lasketaanko maalle?” kysyi nuorukainen.

”Lasketaan. — — Mutta milloin — —?”

”Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä
pyytänyt”.

”Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
Harmaalaan takaisin”.

Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. —

”Joko kadutte, että minua seurasitte? — Te olette alakuloinen, te ehkä
oudoksutte päivän valoa unettoman jälkeen?” kysyi nuorukainen sitoen
venettä rantapuun oksaan.

”Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi”, sanoi nainen
nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen
huoneen luo.

Nuorukainen seurasi häntä.

”Kuinka ihana on täältä näköala!” ajatteli nainen; mutta kuuluvasti
kysyi hän: ”Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte
näyttää minulle?”

Nuorukainen huokasi. ”Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole
ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin
sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,
ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:
kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät
jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen
antura vesipinnan kuohulla halkaisee. — Mutta kaste ei ole vielä
kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen —”.

He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella
seisoo.

”Neiti Maria!” sanoi nuorukainen.

”Johannes!” sanoi nainen hymyillen. — ”No nyt?”

”Maria!” kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. ”Te olette
kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte
syyn”.

”Minä? En!” vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa
toiset.

”Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te
olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,
outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein
vihasin? — Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. — Maria, minun
silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt
ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,
Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet
totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän
suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,
kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako
halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin
viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? — —
Saako?”

”Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?” kysyi Maria nauru
huulillaan. — ”Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi
puhtaaksi. — Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin
neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. — — Aina samaa, samaa,
niin leppeästi, niin hellästi: ”Minä rakastan sinua!”

Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen
vieressään.

Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe
ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen
toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä
morsiamenaan. —

Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa
asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran
eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa
sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. — Hänen olisi pitänyt havaita
Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi
nimitti.

”Maria! Minä olen erehtynyt!” oli ainoa mitä hän Marian puheeseen
vastasi. ”Nyt lienee aika, että palaamme.”

Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa
tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä
suurempi on hänen ilonsa sitten. — Mariakaan ei tuntenut Johannesta.

”Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan”, vastasi Maria, eikä ollut
kuulevinaan Johanneksen sanoja. —

Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä
hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää
tahtonut. — Maria oli onnellinen. —

Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
Parooni näki Johanneksen, näki Marian. ”Kevytmielinen, ajattelematon
lapsi!” sanoi hän. ”Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua
onnettomuuteen vielä!” —

Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,
oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.
Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,
samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja
neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun
hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän
puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. —

Parooni Klaus naurahti. ”Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön
valvonut ja tanssinut!” — sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,
että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden
väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. —