XVII.

Kirkkomaalla.

Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes
seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.

Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä
paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja
silmäili sinne.

Haudassa oli musta ruumisarkku.

”Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?” kysyi hän.

”Kärmälän torpparin poika”, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen
vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: ”Hän kuoli rakkaudesta
maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se
auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei
paha henki olisi saanut häntä valtaansa”.

”Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?” sanoi Johannes kiivaasti, ja
kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän:
”Nuorukainen siis rakasti! Mitä?”

”Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika,
niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies.
Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt
nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei
rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia
rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä
sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän
ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka
saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena”.

”Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?”

”Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee”.

Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes
vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki
arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet
hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän
nojausi.

Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään
haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa
saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon.
Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen
katosi.

Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään
enää.

Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.

Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.

Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut
hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.

”Tyttö rakastaa!” sanoi Johannes itsekseen. —

Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.

Johannes lähestyi rantaa. —

Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki
Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.

Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.
”Minun onneni hauta!” jupisi hän.

Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä,
katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.

”Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?” oli kirkkomaalla suntio kysynyt
lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.

”En!” oli Johannes vastannut.

”Hän on tottamaarian sairas”, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on
kuin haudasta noussut”. —

”Mikä hänen nyt on? — Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan
kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?” kysyttiin.

”Harmaalaan”, oli Johannes vastannut.

”Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?” oli vanha ukko
pyytänyt. —

”Minä pääsen yksinkin”, vastasi Johannes hänelle.

”Oho!” mörisi itsekseen ukko. ”Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja,
nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. —”

Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes
tietänyt mitään.

Hän oli kuin mielipuoli.