XV.

Vuosien kuluttua.

Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen
ruusutarha — tahdotteko silmäillä niitä? —

Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on
— sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo —?

Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. — Jos, arvoisa lukiani,
olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien
varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset
sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen
ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.

Toisin on siellä nyt kaikki.

Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha
tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole
tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo
soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä.
Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.

Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle
on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua
vaikka Helsingissä, sanottiin.

Astummeko taloa likemmäksi? — Ne, joita tavata tahdomme, istuvat
puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän
läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! —

”Hän tulee”, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja
puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle
vanhuksien luo. — ”Hän tulee, isä tulee!”

Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme
ennen ole nähneet. —

Ja Anna —?

Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri —s’en vieressä lepää hän; hän on jo
kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden
tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut
enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen
laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien
kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt
viisikolmatta vuotta maan omana ollut.

Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen
syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät
he toinen toistaan. —

Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut
on — Sakari, hänen puolisonsa. —

Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset
nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. —

He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja
lapsinensa.

He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.

”Kiitos, Sakari, että tulit!” lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt
entinen Mariamme. — Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin
nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria,
vaikka toisella tavalla kumminkin.

”Ei kiittämistä, rakas täti”, vastasi Sakari. ”Teidän syntymäpäivänne on
minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne”.

”Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi
sielua”, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.

Ja kuka on tämä ukko?

Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen
hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa
onnellisuus.

”Niin, oppiakseni sitä”, vastasi Sakari. ”Vaikka melkein tahtoisin
sanoa, etten siihen opetusta tarvitse”. Ja Sakari katseli lempein silmin
puolisotaan, nuorempaa Mariaa.

”Sakari!” sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan.
”Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen
ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa
kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä”.

”Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä
täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet synniksi
kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti”.

”Niin! — Sen minä nyt tiedän, ja se on minun suruni, että niin on”.

”Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon” — lausui
nuorempi Maria. ”Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti
maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa
toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella
sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa”.

”Niin, oikein, tyttäreni!” — vastasi Johannes. ”Sinä tarkoitat Annaa,
minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä
merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt.
Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman
lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri
kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani
ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin
rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen
usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa
harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman
rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut
kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni,
ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi
minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa
olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla
täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä
selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli”.

”No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa
kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet
tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään”.

Johannes hymyili.

”Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari,
tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto
on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen”.

Sakari ei puhunut mitään.

”En minä sinun tietojasi ymmärrä”, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
”Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa”.

”Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan” — lausui hiljaa Johannes.

Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten
rattaiden eteen asettanut porsaan.

Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta
käsiään.

”Älkää naurako!” sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. ”Pieni Aappo
saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan
kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran
tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on”.

Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa,
ystävällisesti poskelle. ”Kiitoksia, Aappo!” sanoi hän. ”Sinä olet
tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut
minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita”.

”Niin oikein, pieni veljeni!” sanoi Sakari.

Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen
rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen
silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän
lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus
ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen
kättä:

”Sinä olet taistellut ja olet voittanut”.

”Minäkö voittanut?” huudahti Johannes. ”En, en vielä, ennenkuin tuolla.
Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa
sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla
on hän voittonsa voittanut!” Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.

”Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu” — lisäsi vanha
rouva hiljaisella äänellä.

”Niin, siellä, siellä!”

”Ja siellä on jo neiti Anna!” lausui nuori kuusivuotias.

”Siellä, — siellä hän on!” sanoi parooni Klaus.