SISÄLLYS:

Reservimuistoja
Pyhiinvaellus 19:llä vuosisadalla
Liinaharja
Hurskas vaimo
Käynti Tuovilanlahden Korkeallakoskella
Matkalla Viipuriin
Vekseli
Kaksi iltaa taivaassa
Pahoille pojille ojennukseksi
”Rahat tai henki!”
Esa Huttusen ”talvisesonki”
Pyhäjärvi
Raittiuskokouksessa
Miksi Mari lähti meiltä

RESERVIMUISTOJA.

Suomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo
sulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja
kirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä — taikka oikeastaan
tämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä.
Suomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin
hyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta,
ettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.

Mutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin
mielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan
minua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina
uhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja
valtaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun
kolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä
lausuisin:

”Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin.”

Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä
niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle
suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin
sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan
myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.

Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja
siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni,
kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa
virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei
kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.

KASARMIIN TULTUA. — ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.

Tyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian
palleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse
juotavasi — sekin on vettä, ei muuta.

Vähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa:
suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin
on joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä
toki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän
täällä on.

Uhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi
päällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa
itsekunkin.

Talosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä
ruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.

Ja sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! — Kyll’ on kova vuode,
ja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä,
kaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä
”kansallishenki.” Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.

                                                  ⸻

Aamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun
hallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! — Liiviä ei
anneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin
yksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan
hiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu — aikuisille miehille! Vyö
vielä, ”hihnainen vyö”, sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.

”Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin
lakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on
kuin olisi tulitikkulaatikko päälaella.”

Korpelainen oli Hankasalmen sydänmailta, Mikko Annaliisanpoika
Korpelainen. Äitinsä ainoa poika, ”ja se oli leski”, elävän miehen
leski. Kehuttiin olevan hyvänlainen hevosvaras ja kahdesti istunut
linnassa viinankeitosta. No, terve mieheen, koska tässä tullaan yksiin
leipiin!

Sitte ruvetaan riviin, lyhyet vasemmalle päin. Katsotaan, kuinka
sotahaarniska istuu. Saksilla tasataan virkatakkien helmuksia. Valmista
sotaväkeä, ja vähällä vaivalla. Aika pulskaa väkeä. Mitä ne kasakat
meihin nähden!

”Miks’ei Ryhänen pysy ojennuksessa?”

Ei voi. Jos jalat asettaa riviin, menee vatsa yli puolen metrin
ulommaksi muita; jos vatsan panee muiden tasalle, jäävät jalat yli puolen metriä
rivin taakse.

”Rovastiksi piti ruveta.”

”Mutta tuli sotaherra.”

”Valmis parooni.”

Tuo viimeinen arvostelu oli Ryhäsen oma.

Lopuksi lääkärintarkastus, yksityiskohtiin menevä. Sairaille ja
raihnaisille annetaan omat vaatteensa takaisin ylleen, ja he saavat
lähteä hiljakseen kotia kohden. Toiset vielä ilkkuivat portilla:

”Maalta olet sinä tullut ja maalle pitää sinun jälleen menemän.”

SOTAMIEHEN OLEMUS JA TARKOITUS.

”Ras, vaa, rii, tiree,
ras, vaa, rii, tiree.”

Siinä se sotamarssi, jota lakkaamatta harjoteltiin. Kolmen viikon kuluttua yhdeksänä viikkona
osattiin ihan sujuvasti kaikki jalka- ja kivääritemput;
neljännellä jo syvästi ylenkatsottiin siviilimiestä ja siviilivaatetta.
Eikä näihin taitoihin paljokaan lisää tullut niinä,
mitä sitte vielä palveltiin.

”Miks’ ei saa panna kivääriä olalleen sillä lailla kuin se liukkaimmin
menisi? Miks’ei ruveta ampuma-asentoon ilman kymmeniä temppuja ja
jonkinjoutavia mutkia? — Niin, miksi koiralle ei pistetä sokeria
suoraan suuhun, vaan asetetaan se kuonolle, luetaan yks, kaks, kolme —
ja sitte vasta saa koira kiepsauttaa makupalan sinne, mihin se alkujaan
oli menevä.”

Kenellä oli näin kapinallisia ajatuksia?

Sillä hienohipiäisellä ylioppilaalla, jolla oli omat teettämänsä
housut, kun ei näet kelvannut talon tarjous — eikä olisi hänellä ollut
sanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei
lähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi
voimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt
sisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa
yksityistutkinnon koko ”käsikirjasta.” Ainakin hän kiusaksi asti
vaivasi luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.

Luutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä
ja oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista,
sienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä
maapallo on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka,
eikä kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä,
vaikka päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.

Onko sotaväessä uskontoa?

On! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla,
kirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään
ruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies
sivauttaa rukouksen ”kaarneen pojista.” Jos se ei tunnu lähtevän niin
joutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri
keskeltä kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli
kivien ja kantojen — ”aamen!” Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa
ja pala suussa.

Mutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole
kristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista
ja Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän
keisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista
tähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt
nuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:

Vänrikill’ on tähti yksi,
aliluutnantilla kaksi,
kolme niit’ on luutnantilla,
neljä alikapteenilla,
mutta kapteen’ on paljas kuin kuu.

Everstillä ei oo yhtään,
eikä kenraalilla mitään,
kolme everst’ luutnantilla,
kolme kenraal’ luutnantilla,
kahteen kenraal’ majuri tyytyy.

Kunniata tehdä nuille
muista, tähdille ja kuille,
myös lipuille, standaareille,
vaan ei tarvis vertaisille. —
Karta siviililäistä konnaa!

Viimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan
viimeisessä kolmasti.

Kunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan
ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko
sotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin
ruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.

Niinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi
pääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.

Entäs sisällisessä? — Ahosen mukaan siinä on myös kaksi pääkappaletta:
lomalippu ja rakkaus.

Mutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.

HOUSUT LIIAN OHUET. — SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.

Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli
sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki
salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut.
Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi
mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.

Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen
pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri
äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan
selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.

”Elä sinä perkele lyö!” kiljasi Ryhänen.

”Ei saa kiroilla”, muistutti aliupseeri rannalta.

”Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita
puhuteltavan arvonimi.”

Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä
kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin
kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä,
terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata
muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla — ja juuri
sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata
puhdistuspumaadaa.

Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän
koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa ”isänmaan poveen.” Oli saanut
kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin
puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri
tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:

”Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee.”

”Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan yhdet housut”, selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.

”Mihenkäs se nyt taasen meni?” kysyi kapteeni.

”Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni.”

Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu.
Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet
niinkuin sanat?

                                                  ⸻

Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki
loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella
muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui
tuontuostakin ”kiiniottoon”, sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi
”kiväärin alla”, istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä.
Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli
vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla
kuin täällä — ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei
olisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies,
monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen
verilleen — tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä
puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se
näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä,
millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan — ottipa niskaansa
toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska
edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.

Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä
vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!

Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä
veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan
vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat
pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan
mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta
tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti
Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa
ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.

Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?

Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä
pois.

Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa.
Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte
lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut
hänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon,
että pääsisi pois sotapalveluksesta.

”Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse
ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä.”

Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan
poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä
taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan
jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle
komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.

Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli
mennyt.

Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita
pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki.
”Vahingossa” tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin
oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan
jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.

Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta
sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä
arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.

KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.

Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja
istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli
toisia lomalta tulevia reserviläisiä.

Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta
eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka
muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen
tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat
maalaisveljiänsä vastaan.

Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä,
takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa
vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.

Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin
koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä
jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä
joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten
seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun
sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana
vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus
asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.

Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja
maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen
salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.

Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.

”Tunnetko tuota koiraa?”

”Ei ole minulla kunnia tuntea.”

”Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa.”

”Elähän loukkaa meidän vääpeliä!”

”En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?”

”Taitaapa olla.”

”Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka
kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen
ryhti?”

”Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!”

”Jaa, mutta tuollaista koiraa —! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan
musti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin.”

”Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä
hyvästi syötetyitä herraspiskiä.”

”Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki
Vahti takasin portin taa.”

”Rauhan mies.”

”Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes,
kun ei ole sitä luontoa.”

”Eikä tarvista.”

”Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini
kunniantunnosta.”

”Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan
löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin
hienorotuisista.

”Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri
sähisee sitkeää kiukkua.”

”Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen
opetettu.”

”Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? — Vaikuttaa ehkä
kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan
tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin.
Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!”

Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille
päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä
kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen
Hamulan Vahtia.

AURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.

Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä
sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä
keskipisteenä kapteeni. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen
aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä
mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä,
niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas
asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi
niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta
kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä
ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli
vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli
korpraalit.

Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti
keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän
ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden
alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu
reuhaamaan.

Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen
nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä
ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut
kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen
Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli
näet ylennyt Venäjän väessä.

Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä
ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi
sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras
kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut — mutta oli
jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se
oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.

Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin.
Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita
niistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin
sattuvat pilkkaan.

Jos kapteeni on aurinko, on vääpeliä verrattava kuuhun, joka saa
valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta
kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.

Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään
ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva,
pitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja
niiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän
joskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim.
”Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!”

Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan
siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa
aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se,
jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka
ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut
muhamettilaisia vastaan — ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista
monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.

Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa
mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen
pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada
selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin.
Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko
komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa.
Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä,
tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai
henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä
rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen
tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin
se suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.

Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja
eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä
aliupseereja vastaan.

Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei
ollenkaan mainita ”käsikirjassa Suomen reservimiehelle”. Hän ei ollut
täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut
tarjokkaana.

Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.

Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan kapteenin
piika.

Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine
palmikkoineen — niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät
vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta
aina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä,
kun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies
teki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja
komennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet.
Ei parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä
yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu.
Keittäjätär tosin oli — vanha vaimo — ja pidettiin hänenkin kanssaan
hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin
mahdollista.

Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi päivänä
heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran
lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina
noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.

En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta
jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi.
Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä
on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni,
jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta
alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.

Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan
se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä
mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin
pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta — huivin.

Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla
ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet
kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön
ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli —
”itte Tervasharju” — oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti
puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön
portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.

Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi
luutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten
taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden
vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin
käyneen: hänestä on tullut ”kapteenska”.

LÄHTÖPÄIVÄNÄ.

Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut
näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö
teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä
mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla
päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa
plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput,
ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka
pölisi.

Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin,
Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin
Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön
sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei
tehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella
maalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks’ei
hän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta
tulleilla?

Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli
pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi.
Hammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä
niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.

Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti
kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku
käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: ”Voina!” (Lepo!)

Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:

”Hyvällepä tuo jo onkin.”

”Onko mitä sanomista?” kysyy aliupseeri kivakasti.

”Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee.”

”Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin
olla miehiä mielestänne?”

”Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee.”

Koko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän ”herra
aliupseeria”. Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei
huomannut tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.

”Mirnaa! — Pikom mars!” (Reilaan! — Juoksuun mars!)

Ja taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten
ja siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä
juosta; seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: ”ras,
vaa, rii, tiree”. Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla,
kun oikein pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä
leiskettä.

Täytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli
suussa kääntyä.

”Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!” sanoo Ryhänen.

”Mitä taas on tuikuttamista?”

”Että hyvästi sitä juostiin.”

”Mitenkä hyvästi?”

”Melkein tuolle aidalle piisattiin.”

”Eikös — tuota — minulla ole valta juoksuttaa?”

”Ei sitä toki muuten olisi juostukaan.”

”Häh?” kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. ”Vastaatko puheesi, mies?
Sanoppas toisen kerran se sana!”

”No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta
juoksuttaa.”

”Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole
valta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!”

”Kysykää vain”, kuului vihainen murina koko plutoonasta. ”On tässä
vierasmiehiä.”

”Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!” lausui aliupseeri katkerasti
ja poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo
pois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti
yht’äkkiä takasin ja muisti, että:

”Rivissä ei saa äännellä!”

”Saapi levon aikana!”

”Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?”

Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.

”Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! — Turiskaapas nyt, jos on
luontoa!”

Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.

Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa
vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä
kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä,
herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä
sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli
unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se
hupeni kolmen kesän yhteishenki.

Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni
vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.

Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan
jäähyväispuheen:

”Te tairatte olla kotianne menossa?”

Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan
loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.

Kapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja erojaisiksi.

”Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan” — siitä hän
lähti, ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista,
”joista kumminkin jumala isänmaata varjelkoon”. Mutta jos milloin
tarvis tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän
komppanian ensimäinen vääpeli.

”Perhanasti”, hän sanoi lopuksi, ”perhanasti teitä täällä on
trahvattukin, siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja
piikkipostia. Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä...
Olen ma ittekin monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi
tullu.

Vilu ja nälkä on kumppalinan’ ollut
Tonavan toisella pualella.

Vaan mitäs niistä nyt! — Rajuimmallani olin, kun otin pestin
kaartihin, ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli
mua kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla — enkä
sittenkään meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli
ensimäinen palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä.”

PYHIINVAELLUS 19: VUOSISADALLA.

Ennen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja niin
harvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran
eläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen
aikaan ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse.
Kesällä ei päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja
talvella taas olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta
sitte kun itse kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen
menoon ja siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan
ristinmerkkiä otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä
ollut kuin etteivät suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien
käsivarsilla ja sillä tavoin häväisseet sukupuoltaan.

Nykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin silloin
oli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa
onnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa
paljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut,
näkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille
esikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan ”kauniin” kuoleman. Eikä piispa
saata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan
sieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.

                                                  ⸻

Minä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on
jo vuosia.

Oli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli,
ja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin
minä. Kauan en siellä kestänyt minäkään, kun jo piti kääntyä pois.
Palatessani näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain
kokousta. Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta
huoneeseen ei ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet,
etehistä ja ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta,
semmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi
kääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen
eikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut
odottaa hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan
hammastensa raosta katkerat sanat: ”Lie tuota kumminkin taivaan
valtakunnassa tilaa!”

”Mikä kokous täällä on?” kysyin häneltä.

”Piispa pitää selitystä.”

”Saapiko sinne mennä?”

”Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään.
— Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan
Vaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja
Koivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva.
Joudatteko, kuulkaapas?”

”Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika.
Saattaa yöllä jo jäätää selän umpeen.”

”Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta
katsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin
satakertaisen palkinnon. Lähdettehän Te?”

”No, miltä aamulla näyttää.”

”Kiitoksia, kiitoksia!”

Sen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti
viemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä
Koivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta.
Heidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna kello 10.

Tuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä. Tuuli
tavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan
hullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä
monta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi
tuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi.
Kun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin ehkä
sen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan syntisen,
elämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia valokohtia.

Myönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen,
että tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.

Peränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli
tunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta,
ja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet täytyi
kumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän pelkäsi
voivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa joskus oli
perämies pudonnut venheestä.

Näin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä
meillä oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan
uskonnollisista asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin
perehtyneet. Sentähden en oikein voinut käsittää, miksi he vaativat
kuullakseen yhä lisää tältä alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan
sitä tietoa, mikä heillä oli. He olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja
erinomaisen huolellisen kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut
tehnyt mitään mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut
tilaisuutta, jos joskus olisi haluttanutkin.

Kuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi jäätyi
airoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen oppikirjoissa
tosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu Kuopiossa. Mutta
siihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden saaressa, joka
juuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein tunsin, kuinka
suuri virhe niissä oppikirjoissa oli.

”Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!” siitä tärkeästä
asiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää
piispan, ratkaistavaksi. ”Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin
kukaan muu.”

Vihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa
jäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun
vielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään
maamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta
tornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.

Tornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä
hänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin
renkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.

                                                  ⸻

Ilta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi
meidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea
matkalle.

Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran
kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se
heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto;
milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht’aikaa, milloin taas vaan
parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin
hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.

Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän
piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat
tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan
varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään,
paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin
halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin
semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.

Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari kilometriä
soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki
mitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet
pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat
matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä
jalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä
osaisi laskea rannalle eikä ”Akkaluodolle”, joka on laaja kari lähellä
Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.

Mutta yht’äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut
irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa
tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta
tuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.

Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan
saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin
kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta
neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää
vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä
kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:

”Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman vuotiset
synnit —”

”Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!” sanottiin minulle.

He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä
soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun
ei ollut painoa sisässä.

Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei
näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla,
toisten tähtien joukossa.

Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja
kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas,
vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä
kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.

LIINAHARJA.

Viralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta
Seurahuoneen ”juhlasali” oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen
mieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat
hevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja
nousuviinassa.

Käräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat
jo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku
nuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain ”Jormalaisen Liinaharjasta
”, vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota.
Keskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.

Maalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai ”setänsä” hevosesta,
eikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa
säveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä
pöytään ja sai kuuluville: ”Semmoinen p——leen tamma kuin sillä
Jorm——”, mutta törinä nieli lopun.

Itse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat
sekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa,
kuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään
sahajauhoja hevoselleen.

Se oli valitellut viljan kalleutta hänelle. ”Senpätähden minä olen jo
pari viikkoa syöttänyt sahajauhoja”, oli hän sanonut. ”Oikeinko
totta?” — ”Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta
hakemaan muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan
priima sirkkelijauhoja, niissä ei ole mustia.” Ja se haetti kolme
kuormaa ja sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h——tin
pitkään...

”Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt
sahajauhoja hevosillaan.”

”Eikä ole itse syönyt.”

Jormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät,
riippuvat.

”Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen”, alotti valtion
asiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli
puhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen
Suomen tammoille. ”Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se on
pohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen
suuntaan on tamma-emansipatsiooni.”

”Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!”

Tamma-emansipatsiooni — tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä
näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5 minutissa 49 sekunnissa,
kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli
viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista
annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan?
Mikä verinen vääryys!

Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia
orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.

”Vankka kotimainen tammarotu” — sitä oli niin pulska sanoa, äänen
ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla.
Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: ”suomalaisen tammarodun isä”.

Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen
maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin
olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä
jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.

Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua.
Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut,
eikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies
vain jatkoi ilonpitoaan.

Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:

”Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!”

Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle
ja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen
luo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:

”Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä... Se on niinkuin meidän
perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä —”

”Mene nyt vaan!”

”Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa... Siihen pitää niin paljo
lyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä —” Ääni kävi itkunsekaiseksi.

Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja
saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:

”Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa ... siinä se on...”

”Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun”,
sanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. ”Humalaan
juonut itsensä”, jatkoi hän pöytään palattuaan, ”vaikka siivo mieshän
se on muuten.”

Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan
varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta
minkäänlaista.

Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä.
Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli
ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut
olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan
katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat
huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli
kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia
toisen kerran.

Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli
aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi,
tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta.
Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.

Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka
kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen
lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat
hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja
hirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään
hevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin
emonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei
enää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.

Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula
pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä;
kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea,
puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli
ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut.
Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin
vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät
paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle
ilmestyi ”5 min. 49 sek.”, ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin
eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen,
että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin
muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk’ei
omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan
ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena
istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt
nousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki
tohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta
kyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty,
ennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt
ajon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä
pieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.

Yht’äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää
avaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä,
Jormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat lyhdyn
kanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka
Jormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.

”Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan”, hihkui
Jormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti.
Liinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua. Seisoi
vain korvat luimussa.

”Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?” Ei tullut apua
uudestakaan läimäyksestä.

”Ei se ole sahajauhoa tuo”, koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa.
Mutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä,
ja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat
liossa.

”Eläköön suomalaisen tammarodun isä!” sai muuan mokeltaneeksi, ja
toiset alkoivat mölytä: ”eläköön!”

Herrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa
pujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan
selvä.

                                                  ⸻

Vasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina
ja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne
olivat luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta
joutivat mennä — helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin
ajosta. Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen ”hevosen hyvästä
hoidosta”, vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu
maistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut
ensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla
päässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen
ulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin
Jormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän
muulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää
nytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta
se näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat
pihasta rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.

Tämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa.
Päivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein
korjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.

Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri
lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta
halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan
heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.

Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä
Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä.
Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas
monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa
parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain
joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon
ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.

Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän
arveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa;
olipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun
hän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja
kiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:

”Isä se hevosen valjasti
ja käskipä pojan luistaa,
hei, ajella sen hellun luo,
jonka rakkaimmaksi muistaa.

Kahdeksan sataa on tarjottuna
mun liinakkotammastani.
Jos ei tuhatta anneta,
niin vetelen ma helluani.

Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä
helluni hevonen maksaa.
Sepä se sitte linjaarirattaita
heilutella jaksaa.”

Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen
täyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä
tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan
kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä
pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään.
Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman
jälkeen.

                                                  ⸻

Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi
erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia.
Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua
juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti:
silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä
tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo
olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset
raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi
Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää
tiepuoleen. Mutta yht’äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja
Jormalainen parkasee pahasti.

Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra
hotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen
lämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen
ihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.

Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.
Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.

”Hyvä hevonen, vaan pahat tavat”, sanoi muuan matkustajista. ”Ei ole
hennottu kurittaa.”

”Eikö tuosta pahat tavat eronne!” murahti Jormalainen hampaittensa
raosta.

Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi
loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja
kääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä
kaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin
Liinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei
niistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli
koetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle
isännälle tullessaan.

Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava
verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella
ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun
kehittäminen ja kasvattaminen, ”vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun”,
niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen
arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän
itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä
koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.

Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen
lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi
väsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske
piti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki
ja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän
ennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan
tämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit
olivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen
kuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan.
Lautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä
tihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään
hyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi
ikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui
katkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään,
ettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille
kilpa-ajureille.

Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi,
ei haavaa paljo huomannutkaan.

Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika
hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen
juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden ”pahain
tapojen” mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo,
joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin
aiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten
mennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.

Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan
rahapalkintoja, ”hyvästä hoidosta.”

HURSKAS VAIMO.

Jos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin
rippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he
ovat melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat
niissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän
paikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse,
vaan ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.

Antti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki
läsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen
luokan herrasväkeä.

Viraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee
jotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan.
Kenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta entistä
maakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut nuoruudessaan.
Mutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä hetkellä ja
mistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi
kauppiaaksi. Hän on nyt maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja
elättää muitakin, joka on vielä parempi.

Ensimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen
mahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa
nukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa,
puhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin
pyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän
kantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia
päätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä
syytä kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli
hänessä enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi
semmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin
syyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa
olikin perustanut laskunsa.

Ei auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli, kauniimmasti sanoen,
”yhdistää kohtalot.” Vanhukset arvelivat, että tottapa lie jumala
valinnut heidät toisilleen. Ja miks’ei olisi jumala valinnut näitä
aviopuolisoja niinkuin muitakin? Itse he vaan olivat, mahdollisten
erehdyksien välttämiseksi, vähä ohjailleet tätä valintaa. Ja
jouduttaneet.

                                                  ⸻

Kymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti
ja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta,
joista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen
avioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei
kukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa,
vai eikö.

Kauppias Hentunen oli tähän aikaan hyvin paksu ja hyvin pyöreä.
Lyhyempi hän luultavasti ei ollut nyt kuin ennenkään, vaikka näytti
semmoiselta kerältä. Silmät olivat kutistuneet hyvin pieniksi, ja
kasvoilla oli kukoistava väri. Kuitenkaan hän ei ollut terve. Kävi joka
kesä Kuopion kuuluisassa kylpylaitoksessa, istui savessa ja kiipesi
kylvyn jälestä Puijon rinnettä — kaikki lääkärin määräyksen mukaan.

Syynä sekä hänen pyöreyteensä että kylvyn tarpeeseensa oli hänen
käyttämänsä omantakeinen kirjanpito. Hän ei näet tyytynyt siihen, että
Mikko hoiti hänen tavallisia kauppakirjojaan, vaan sen ohessa hän itse
omakätisesti hoiti neljää erikokoista nassakkaa, ehkäpä vielä
huolellisemmin kuin Mikko puotikirjoja. Muut olivat pyöreäkylkiset,
paitsi yksi, jota voisi sanoa ”muistikirjaksi.” Se oli litteä, veti
kaikista vähimmän ja kulki aina taskussa. ”Kassakladi” oli puotikamarin
uunin takana, ”pääkirja” vaatekaapin nurkassa ja ”varastokirja”
kellarissa. Näitä kirjoja hän ”vei” vähä toisin puolin kuin varsinaisia
kauppakirjoja kuletetaan. Siirsi näet vähitellen varastokirjan sisällön
pääkirjaan, josta taas tarpeen mukaan täytti sekä kassakladin että
muistikirjan. Yhtä uuttera kuin Mikko oli täyttämään hänelle uskottua
kladia ja muistikirjaa, yhtä uuttera oli kauppamies tyhjentämään
omiaan. Mahdollisesti hän luuli tämän olevan sitä aina mainittavaa
”kaksinkertaista kirjanpitoa.”

Muuten hän oli erinomaisen hyväluontoinen niinkuin aina lihavat miehet,
ja peräti vähä välitti muista asioista kuin omasta kirjanpidostaan.
Mikkoa kohtaan hän oli enemmän toverin ja ystävän kuin isännän
kannalla. Aina kun Mikko jostakin syystä oli työlästynyt ja uhkasi
muuttaa pois, rukoili kauppamies itkusilmin häntä jäämään.

”Minun tulee niin ikävä sinua”, hän nyyhki, ”minä kun vielä olen niin
akkavallan alainen...”

Viimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän
lähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.

Liisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi
vastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat
sanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis
ihanteellinen aviopari.

Liisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että ”luut sinertivät
nahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä”, kuten Mikon oli
tapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua,
vaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja
Mikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä.
Mutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.

Sisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli
peräti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin
aamuin illoin ja kävi uutterasti ”seuroissa.” Jos asian ottaa
puolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista
ei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä
taas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään
virhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse
löytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi
semmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä
ajassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine.
Sitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut
muistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla
”juopolla miehellä niin hurskas vaimo.”

                                                  ⸻

Oli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit.
Väkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui
kuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä
kuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida
taskuaan.

Vasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet
läksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia
varakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä
kasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja
kunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt.
Kotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan
miehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli
hyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut
rauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina
hän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että
toinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin
rako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään.
Puheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta
laulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta
päästen, kuiskaus:

”A-antti-i!”

Kauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa
turvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä
nyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran
luontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.

”Mene tiehesi, akka!” sanoi hän ja katsoi jäykästi yli olkansa. Nauroi
vielä käheästi päälle, ja vieraatkin vetivät suutaan vinoon isännän
mieliksi.

Tämmöistä loukkausta ei Liisa rouva muistanut saaneensa nieltäväkseen
koko avioliittonsa ajalla. Ei, vaikka kuinka olisi muistellut. Mutta
hän ei tehnyt niinkuin moni maailmallinen, parannuksen tekemätön ja
synnillisellä luonnolla varustettu heikompi astia tällaisessa
tapauksessa hänen luullakseen olisi tehnyt. Hän ei karannut miehensä
kimppuun eikä raapinut häneltä silmiä päästä, ei edes uhannut raapia,
ei sanalla sanoen näyttänyt olevansa milläänkään. Hiljaa vaan painoi
oven kiini, huokaili hetken aikaa ja alkoi sitte etsiä lohdutusta
jumalansanasta.

                                                  ⸻

Iltapäivällä alkoi taas entinen touhu sekä puodissa että muualla
talossa. Mutta emäntää ei nähty ollenkaan. Piiat juoksivat kuin
päättömät; paljo olisi ollut tehtävää, vaan eivät tienneet, mihin
ryhtyä. Emännältä ei saatu mitään neuvoja, ei edes aitan avainta. Hän
ei sekaantunut mihinkään ”maallisiin”; luki vaan postillaansa ja lomaan
veisasi väräjävällä äänellään.

Kun iltasella kiire oli puodista hälvennyt ja viimeinen ostomies
pyyhkinyt kaupantekijäisryypyn jälet suupielistään, sulki Mikko oven,
pani luukut akkunoihin ja rautakangen ulkopuolelle oven poikki.

Sitte ruvettiin talossa illallispuuhiin. Lapset saivat syödä yksin, ja
piiat sumppusivat heidät maata niinkuin parhaiten taisivat. Kauppamies
söi Mikon kanssa kahden — vaikka ei heillä paljo syötävää ollut: leipä
oli homehtunutta, voi talinsekaista, sillinpalat kovia ja kuivia,
perunat ihan kylmiä. Näistä merkeistä alkoi kauppamies vähitellen
vainuta ukkosen olevan ilmassa, ja jos tunnustaa suoran totuuden, niin
heräsi hänessä jotain epäselvää pelon tapaista, jota asiantuntijat
sanovat tunnonvaivaksi, omantunnon kolkutukseksi y.m. Hän muisti joskus
ennenkin tehneensä melkein yhtä uhkarohkeita temppuja, kun oli ollut
vähä ”toisella kymmenellä”, vaikka tosin ei muuta kuin kolme kertaa
koko heidän avioliittonsa ajalla. Eikä yhdelläkään niillä kerroilla
hänen asiansa ollut niin paha kuin nyt.

Hän koetti ajatella, että miltähän tuo oli kuulunut vieraista. Kaiketi
ne luulivat häntä hyvinkin tylyksi vaimolleen. Ja miltähän se oli
tuntunut Liisasta? Olikohan tuo kovinkin pahasti suuttunut? — Mutta
nämä ajatukset eivät häntä ollenkaan huvittaneet. Päätä tahtoi
muutenkin pakottaa, kun oli tullut pitkin päivää naukatuksi tavallista
ahkerammin.

Illallisen jälestä tuli piika kutsumaan kauppamiestä rouvan puheille.
Kutsu ei ollut odottamaton, sillä semmoinen oli asian meno ollut
ennenkin. Ensi työkseen kauppamies tiristi muistikirjan uurteista mitä
siellä vielä oli. Sitte hän otti käsille kassakladin uuninraosta, mutta
ei hän siitäkään sanottavasti kostunut. Täytyi käydä vaatekaapilla,
toisessa huoneessa. Pääkirjassa piti olla ainetta vielä pariksi päiväksi
. Mutta vaatekaapista ei löytynyt koko kapinetta, ei mistään
nurkasta. Ja aikaa oli etsiessä tuhrautunut niin paljo, että
kauppamiehen täytyi kiiruhtaa rouvansa luokse, voimatta asianmukaisesti
vahvistaa itseään.

Kamarinsa keinutuolilla hän istui, rouva Liisa Hentunen kaikessa
laihuudessaan. Silmät punertivat kuin itkun jäleltä, ja postilla oli
hänellä käsissä. Kauppamies astui varovasti huoneesen ja istui tuolille
ovenpieleen. Hiljaisella, nuhtelevan tuskan painamalla äänellä alotti
rouva keskustelun:

”Antti! — Kuuletkos?”

Antti ei virkkanut mitään.

”Kuinka sinä sanoit minulle tänäpäivänä?”

Ei vastausta.

”Etkö sinä sanonut näin: mene tiehesi, akka? — Oliko se niin?”

Kauppamies ei vastannut sanaakaan. Hän oli kerta valinnut sen
taistelutavan, eikä siitä hellittänyt. Mutta rouva jatkoi hiljaa ja
tyvenesti niinkuin ennenkin:

”Sillä lailla sinä sanoit, vierasten kuullen... Muistatko sinä entisiä
aikoja, Antti? Muistatko koskaan luvanneesi minulle ikuista rakkautta
ja uskollisuutta?”

Ei vaan kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi.

”Muistatko sinä sitä kallista hetkeä, kun meidät vihittiin pyhään
kristilliseen avioliittoon? Mitenkä sinä silloin sanoit? Sanoitko sinä:
mene tiehesi, akka? — Etkö sinä silloin luvannut rakastaa minua
myötä- ja vastoinkäymisessä? Ja muistatko sinä papin sanoja?”

Mutta kauppamiehen ajatukset lienevät liikkuneet muualla, koska hän ei
vieläkään antanut minkäänlaista ääntä.

”Sanoihan pappi niin, että miehen ei ole sallittu pahasti vaimonsa
kanssa menetellä, oman häijyn mielensä jälkeen, niinkuin sen pahempi
nyt usein nähdään ja kuullaan; mutta pitää häntä rakastaman ja
kunniassa pitämän ja antaman, niinkuin pyhä Pietari sanoo,
vaimolliselle astialle niinkuin heikommalle hänen kunniansa. Tokko sinä
enää muistat sitä? — Ja sitte sanoi pappi vielä, että niinkuin mies on
lahjoitettu suuremmalla viisaudella ja vahvemmalla luonnolla kuin
nainen, niin pitää hänen myös käyttämän sitä hänelle avuksi ja ei
sortamiseksi. — Niin se pappi sinua neuvoi, Antti, eikä neuvonut
sanomaan vierasten kuullen: mene tiehesi, akka!”

Kun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin
keskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi
ilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä
itsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt
tehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta
lohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi
vahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan
häntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan
hairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös
jumalan kanssa.

Tätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan
mikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä
rippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen
takana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä
sille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän
sanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan
tuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:

”Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna —”

”Jääpihän Mikko kotiin”, huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti
aikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan
tulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi
hänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.

                                                  ⸻

Aikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei
talon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään
syömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään
uskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta
voileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa
muutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan
kamariinsa.

Liisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa
huoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai
laitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että
saattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.

Oli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat
puhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit
kuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain,
että värejä puuttui.

Kauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta
karhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli
paljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä
ilkesi ajaa.

Melkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui
sen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan
läksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten
hyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä
olijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut.
Ärähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina
hyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.

Juuri mökin kohdalle tullessa ilmestyy jostakin nurkan takaa pieni,
tuskin kymmenvuotias tyttönen, juoksee avojaloin ja paitasillaan ajajia
kohti, huudellen: ”Musti seh, Musti seh! Etkös tottele?”

Sellaista ilmiötä ori vasta oikein säikähti, hyppäsi syrjään ja kaatoi
reen. Kauppamies vierähti raskaasti tielle ja rouva hänen päälleen.
Rouvalle ei tullut mitään vahinkoa, vaan kauppamies valitti kylkeensä
koskeneen. Kuitenkin häiritsi tämä tapaus rouvan yksinäisiä, hartaita
mietelmiä. Sentähden hän katsoi asianlaadun vaativan huomauttaa
rengille, kuinka hänen, Paavon, on huoneentaulun mukaan oltava
”kuuliainen ruumiillisille isännillensä, pelvolla ja vapistuksella,
sydämensä yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle”, ja ettei hänelle
tilinteon päivänä tule olemaan hyvä palkka, kun hän näin
huolimattomasti menettelee isäntäväkeänsä kohtaan, panemalla heidän
henkensä tahi ainakin heidän ajallisen terveytensä vaaraan.

Sitte rekeen päästyään hän kutsui tytön luokseen ja sanoi hänelle:

”Sinun isäsi, tyttö parka, on tehnyt kovin pahasti ja sydämettömästi,
kun on ottanut elättääkseen rumaa ja vihaista koiraa, vaikka hänellä ei
kaikin ajoin ole leipää liiaksi lapsillensakaan.”

”Mustipa on aina isän toverina metsällä”, väitti tyttö vilkkaasti.

”Kuuleppas, lapsi, elä sinä opi vastustelemaan vanhempia ihmisiä.
Nuoret olkaat vanhoille alamaiset, sanotaan sanassa, ja pitäkäät
itseänne kiinteästi nöyryyteen. Mutta sinulle on tainnut mennä
perinnöiksi isäsi ylpeyttä. Minä olen jo ennen käskenyt hänen ampua
koiransa, jos tahtoo olla meidän leivässä. Mutta hän ei ole minua
totellut. Elä sinä, lapsi kulta, vaan tule hänen kaltaisekseen!” —
Sitte tarttui hän tytön otsahivuksiin ja jatkoi: ”Olkoon tämä nyt
pieneksi muistutukseksi pahanilkisyydestäsi, kun juoksit hevosta
säikyttämään.”

”Enhän minä kuin Mustia tulin kieltämään”, väitti tyttö, itku kulkussa.

”Tässä saat vielä vähä lisää siitä, että yhä vain olet uppiniskainen ja
väität vanhempia ihmisiä vastaan.”

Tyttö tuli saamaan kelpo tukkapöllyn, sillä rouva puhui harvaan ja pani
painoa joka sanalle. Jalkojakin tytön jo palelti hangessa seistessä.
Irti päästyään hän hiljaa nyyhkyttäen pakeni kotinsa ovelle, josta
Musti säälivin silmin hänen onnettomuuttaan katseli.

Tämän pysäyksen jälkeen jatkoivat rippivieraat taas matkaansa. Ori
juoksi verraten rauhallisesti, vaikka Musti yhä seurasi rekeä,
tuontuostakin haukahdellen. Jäleltäpäin kuului tytön itkunsekainen
kutsu: ”Musti seh! Musti seh!”

Vähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän.
Ja kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän
oli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan.
Mutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että ”muistikirja” oli
särkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas
kirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies
pullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä
sentään kirkkoon miehen haju — ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.

Kirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki
pyöräytti tyhjiltään kotiin.

Rippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja
kelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan
elävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa,
että ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä
parantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia
lähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi
heidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta.
Ne, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia
ehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja
uskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran
armopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä
vastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja
kadotuksen.

”Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette
suinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle
pyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?”

Eihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien
tyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa
siitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen
terällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti
nenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä
muista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa,
hartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä
kaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen — sen
näki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti
itse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus ”kavahtamaan, ettei teidän
sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja
elatuksen murheesta”. Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista
laveammin puhua mieliaineestaan, ”ristin koulusta”. Ne, joilla ei
mitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa
elämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä
janoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti
maallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan
kuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan
sitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut
otolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset
siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi
tie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä,
jotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä
raskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla
meno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä
ankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei
oikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen
tulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.

Tässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen
vähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni
muihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä.
Mitäpä se rovasti häntä — olihan heillä siksi paljon ollut asioita
keskenään.

Sitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.

Mutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin
kova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi
sinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen
katse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin.
Hänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta
ollut.

Vähä tuo hävetti kauppamiestä — vaikka oikeastaan hän luki synniksi
itselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt
tehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen.
Kovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut
mikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa
enemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt...!

                                                  ⸻

Kirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli
kirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä
lumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta,
vaikka tuskin oli päivällisaika.

Ori sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa,
varsinkin rippikirkosta.

Edellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi
olevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa,
toinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä.
Molemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla,
ja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.

Lähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.

”Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?” kysyi Aatu
veljeltään. ”Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on
eukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä
muassa?”

”Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut
saarnata elatuksen murheesta.”

”Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään.
Mutta olisipas meidän sijassa... Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15
vanhaa leiviskää.”

”Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat
ahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä
itse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä
semmoinen.”

”Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että
meillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä
tavoin lammastensa edestä.”

Näin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu.
Mutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle:

”Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa
niin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?”

Mitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui
hyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai
selville ainakin suuntia.

Vähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:

”Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton
raukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut
tottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla.”

”Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa”, sanoi kauppamies. ”Jos tuota
sentään vielä koettaisi pitää.”

”Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei
ole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä
mitenkään...”

Samassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella
torumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta
tyttö ei laskenut.

Kauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli
kirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut
vähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä
noussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet
sovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin
seisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella
taskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:

”Anna se isompi raha äidillesi!”

Tyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.

”Vieläkö sinä sille...!” alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin
ajamaan. ”Paljoko sinä annoit?”

”Eihän tuota paljoa —. Ei tullut multa kirkossa pannuksi
kukkaroonkaan.”

”Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille
uskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt
Julkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään
rakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske
menemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut
sen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten
tänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa
pahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman
häävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!” —
Ja rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja
nyyhkäsikin muutamia kertoja.

”Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi”, sanoi
kauppamies arastellen. ”Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea
ja joulun alla.”

”Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. — Vaikka olkoon
vain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen
kirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et
tätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan,
että sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä
rippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa
toisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa
uskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä
muuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin.”

Kauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta
hänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen
ryyppymies.

Lähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin
juoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä
kertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita
valmiiksi katettu päivällispöytä.

                                                  ⸻

Kenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa,
että hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva nyt on.

Hän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme
pääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan
miehensäkin, Antti Hentusen.

Hänelle itselleen pidettiin kirkossa ihana ruumissaarna, jonka mukaan
seurakuntalaisten, sekä nuorten että vanhain, oli otettava esikuvakseen
”tämän kristisisaren nöyrä ja hiljainen, mutta jalolta uskolta
läpitsetungettu vaellus; yksivakaisesti oli hän itselleen kilvoitellut
sen kaikkein kirkkaimman kruunun, ja uskollisemmasti kuin kenkään
meistä, päähän asti.”

En siis voi lukijan uteliaisuutta tyydyttääkseni muuta vastata kuin
että rouva Elisabeth Hentunen nykyään on enkelinä taivaassa.

Ehkä voitte, jos haluatte, häneen siellä tutustua.

KÄYNTI TUOVINLAHDEN KORKEALLAKOSKELLA.

”Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän
siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä.”

Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka
on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja
johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle
lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.

”Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti”, lisäsi hän hymyillen.
”Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen.”

Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä
pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja
paistoikin ”imelästi”, niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut
enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä,
vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein
”Tähteä”, niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin
edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja,
joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan ”Kainoja”,
”Neitiä”, ”Lempiä”, ”Sukkelia” ... ahaa, tuolla pilkistää ”Tähti”
toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.

”On kierrettävä lammakon taite”, kuulin jonkun sanovan.

Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä
puikkia selälle, mutta onneksi seisoi ”Tähti” paikallaan niin kauan,
että ennätin kiertää ”lammakon taite.” Se näet kuuluu aina lähtevän
muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia
laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo
”Sukkela”, ja nyt jää ”Lempi” ... ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi
kääntymään toiselle reitille.

Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä.
Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt
jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy
kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen.
Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan
kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja
ottavat vettä niskaansa.

”Kun tulis antamaan piletit!” huokaa vieressäni istuja niin hartaasti,
että se herätti uteliaisuuteni. ”Mikäpä kiire sillä asialla on?”
kysäsin. ”Pääsis tästä paleltumasta”, oli vastaus. Tarkemmin asiaa
tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on
kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p.
— ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan
tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella
missä tahansa.

Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon.
Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti
ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä
erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää.
Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat
kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman
suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle.
Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän
mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä
säästettyä rahaa.

Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi.
Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään
meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen
kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.

Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja
koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja
tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä
kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä
75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä
salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte
kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän
ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen
edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä
tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi
pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.

Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon
kipinä.

”Myydäänkö pilettiä edestakasin?” kysyin. ”Minä en muuta kuin käväsen
Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa
alennusta?”

”Onkos herra huvimatkailija?”

”Kyllä — kun vaan ilma myötenantaisi.”

”Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50. edestakasin,
salongissa.”

Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja
ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut
vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa
ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt
ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta
”antaa tietoja kippari aluksella.”

Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta.
”Lämmintä ja leipää” — nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän
arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys
tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia.
Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan
oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja
kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää
väkeä siis täällä Kuopion takana.

Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja
pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla
pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen
Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan
pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen
kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan
laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita
pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se
tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus
laivaliikkeeseen.

Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut
kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen
voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin
olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan
totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä
maisemista, että nimittäin ”ne eivät ole niin rumat kuin näyttää” —
vaikka se vähä oudolta kuului.

Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta
käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme,
jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista.
Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä
lehdikkoreunainen — eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä
kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat
kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla
vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen
pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia,
jotka — sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi — ovat
suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.

Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella,
miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän
avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään ”Pirun pesä.”
Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin
ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme
kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei
kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.

”Jos lienevät papit karkottaneet?” arvelin pielaveteläiselle.

”Ei se näistä oman pitäjän papeista — on se niihin ennättänyt
perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa — olisiko sitä
pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan.”

Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja
tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto
kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei
vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli
jotain saada toimeksi.

Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan
jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja
sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä ”kun joutuu”.

Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut
alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle.
Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä — mahdollisesti
tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia —, sanoi omalla
kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta.
Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa
sitä aikaa ihan niin pitkäksi.

Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia
kukkuloita. Se joki tai virta tai oja — miksi hänet tahtoo
sanoa — jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja
jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen,
vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa
selvää.

Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy
vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On
aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja
joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä:
vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme
siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että
Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas
pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä
kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen
vaalin takia.

”Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?” kysäsin.

”On niitä siksi kuin laivojakin,”

Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä,
laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai
portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät
kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee
miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.

Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on
yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.

”Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään”,
lohdutteli pielaveteläinen.

Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.

Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on
helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin
rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.

Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni
olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin
Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken
laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla
säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken
yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin,
määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista.
Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä
pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. — Kenties on ollut yhtä
viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi
— mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,

Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras
lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion
kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä.
Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä
Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja ajateltava, että
”ollappa tässä Viannan vesi!” — Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et
tuota neuvonut!

”Tähti” lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin.
Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden
kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan
auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä
mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.

Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain
matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut
istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen
salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä.
Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin
päästessä.

MATKALLA VIIPURIIN.

Kuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen
tarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin
tultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa
johonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista,
kunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän
makeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.

”Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?” kysäsin, kun vossikka näkyi
aikovan ajaa ohi. ”Hotel — mitä siinä on kyltissä?”

”Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis.”

”Kuuleppas, poika — mistee sin’ out peräsin?”

”Kuopiosta tietysti.”

”Kuinka niin tietysti?”

”Misteepäs ne oikeet miehet muualta —? Tunnen minä teijättii”, hän
lisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. ”Työ junalla tulitta?”

”Junalla.”

Niin, junalla — ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt,
Kuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää
pysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän
kulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä — se turmelus
nimittäin.

Tunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi
kuopiolainen vossikka, s.t.s. ”oikea mies”. Ihan samanlainen pulloposki
oli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.

Vielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran
kuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella
inhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon
vossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla
lämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.

Sinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa
vaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä,
niinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä
vaunuilla.

Viimeiseksi vilahti kosteihin silmiini... Jaa, muiden mielestä se ei
ehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni
painui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta
junalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla
sairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä,
lieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa
pidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä
virkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut
etupäässä kaupunkiin tulijoita varten — tarpeellisen lajittelun
vuoksi?

Vähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva
enää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät
lumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma
mielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni
tällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä.
Ja ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: ”Pysykää vaunuissa
junan kulkiessa!”

Jopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla
annetaan.

Meidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi
matkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista
luokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään,
taikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä
ruumiillisilla silmilläni.

Etumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä,
toisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen
pitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut
tupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.

Hän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista
matkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka
matkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä,
siis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias
oli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä
tai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein
ohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin
herroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion
viljalainoja? — Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa,
ja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan
ostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja
kaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet
viidelle kuudelle ”kopekkaneuvokselle” läänissä. Heillä on nyt valta
ottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta
niin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa
kilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan
10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä
tuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja
kilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin
ehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona
aikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne ”neuvokset” eivät
ole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen
olisi pitänyt panna ehdoksi: ”Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin
sinulle myös velkaa annetaan.” Mutta onko meidän viranomaisilla
kymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?

Tähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli
ohennut.

                                                  ⸻

Kouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.

Tässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää
junaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä
monta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen
hän kysyi:

”Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet
Viipuriin?”

”No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän.”

”Se saattaa olla vähä niin ja näin”, hän lausui mietiskellen. ”Viipuria
sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei
liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois.
Siellä ovat viikingit vallassa.”

Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen,
jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että
Viipurissa ei saa ”oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia.” — Viikingeistä
minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!

VEKSELI.

Se maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin,
kertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä
vihoviimeisiä näin huonona aikana.

”Yks maakauppias” ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin.
Hänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä ”liikkeenharjoittajista”
kaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään
aukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta ”10 pennin
korvapuustia” ja kuusi kappaletta piparkakkuja — 5 penniä pari — kuuden kuukauden
myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1
kori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin ”kuoret”
vaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät
asianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy
ilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin
tuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen
kiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei
koskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada
takasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että
olisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista
leivoksista — hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen
ja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen
miesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka
on takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi,
ennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle
liikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun
mennessä ”valvonut” samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä
ja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä
moneen ”pesään”; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle
kannalle.

Oli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä
viime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500 markkaa
ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli
jättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole
mikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan
jostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli
langennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän
vasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi
vankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen pankkiin
. Odotettuaan sikäläisen ”rippitunnin” kello 11-12, meni hän
nostamaan rahoja.

”Jassoo — niin — kyllä — tuota —”, juttelee pankin kirjuri,
etsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa
niin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: ”Kyllä ne eivät
hyväksyneet sitä ostettavaksi!”

No, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan
kello 1 — ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli
kymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta
sinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka
puolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää
vaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.

Kalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän
kalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin ”Smk.
1,500:-”. Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!

Kovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes
kuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin
”sakaristoon” hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.

Mutta yhä toivottomampana hän palasi.

”Ei voi, hyvä veli, aivan totisesti ei nyt voi! Ei muuta kuin uudistaa
entisiä. Helsingistä tulee myötäänsä kovia kirjeitä, eikä ole rahaa.
Ihmiset ottavat ulos kaikki talletuksensa — olisitpas nähnyt sitä
vilskettä tänäkin päivänä! — Ei, ei voi mitenkään, ei millään tavalla.
Nimiä vastaan ei ole mitään, mutta kun ei voi! Anna nyt, hyvä veli,
anteeksi!”

Täytyihän se uskoa.

Mutta viikon sisään tulee kymmenen juutalaista Kansallispankin
osakkaiksi. Ei hän muuten olisi niin kiirettä pitänytkään Helsingin
matkallaan. Kuopion juutalaiset ovat kaikki kääntyneet kristinuskoon,
jonkatähden hän ei heitä hyväksynyt. Piti saada oikeita israeliittoja.

Nyt olisi kauppias voinut mennä kumartamaan vaikka Pohjoispankkia.
Mutta se oli sulettu jo kello 12, ja nyt kello pitkillä askelilla
harppaili jo lähemmä yhtä.

Kun on oikein hätä, niin se tuopi ajatuksia ja neuvoja, joita ei
tavallisissa oloissa keksisi, ei kuolemakseen. Kuin salama, iski
kauppiaan mieleen, että hänellä on tässä kaupungissa vanha, hautaan
kaatuva täti, jonka luona hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, se kun
oli niin kirotun jumalinen. Ei muuta kuin sinne ja heittäytyä
katuvaiseksi syntiseksi.

Täti ei tainnut häntä ensin tuntea. Alkoi kertoa, että hänellä kerran
nuoruutensa aikana oli ollut rahoja aina neljäänsataan markkaan, mutta
ei saanut pidetyksi niitäkään. Olivat menneet.

Viimein täti kumminkin pääsi asian perille.

”Vai Aatu se on! Niin kovin muuttunut! — Minulla käypi rahankysyjiä
joka päivä. Ainahan minulla toki on Aatulle antaa. Kun, näet, vielä
muistaa tätiään! — Istuhan nyt, että saan tämän vellipadan pois
tulelta, ei sen enää tarvitse kauan kiehua.”

Aatu oli kuin tulisilla hiilillä. Hänelle oli joka silmänräpäys kallis.
Viimein täytyi hänen ruveta hämmentämään velliä, siksi aikaa kuin täti
haki rahoja kätköistään. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli seissut
tätinsä vellipadan ääressä, pikku poikana ollessaan.

Mutta nytpä hän olikin pelastettu. Suuteli vielä tätiä puhtaasta
kiitollisuudesta.

Juuri kellon yhtä lyödessä miehemme astuu Yhdyspankkiin ja alkaa
rauhallisesti selittää asiaansa:

”Sivukulkiessa muistin, että minulla on täällä vekseli, jonka pitäisi
näinä aikoina langeta. Olen unhottanut päivämäärän.”

”Se jo lankesi lauantaina. Tänään sen vielä voi maksaa.”

”Vai niin! Olipa hyvä, että poikkesin sisälle. — Kuinka iso se
olikaan?”

”Puolitoista tuhatta.”

”Niille paikoin se kyllä oli.”

Yhdyspankki lie ollut vähä paremmilla pohjilla kuin toiset, koskapa
eivät siellä sentään pyörtyneet, nähdessään yhdellä miehellä sellaisen
rahasumman. Hyvin totisiksi vaan menivät.

KAKSI ILTAA TAIVAASSA

eli mitä siellä Viipurista tiedettiin.

Ei se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja
tämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida
taivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En
minäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen
sattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista
iltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni,
sitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa,
ettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat
kaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta
muistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain
mielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut,
aivan semmoisenaan — puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden
takia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään
omasta päästäni.

ENSIMÄINEN ILTA.

Oli uudenvuoden v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset
symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet
makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen
helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut.
Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin
nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää
viettämään.

Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen
hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut
sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa
ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon
miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään,
varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet
tänne vähä kuin pakosta — ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden
ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä
maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää
niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä
muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja
mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt;
kaikkein tulee iloita onnesta.

Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään.
Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden — semmoinen ikävä kuin täällä
voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja
koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he
olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli
ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla
suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen
mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.

Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli
ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan.
Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos
Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella
ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne ”ylös”, vaikka se ei
oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa
simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten
kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.

”Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan”, virkkoi Eerikki kuningas,
kun taas kilisti Torkkelin lasiin.

”Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä
lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka
vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime vuosien
kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä
juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun
pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut
sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa
perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään.”

”Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!” huomautti Birger
ivallisesti. ”Toista on Hämeen miehen sana.”

”Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan —
ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin
hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin
samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä
niin kauan turhassa odotuksessa.”

”Kuinka niin?”

”Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko vuoden,
ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan
minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen
valmistumista. Sitte kait — ajattelin — juhlan vietto alkaa, kunhan
linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut
rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko
joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty
pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan.”

”Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?”

”Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka
ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat
kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet
ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja
niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa.”

”Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?”

Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen
vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään
ahavoituneelle poskelle.

”Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt
kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet.
Tunnettehan Suomen tarinan... Minun muurini ja tornini eivät ajan
pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä,
joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta
sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se
minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin
korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät.”

”Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane”, sanoi Eerikki
kuningas. ”Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin
säilytyspaikkana.”

”Entäs minun Hämeenlinnani sitte!” lisäsi Birger alakuloisesti.
”Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille.”

”Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten
lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä
hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä,
kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä
ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot
vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen
tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan.”

”Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?”

”Oli — vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen
saliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen
joku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle
paikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin,
pudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan
omaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni
pitäisi olla ikuistettuna — Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin
pielissä — siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he
kuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen
polvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan
vaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset.
Pitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat
ikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle.
Minulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi
hauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka
ehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja
ruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan
aamulla nousta.”

”Parasta taitaa olla”, myönsivät toiset haukotellen.

Ryyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän
sammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta
laitoksessa.

TOINEN ILTA.

Oli aamusta ja päivästä tullut toinen ehtoo. Ystävykset istuivat taas
entisellä paikallaan pyöreän pöytänsä ääressä. Torkkeli oli kertomassa.

”Minä tulin Viipuriin aikaseen aamulla. Ajoin näet loppumatkan
junalla.”

”Junalla?”

”Niin, junalla. Voin kyllä arvata, että veljet eivät tunne sitä
kulkuneuvoa. Outo laitos se oli minullekin, enkä vieläkään ole sen
salaisuuksista täysin selvillä. Siinä oli joukko vaunuja, joita veti
raudasta rakennettu hevonen. Kulkuvoima saadaan jonkunlaisella
koneella, jossa pääasiana on veden kuumentamisesta syntyvä höyry.
Samanlaatuinen kone kulettaa myös laivoja, joten soutaminen ja
purjeiden käyttäminen on vähentynyt. Junat liikkuvat erittäin
rakennettuja n.s. rautateitä myöten, pitkin maita mantereita ja tekevät
hevoskyydin harvinaiseksi. Sentähden onkin hevosen hoito laiminlyöty.
Ennen niin kuuluisa Karjalan hevonen on menettänyt kaiken ryhtinsä,
niin että maan ratsuväelle tarvittavat hevoset täytyy tuoda Venäjältä.
Ihme vaan, etteivät vielä ole keksineet höyryllä käypiä sotahevosia.
Tosin sain monestikin nähdä ratsastajia, joilla hevosen asemesta oli
allaan suuri pyörä; sitä jaloillaan kiertäen he kiitivät huimaa
vauhtia. Mutta siinä olivat ratsastajan kädet ja jalat kiini koneen
hoidossa, niin että heillä ei olisi mahdollisuutta taisteluun muilla
aseilla kuin ehkä hampaillaan.”

”Kulkiko juna nopeasti?”

”Sangen nopeasti. Ja mukava siinä oli matkustaa. Viipuriin tullessa
alkoi niissä vaan tuntua omituinen tuoksu. Sierameni laajenivat
uteliaisuudesta, ja ennen pitkää ne huomasivat kohdanneensa tuttavan
entisiltä ajoilta. Vanha aatelisnenä ei petä. Paljo on 600 vuoden
kuluessa muuttunut, mutta musikan haju on ennallaan, ryssän musikan
haju. Sen laadun voitte arvata, kun ajattelette, että nenäni näin kauan
oli siitä säilyttänyt katkeran muiston. Kaikissa venäläisissä ei
kuitenkaan ole tätä hajua; oli toisia, joilla oli hieno hipiä,
parrattomat kasvot ja visertävä ääni. Ne ovat venäläisiä naisia,
ja he miellyttävät yhtä suuressa määrässä kaikkia aistimiamme.
Pääkansallisuutena Viipurissa ovat kuitenkin suomalaiset, enimmäkseen
karjalaisia.”

”Kumpiko kansallisuus nyt kaupunkia hallitsee, venäläinen vai
suomalainen?”

”Ei kumpikaan. Ja sepä se onkin ihmeellistä. Hallitsevana osana on
kansa, jota ei kertaakaan mainita raamatussa ja jota minun tietääkseni
ei ihmiskunnan historiakaan tunne — ikkefennomaanien kansa. Minulle se
oli ollut ihan tuntematon tähän asti, ja tietysti teille myös. Tosin
olemme tänne tulleiden edustajain kautta saaneet tietää monta uutta
kansaa, niinkuin tsheremissit, syrjäänit, hererolaiset y.m.m., joista
meillä ei ennen ollut aavistustakaan, mutta ikkefennomaanien kansasta
ei tänne ole saapunut ainoatakaan näytettä. Ja kuitenkin ovat he
kristityitä eivätkä ylimalkaan näyttäneet elävän suuremmissa paheissa
kuin heidän ympärillään asuvat kansat. Syynä lienee joku kirous
vanhoista synneistä. Muutamat ikkefennomaanit arvelevat olevansa Aasain
sukua, niinkuin mekin, ja siihen heidän kielensä hiukan viittaakin.
Mutta heidän luonteensa ja tekonsa puhuvat tätä olettamista vastaan. He
ovat yhtyneet ryssiin ja pitävät niiden avulla kaupunkia vallassaan.
Myös näyttävät he kavaluudessa olevan ryssien vertaiset, ellei
etevämmät näitä. Rauhallisen luonteensa takia ei suomalainen kansa,
vaikka onkin paljoa voimakkaampi, ole kukistanut ikkefennomaanien
valtaa. Yhteisissä asioissa tyytyy suomalainen äänestämään i ja 2
äänellä, samalla kuin ikkefennomaanit äänestävät 25:llä. Heillä on näet
semmoinen laki, ja suomalaiset pitävät pyhänä kaikkea lakia.”

”Sillapa niitä on niin helppo kenen tahansa pitää orjuudessa”,
huomauttivat toiset.

Hetken vielä näistä asioista juteltuaan kääntyi Torkkeli puhumaan
Viipurin kaduista.

”Muutamat niistä olivat suorat ja leveät, ja pitkin niiden vartta oli
korkeita patsaita, joihin oli kiinnitetty suoraksi pingotettuja
rautalankoja. Ensin ajattelin niiden olevan sitä varten, että jos
tulipalo hävittäisi kaupungin, jäisivät kuitenkin nämä langat
osottamaan katujen paikkaa ja niiden avulla voitaisiin kaupunki
uudestaan jakaa tontteihin. Mutta kun olin muutamia päiviä oleskellut
kaupungissa, sain selville, että näitä lankoja myöten kulkee ääni
pitkiä matkoja, joten ihmiset toistensa kanssa puhellessa saattavat
istua kukin kotonaan. Se vähentää jalkavaivoja ja helpottaa suuresti
ihmiselämää.”

”Mutta eikö se saata ihmisiä vieraantumaan toisistaan?”

”Kyllähän se muuten voisi laimentaa seuraelämän tykkänään, jos ei olisi
vekseleitä.”

”Mitä ne ovat?”

”Paperinsuikaleita, joilla pankeista lainataan rahaa. Niihin tarvitaan
useampia nimiä, jotka ovat jokaisen omakätisesti kirjoitettavat, ja
sentähden täytyy miesten käydä toistensa luona. Muutamista tuleekin
sillä tavoin hyvin ahkeria kylänkävijöitä ja miellyttäviä seuramiehiä.”

Sitte Torkkeli taas palasi jatkamaan kuvaustaan Viipurin kaduista.
Meille siinä ei ollut mitään uutta, vaan kyllä hänen kuulijoilleen.
Enimmän he ihmettelivät viipurilaisten huonoa muistia, kun melkein
jok’ainoan täytyy maalata nimensä kadunpuoleiselle seinälle, että
naapurit tietäisivät, kuka missäkin paikassa asuu.

PAHOILLE POJILLE OJENNUKSEKSI.

Muutama aika takaperin tuli lehtemme toimitukselle kirje eräästä
valiokunnasta, jonka Viipurin kaupungin kansakoulun opettajat olivat
valinneet ”alustamaan näkökohtia niistä julkisemmista paheista, mitä
melkoinen osa alaikäistä koulunuorisoa (erittäin syystä tai toisesta
kansakoulun) harjoittaa, sekä pyytämään, että täkäläisten sanomalehtien
toimitukset ottaisivat kirjoittaakseen pääartikkelin tästä tärkeästä
asiasta, vetoomalla yleisön, kunkin kansalaisen siveelliseen
velvollisuuteen kaikkinakin aikoina, mutta erittäin huomauttamalla,
miten tämä velvollisuus on tärkeämpi lupa-aikoina, jolloin koulun
neuvot ja ohjeet ovat tiessään”.

Meidän lehtemme toimitus ei kuitenkaan liene arvellut olevansa kylliksi
asiantuntija tässä suhteessa, koskapa lehdessä ei ole näkynyt mitään
pääartikkelia, jossa koulunuorison pahankurisuus olisi joutunut tämän
lehden terveelliseksi tunnetun ruoskan alaiseksi. Taikka sitte ei
toimitus ole katsonut asiaa niin tärkeäksi, että siihen olisi pitänyt
uhrata valtiopäivien aikana muutenkin ahdasta tilaa. Mutta minä, minä
pidän asian peräti tärkeänä. Sillä vielä nytkin, kun muistan poikuuteni
huikeat päivät — niinkuin Aleksis Kivi sanoo — herahtaa silmästäni
katkera katumuksen kyynel. Jos minun poikana ollessani joku olisi
kirjoittanut mahtavan pääartikkelin sanomalehteen kaikista niistä
pahuuksista, joita minä ja kumppalini harjoitimme, olisimme varmaan ja
arvelematta kääntyneet hyveen tielle. Moni seikka olisi nyt toisin ja
omantuntoni taakka paljoa keveämpi. Mutta silloin vielä oli ruoskavalta
yksityisten lastenomistajain verraten heikoissa käsissä, eikä
sanomalehdistön — tuon kolmannen valtiomahdin.

Jos mitä olisi vuosien vieriessä unohtunut siitä pahanteko-ohjelmasta,
jota minä aikanani noudatin, niin on minulla nyt käytettävänä
äskenmainitun valiokunnan laatima luettelo niistä moitittavista
kohdista kasvavan nuorison tavoissa, mitä ”vanhempien, holhojain ja
kaikkien kansalaisten, jotka tainten terveyttä toivovat”, etupäässä
tulisi pitää silmällä. Luettelo on minun tunteakseni jotenkin
täydellinen, käsittäen kokonaista 17 numeroa, jotka kyllä puhuvat
puolestansa, niin että minun tuskin tarvinnee lisätä muuta kuin jonkun
sanan tärkeimpäin kohtain valaisemiseksi. Luettelossa on:

”1) Kaikenlainen sopimaton käytös.”

Tämä ensimäinen kohta näyttäisi jo sisältävän jokseenkin koko asian,
mutta elä luule, sinä turmeluksen tiellä vaeltava pojan viikari, että
pääset näin vähällä! Sinun syntipussissasi on vielä paljon nostettavaa
päivän valoon semmoista, jota ei saa kuitata vain yhdellä yleisellä
lauseella.

”2) Kaduilla ja toreilla kuleksivat tyhjäntoimittajina sekä oppivat
näpistelemään.”

Tiedättekö, ketkä muut kuleksivat samalla lailla tyhjäntoimittajina ja
näpistelevät torilla lihapalan sieltä, toisen täältä tahi haukkaavat
Viipurin rinkelin maalaismuijan kainalosta? Tiedättekö, mikä on
ihmisen uskollisin kotieläin, mutta myös suden lähin sukulainen?
Ja ymmärrättekö, kenen esimerkkiä silloin seuraatte, jos
tyhjäntoimittajina kuleksitte ja näpistelette? Ette suinkaan
opettajienne, niinkuin teitä on neuvottu, taikka raamatun hurskasten
pyhien — vaan kulkukoirien. Elkää väittäkö, että nykyaikana vallitsee
yleinen työnpuute ja että te sentähden joutilaina kuleksitte! Pysykää
kauniisti kotonanne ja liekuttakaa nuorinta veikkoanne! Mitä te ulkona
teette? Eihän kesä ole kaupungin lapsia varten.

”3) Rajaton vapaus (ei määrä-aikaa eikä -paikkaa).”

Tämä huomautus nähtävästi on aiottu vanhemmille, että hankkisivat
pojille kellon, jonka mukaan näiden olisi elettävä, taikka eivät
antaisi heidän mennä muuanne kuin niihin paikkoihin, mihin palotornin
kello näkyy.

”4) Eivät anna tietä, vieläpä tuuppivat vanhempia ihmisiä
ohikulkiessaan.”

”5) Pilkkaavat ja kiusaavat raajarikkoisia.”

Huomattava on, että valiokunta kaiketikin lukee raajarikkoisiin myös
”tilapäiset raajarikot” eli päihtyneet henkilöt, joiden kimpussa
poikalaumat luullakseni ovat paljoa useammin kuin muiden
raajarikkoisten, ja näiden pilkkaaminen tietysti on suuri synti.

”6) Tunkeutuvat maksutta huvipaikkoihin.”

”7) Huomauttajille antavat karkeita vastauksia.”

”8) Tappelevat laitakaupungeilla; järjestetyt kivisodat väliin.
Pahimpia paikkoja tässä suhteessa ovat Kolikkoinmäki, Havi,
Tiiliruukki, Neitsytniemi ja Sorvali, jossa veden sijaan rauhalliselle
käyjälle sataa kiviä ja joka muutenkin on tunnettu otolliseksi kaikkien
paheiden taimilavaksi.”

”9) Keräävät paperossien päitä, tuhraavat tulitikkuineen ja tekevät
tulenvaaraa.”

Tahtoisin tämän johdosta kiinnittää nuorison huomiota siihen
asianhaaraan, että Muurahaisyhdistys, joka muuten kehottaa keräämään
kaikenlaista rojua, ei ilmota ottavansa vastaan paperossin päitä, vaan
kyllä sikaarin pätkiä. Niin että kerätkää vain noita viimemainittuja.

”10) Kiroavat ja puhuvat tuhmuuksia.”

”11) Piirustelevat seiniin ja yleisiin paikkoihin hävyttömiä kuvia ynnä
kirjoituksia.”

Vanhempien, holhojain y.m., ”jotka tainten terveyttä toivovat”,
olisi tämän epäkohdan ehkäisemiseksi annettava lapsille
tilaisuus säännölliseen puunleikkaukseen sekä piirustus- ja
kirjoitusharjoituksiin kotona. Niille taas, joiden taideaisti vaatii
yleisiä paikkoja kuvilla ja leikkauksilla koristeltavaksi, tahtoisin
huomauttaa, että aina panisivat oman nimensä kunkin teoksensa alle. Se
on taidehistorialliselta kannalta paljoa tärkeämpi kuin kuvatun esineen
nimi, sillä jos kuva on jotakuinkin onnistunut, on sitä selittävä
kirjoitus aivan tarpeeton.

”12) Varastavat syksyin kasvitarhojen tuotteita, hiipimällä ojia myöten
niihin illoilla ja öillä.”

”13) Esplanaadissa y.m. puistoissa katkovat puiden ja pensaitten oksia,
tallaavat nurmen, keikkuvat aidoilla ja jahtaavat risinkkapyssyillä
pikkulintuja, joita vastaan myös ankaraa hävityssotaa käyvät kaupungin
liepeiden lähimetsissä, joissa kortinlyöntiäkin harjoitetaan.”

”14) Varastavat veneitä ja upottavat niitä, avaamalla tapit, särkien
lukot y.m.”

Tämä jo on suurten pahantekijäin työtä. Siitä syystä, että
sensuuntaiset vehkeet eivät aikoinaan kuuluneet minun ohjelmaani, on
minun mahdoton selittää, mitenkä veneitä voi upottaa särkemällä niistä
lukot, niinkuin valiokunnan tietoon näkyy tulleen.

”15) Varastelevat tyhjiä pulloja ja tekevät saadulla rahalla
vaihtokauppaa.”

Toivoakseni ei valiokunnan tarkoitus ole, että vaihtokauppa
semmoisenaan olisi hyljättävä, sillä sehän se on Viipurin kaupungin
elinehto. Vaan pääponsi lienee se, että liikekapitaali on
hankittava jollakin vähä kunniallisemmalla keinolla kuin suoralla
varastelemisella, ennenkuin on päässyt edes kauppapalvelukseen.

”16) Omenajaalat ja makeiskauppiaat ovat vaarassa syksyllä.”

Vaarassa tahtovat syksyisin olla näillä Suomenlahden perukoilla muutkin
purjehtijat, eikä ainoastaan omenajaalat, mutta näillä viimemainituilla
on — lienee valiokunnan tarkoitus sanoa — vihollisia pelättävänä myös
maan puolelta, semmoisia, jotka ilmaiseksi haluavat maistella, mistä
arvosta lasti on. Tämä nuorison taipumus ei minun käsittääkseni
kuitenkaan ole ehdottomasti ristiriidassa omena- ja makeiskauppiasten
oman edun kanssa. Kun nuorena saa kehittää makuaistiansa, niin sen
uutterampia ostajia heistä voi toivoa tulevaisuudessa. Annetaanhan
teaatteriinkin joku määrä vapaalippuja koulunuorisolle, että heidän
taideaistinsa heräisi ja heistä sittemmin tulisi ahkeroita teaatterissa
kävijöitä. Nykyisessä muodossa on tällä makeisiin totuttautumisella
kuitenkin näpistelemisen luonne, jonka poistamiseksi voisivat
tämänlaatuiset kauppiaat antaa jonkun vapaatunnin viikossa, esim.
kymmenelle pojalle kukin.

”17) Hankkivatpa olutta ja 50 pennin punssiakin, kun sattuu.”

Siitä näkee, että omenakauppiaillekin voisi valua rahaa pojilta, jos
vaan asia viisaasti järjestetään. Eihän 50 pennin punssi taida niin
mainiota olla, ettei sitä vielä sillä ijällä hennoisi vaihtaa hyviin
omeniin.

Tähän vihdoin loppuu kansakoulunopettajain valitseman valiokunnan
luettelo oppilastensa ansioista. Kauniita lapsia, täytyy myöntää. —
”Mitä syntiluettelosta puuttuu, josta kannattaa huomauttaa, voi
toimitus lisätä”, sanoo valiokunta lopuksi. Minusta on ylläoleva
luettelo siksi tarkkojen tuntijain kädestä lähtenyt, ettei ainakaan
minulla ole mitään lisäämistä. Kehotan vaan nuoren kansan lukemaan tätä
syntikirjaansa aamuin illoin. Samalla huomautan heille, että minä en
edes ole tahtonut sitä kaikkein mustimmassa muodossa julkisuuteen
tuoda. Minulla on se vahva vakaumus, että missä ei kodin vitsa eikä
koulun rottinki auta, siinä auttaa lievempikin sanomalehtikirjoitus.

Samaa mieltä näyttää olleen valiokuntakin.

"RAHAT TAI HENKI!"

Elämänohjeita esikaupunkilaisille.

Ystävälläni Esa Huttusella on monesta asiasta toisenlainen käsitys
kuin minulla, ja sentähden me usein joudumme keskusteluihin, jotka
joskus muodostuvat laajaperäisiksi väittelyiksikin. Mutta näissä
mielipiteittemme vaihteluissa me aina noudatamme mitä suurinta
tyyneyttä, sävyisyyttä ja kohteliaisuutta toistemme suhteen, antaen
keskustelun liikkua ja edistyä vain aatteellisella pohjalla. Jos me
menisimme mieskohtäisuuksiin, niinkuin useasti näemme tapahtuvan, voisi
ystävyytemme piankin kylmetä ja me saattaisimme käydä käsikähmään,
josta taas olisi seurauksena, että minä ennen pitkää tulisin
kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua. Esa on näet hirmuisen vahva
mies.

Yleensä voi sanoa, että Esan kanta suurissa yhteiskunnallisissa
kysymyksissä on ihanteellisempi kuin minun. Missä minä näen ainoastaan
kurjuutta ja turmelusta, joka auttamatta vie perikatoon kansan ja maan,
siinä hänen lapsellinen, puhdas sydämensä aina keksii jonkun
lohduttavan selityksen, jonkun valopuolen, joka taas sytyttää uutta
toivoa minunkin rintaani. Hän ei koskaan hyväksy väkivaltaa, vaikka on
niin vahva mies. Ei sotia eikä tappeluita edes itsensä puolustamiseksi.

”Järki-ihmisten kanssa täytyy tulla toimeen järkevällä puheella — aina
ja kaikissa vaiheissa”, on hänellä tapana sanoa.

Viime kesäkuun alusta, kun Esa muutti asumaan Kolikkoinmäelle, olen
kuitenkin ollut siinä uskossa, että hän ennemmin taikka myöhemmin
alkaisi horjua vakaumuksessaan. Tahallani olen nyt öiden pimetessä
koettanut sekä aineellisten että henkisten nautintojen avulla pidättää
häntä luonani kaupungissa niin myöhään kuin suinkin. On näet tullut
tiedokseni, että Kolikkoinmäelle ei ole pimeinä iltoina niinkään hyvä
mennä yksinäisen vaeltajan, varsinkin jos hänen periaatteensa estävät
häntä käyttämästä niitä puolustuskeinoja, joita luonto ja hyvät sepät
ovat meille antaneet.

”Eikö siellä ole rauhatonta öiseen aikaan?” kysäsin kerran, kun Esa oli
muutamia viikkoja asunut Kolikkoinmäellä.

”Riippuu siitä, mitä rauhattomuudella tarkoitamme. Sinusta se voisi
olla kylläkin rauhatonta, minusta ei. Katsoppas, veli, minä lähden aina
siitä otaksumasta, että tämä uskonnollinen, heinää tekevä Suomen kansa
on kauttaaltaan rauhallista, mutta jos se jonkun mielestä osottaa
rauhattomuuden oireita, niin hän joko käsittää asian väärin tahi sitte
itse on suorastaan pakottanut toiset rauhattomuuksia tekemään. Ajaa
esim. aamupuoleen yötä pari kolme hevoskuormaa enemmän taikka vähemmän
päihtyneitä Viipurin herroja portilleni, lyövät oviin ja ikkunoihin,
että helisee, parkuvat ja hoilaavat; kova onni näet satutti minut
asumaan semmoiseen taloon, jonka entisillä eläjillä oli ollut laajoja
tuttavuuksia kaupungissa. Sinä tietysti, jos sinut sillä tavalla
herätettäisiin makeimmasta unestasi, hyökkäisit ase kädessä ulos heidän
kimppuunsa. Siihen tulisi naapureita ja paraimmassa tapauksessa
poliisejakin. Rauhattomuus olisi valmis, vai mitä arvelet?”

”Niinpä kyllä saattaisi käydä.”

”Jaa, sen arvasinkin. Menisi tunti tai kaksi, ennenkuin uudestaan
saisit kiini unen päästä. Sitte tulisivat poliisitutkinnot, oikeusjutut
y.m. ikävyydet, joihin menettäisit monta vakaista työpäivää. Minä
sensijaan suoriun asiasta vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Ensinnäkin
pukeudun huolellisesti, sillä se tekee aina hyvän vaikutuksen
tuntemattomiin. Sinä kaiketi tekisit rynnäkön alusvaatteissasi?”

”Hyvin luultavaa. Mutta mihinkä toimiin sitte ryhdyt?”

”Sitte menen kohteliaasti heidän puheilleen ja pakisen seuraavaan
tapaan: Herrat ovat nähtävästi tulleet tänne tarkastamaan työväen
asunto-oloja, ja se onkin paikallaan. Eikö näin yöllä? Elkää turhaan
peitelkö asiaanne! Enhän minä tahdo mitään salata. Olen päinvastoin
vointini mukaan altis avustamaan teitä kaikessa, mikä tulee yhteiseksi
hyväksi. Voin kyllä ymmärtää, että nykyisenä vaarallisena aikana herrat
eivät ehdi toimittaa kaikkia tarkastuksia päiväseen aikaan; sentähden
kunnioitan hartauttanne peljättävän koleravaaran torjumisessa. Minä
en ole niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa itsensäuhraavalle
velvollisuuden tunnolle. Niin, mutta mitäs pitkistä puheista! Etupäässä
herrat kai haluavat tarkastaa ulkohuoneitamme täällä pihan perällä.
Ehkä suvaitsette myös ottaa näytteitä baktereoloogista tutkimusta
varten, vaikka minun tietääkseni ei ainakaan meidän perheessä ole ollut
arveluttavampia vatsataudin kohtauksia. Käykää vaan pihaan, olkaa
hyvät; minä otan ja sytytän lyhdyn. — Usein ovat herrat kääntäneet
hevosensa ja lähteneet ajamaan tiehensä jo ennenkuin olen päässyt tämän
esitelmäni loppuun asti. Kertaakaan ei ole tapahtunut, että kukaan
olisi jäänyt odottamaan minun tulevan lyhdyn kanssa. Siinä näet, että
röyhkeyden ja väkivallan käyttäminen tämmöisissä tilaisuuksissa ei
ainoastaan ole tarpeetonta, vaan epäedullistakin sille, joka rakastaa
rauhaa ja tahtoo välttää rauhattomuutta. Nyt viime aikoina on minun
ainoastaan harvoina öinä enää tarvinnut tämän asian tähden nousta
vuoteeltani, ja toivoakseni nuo käynnit vähitellen kokonaan loppuvat.”

Otin sitte puheeksi sen seikan, kuinka hän iltasin pääsee sivu kaikista
niistä juomarijoukoista, joita sanotaan vilisevän Kolikkoinmäen tien
varsilla.

”Tavallisesti ne eivät tee mitään sille, joka ei heitä häiritse
moittivilla tai säälivillä silmäyksillä tahi nenännyrpistyksillä.
Kerran kumminkin — se oli juhannusyönä — näytti asema mäkirinteessä
niin uhkaavalta, että minun täytyi turvautua erityiseen sotajuoneen.
Heittäysin näet minäkin päihtyneeksi, karjuin ja hoipertelin pahemmin
kuin kukaan heistä — ja katso, kunnioituksella he väistyivät syrjään
kahden puolen tietä. Vielä jonkun aikaa minun mentyäni he olivat
äänettöminä pelkästä kateudesta, kuten minulla on syytä luulla.”

Täytyy myöntää, että Esa uskollisesti, vaikka ei siltä yksipuolisesti,
sovittaa käytäntöön periaatteensa. Semmoinen on oikea aatteen mies. Ja
hänen uskollisuutensa on tähän saakka aina tullut palkituksi.

Viimein olen minäkin ruvennut luottamaan Esan periaatteeseen siinä
määrässä, että muutamana pimeänä iltana uskalsin lähteä yksin ja
aseettomana hänen luokseen Kolikkoinmäelle. Kun en tarkoin tuntenut
tietä ja omissa ajatuksissani astuin, tapasin pian itseni harhailemasta
milloin kivikkorinteillä, milloin taas vesiperäisissä vesakoissa, enkä
oikein tiennyt, mitä suuntaa oli mentävä. Jo jonkun aikaa olin ollut
kuulevinani hiljaisia askeleita lähettyvillä, ikäänkuin minua
seurattaisiin. Mutta oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Aloin
jo lohduttaa itseäni sillä, että mielikuvitus se vaan lyö leikkiä
kanssani, kun yht’äkkiä kuuluu käheä kuiskaus milt’ei korvani juuresta:

”Ken se on?”

Kylmä väre valahti läpi ruumiini. Käännyin katsomaan sinnepäin, mistä
ääni tuli, ja näin kaksi miehen haahmoa muutaman askeleen päässä
pensaikossa. Ennenkuin ehdin mitään vastata, oli jo toinen
kauluksessani.

”Rahat tänne, olipa paljon taikka vähän!” sähisi äskeinen käheä ääni.

”Kerjääminen on tässä kaupungissa kielletty, kuuleppas”, ärjäsin minä
ja tavotin portin avainta taskustani. Mutta sitä ei ollutkaan. Minähän
olin päättänyt turvautua Esan periaatteeseen, vaikka en sitä heti
muistanut. Nyt se kuitenkin täytyi tehdä, sillä muuta neuvoa ei ollut.
Jos olisi ollut portin avain tai puukko muassani, olisin vielä tämän
kerran seurannut omia periaatteitani. Sillä tässä oli melkein liian
vakava kysymys alottelijalle. Esalla luultavasti olisi ollut suurikin
nautinto näin oivallisesta tilaisuudesta, mutta minä olisin suonut
saavani alkaa uuden uran vähemmän vaarallisissa oloissa. Sitte
tottuneempana ja harjaantuneempana olisi kyllä saanut tämmöinenkin
tulla.

Kaikissa tapauksissa hämmästytti rohkea esiintymiseni miestä senverran,
että hän irrotti kätensä kauluksestani ja meni toverinsa luokse. Kuulin
heidän kuiskailevan keskenään hetkisen, sitte toinen yskähti pari
kertaa kulkkunsa selvittämiseksi, astui eteeni ja sanoi jotenkin
päättävällä äänellä:

”Rahasiko annat vai henkesi?”

Järki-ihmisten kanssa tulee toimeen järkevällä puheella — se oli Esan
opetus, ja sitä piti minun nyt ruveta koettelemaan, vaikka itsekin
huomasin, että se minulta kävi kömpelösti.

”Panehan nyt tupakka aluksi!” sanoin ja ojensin rosvolle paperossin.
Vaistomaisesti tarttui hän siihen, mutta samassa ikäänkuin havahti ja
viskasi sen metsään. Toinen mies myös läheni arveluttavan likelle.

”Vai sinun tupakoitasi tässä! Rahat taikka henki!”

”Niinkuin itsekin voitte käsittää, en mielelläni luopuisi
kumpasestakaan”, vastasin. ”Rahani olen saanut raskaalla työllä, ja
henkeni on myös minulle kallis. Eikä ainoastaan itselleni, vaan myös
omaisilleni. Sitäpaitsi ei esittämänne vaihtoehto ole täysin
johdonmukainen eikä tarkka. Teille nimittäin ei ole yhdentekevä,
annanko rahani taikka annanko henkeni, sillä jos voisin antaa henkeni
ja pitää rahat, niin teillä ei olisi mitään hyötyä siitä, jos
ottaisittekin henkeni. Ei myöskään minulle ole samantekevä, luovunko
hengestäni vai luovunko rahoistani. Tietysti minä paljoa ennemmin
pitäisin henkeni kuin ne pari markkaa rahaa, mitä minulla on. Mutta
asianlaita on oikeastaan niin, että jos te kerran otatte minulta
hengen, niin te myös viette rahat; taikka minun kannaltani katsoen: jos
minä kerran menetän henkeni, niin menevät minulta myös rahat. Te olette
esittäneet asian siinä valossa kuin olisi kysymyksessä toinen taikka
toinen: rahat taikka henki, vaikka tässä epäilemättä on kysymys
molemmista, jos nimittäin minä en suostuisi hyvällä antamaan rahojani.
Pyydän teitä huomauttaa tästä ajatusvirheestä, sillä voitte vastedeskin
tulla tekemään samansuuntaisia ehdotuksia.”

”Onko se hullu, vai luuleeko se meitä hulluiksi?” kuulin miesten
kyselevän toisiltaan.

”Elä mökise siinä, panet pään sekasin meiltäkin...” keskeytti vihdoin
toinen heistä minun selitykseni.

”Asia on päivän selvä. Ehkä kumminkin vielä suuremman selvyyden
saavuttamiseksi otamme pienen esimerkin —”

”Me otamme sulta rahat ja kellon. Joutuun tänne! Koko yön tässä
seisotat lörpötyksilläsi.”

”Tarkoitukseni ei ollut häiritä teitä elinkeinonne harjottamisessa eikä
riistää teiltä kylläkin kallista aikaanne. Tahdoin vain huomauttaa
pienestä epäjohdonmukaisuudesta alkuperäisessä vaatimuksessanne,
joka —”

”Kuule, mikä sinä oikein olet, hullu vai viisas? Tiedätkö edes
nimestäsi?”

”Tiedän kyllä, ja jos ette katso sopimattomaksi, voin sen sanoa
teillekin. Minä olen Kaapro Jääskeläinen.”

”Oikeinko totta! Olisit heti sanonut, niin tässä olisi päästy hyvin
vähillä puheilla. Milloinka sinunlaisellasi miehellä on ollut rahaa
asiaksi asti — mokomallakin kirjailijalla! Ja tappaa sinua taas ei
viitsi. Mutta ethän pane meitä lehteen?”

”En toki. Voisitte kumminkin palkita minulle tämän ajanhukan,
opastamalla minut ystäväni Esa Huttusen asunnolle. Olen tainnut kävellä
vähä harhaan, kun en ole monasti liikkunut täälläpäin.”

Miehet tekivät työtä käskettyä ja veivät minut aivan lähelle Esan
kotia. Sitte puikkivat metsään taas. Oli kuin olikin Esalla oikein
siinä, että tämä kansa on pohjaltaan rauhallista. Ei meistä ole
rosvoiksi.

Nyt kun kesä jo kallistuu syksyn puoleen ja yöt arveluttavasti
pimenevät, olen tahtonut piirtää nämä rivit opiksi ja ojennukseksi
niille, jotka asuvat rauhattomissa esikaupungeissamme. Ja miks’ei myös
muille, jotka sattuvat semmoisiin tilaisuuksiin kuin ne, mistä Esa Huttunen
ja minä olemme niin kunnialla selvinneet.

ESA HUTTUSEN "TALVISESONKI".

Moni on minulta kysellyt, mikä mies on oikeastaan Esa Huttunen, josta
niin usein olen puhunut ja kirjoittanut.

Pitäisihän teidän hänet tuntea. Onhan hän kansallisen suomalaisen puolueen
pylväitä kaupungissamme, nousevan suomalaisen porvaristomme
kukkasia ”sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa.” Henkisten
kykyjensä puolesta hän jo synnynnältään kuuluisi kukkasiin missä
yhteiskunnassa tahansa. Mutta päästäkseen aineellisessa suhteessa
samaan onnelliseen asemaan, täytyi hänen suorittaa — minun nähdäkseni
— mitä suurinta itsekieltämistä vaativa mainetyö. Sanotaan sanassa,
että helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä
taivaan valtakuntaan. Omasta puolestani en ole ollut tilaisuudessa
näkemään kumpaakaan temppua, enkä siis pysty vertailemaan niiden
helppoutta ja vaikeutta. Mutta sen voin täydellä varmuudella sanoa,
että helpompi on porsaan hypätä vanteen lävitse kuin köyhän miehen
ponnahtaa rikkaitten joukkoon.

Esa Huttunen pääsi varoihin ”naimisen kautta” — eli toisin sanoen
joutui naimisiin, pyrkiessään rikkautta kohden. Ja tämä Esan naimisiin
meno oli oikea mainetyö kaikkien hänen ystäväinsä silmissä. Sillä se
vaimo, joka hänelle annettiin, oli viime vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä,
enemmän kuin kolmekymmentä vuotta vanhempi Esaa, vaikka
Esakaan ei enää ollut pilan nuori. Vaimo elää vielä, ja sitäpaitsi on
Esalla ilman omaa syytään kunnia olla isänä kahdeksalla pojalla ja
neljällä täysikasvuisella tyttärellä, joista nuorin ikänsä puolesta
parhaiten olisi sopinut hänelle pariksi. Molempain — sekä poikain että
tyttöjen — suhteen on hän yhtä edellä hurskaasta Jopista.

Ja kuitenkaan ei hän koskaan ole kironnut syntymä- eikä edes
hääpäiväänsä. Eikä hän muutenkaan kiroile liiaksi. Ennen poikamiehenä
kuulin hänen joskus vähemmän valituilla sanoilla puhuvan
vekselinlankeamispäivästä, mutta nyt hänellä ei ole vekseleitäkään
enää. Hän on hyvinvoipa, arvossa pidetty mies ja kaikin puolin
tyytyväinen onneensa.

Ei kumminkaan ihan kaikin puolin.

Hän valittaa perhettään liian pieneksi. Arvatkaapas, mistä syystä!

Kun tässä muutamana päivänä kävin Esan luona, tuli hän puita
pilkkomasta ja kantoi tullessaan sylyyksen kamariinsa sekä alkoi
viritellä tulta uuniin.

”Eikö sulla ole nuorempaa väkeä tuohon puuhaan?” kysyin häneltä.

”Eipä näy olevan kotosalla ketään. Kalle taitaa olla
Kauppaseuran ja Ville Työväenyhdistyksen Raittiusseuran Kauppapalvelijain yhdistyksen kokouksessa, Antti V.P.K:n
soittoharjotuksessa, Pekka Nuorison iltamassa, Heikki
juhlatoimikunnassa, Iivo Suomalaisen seuran Karjalan Kaiun
pukutanssissa, Bruno Reippaan voimistelussa ja Junnu
lauluharjoituksessa.”

”Entäs tytöt, missä ne ovat?”

”Liina on Pakanalähetyksen ompeluiltamassa, Maiju Nuorisoseuran
perheiltamassa, Emma Sivorin köörissä ja Fanni Ahdin laulussa. Ei tässä
taas saa nappia nuttuunsa, ennenkuin keväällä”, sanoi hän huoaten.

”Ainahan noista toki joku sattunee kotiin, sillä harvoin niillä
yht’aikaa lienee kokouksiaan.”

”Niinkö luulet? Jos ne kuuluisivatkin ainoastaan yhteen seuraan
kukin, voisi joku joskus sattua kotiinkin. Mutta kun kuuluvat
moneen jok’ikinen, eivät ehdi muuta kuin syömässä pistäytymään
hätäjälin. Äsken mainittujen lisäksi istuu Kalle vielä
Kolikkoinmäen raittiusseuran johtokunnassa sekä Teollisuus- ja Puutarhuriyhdistyksissä
. Ville käy joskus Suomalaisessa klubissa ja
Kirjallisuusseurassa sekä on sitäpaitsi johtavana miehenä
Koneenkäyttäjä- ja Mekaanillisessa ammattiyhdistyksessä. Antti on
Taiteenharrastajain sihteerinä ja puuhailee parastaikaa muutoksia
Ajurien Vetomiesten .n Puhujayhdistykselle ja sääntöihin sekä kyhäilee kilpakirjoitusta
TV.Y:. Pekka liehuu Raittiusseurain Keskustoimikunnassa,
Kirvesmiesten ammattiyhdistyksessä ja kuuluu
T.V.Y:n soittokuntaan. Heikki taas saman yhdistyksen laulukuntaan ja
Liiton torvisoittoon sekä Puuseppäin ammattiyhdistykseen. Iivo on
Musiikkiystäväin yhdistyksessä, laulaa Kirkkoköörissä, käy pitämässä
puheita Kirjanpainajain yhdistyksessä ja Ahti-raittiusseuran iltamissa.
Bruno kuuluu kesät Purjehdusyhdistykseen ja Soutuklubiin, talvet taas
Luistinklubiin ja Hengenpelastusseuraan sekä koettaa ensi tilassa
päästä Laivanpäällysmiesyhdistykseen; Matkailijayhdistyksen jäsenenä
hän on kesät talvet. Junnu kirjoittautui Kansanopistoseuraan ja
johonkin ammattiyhdistykseen, vaikka en muista oliko se Suutarien vai
Räätälien; myös kuuluu hän Yritys-nuorisoseuraan ja nuorukaisten
puhujayhdistykseen Vesaan sekä Kipinä-lauluseuraan. Tytöt ovat kaikki
raittiusseuralaisia, joko Vellamon neitosia tahi jäseniä mikä Viipurin,
mikä Papulan, mikä Sorvalin raittiusseurassa, kuuluvat Naisyhdistykseen
ja sen ohessa viiteen tai kuuteen lauluseuraan ja vähintäin kolmen eri
yhdistyksen näyttelijöihin — paitsi Liina, joka jo ikänsäkin vuoksi on
uskonnollinen. Hän kuuluu Siveellisyyden Ystäviin ja ompelee ei
ainoastaan pakanamaailmaa varten, vaan myös kotimaisen lähetystoimen,
köyhäin kansakoululasten y.m. tarpeiksi. Jos olisin minäkin köyhä
kansakoululainen tahi koti- tai ulkomaalainen pakana, pitäisi hän kyllä
huolen vaatetuksestani.”

”Onhan teillä pari piikaakin. Missä ne ovat?”

”Tarkastamassa Naispalvelijain yhdistyksen pöytäkirjaa. Kuuluvat
valitun siihen toimeen. Vaikka — näin meidän kesken — minua vähän
epäilyttää, kun tuota tarkastusta on kestänyt milt’ei joka ilta nyt
syyspuoleen. — Kun on, niinkuin minäkin, tavallaan johtavassa asemassa
ja nauttii puolueensa luottamusta, niin täytyyhän sitä ottaa osaa
aikakauden harrastuksiin. Itse en kuulu kuin Pamaukseen ja Talonomistajain yhdistykseen
sekä Maanviljelys-, Hevosystäväin ja Eläinsuojelusseuroihin,
jotka työskentelevät verraten vaatimattomasti,
vaan perheeni kautta tulen kannattaneeksi enimpiä kaupungissamme
työskenteleviä yleishyödyllisiä seuroja. Tosin en siinä määrässä kuin
haluaisin. Kyllähän minulla riittää sekä varoja että perhettä enemmän
kuin monella muulla, mutta, niinkuin näet, tahtoo viimemainittu
sittenkin loppua kesken.”

”Entäs arvoisa emäntäsi, vieläkö hän ottaa osaa ajan rientoihin?”

”Etkö kuule? Kyllä hän on pysynyt mukana, hänkin.”

Aivan oikein. Kun pörhistin korviani, kuului jostain viereisestä
huoneesta hiljainen harpunsoitto sekä värisevä naisen ääni, joka
innostuksella veteli Pelastusarmeijan uusinta marssia: ”Se oli onnen
päivä se.”

Tähän laatuun se on se ”talvisesonki”, joka Esa Huttusen sanoen ”on
vähä liika pullistus näin pienelle kaupungille ja varsinkin pienille
perheille, kun vielä tulevat lisäksi teaatterit, konsertit, alituiset
arpajaiset y.m.”

Melkeinpä luulen, että Esa nykyisen vaimonsa kuoltua olisi valmis vielä
kerran menemään naimisiin yhtä lapsirikkaan lesken kanssa, saadaksensa
vihdoinkin kokoon perheen, joka osapuilleen riittäisi yhteiskunnassamme
ajelehtivain aatteiden palvelukseen.

PYHÄJÄRVI.

Pyhäjärvi nimisiä pitäjiä on Suomessa kolme, nimittäin Oulun, Uudenmaan
ja Viipurin läänissä, mutta itse sen nimisiä järviä on maassamme ties
kuinka monta. Pyhiä ne tietysti ovat kaikki — olleet ainakin niinä
aikoina, kun vedenhaltijoille uhrattiin. Vielä tänäkin päivänä lienevät
nuo kolme pitäjää pyhempiä kuin yksikään muu läänissänsä.

Mutta jos milloin tulisi kysymys siitä, mikä näistä kolmesta
Pyhäjärvestä on kaikkein pyhin, niin ehdottomasti katsoisin minä
etusijan olevan annettavan Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Voinpa sanoa
syynkin siihen.

Nyt kysymyksessä oleva Pyhäjärven pitäjä ulottuu, kuten tunnettu,
Laatokan rantaan. Eikä koko maassa — kaikista ”pyhistä” nimistä
huolimatta — nykyaikana enää ole toista niin pyhää järveä kuin se,
yhtä vähän kuin on toista niin suurtakaan. ”Laatokan laajat laineet”
sulkevat näet syleilyynsä kaksi kaunista saarta, joissa molemmissa on
pyhät paikat: luostarit. Niihin vaeltavat hurskaat ihmiset hyvinkin
kaukaa, keventääkseen syntikuormaansa. Kuinka niiden vaikutus ei sitte
tuntuisi läheisillä rannoilla? Tiedämmehän, että Valamon luostari, joka
kuitenkin on kaukana aavalla ulapalla, hohtaa hartautta aina
Sortavalaan asti. Sentähden on Sortavala epäilemättä pyhimpiä
kaupunkeja maan päällä, etenkin Kymölän puoli. Mutta nyt on Konevitsan luostari
vielä paljoa likempänä Pyhäjärven rannikkoa kuin Valamo
Sortavalaa — tuskin kelpo uimamatkan päässä — niin että se ei
mitenkään voi olla äärettömästi vaikuttamatta Pyhäjärven pitäjän
siveellisyysoloihin.

Kuitenkin on muistettava, ettei sielunvihollinen missään ole niin
valpas kuin pyhien paikkojen läheisyydessä. Siellä se lakkaamatta
väijyy ja vehkeilee. Senjohdosta tulee väkisinkin ajattelemaan hyvän ja
pahan ikuista taistelua, ja likeltä pitää, ettei kallistu dualismiin,
siihen muinaisten idän kansojen uskoon, että valo ja pimeys alati
kamppailevat keskenään hengen maailmassa niinkuin luonnossakin, ja että
toiset olennot jo alun pitäin kuuluvat hyvän, toiset pahan
valtakuntaan.

Vanha pyhäintaru Konevitsan luostarin perustamisen ajoilta kertoo, että
tuolla Laatokan saarella silloin, kun luostarin perustajat pyhimykset
sinne myllynkivellä tai muulla semmoisella kaksi miestä kannattavalla
aluksella purjehtivat, asusti itse herra Paholainen — Sortta —, mutta
kiivaan ottelun jälkeen hänen täytyi koota kampsunsa ja lähteä
pakosalle. Eräässä saaren kalliossa on vielä tänäkin päivänä nähtävänä
kavion jälki, jonka paholainen oli polkenut, kun otti vauhtia
lähtöhyppyyn. Ponnahdus oli ollut siksi voimakas, että hän yhtä painoa
lensi läpi ilman läheisimmälle mantereen rannalle. Sille paikalle
annettiin sitte hänen muistokseen nimi ”Sortanlahti” — jollainen nimi
muuten ei olisi voinut tulla kysymykseenkään Pyhäjärven pitäjässä.
Uuden asukkaan tulosta Pyhäjärvelle ja elostelemisesta siellä
muistuttaa myös toinen nimi, ”Kiimajärvi”, joka on ainoastaan vähän
pienempi suurta Pyhäjärveä.

Kiimajärven nimi myös ilmaisee peittelemättä ja raa’asti, mihin
suuntaan paholaisen myöhemmät harrastukset Pyhäjärvellä tähtäävät.
Naiset, jotka yleensä ovat alttiimmat viettelyksille kuin miehet, on
hän rahalla y.m. keinoilla houkutellut pahan palvelukseen ja koettaa
nyt vuorostaan heidän avullaan vietellä valkeuden lapsia lankeemukseen.
Paholainen — tuntien miesten heikkouden naisien suhteen — on
hamasta maailman alusta käyttänyt naista välikappaleena miesten
pyydystämiseksi, sillä hänen itsensä kanssa voisivat miehet kyllä pitää
puolensa.

Niinpä viimeiset tiedot Pyhäjärveltä, mitä lehtemme toimituspaikassa
olen nähnyt ja joiden ei alkuperäisessä alastomuudessaan arveltu
pääsevän julkisuuteen, kertovat muutamista senlaatuisista paholaisen
yrityksistä.

Eräänä päivänä tässä äskettäin hän lähetti nuorenpuoleisen naisihmisen
viettelysretkelle, neuvoen tätä lähtiessä, että korkean
luostarirakennuksen toiseen kerrokseen ei ole sovelias eikä
tarpeellinen mennä oven kautta ja portaita myöten, vaan parasta on
odottaa, kunnes akkunasta lasketaan köysi, jolla hänet kyllä nostetaan
asianomaiseen paikkaan. Juoni olisi muuten onnistunutkin paholaisen
mielen mukaan, mutta seudun hyvät henget olivat myös valveilla — ja
katkasivat köyden, kun nainen roikkui vasta vähäsen yli puolimatkasta.
Pudotessa kosketti nainen itsensä niin pahoin, että joitakuita päiviä
sairastettuansa kuoli. Toiseksi yöksi valitsi paholainen kylästä
kevyemmän tytön, ja lähetti hänet matkalle samanlaisella evästyksellä.
Mutta tälle kävi samoin: nuora katkesi taas ja tyttö putosi maahan,
vaan ei saanut niin pahoja vammoja kuin ensimäinen. Paholainen on
kumminkin mies, joka ei kahta tyhjää säikähdä. Itsepintaisesti hän
pyrkii tarkoitustensa perille, eikä keskentekoiseksi jätä mitään.
Kolmanneksi kerraksi hän hankki käsiinsä oikein ottavan syötin. Tapasi
näet tänä syksynä rippikouluun aikovan tytön, joka valitteli pulaansa,
kun kesällä ei tullut siksi ansaittua, että nyt riittäisi syömistä
rippikoulun ajaksi. Ilkeän ilon irvistys karehti sitä kuullessa
paholaisen karvaisilla huulilla. ”Kyllä tiedän keinon, millä siitä
pulasta pääset”, kuiskasi hän tytölle, viekkaasti silmää iskien.
Rippikoulun edellisellä viikolla nähtiin tyttö vastatuulessa soutavan
sinne pyhään saareen, ja sitte perille päästyänsä riippuvan tuon jo
kahdesti katkenneen köyden päässä. Tällä kertaa nuora ei katkennut.
Eivätkö lie hyvät henget aavistaneet vaaraa siltä taholta, vai olisiko
kiusaus ollut niin väkevä, että heidän varjeluksensa raukesi turhaan.
Se vain tiedetään, että kun tyttö pari vuorokautta luostarissa
lystäiltyään souti takasin, hänellä oli rahaa useampia ruplia, ja
ruokatavaroita minkä kantaa jaksoi. Huoleti hän nyt voi mennä
rippikouluansa alottamaan.

Sattuuhan sitä tämmöistä hyvän ja pahan taistelua muuallakin kuin
Pyhäjärvellä Viipurin läänissä. Se vain on eroa, etteivät nämä voimat
missään ole niin lähetyksin kuin siellä, jossa Sortanlahti on ihan
Konevitsan akkunain alla.

RAITTIUSKOKOUKSESSA.

Kesän kuivuutta lisäävät sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä kaikki
ne pitkäpiimäiset kokoukset, joita kesällä pidetään, ja joista
julkisuuden edustajain täytyy kertoa. Se on kyllä hyvä tapa, että
kokoukset asetetaan kesäksi, sillä siitä on ihmisillä aihetta tehdä
pieniä huvimatkoja alennetuilla hinnoilla ja mahdollisesti myönnetyillä
apurahoilla.

Minä en tänä kesänä vielä ole käynyt muuta kuin yhdessä kokouksessa.
Sekin oli raittiuskokous — siis vähemmän kuiva kuin muut kokoukset,
sillä siellä käsiteltiin kosteita aineita sekä puheessa että työssä.
Kokoushuoneen ulkopuolella istuu joukko seudun nuoria miehiä
keskustelemassa siitä, mihin taloon laitettaisiin tanssit, ja
arvostelemassa niitä vanhoja vaimoja, jotka kokoukseen menivät
”synninhöylät”, s.o. virsikirjat, kainalossa.

Kokouksen suuri enemmistö oli semmoista, että raittiuspuheet sille
eivät juuri tehneet hyvää, joshan ei pahaakaan: hyvin vanhoja miehiä,
jotka jo olivat juoneet juotavansa ja harrastaneet harrastuksensa, sekä
heidän yhtä vanhoja vaimojaan. Silmälasit päässä he tuijottivat huoneen
peräseinälle, odottaen mitä tuleman piti. Alussa he näyttivät olevan
vähä niinkuin epävarmat asiastaan, nimittäin siitä että oliko heidän
paikkansa täällä, sillä huoneen koristuksissa ja seinille naulatuissa
raittiuslauseissa lienee ollut jotain vierasta. Mutta pian kävi
tyytyväisyyden kohaus yli seurakunnan, ja heidän katseensa muuttui
varmemmaksi. Kyllä he olivat osanneet oikeaan, sillä tuolta jo astuu
pappi suoraan perälle. Arvokkaan tyynesti hän kääntyy yleisöön päin,
korjaa kaulustaan, ottaa taskustaan kamman, jolla kaikkein nähden sukii
päälakeaan, mutta vaikka hän toisella kädellä koettaa estää hivusten
nousemasta uudelleen pystyyn, nousevat ne kumminkin, eikä kampaamisesta
ole mitään käytännöllistä hyötyä. Päälaki harrittaa vaan kuin poudan
harventama kaurapelto. Tämän julkisen kampaamisen tarkoituksena
lieneekin ollut näyttää seurakunnalle, ettei tukan pystyssä
törröttämiseen ollut syynä hyvän tahdon puute, vaan harjaksien
itsepintaisuus.

Kun tämä osa kokouksen ohjelmasta on suoritettu, astuu papin luokse
muuan tärkeän näköinen henkilö neuvottelemaan. Nähtävästi on kysymys
siitä, mikä virsi veisattaisiin. Varsinaisten raittiusvirsien
puutteessa koetin arvailla, tulisiko sieltä ”Niinkuin peura janoissansa
’” taikka joku muu tuttu virsi. Mutta ei tullut. Oli minulle
ihan outoja värsyjä ja samoin lienevät olleet muillekin, koska
seurakunta vain hiljaa hyrisi kuin ampiaiset pesässään eikä uskaltanut
oikein ääneen pärähtää.

Seurasi sitte saarna, jonka tekstinä oli tuo raittiuskehotukseen
vivahtava raamatunlause: ”valvokaat ja olkaat aina raittiit.” Pappi
kertoi eräästä rovastista, jonka apulaisena hän oli ollut
nuoruudessaan. Oikein kelpo mies, etevä saarnaaja, hyvä järjestyksen
mies j.n.e., mutta otti joskus lasin, vaikka ei koskaan liiaksi; nyt
vuosien perästä näkyy sanomalehdissä uutinen, että hänet on ajaksi
erotettu virasta juoppouden tähden. Niin pahe kehittyy viattomasta
alusta voittamattomaksi himoksi. Eikä piru kierrä pappilatakaan, vaikka
rovasti nähtävästi oli ”valvonut” liiaksikin. Mutta valvoa voi niin
monella tavalla.

Saarnan loputtua lähti pois se osa yleisöä, joka oli ollut enemmistönä.
He eivät tahtoneet jäädä tänne ”maailman lasten” kanssa neuvottelemaan
maallisista asioista, mutisivatpa vielä mennessään, että huone, jossa
kerran on jumalanpalvelus pidetty, on liian pyhä muille kokouksille.
Luultavasti he eivät olleet tyytyväiset saaliiseensa; saarnan nuotti ei
ollut oikein harras, eivätkä he saaneet kertaakaan itkeä.

Semmoista se on tämä ihmiselämän juoksu. Jos he olisivat olleet
muutamia vuosikymmeniä nuoremmat, niin tietysti he olisivat istuneet
ulkopuolella, nykyisten nuorten kanssa neuvottelemassa tanssipaikasta.
Mutta nyt oli jo jalka raskas ja mieli sitäkin raskaampi, sillä he
tiesivät, ettei heitä enää juuri kaivattu missään.

Kokoukseen jäi vaan muutama kymmenkunta raittiusmiestä ja joukko
uteliaita neitosia. Heille pidettiin ensin tervehdyspuhe, jossa
kerrottiin raittiusasian vähitellen vievän voiton vihollisistaan. Näitä
vihollisia kuvattiin kovin julmiksi ja voimakkaiksi. Sitä vaan en
saanut selville, missä niitä lienee. Taistelua sanottiin tarvittavan
vielä, oikein tuimaa taistelua.

Tämän jälkeen luetuista toimintakertomuksista kävi selville, ettei oltu
raittiusasian edistämiseksi kuluneen vuoden ajalla tehty yhtään mitään.
Syitä siihen oli kaikenlaisia, ehkäpä niiden joukossa myös innon
laimentuminen. Mutta asia on suuri, paljo työtä tehtävänä, niin että
sietää sitä tästä puoleen ponnistella kahta uhemmin.

Sitte seurasi muutamia kysymyksiä, joista kaikki olivat yksimieliset,
paitsi viimeisestä, nim. tulevan kokouksen paikasta. Siitä
keskusteltiin ja lopuksi äänestettiin.

Nyt tuli torvisoittokunta huoneeseen, ja kokous muuttui kansanjuhlaksi.
Ensin saatiin kuulla hyvin pitkä ja hyvin asiallinen raittiusesitelmä,
jossa kerrottiin raittiusliikkeen synty ja leviäminen meillä aina
niistä kolmesta Vaasan naisesta nykyhetkeen asti. Sitte selitettiin
suurella asiantuntemuksella juomarin kaikki vehkeet ja kujeet, kuinka
hänellä on olevinaan paljo tärkeitä asioita ulkosalla, mutta ei olekaan
muuta kuin juonti mielessä j.n.e. Lopuksi laskettiin raittiusaate
kaikkien läsnäolijain sydämelle, ja koska naiset meillä olivat
raittiustyön alottaneet, niin varsinkin naisten sydämelle se painettiin
— tällä kertaa kai noiden uteliasten neitosten, jotka kiusaksi asti
odotuttivat itseään. Ulkona näet olivat pojat jo aikoja sitten sopineet
illan ohjelmasta.

Kun tästä esitelmästä oli selvitty, nousi puhujalavalle mies, jonka
koko ulkomuoto jo oli ankara varotushuuto juoppoutta vastaan: kasvot
tekivät saman vaikutuksen kuin maalittomaksi hangattu tuolin pohja;
nenä oli aikojen vaihdellessa saanut käsniä punaisuutensa peitoksi;
hampaat harvat ja keltaiset. Mutta hän puhui sujuvasti ja kauniisti,
vaikka en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, mitä hän puhui. Se oli
mestarillinen kokoelma kauniita sanoja ja lauseita, joihin kiinnyin
niin etten huomannutkaan, oliko niissä ajatusta. Raittiuden
vihollisille hän juonitteli, se jäi mieleeni.

Paljoa paremmin muistan sitä seuraavan esitelmän sisällyksen. Puhuja
otti selittääkseen, mikä on kapakoitsijan mestariteos: sekö joka makaa
maantienojassa — ei — vaan se joka istuu lukkojen takana,
juovuspäissä tehdystä murhasta.

Tuontuostakin olivat toimivat henkilöt pistäytyneet sisähuoneissa teetä
juomassa. Minusta myös tuntui siltä kuin olisin sen ansainnut, sillä
vähemmälläkin jo pitäisi päästä raittiusmiehen ”rankiin”. Mutta tuskin
olin saanut lasin huulilleni, kun kuuluu kilistys semmoinen, jota
soittoneuvojen puutteessa käytetään ”fanfaarin” asemesta. Ja eikös vaan
tuo käsnänenä taas ole valmis pitämään puhetta. Luulin hänellä olevan
aikomuksena kiittää talonväkeä vierasvaraisuudesta, niinkuin juopot
tekevät, mutta siinä en arvannut oikein. Hän sanoi vaan tahtovansa
osottaa, että puhe sujuu ilman väkijuomiakin — ja siinä hän oli
oikeassa. Hän oli käynyt suurissa raittiuskokouksissa ja kuullut
kuinka niissä kieli laulaa ihan vetelän veden jäleltä. Nyt hän
toivoi nuorempain raittiusmiesten lähtevän Savonlinnan suureen
raittiuskokoukseen, että hekin saisivat nähdä ja kuulla, kuinka niissä
on hauska. Tämä meidän pieni kokous — hauska tämäkin oli ollut, mutta
ei niin hauska kuin ne suuret kokoukset.

Tämä on ollut minulla tähän asti ainoa kokous tänä kesänä. Ja tietysti
minä siitä palatessani olin raittiusmielisempi kuin koskaan ennen. Nyt
minä vaan etsiskelen raittiusasian vihollisia. Ja varjele heitä, jos
saan jonkun käsiini!

MIKSI MARI LÄHTI MEILTÄ.

Köyrijutelma.

Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä
emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja,
joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin
että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat
poikkeustaloja. Siellä on rouva ”paha”, pahempi kuin piru, ja piiat
tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen
semmoisessa talossa kahta päivää.

Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota
herättämättä ja ”pahan” nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja
nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää
ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi
täytyy heidän pysyä ”alallansa”, niinkuin vanha katkismus sanoi.

Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä
juttuja ”piikain puolesta.” Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin
kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo,
että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla
erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.

Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa vuoteen
omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka
ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka ”parempain” ajatusten
tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain
olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.

Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen
asiaan, jonka johdosta minä sairastan.

Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä
se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani
kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla
kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin
Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin
viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja
yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani
vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa.
Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli
hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia
silakoita.

Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan
ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon
mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman
kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen
terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet.
Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän
edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät,
astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi — minä punastun vielä
kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden — siellä makasi
Mari ... peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.

Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta
juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani — niin silloin se tapahtui.

En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas
löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla,
pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla.
Ja Mari — hänellä polosella kun on niin paljon muistamista — oli
unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi
työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua.
Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut.
Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut
korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven
alapuolelta — eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt
auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että
sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli
katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja
siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle,
että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin
noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti
kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.

Käsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista.
Pahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt,
jolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun
ajattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni.
Mutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan
autuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta,
vaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat
tuontuostakin kolahdella lattiaan.

Päästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija
minulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että
tuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on
maailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki,
tietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta
naiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan
olla liiaksi varovainen.

Siinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että
hänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin
silloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin.
Sydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan,
ajatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.

Monesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim.
niin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin
joka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta
tullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää
sotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa — kellarin
luukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa
sotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen
että yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.

Meitä on kaksihenkinen perhe — vaimoni ja minä — joten me välttämättä
tarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi
syvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen
kuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa
kaksi tusinaa kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on
vuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut
eroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista
kotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että
kolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut
sotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?

Meillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen
Marista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.
Kuitenkin täytyy minun hänestä erota.

Taisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli
herännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna
hän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa
talossa — yh — yh — jossa nuoren turvattoman tytön kunnia — yh —
ja maine voi joutua vaaranalaiseksi — yh — yh —, jossa isäntä
yökaudet konttaa polvillaan ”yhden halpasen” palvelijan sängyn ääressä
— yh — yh — yyh — j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti
olevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin
lähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut
Marin ansioita samalta kannalta kuin minä.