RESERVIMUISTOJA.
Suomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo
sulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja
kirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä — taikka oikeastaan
tämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä.
Suomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin
hyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta,
ettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.
Mutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin
mielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan
minua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina
uhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja
valtaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun
kolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä
lausuisin:
”Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin.”
Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä
niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle
suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin
sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan
myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.
Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja
siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni,
kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa
virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei
kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.
KASARMIIN TULTUA. — ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.
Tyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian
palleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse
juotavasi — sekin on vettä, ei muuta.
Vähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa:
suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin
on joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä
toki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän
täällä on.
Uhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi
päällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa
itsekunkin.
Talosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä
ruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.
Ja sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! — Kyll’ on kova vuode,
ja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä,
kaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä
”kansallishenki.” Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.
⸻
Aamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun
hallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! — Liiviä ei
anneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin
yksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan
hiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu — aikuisille miehille! Vyö
vielä, ”hihnainen vyö”, sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.
”Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin
lakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on
kuin olisi tulitikkulaatikko päälaella.”
Korpelainen oli Hankasalmen sydänmailta, Mikko Annaliisanpoika
Korpelainen. Äitinsä ainoa poika, ”ja se oli leski”, elävän miehen
leski. Kehuttiin olevan hyvänlainen hevosvaras ja kahdesti istunut
linnassa viinankeitosta. No, terve mieheen, koska tässä tullaan yksiin
leipiin!
Sitte ruvetaan riviin, lyhyet vasemmalle päin. Katsotaan, kuinka
sotahaarniska istuu. Saksilla tasataan virkatakkien helmuksia. Valmista
sotaväkeä, ja vähällä vaivalla. Aika pulskaa väkeä. Mitä ne kasakat
meihin nähden!
”Miks’ei Ryhänen pysy ojennuksessa?”
Ei voi. Jos jalat asettaa riviin, menee vatsa yli puolen metrin
ulommaksi muita; jos vatsan panee muiden tasalle, jäävät jalat yli puolen metriä
rivin taakse.
”Rovastiksi piti ruveta.”
”Mutta tuli sotaherra.”
”Valmis parooni.”
Tuo viimeinen arvostelu oli Ryhäsen oma.
Lopuksi lääkärintarkastus, yksityiskohtiin menevä. Sairaille ja
raihnaisille annetaan omat vaatteensa takaisin ylleen, ja he saavat
lähteä hiljakseen kotia kohden. Toiset vielä ilkkuivat portilla:
”Maalta olet sinä tullut ja maalle pitää sinun jälleen menemän.”
SOTAMIEHEN OLEMUS JA TARKOITUS.
”Ras, vaa, rii, tiree,
ras, vaa, rii, tiree.”
Siinä se sotamarssi, jota lakkaamatta harjoteltiin. Kolmen viikon kuluttua yhdeksänä viikkona
osattiin ihan sujuvasti kaikki jalka- ja kivääritemput;
neljännellä jo syvästi ylenkatsottiin siviilimiestä ja siviilivaatetta.
Eikä näihin taitoihin paljokaan lisää tullut niinä,
mitä sitte vielä palveltiin.
”Miks’ ei saa panna kivääriä olalleen sillä lailla kuin se liukkaimmin
menisi? Miks’ei ruveta ampuma-asentoon ilman kymmeniä temppuja ja
jonkinjoutavia mutkia? — Niin, miksi koiralle ei pistetä sokeria
suoraan suuhun, vaan asetetaan se kuonolle, luetaan yks, kaks, kolme —
ja sitte vasta saa koira kiepsauttaa makupalan sinne, mihin se alkujaan
oli menevä.”
Kenellä oli näin kapinallisia ajatuksia?
Sillä hienohipiäisellä ylioppilaalla, jolla oli omat teettämänsä
housut, kun ei näet kelvannut talon tarjous — eikä olisi hänellä ollut
sanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei
lähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi
voimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt
sisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa
yksityistutkinnon koko ”käsikirjasta.” Ainakin hän kiusaksi asti
vaivasi luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.
Luutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä
ja oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista,
sienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä
maapallo on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka,
eikä kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä,
vaikka päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.
Onko sotaväessä uskontoa?
On! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla,
kirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään
ruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies
sivauttaa rukouksen ”kaarneen pojista.” Jos se ei tunnu lähtevän niin
joutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri
keskeltä kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli
kivien ja kantojen — ”aamen!” Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa
ja pala suussa.
Mutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole
kristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista
ja Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän
keisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista
tähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt
nuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:
Vänrikill’ on tähti yksi,
aliluutnantilla kaksi,
kolme niit’ on luutnantilla,
neljä alikapteenilla,
mutta kapteen’ on paljas kuin kuu.
Everstillä ei oo yhtään,
eikä kenraalilla mitään,
kolme everst’ luutnantilla,
kolme kenraal’ luutnantilla,
kahteen kenraal’ majuri tyytyy.
Kunniata tehdä nuille
muista, tähdille ja kuille,
myös lipuille, standaareille,
vaan ei tarvis vertaisille. —
Karta siviililäistä konnaa!
Viimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan
viimeisessä kolmasti.
Kunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan
ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko
sotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin
ruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.
Niinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi
pääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.
Entäs sisällisessä? — Ahosen mukaan siinä on myös kaksi pääkappaletta:
lomalippu ja rakkaus.
Mutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.
HOUSUT LIIAN OHUET. — SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.
Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli
sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki
salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut.
Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi
mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.
Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen
pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri
äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan
selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.
”Elä sinä perkele lyö!” kiljasi Ryhänen.
”Ei saa kiroilla”, muistutti aliupseeri rannalta.
”Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita
puhuteltavan arvonimi.”
Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä
kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin
kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä,
terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata
muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla — ja juuri
sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata
puhdistuspumaadaa.
Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän
koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa ”isänmaan poveen.” Oli saanut
kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin
puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri
tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:
”Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee.”
”Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan yhdet housut”, selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.
”Mihenkäs se nyt taasen meni?” kysyi kapteeni.
”Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni.”
Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu.
Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet
niinkuin sanat?
⸻
Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki
loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella
muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui
tuontuostakin ”kiiniottoon”, sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi
”kiväärin alla”, istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä.
Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli
vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla
kuin täällä — ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei
olisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies,
monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen
verilleen — tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä
puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se
näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä,
millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan — ottipa niskaansa
toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska
edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.
Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä
vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!
Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä
veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan
vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat
pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan
mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta
tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti
Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa
ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.
Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?
Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä
pois.
Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa.
Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte
lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut
hänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon,
että pääsisi pois sotapalveluksesta.
”Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse
ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä.”
Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan
poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä
taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan
jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle
komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.
Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli
mennyt.
Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita
pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki.
”Vahingossa” tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin
oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan
jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.
Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta
sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä
arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.
KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.
Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja
istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli
toisia lomalta tulevia reserviläisiä.
Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta
eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka
muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen
tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat
maalaisveljiänsä vastaan.
Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä,
takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa
vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.
Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin
koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä
jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä
joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten
seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun
sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana
vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus
asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.
Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja
maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen
salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.
Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.
”Tunnetko tuota koiraa?”
”Ei ole minulla kunnia tuntea.”
”Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa.”
”Elähän loukkaa meidän vääpeliä!”
”En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?”
”Taitaapa olla.”
”Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka
kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen
ryhti?”
”Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!”
”Jaa, mutta tuollaista koiraa —! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan
musti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin.”
”Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä
hyvästi syötetyitä herraspiskiä.”
”Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki
Vahti takasin portin taa.”
”Rauhan mies.”
”Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes,
kun ei ole sitä luontoa.”
”Eikä tarvista.”
”Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini
kunniantunnosta.”
”Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan
löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin
hienorotuisista.
”Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri
sähisee sitkeää kiukkua.”
”Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen
opetettu.”
”Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? — Vaikuttaa ehkä
kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan
tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin.
Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!”
Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille
päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä
kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen
Hamulan Vahtia.
AURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.
Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä
sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä
keskipisteenä kapteeni. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen
aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä
mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä,
niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas
asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi
niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta
kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä
ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli
vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli
korpraalit.
Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti
keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän
ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden
alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu
reuhaamaan.
Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen
nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä
ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut
kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen
Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli
näet ylennyt Venäjän väessä.
Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä
ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi
sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras
kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut — mutta oli
jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se
oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.
Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin.
Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita
niistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin
sattuvat pilkkaan.
Jos kapteeni on aurinko, on vääpeliä verrattava kuuhun, joka saa
valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta
kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.
Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään
ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva,
pitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja
niiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän
joskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim.
”Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!”
Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan
siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa
aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se,
jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka
ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut
muhamettilaisia vastaan — ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista
monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.
Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa
mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen
pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada
selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin.
Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko
komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa.
Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä,
tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai
henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä
rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen
tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin
se suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.
Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja
eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä
aliupseereja vastaan.
Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei
ollenkaan mainita ”käsikirjassa Suomen reservimiehelle”. Hän ei ollut
täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut
tarjokkaana.
Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.
Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan kapteenin
piika.
Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine
palmikkoineen — niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät
vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta
aina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä,
kun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies
teki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja
komennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet.
Ei parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä
yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu.
Keittäjätär tosin oli — vanha vaimo — ja pidettiin hänenkin kanssaan
hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin
mahdollista.
Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi päivänä
heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran
lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina
noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.
En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta
jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi.
Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä
on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni,
jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta
alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.
Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan
se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä
mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin
pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta — huivin.
Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla
ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet
kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön
ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli —
”itte Tervasharju” — oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti
puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön
portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.
Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi
luutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten
taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden
vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin
käyneen: hänestä on tullut ”kapteenska”.
LÄHTÖPÄIVÄNÄ.
Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut
näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö
teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä
mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla
päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa
plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput,
ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka
pölisi.
Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin,
Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin
Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön
sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei
tehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella
maalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks’ei
hän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta
tulleilla?
Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli
pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi.
Hammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä
niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.
Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti
kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku
käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: ”Voina!” (Lepo!)
Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:
”Hyvällepä tuo jo onkin.”
”Onko mitä sanomista?” kysyy aliupseeri kivakasti.
”Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee.”
”Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin
olla miehiä mielestänne?”
”Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee.”
Koko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän ”herra
aliupseeria”. Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei
huomannut tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.
”Mirnaa! — Pikom mars!” (Reilaan! — Juoksuun mars!)
Ja taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten
ja siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä
juosta; seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: ”ras,
vaa, rii, tiree”. Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla,
kun oikein pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä
leiskettä.
Täytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli
suussa kääntyä.
”Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!” sanoo Ryhänen.
”Mitä taas on tuikuttamista?”
”Että hyvästi sitä juostiin.”
”Mitenkä hyvästi?”
”Melkein tuolle aidalle piisattiin.”
”Eikös — tuota — minulla ole valta juoksuttaa?”
”Ei sitä toki muuten olisi juostukaan.”
”Häh?” kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. ”Vastaatko puheesi, mies?
Sanoppas toisen kerran se sana!”
”No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta
juoksuttaa.”
”Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole
valta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!”
”Kysykää vain”, kuului vihainen murina koko plutoonasta. ”On tässä
vierasmiehiä.”
”Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!” lausui aliupseeri katkerasti
ja poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo
pois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti
yht’äkkiä takasin ja muisti, että:
”Rivissä ei saa äännellä!”
”Saapi levon aikana!”
”Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?”
Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.
”Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! — Turiskaapas nyt, jos on
luontoa!”
Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.
Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa
vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä
kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä,
herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä
sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli
unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se
hupeni kolmen kesän yhteishenki.
Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni
vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.
Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan
jäähyväispuheen:
”Te tairatte olla kotianne menossa?”
Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan
loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.
Kapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja erojaisiksi.
”Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan” — siitä hän
lähti, ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista,
”joista kumminkin jumala isänmaata varjelkoon”. Mutta jos milloin
tarvis tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän
komppanian ensimäinen vääpeli.
”Perhanasti”, hän sanoi lopuksi, ”perhanasti teitä täällä on
trahvattukin, siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja
piikkipostia. Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä...
Olen ma ittekin monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi
tullu.
Vilu ja nälkä on kumppalinan’ ollut
Tonavan toisella pualella.
Vaan mitäs niistä nyt! — Rajuimmallani olin, kun otin pestin
kaartihin, ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli
mua kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla — enkä
sittenkään meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli
ensimäinen palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä.”