MITÄ SAA SYÖDÄ?

Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi,
ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina
ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko
järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.

Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan
kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan
kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani —
jos siinä mitä kiittämistä on.

Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta
käytännössä. Mieletön — pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole
sitä varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne
makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä
tuolla tavoin — nimittäin käytännössä toteuttamalla — yrittää
profaneerata, s.o. vetää lokaan.

Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi
puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin
ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä
aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle.
En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut
käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan.
Eihän se silloin enää olisi mikään aate, vaan muuttuisi vallan
talonpoikaiseksi käytännöksi.

Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.

Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa
”Vaiston viittauksia”, ettei eläimiä saa syödä, se minut saattoi
vuoteen omaksi.

Minä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s.
koetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en
juustoa enkä maitoa, en piimääkään — minulle niin rakasta piimää.
Kasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on
eläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä
maksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi.
Paljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin
neulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään
tahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En
löytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia
kuin nuuska.

Marjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin
pahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä
ei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä
niitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä mato, ikäänkuin
olisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: ”Mutta eikö
tästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja
sopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin
kuin niille olijoille, jotka raa’alla voimalla kykenevät sen itselleen
hankkimaan.”

”Ole vait!” vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni,
ajatellen kuin ennen lapsena, että ”yhtä vattua se on vatun matokin.”

”Murhaaja!” kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin
kohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.

Vihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät
olivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En
näet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten
pahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä
minut suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita — muuta
polstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja
hyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten
kääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni
Aate-veljen miehekkäillä sanoilla: ”Antaa niitten syödä, kunnes
kyllästyvät!” Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä
lähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin
uskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi
havaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: ”Jos meistä ihmisistä
tuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina
ja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä
suloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä
maapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä
uneksittu, suloinen rauha.” ”Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana”,
huokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen
vakuutukseensa, että ”varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin —
vaisto viittaa siihen.”

En voi sanoa, montako minussa vielä oli henkeä jälellä, kun
vanha ystäväni Esa Huttunen — oudoksuen pitkällistä poissaoloani —
saapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen
kysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni
olevaan ”Työmieheen” ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta.
Esa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.

”Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä”, murahti hän. ”Nyt niinkuin
ennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa syödä, kuin
siitä mitä saa syödäkseen, joka kumminkin on tämän maallisen elämän
tärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan
pitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä
hänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi
mitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa
sanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan.
Niitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi
enimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä
käyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi,
mutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä
turvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä
he kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen
aatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana
olevankaan enää.”

Kun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:

”Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan
välille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole
kahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki
vanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin
hämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen,
minkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa
nämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun
kuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue
eläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne
kasvikuntaan, näetkös.”

Ponnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:

”Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä pihvi!”

”Kyllä!” Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:

”Puljonkia myös. Viisi litraa puljonkia ... ja kahdeksan pihviä!”

”Saamas pitää!” vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.

Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti
yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä
söin kuin nälkäinen — ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia
päälle. Näin ”viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset.”

Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.

”Sinä sanoit äsken”, huomautin Esalle, ”että söisit kaikki muut. —
Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?”

”Miks’ en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä
ostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät
käärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa,
Helsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät
nälkää.”

”Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa.”

Esa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka
aatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan
kohdan siitä:

”Vaistonko varassa paremmat tunnelmamme ovatkin? Eihän vaistoon voi
luottaa. — Varmasti voi. Vaisto on todisteluihin perustuvan tiedon
avain.”

”Sitä kohtaa minä en oikein ymmärtänyt”, myönsin.

”Tuskin lie ymmärtänyt itse kirjoittajakaan, koska muun osan
kirjoitusta on lörpötellyt tyhmyyksiä. Vaisto on luonnonkansoilla ainoa
tiedon avain. Ja juuri se on heidät opettanut ihmissyöjiksi.
Perheenjäsen, joka ei enää muulla tavoin voi hyödyttää eikä palvella
omaisiaan, voi heille ainakin hankkia hyvän lähtöillallisen, rupeamalla
itse paistiksi. Käytännöllisempää toki on hauska erojais-ateria kuin
meidän kuivat ja ikävät hautajaiset.”

Silloin tunsin horjuvani ja sanoin kuin Feliks Paavalille:

”Mene tällä haavalla matkaas, Esa, muuten saatat minut ihmissyöjäksi!”

Sitte ryhdyin puhdistamaan vuodettani. Totta puhuen, on kirpuntappo
minulle aina ollut sangen mieluista huvia. Minulla ei ole aseita eikä
tilaisuutta muuhun metsästykseen. Ja kirppua vastaan minulla on
persoonallista vihaa. Ne ovat sellaisia salapurijoita. Niiltä puuttuu
miehuutta antautua rehelliseen taisteluun ja vastata tekojensa
seurauksista. Purevat ja sitte livistävät pakoon, tehden ilmeistä
pilkkaa minusta. Sentähden minä aina tunnen petomaista nautintoa,
oikein riemua, kun saan niistä jonkun kiini. Painan sitä peukalon
kynnellä, painan kunnes pamahtaa, painan vaikka se maksaisi sieluni
autuuden.