HÄÄILTA.

Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

Koht’ ompi kesäpäivä loppununna
Ja töistään ihmiset jo palannunna.
Tuoll’ viipyy vielä virran reunahalla
Yks nuorukainen, muodoll’ hohtavalla;
Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa,
Ja katkerasta mielestänsä to’istaa,
Kun suvantoon hän huomionsa kääntää
Ja synkäll’ äänell’ nämä sanat ääntää:
”Kyll’ elämässä tappioita kohtaa
Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa,
Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo,
Kuin, joka rakkauden siteet katkoo.
Hän toisen oma! Oi te henget maassa
Ja veessä sekä ikitaivahassa,
Te lievitystä rintahani tuokaa
Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!”
Oil lausununna — Vesi kohahtaapi
Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi
Veen kalvohon — kuin tähdet taivahalla
Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla
Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää
Ja hälle sanat siivilliset ääntää:
”Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa
Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa
Siell’ ylisessä mailmassa, jossa
On katkeruutta joka tuokiossa.
Oi tänne tule! Rauhassa saat olla
Tääll’ aaltoin alla; sua suosiolla
On kaikki tottelevat; myös meillä
Ne tunteet on, jotk’ autuuttavat teillä
Ja aartehista alankomme hohtaa,
Jotk’ ajatukset riemuisiksi johtaa.”
Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat!
Kuink’ oudon mielen toiselle ne toivat;
Ne viileyttä kuumehelleen antaa
Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa.
Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi
Ja mietteens’ ilmi nämä sanat tuopi:
”Oi aurinko sa kultakiharainen,
Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen,
Jok’ onnetointa olet armastellut
Ja lyhytt’ iloani silmäellyt:
Kun huomenna sa kiirehesi nostat
Ja armaudell’ ihmisille kostat
Ne työtki, jotka valkeutta kammoo
Ja pimeydell’ uskon valan vannoo;
Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa,
Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa,
Ett’ uskotointa viimme tuokiossa
Ma muistin — viel’ enemmän muistan, jossa
Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa
Hänt’ ennen muistin, muistan Ahtolassa.”
Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee
Tuon ihanaisen lohduttajan luokse,
Taas kohta virta vierivi kuin ennen,
On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

                                                  ⸻

Hää-ilta oli — kokoontunut kansa
Jo oli — pappi siunauksellansa
Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
”Miss’ ompi morsian,” — Ei vastata
Voi kukaan. — Hakiessa läntehen
Jo päivä laskee, toivo viiminen.
Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
Nyt morsian ja tuskan heltehessä
Sen posket hohtaa — silmät virtaa kohti
Vaan tuijottavat.
Mi sen tänne johti?
Täss’ oil hän kurjan äskellisen kanssa
Uinaillut lempee ihastuksissansa
Ja lemmikilleen valan vannonunna,
Kun päivä kesäinen oil laskenunna,
Ei ketään kuolevaista mailmassa
Pait’ häntä lempiä; vaan kuulumassa
Koht’ oli huhu — äsken mennyt kuulen
Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
”Äl’ usko neittä, valat naitavaisten
On heikommat kuin muitten kuolevaisten.”
Nää viestit hältä synkistivät päivät
Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
Ei kultaansa hän tavatakaan saanut
”Se minun, köyhän, lie jo unhottanut.”
Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan.
Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
Kun puhuttavan kuuli kurja näistä,
Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti
Hän syvyyteen — se syvät huolet peitti.
Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa
Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
Nyt seisoo morsian — hän huomasi
Kun kultans Ahtolahan katosi.
Hän hetken liikkumatt’ on — virtaa kohti
Nyt lentää — toivo askeleensa johti;
Vaan turhaan riensi — houkuttelianeen
Jo kultans’ Ahdon aarteit’ ihailee.
Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
Nyt neito seisoo — posket veretönnä,
Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa:
”Nyt surun pilvi päivän multa peitti
Ja hirvittävään pimeään mun heitti!
Hän ompi poissa, ikuisesti poissa
Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
Oi kurja kohtalo!” — Hän epätoivossa
On lopettanut raskaan olonsa!
Ma yöt olen häntä itkenynnä
Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
Vaan turhaan — ”pitää hänet unhottaa
Ja toista ylhäisempää rakastaa.”
Näin käskettiin.
Vaan ennen kuolema,
Kun että petän hänen muistoa!
On pääni raskas — yö jo tuleepi.
Vaan o’otan — ehkä huomaa kultani.
Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
Jo muotons armas — kultalouhella
Hän istuu — odottaa mua — tänne katsahtaa,
Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa,
Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!”
Näin lausuen hän kätens’ ojentaa
Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.