11.

Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa
palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän
äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on
kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.

Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä
lähteäkö vai jäädä: — Älkää peljätkö minua.

Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi
hän: — Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.

Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: — Onko Martti
kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?

— On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä.
Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.

— Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo
tuossa.

Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa
kohden: — Onko se totta?

Attila läheni häntä. — On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin
kukaan teistä.

Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: —
Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui
minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.

Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja
sanoi: — Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan.
Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee
tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta
isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen
veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi
jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin
hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.

Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.

— En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja
hansikkaihinsa.

— Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut
sotilaihin.

Attila epäillen jäi.

— Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla
enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.

— Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä
kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen
sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi
ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.

Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: —
Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?

— Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet
semmoiseksi tehneet.

— Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?

— Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä
muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs
kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen
poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin,
putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai
tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen
poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut
kasvatuspojakseen.

— Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.

— Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään
saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen
kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.

— Ja nyt palvelette Venäjän lippua?

— Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja,
paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja
oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin
yksin ja halusin palata tänne.

Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja
hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli
liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän
auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.

— Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.

— Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.

— Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.

Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä
mennyt liian pitkälle. — Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette
vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?

— Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt
Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?

— Mistä sen tiedätte?

— Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä
ylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle
hyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.

— Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.

— Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.

— Mitä meidän huolemme teihin koskevat?

— Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee?
Neljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.

— Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.

— Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.

Maria. Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut
tiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä
surkeus tässä maassa on.

Attila. Ettenkö tietäisi?

Maria. Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi
tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on
tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis
minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.

Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat
nyt kalpeat.

— Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana
ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa
ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä
kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja
arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä,
jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen
ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen
täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen.
Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat
arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä
tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois
ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä
on oleva jäähyväiseni.

— Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi
Maria.

Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen
Attilaa: — Miksi tulette maan vihollisena?

Attila. En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin
ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!

Löfving. Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.

Attila. Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt
seison tässä.

Maria. Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?

Attila. Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta
hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta
uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin
epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen
taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat
kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni
muistoja. — ”Yksin istun”, kaikui joen toisella rannalla. ”Yksin
istun”, kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja
kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin
surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman elämäni järven rannalla ja
hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja
sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen
kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan.
Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien
mitä minun pitää kulkea.

Maria. Kuinka ihmeellistä!

Attila. Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy
minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla
rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston,
mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä
itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta
ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun,
täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos
minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.

Maria. Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana
Saksassa?

Attila. Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut
Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen
muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.

Maria. Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.

Attila. Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän
lippua.

Löfving. Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.

Maria. Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?

Attila. Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme
Viipurissa?

Maria. Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.

Attila. Siitä ei tule mitään.

Maria. Emme pyydä teiltä lupaa.

Attila. Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.

Maria. Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.

Attila. Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on
Ruotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja
veressä.

Maria. Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne
kaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat,
niin kaatuvat he vapaina miehinä.

Attila. Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti
en ole orja.

Puhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa
kohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Terve tultua. Tiedän että
olet Sakari, ja minähän olen Martti.

Attila pudisti Martin kättä. — On täällä siis yksi, joka sanoo minua
tervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.

Martti hymyili kummastellen. — Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset
korut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme
saman lipun alla.

Tyynesti vastasi Attila: — Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän
kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.

Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.

— Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.

— Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut?
Tottahan jäät tänne.

Attila vetäytyi takaisin: — Minulla on velvollisuuteni niinkuin
sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun
sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.

Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja
pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: — Luulin sinun
halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.

— Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne.
Minun täytyy lähteä.

— Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian
järkevä.

— Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat
värejäsi, kannan minä omiani.

Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi
pilkaten: — Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi
viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei
olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin,
ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua
takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.

Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja
vastasi väkisellä tyyneydellä: — Venäjän soturin ei ole tarvis vaania
eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on
hansikkaani!

Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä
nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: — Olen valmis!

Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi
väliin ja eroitti heidät. — Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte
toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.

Attila ojensi kätensä Löfvingille. — Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja
rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.

Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei
tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. —
Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!

— Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä
tässä olisi ollut kuritettava?

Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.