2.

Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli
tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä
viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa
hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian
takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen
taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti
riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät
kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä
lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä
niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille
aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon
haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta
mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.

Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli
palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä.
Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin
kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella,
toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko
nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että
suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä.
Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen
asti.

Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili
siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain.
Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa
maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa,
mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän
silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin
kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä
hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat
epätoivoista taistelua.

Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta
otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli
tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan
täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli
käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi
Löfving hänen edessään.

— Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli
ärtynyt.

Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa
takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. — Ei
vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.

— No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi
katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja,
tuoheen käärittyjä muikkuja.

Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä
muut olleet maistaneet mitään.

— Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö
kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan
meille sydämmen rinnastaan.

— Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän
on? — Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. — Kiristä
käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on
mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!

— Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli
Sprengtportia ihaillen: — Jumalan ihme se on, että vielä elätte.

— Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.

— Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.

— Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.

— Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin
Jumala.

— Kuinka niin? mitä tarkoitat?

— Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää
meidät loukkoon.

— Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?

— Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama
epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.

— Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.

— Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä
kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä
mieliin. Niin, niin on asianlaita.

— Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?

— En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on
ajoissa.

— Totta kai, mutta kuinka?

— Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista,
sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja
vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan
voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa.
Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja
palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan
todistuksia.

Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: — Miks’et ole sanonut sitä
ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?

— He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset
rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.

— Olet hullu, Löfving!

— Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän
suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.

Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: — Entä
ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?

— Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti
Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat
liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille,
sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet
muurissa.

— Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa
ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa
sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.

Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui
liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui
ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein
koeteltua soturia: — Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä.
Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin
eivät ne lurjukset saa ruveta.

— Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko
sydän muassa. — Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta.
Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa
sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että
hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä
tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.

Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas
kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli
taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja
täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat.
Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina
kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa
kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita
johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja
oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka
luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut
miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan
harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun
isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten
muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä
opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa
kelpo miehiä tulevaisuutta varten.

Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: —
Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa
sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen
viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien
alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne.
Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän
näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös
osataksemme kuolla.

— Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin
ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat
vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: — Emmekö ole yhtä hyvät
kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä
nuorempi.

— Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos
voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos
kuolen — ehkä kuolette tekin.

— Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin
kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni
kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on
matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän
pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä
koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut.
Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea
asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse
kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään
pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme
tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.

— Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta
taholta.

Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin
väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt
vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä
ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.

Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut
sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä
saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja
jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja
Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli
Tapani.

— Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla.
Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!

Kolmhalko vastasi tuimasti: — Jos on tarkoitus, että armeijan tulee
tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä,
toinen toista.

— Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on
se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta
taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?

Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui
hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: — Syntinen
raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet
elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun
mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.

— Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot,
pelkäätkö?

— En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme
luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä.
Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.

— Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti
katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?

Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu,
kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:

— Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän
onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa
kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja
varjella sitä.

Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta
Maria jatkoi: — Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon
kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää
julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven
satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta
sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja
hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.

Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit
päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet
ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi
mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:

— Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki
mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä
pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan
luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?

Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana,
mutta kukaan ei vastannut.

— Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne,
niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs,
kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias
on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja.
Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että
oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys
tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan
edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin
vahvistetaan.

Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.

— Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella
kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia
vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.

— Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla
on monta salassa hiipivää vihollista.

— Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä
te kai tahdo olla huonoimpia.

Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.

Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: —
Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi
kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan
kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa,
mutta juosta kun myrskysää tulee?

Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: — Emme ole juosseet ennenkään.

Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti
jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: — Kun vaan kaikki olisi
niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin.
Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.

— Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on?
Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja
Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?

— Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.

— Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten.
Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja
silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?

— Kyllä ymmärretään!

— No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan
vahinkoa eikä häpeätä.

— Onhan kunnia parempi kuin häpeä.

Kapteeni seestyi: — Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän
pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan
menettelen rehellisesti.

Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut
vastasi hän: — Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta
suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka
lieneekään.

— Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan!
huusi Löfving julmistuneena. Ellet sinä luota upseereihin, kuka
sitten?

Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: — Martti
tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin
tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.

— Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat
olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.

— Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt
joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.

Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati
lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan
lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja
kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista,
vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.

Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä
käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan.
Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat
kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin
jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri
Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja
vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui
Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri
hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla
rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui
hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:

— Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita
sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää,
lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö
niin, pojat?

Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: — Nyt jos koskaan tulee meidän
taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.

Vanha sotamies nousi: — Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai
kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta
kun kuultiin että vihollinen lähestyy.

— Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti.
Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin
jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi
jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään
päähän.

— Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.

— Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää
Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet
tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna
heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään
olisi estänyt valloittajaa.

Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan
odotettuaan vastausta jatkoi hän: — Parooni Buddenbrock on pidättänyt
perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi,
niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat,
riippuu voitostamme tai tappiostamme.

Vanha sotamies nousi vieläkin: — Saattaa olla, mutta minä en usko että
voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta
voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.

— Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme
Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta
juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen,
ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti,
täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka
matka on suoritettava, eikä hevonen.

— Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski
että hevonen hukassa.

— Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy
kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne
velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?

Vanha sotamies vastasi vieläkin: — Herra majuri, kunnian tien tunnemme
ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut...

— Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa
enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes viisikymmentä vuotta
olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että
vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja
rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana
voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja
oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle
vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden
Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin,
jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla
luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista.
Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi.
Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se
tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain
ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta,
mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan
huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin
holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja
kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat
säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä,
ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän
kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin
Sprengportiksi.

Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma
nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja
sanoi: — Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland,
joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka
Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.

Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa
majurille. — Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla,
sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni
Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi
kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla
pelastanut kenraali Wittenbergin.

Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen
miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin
riemuiten.

— Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään
hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: — Ette tänä vuonna
kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast’ikään
isästänne.

— Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa
häntä.

Kornatus teki kunniaa. — Minun isäni isä oli yksi niistä
kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat
Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina
mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa.
Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille
kuninkaan ketjut.

— Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä
sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.

Ei, sitä ei tietänyt kukaan.

— Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa
tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä
miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano
hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju
on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin
Wittenbergin suomalaiset pojat.

Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat
kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa
silmässä kimelsi kyynel.

Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea
välke. — Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda
sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat
mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky.
Oletteko valmiit, pojat?

Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn.
Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli
tori tyhjänä.