V Luku.

Vangit.

Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit
mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset
sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen
vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle,
aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas,
seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista
onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä
ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä vuotta
nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat
suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa,
kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään
kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä
kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus
pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen.
Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria Sprengtport
ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu
täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten
osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta
ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja
tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä
olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset
surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien
välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta sitten
olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin
samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa
tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan
tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin.
Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin
jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin
purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset
pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen
piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin
kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat
rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla
myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin
vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään
ihmisen tarpeessa.

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa.
Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten
sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin
aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat
ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei
yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt’ympäri. Kuten raivoisa
murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät
olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä
alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja
toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan,
vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat
muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle
levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla.
Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä,
mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria Sprengtportiin
ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään,
ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat,
jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä
voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat,
virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta
vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin.
Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä
Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha
Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä
suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin
itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä
tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä,
lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä
voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät
riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä
sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien
lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori
venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti
Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

— Missä ruhtinas Mirovitsh on?

— Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa
Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven
kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he
seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

— Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä
hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen
katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko
hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila
kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: — Tunnetteko minua?

— Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

— Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan
tehdäksenne hyvää!

— Sitä en tiedä.

— Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka
laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta
vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja
nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

— Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja
levitetyn sotamiesvaipan alta.

— Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja
sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

— Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas
Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

— Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi
Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen
viereensä ja jatkoi: — Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi
Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut
tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee
seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot
kuin täällä.

— Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua
kukaan kaipaa.

— Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois
täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua
varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei
unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: — Viipurin linnanpäällikkö on
käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy.
Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: — Niin ollen en tarvitse lähteä yksin.
Sitä rukoilen teiltä.

— Pyytäkää mitä tahdotte!

— Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja
lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä
minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa
vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat.
Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin
hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden
tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä
saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa
estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen
taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721
siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan
länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen,
ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard Buddenbrock,
ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja
hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta.
Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko
senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut
mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock
oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet
kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta
yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä
alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli
kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että
se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan
alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut
leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen
vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista.
Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse
linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean
lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan
vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella
suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi
sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset
saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita
verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan
Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa,
huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla
päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan
huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät
kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä,
mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi.
Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa
heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet.
Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset
villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen
naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja
esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun
ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt.
Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna
piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan
tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä
erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä
hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli
kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei
ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä
elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön
ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja
hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt
yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan
pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi
äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa
hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin
hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi,
surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati
rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen
turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa
pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille
mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa
ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna
heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja päivinä
uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen,
että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina oli kenraali yhä
käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut
palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen
tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään
vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen
tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan,
pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian
varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi
häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli
hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri
Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka
niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös
pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti
tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo
Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen
päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei
tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa
avuttomana, neuvotonna.

— Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna.
Neiti kai ottaa vastaan?

— En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä
häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti
ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli
kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei
heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä
paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta.
Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli
tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti
huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui
Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin
univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten,
sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän
kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi
hän kättä sanoen: — Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä
tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan
kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo
odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi
Buddenbrock:

— Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden
velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän
teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut
kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja
unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva
Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty
kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

— Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

— Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää
kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta
silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

— Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se
hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä,
on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että
olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat
taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: —
Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet,
mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta
Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen
että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen
ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi
lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle
luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli
Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta
pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä
tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo
tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa
kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen
urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin
veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin
Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin
vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut
jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo Maunu,
toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä.
Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja
äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta
Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan
onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh
olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin
hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko
Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän
tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat
eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan
Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä.
Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka
jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet vuodet
.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä,
mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään
vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään
murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä
vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta
ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän
aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni
kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä.
Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin
Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun
Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut,
että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen
Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta
silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär
oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa
Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan,
kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse
taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että
voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella
äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan
ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se
osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

— No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki
ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime valtiopäivillä
. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin
tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on
vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he
ovat ylönkatsoneet mutta vast’edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta
tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat
saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. — Älkää
uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin
rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset
kammoksivat sotaa, mutta —, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän
oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. — Jos
olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan
puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

— Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka
toisilla sanoilla.

— Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita
lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte
valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne
harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt
kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. — Luontevasti ja
sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

                                                  ⸻

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade.
Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran
toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja
Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli
milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen,
ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas
lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun
Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian
tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa
naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

— Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti
kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

Maria. Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut
mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä
hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos!
— Hän ojensi hänelle kätensä.

Attila. Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa
tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen:
Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt.
Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea
leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona
lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun
ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata
toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää
hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja
voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen,
vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä
niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä
asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin
kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli
mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila
sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu,
saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen
eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa,
päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin,
tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa
tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut
tavata Marian isä.

— Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt
viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin.
Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö
pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin
heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He
tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti
Bousquet’in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

— Isäni on majuri, keskeytti Maria.

— Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja
Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun
hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään
poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja
toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut,
pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen
sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö
kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella
venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle
samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään
terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta
että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään
ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa.
Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja
Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä
miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla
loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden
kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin
oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään
sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi
rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi
Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti
kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi,
sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen
saakka.

Maria. Missä silloin elitte?

Attila. Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni,
että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin
rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni
hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella
kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin
vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut.
Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut
kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin
ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua
siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin
minulle nimeksi Attila.

Maria. Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

Attila. Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen
vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän
sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska
polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni,
ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

Maria. Te puhutte vielä suomea hyvin.

Attila. Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä
päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia
kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja
kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös
maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat
lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt
kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän
muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle.
Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä,
muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia
värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria
katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman
kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat
vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä
vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja
kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava
joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän
kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn
varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja
hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

Attila. Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu
lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

Maria. Olette kuvannut sitä rakkaudella.

Attila. Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

Maria. Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

Attila. Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee
puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette
valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa,
hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät
rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi
illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

Maria. Ja semmoista muistatte vielä?

Attila. Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä,
näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä
paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin
puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla
rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila
lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen
vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja
ja puuristejä.

Attila. Tunnetteko tätä paikkaa.

Maria. Sehän on — oi Jumala! — Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: — Entä tämä talo.

Maria. Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja
lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen
maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat
varisseet kun olitte siellä.

Attila. Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne
okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran.
Muistatteko sitä?

Maria. Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen
kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet.
Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä
esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä
kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: —
Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat
muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä
ystävänä — eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

— Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat,
mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja,
joita ne kuvaavat.

Maria. Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin
minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä
sitä mitä pidätte rakkaana.

Attila. Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa,
ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

Maria. Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. — Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette
ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. — Valitkaa itse. — Attila tarttui
lähimmäiseen. — Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

— Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! — Hän katsahti
kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä
katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

— Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva
otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa
hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet
silmistään ja sanoi nöyrästi: — Herra tarkoittaa kai jotakin näillä
suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä
ei ole. — Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: — Te maalaatte niin
kauniisti. Missä olette oppinut?

— Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa
piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.

Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja
etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. — Tässä on
vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.

Maria otti kirjan ja luki: ”Rukous kirja.” Hän avasi kannen ja käänteli
suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta
paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.

— Onko tämä omanne? kysyi Maria.

— On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon
ennen kuuluin.

Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen
elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.

Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:

— Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt
suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme
sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat
lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät
kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä,
mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien
vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen
joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja,
puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan
päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka
lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla.
Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun
he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta,
jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se
oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta
sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.

— Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.

Attila. Ajattelen viimeistä Wolgan luona, ja sitä mitä sitten
seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se
kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää
meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä
ainiaaksi.

Maria. Orjina?

Attila. Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu,
mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski
syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä
pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa
lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli
opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun
ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin,
jotta joka sana saataisiin selväksi.

Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse
kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä
ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli,
jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli
lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa
vastakin.

Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila,
että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea
rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen
uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen
kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla
kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri Mironovitsh
. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä
karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan
saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi,
ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty
siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä
oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka
palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla,
enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa,
joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.

Maria. Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?

Attila. Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni
Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä
tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle
paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut
myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle
ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.

Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä
kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.

Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja,
joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana ”anteeksi”! liiteli jo hänen
huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän
vienosti: — Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät
tänne; eikö niin?

Attila. Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko
sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin
akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna.
Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä
iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka
sinä vedit sydämmeni puoleesi!

Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse,
joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut
sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.

— Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.

Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:

Yksin istun ja lauleskelen,
Aikan’ on niin ikävä,
Vesi seisoo ja linnut laulaa
Eikä tuulikaan vedätä.
Oisko pursi ja punapurje
Millä mennä merten taa,
Sieltä tuottaisin kullalleni
Pivon kultaa ja hopeaa.

Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran
pöydälle ja sanoi: — Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme
Wolgan rannalla.

— Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa
oli hän unohtanut.

Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin
surujen muisto haihtui.

Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen
nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä,
tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan
vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian.
Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut
kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt
unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.

Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa
saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja
lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.

Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa
nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli
alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui
vakavasti: — Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa
sanasen.

Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: — Ei sovi kunniallisen
neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on
vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on
toisen morsian.

— En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.

— Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.

— Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut
pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?

Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan
purskahti itkuun.

                                                  ⸻

Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun talvi puolivälissä.
Varhainen oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky
vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen
linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo
verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen
poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä
enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin
käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan
näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen
Pietariin.

Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta
entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan.
Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman
ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin
tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria.
Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti
raukka!

Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän
lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski,
mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun
Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti
Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli
uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli
pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati
kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli
Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin
ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa
hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut
ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.

Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan
rukouskirjaa.

— Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti,
kiitti kapteeninrouva ja sanoi:

— Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette
ollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä,
mutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut
isännekin puhuvan.

Maria ei vastannut, ja Leena jatkoi: — Olkaamme ystäviä tässä vieraassa
maassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla,
ole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle
avomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin
sydämmellänne.

Maria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: — Kiitän, että olette
minulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän
olleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään
sama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni
puute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän
mennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.

Rouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän,
mutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät
synkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista
talikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet
huoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen.
Maria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt
Tasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi
veri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta
surua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa
voittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.

— Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä
tervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa
hänelle kättä.

Maria. Mistä tulette?

Tasma. Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas
kun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.

Maria. Palveletteko täällä?

Tasma. Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan
täällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille
tiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä
Suomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.

Tasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään
ahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin
pankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin
tietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta.
Säälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin:
Kaipaatteko häntä?

Tasma. Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että
hän palaa.

Maria. Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä,
mutta en kaipaa häntä.

Tasma. Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en
tarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on
minun poikani?

Maria. Kuka? Luutnantti Reichenberg?

Tasma. Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon
rukouksissani.

Maria. Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole
maininnut. Miksi on hän tämän salannut?

Tasma. Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se
viimeiseksi nousee.

Maria. Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?

Tasma. Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!

Maria. Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?

Tasma. Tahdotteko siis kuulla minua.

Maria. Oi, sangen mielelläni!

Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle
kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan
vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä
äänellä kertoessa:

— Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun
sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä
ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia
kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan.
Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin
ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan
poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden
turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä
moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän
joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta
sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään.
Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti
kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle
alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan
valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat
uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille
vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi
kiroukseksi, ja — tuskallista sanoa — mutta pahimpina heistä
mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.

Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi
kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä
ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen
aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja
sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se
oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti
purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille
katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika
pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka
muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää
poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi
Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset
ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta
turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen
jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni
heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni,
Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet
leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.

Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat
kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän
kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä
elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he
kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni
viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja
pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä
oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti
pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen
ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.

Maria. Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!

Tasma. Niin Anterokin uskoi.

Maria. Mitä teitte silloin?

Tasma. Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila
käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta
enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää
murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään,
mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.

Maria. Entä te ja lapset?

Tasma. Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen.
Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut
suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.

Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin
tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut
enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:

— Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu
tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli
Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut
takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin
paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut.
Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa
Venäjän metsiin.

Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat
tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat
tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava
vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja
Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän
kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut
lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet
yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille
kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille,
miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen...
Tasma vaikeni kauhun valtaamana.

— No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.

— Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.

— Kauheata!

Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. — Tulipunaisella kämmenenmuotoisella
raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen.
Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä
palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin.
Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin
sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka
tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin,
musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua.
Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia.
He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä
kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani
viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä
pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät
väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista
rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan
luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta
nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin.
Arvatkaa kuka hän oli?

Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua
sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.

— Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.

Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.

— Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan,
ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä
parooni oli hyvä herra.

Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. — Oi Jumala kuinka olette
kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä
hengissä niin suuressa surussa?

Tasma risti kätensä. — Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten
kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun
toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät
minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta
saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.

Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut
tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana
tuijotti hän yhä tietäjättäreen.

Maria. Milloin palasitte Suomeen?

Tasma. Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin
kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.

Maria. Oi, Tasma, oletteko orja?

Tasma. Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään
pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä
nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta.
Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette
usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle
ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva
luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä
sanova, että olen hänen niinkuin hekin.

Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen:
— Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään
työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä
minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on
kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös
anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä.
Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.

— Entä Attila? Onko hänkin orja.

— Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta
palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.

— Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän
kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut
enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen
huomasi ja nousi ylös.

— Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle.
Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset,
mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva
katkerasti: — Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne,
niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.

Maria. Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä
mielelläni näen luonani.

Leena. Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne
vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.

Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen
huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.

— Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte
minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on
Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua,
mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat
kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.

Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta
naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:

— Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat
evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen
äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten
sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.

Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen
sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen
tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.

Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä,
mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai
hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?

Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan
Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta
päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän,
että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria
saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan
tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi
Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli
vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä
pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas
olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi
maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden
Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.

Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei
luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja
olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.

Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei
haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa
sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä
tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.

Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui
sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua,
ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä
kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen
puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan,
ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta
hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita
silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja
kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset
ylhäisten tavan mukaan.

Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon
komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan
kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja
anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.

Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän
vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle
viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä
vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.

— Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää
takaisin kreivinnan lahjaa.

Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt.
Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: — Älkää hyljätkö
onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette
tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.

Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: — Natalia Narishkin
oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh,
Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä
bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä
sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.

Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä.
Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se
ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo
tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä
viimeiseen yritykseen.

— Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä
teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut
armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu
tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut
pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun
armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin
hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut
näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte
saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.

Mutta neiti vastasi: — Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen
armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo
nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni,
mutta silloin tässä puvussani.

Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle
itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.

— Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta.
Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin
paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä
hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta
ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.

Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria
nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: — Älkää olko pahoillanne. Nähkää,
suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata
koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.

Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea
kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran
Marian luo.

— Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte
onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias
venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän
jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on.
Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on
kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin
virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta
teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan,
sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin
saatte mitä anotte.

Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa
tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria Wasiljewna,
niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.

Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet
nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi
riensi vanhus huoneesta.

Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat
kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt
unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena
tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota
ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan
ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi
liikutettu.

— Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua
nähtäväksi.

Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta —, kapteeninrouva laski hellästi
kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi
kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt,
jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet
vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.

Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.

                                                  ⸻

Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja
eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen
muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä
katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja
rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot
olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä
syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun
ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja
katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja
surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa
alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan
semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi
hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni
olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa
maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän
orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli
kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa
ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi,
vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä
kuolla.

Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan.
Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut
enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista
vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin
kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä
armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy
luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan
että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis
yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä
ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden?
Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu
vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus
antaa anteeksi.

Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan
sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran
silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon?
Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta,
eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin
heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin
jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa
hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä
taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa
tähän tutkivaan levottomuuteen.

Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen
täytyi kerran puhua julki.

Leena. Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy
lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani
saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä
nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.

Maria. En ymmärrä teitä.

Leena. Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja
tavaroita vastaan.

Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä
äänellään: — Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.

Leena. En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja
hänen — —, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on
tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi — mutta —

Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.

— Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää
verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.

— Ei hän ollut muita huonompi.

— Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän
näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.

Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi
levollisena: — En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei
sellaista ikinä enään tapahdu.

— Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. — Maria kääntyi
katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.

— Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka
liian myöhään.

— Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.

— Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä
pyydätte.

— Ei minulla ole mitään pyydettävää.

Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli
tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun
kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin
siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot
ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva
katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla,
kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin
tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen
ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja
rukoilisi Jumalalta — mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta
loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru
sekaantui kaikkeen.

Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein
läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi
kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa
kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli
hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon
vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi
ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän
heille?

Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli
palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana
iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta
seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni
muassa.

— Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on
tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin
Ruotsille tärkeitä tapauksia.

Maria. Mitä on tapahtunut?

Buddenbrock. Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän
valtaistuimelle.

Maria. Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?

Buddenbrock. Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse
päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne
meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on
joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille
Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää
jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se
ehdottomasti täytettävä.

Maria. Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.

Buddenbrock. Siinäkö kaikki.

Maria. Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.

— Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa
tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille
Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella,
koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon
monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on
päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa
alamaistensa onnen.

Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä
puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään
merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi
pää kenossa puolittain ylpeillen: — Minua ilahuttaa, jos keisarinna on
tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa
on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.

— Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi
parooni synkistyen synkistymistään.

— Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa
minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä,
olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.

— Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock
hymyillen.

— Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen
kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne
Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa
teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita
teitä.

Buddenbrock. Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta
keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee
kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.

Maria. Mitä tarkoitatte?

Buddenbrock. Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan
suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja
vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen
Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet
semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden
pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille
miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa
laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii
Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt
sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen
puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva
Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se,
keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman
valtakunnan.

Maria. Venäjän avulla? En usko teitä.

Buddenbrock. Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat
pysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä
heille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina,
sillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.

Maria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä
vähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: — Teidän säätynne
kutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta
Hänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne
tämän asiakirjan.

Hän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä
lukemaan sen heille.

Attila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta
kalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään
vähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi
lukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta
mitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän
jatkoi.

— Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja
asukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo
Ruotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on
ulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka
aina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin
Ruotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella
nähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on
kaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan
palautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen
rauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut
Ruotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua
samanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän
tietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen
suostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin,
vastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän
etukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä
keisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole
samonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset
pysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä
millään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että
todellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin
vakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat
pitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan
suojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin
tavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se
tahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista
turmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden
omanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään
riippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi
eduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa
keisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii.
Sillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja
hallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on
Ruotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän
puolelta, jos se vast’edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä
väleissä.

— No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli
lopettanut.

Pilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän
vastasi: — Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja
venäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?

— Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen,
että Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on
myötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta
kurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla,
odottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette — hän viittasi
Attilaan — ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi.
Suojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen
neuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa.
Hän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.

Maria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen
lopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama
hänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti
hän riemuiten: — Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen
majesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa
juureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän
rajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän,
johon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä
julistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme,
niin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!

Molemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen
hurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä
Leena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.

— Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän
terävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli
kunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun
alle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo
uskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte,
jos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset
sananne.

Maria. Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua
petolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä
esittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja
avonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.

Leena. Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen
antautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä
kehotusta eikä siitä kiitä.

Maria. Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei
muuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se
kaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät
kuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin
mieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken,
jotka vietiin Lappeenrannasta.

Leena. Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät
kuulu.

Maria. Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on
liian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.

Leena. Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka
päästää meitä valastamme, emmekä me itse.

Maria. Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta?
Muistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset
Egyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa.
Jumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä,
kunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.

Leena. Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu
mitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen
asemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä
millä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.

Maria. Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä
sanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko
surevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet
valtakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään
taistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten
ja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme
nyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme.
Jäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja
niinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet
antanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme
taistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat
uuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse,
kun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä
loistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo
voittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.

Leena. Voi sinua onnetonta lasta!

Maria. Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä
palkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.

Leena. Parempaa emme saa, mutta kyllä —

Buddenbrock nousi kyllästyneenä. — Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän.
Neiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren
tehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen.

Parooni kääntyi Marian puoleen: — Huomenna tähän aikaan on kaikki
valmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille
jäähyväiset.

Keveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä
kuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin
odottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän
ei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili
avaruudessa.

Leena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila
katseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut
Marian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.

— Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin
ikäänkuin herättyään.

Attila. Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen
kanssansa.

Maria. Todellakin!

Attila. Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää
tapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin
hänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu
Suomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen
ymmärrätte.

Maria. Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat
ja siunaavat hänen majesteettiansa.

Attila. Suokoon Jumala sen todeksi.

Maria. Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa,
itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista
perikatoa.

Attila. Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia.
Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen,
että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.

Maria. Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut
miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa
kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina,
sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin
palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se,
etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka
katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että
nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.

Attila. Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme.
Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa
sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä
levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä
ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja
kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!

Maria. Oi niin!

Attila. Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni
niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt
tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se
ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me,
antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja
tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.

Maria. Kiitos!

Attila. Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän
turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.

Maria. Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi
samaa onnea.

Attila. Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän
että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.

Maria. Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi
ratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät
samoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on
tulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä
kuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.

Attila. Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos
sorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee
hänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus,
johon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen
profeetat kaatuvat marttyyreina.

Maria. Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi
kuolla.

Attila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään
niin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt
yhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei
ymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.

Innostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle:
— Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa
se kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan
kruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on
kätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule.
Nyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.

Hän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas
Ruotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.

Maria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri: — Älkää vihatko häntä, pyysi hän
liikuttavalla hellyydellä.

Leena. Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta
kuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?

Maria. Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla
onnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.

Leena. Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.

Maria. Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte
musertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka
onnellinen olen.

                                                  ⸻

Buddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat
sivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he
tarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi
seurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. — Rouva Löfving
toimittaa sen yksinkin, sanoi hän.

Maria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän
hyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä.
Huomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin
lattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi
nojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.

— Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme
avomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt
ainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee
raskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan
murtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä
taas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä.
Uljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme
maatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua
katkerasti surettaa. — Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta
vaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani
saattaakseni teidät onnelliseksi.

Sanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan.
Hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.

— En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.

— Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön
naista, joka sopii teille paremmin kuin minä.

— Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.

— En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin
on helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on
niin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä
paroonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.

— Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on
pirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki
nuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi
ilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen
rakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. — Olette nuori, ehkä
ette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.

Maria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: — Te
olette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja
ja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää
mitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä
ja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten
tahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette
oikein ja järkevästikin. Hyvästi.