3.

Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain
aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät.
Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan
tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille.
Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut
pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua
ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös
kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli
saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko,
joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että
rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa,
sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa,
päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin
päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja
iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin,
lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa.
Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä
sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat
lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää
Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan
lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle
ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei
rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas
oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat
niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei
välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet
jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja
sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa.
Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin
urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena
Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä,
jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu.
Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin
kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului
siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli
verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt
perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut
monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin
todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha
kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua
perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken
tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä
ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui
palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja
asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille,
jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi
ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi,
siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi
hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli
miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle
erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai
muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin
muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä
Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen
jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat
epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan
velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta
pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän
sitten sai pilanimen ”Karnatti”. Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin
hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten
vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan
aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen
pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna,
mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan
vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut
vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli.
Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi
polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina
tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä
sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin
haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän
voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän
varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä
taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi
oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha
oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi
suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli
paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen
kunnian turhuuden.

Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti
toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta
tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä
otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

                                                  ⸻

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo.
Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli
korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen,
otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin
toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja
Affleck’in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli
Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi
hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin
häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään
partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun
Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving
parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö
jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli
käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän
oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha,
mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli
vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja
pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille,
sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan
epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja
mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät
sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää
kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun
Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista,
neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka
ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika,
12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena
ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus,
alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä
uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi
suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki
ylt’ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan
lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt
sukulaisten luo Turkuun.