V.

Ratkaiseva askel.

Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen
linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat
mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua.
Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi
raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.
Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia
sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille
äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän
uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja
alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta
lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat
tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive
näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten
vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti
Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin
jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia
vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin
valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja
karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä!
Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä
nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset
lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan
epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän
rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä
juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli
kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi
toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki
kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot
pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet
olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja
oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa
niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka
ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne
sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret
aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin
aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat
lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli
kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta
vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt
Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa
tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa
tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä
toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian
perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa
totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi
hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää
katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon
Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin
suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut
huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä,
vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta
viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin,
kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä
heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: — Jos vihollisia on 10,000 ja meitä
2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi
isällisestä: — Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä,
kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei
ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina
tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy,
mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret
hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan
pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan
halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme,
ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän
sykkii. Eikö niin?

— Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

— Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko
voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

— Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää
maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin
toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

— Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että
kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: — punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. — Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin
sydänveri on vuotanut loppuun. — Ei, ei yksikään! — Nyt taistelemme
miehinä. — Emme antaudu koskaan. — Ei koskaan! näin kuului kaikkialta,
ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

                                                  ⸻

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia.
Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia sitten
lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys
toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti
yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa
ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä
Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen
oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen
vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat
vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä
suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli
luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista
silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin
hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti
todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä
ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen
jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata
mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään
antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt
saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja
nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä,
sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen
toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin
katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja
houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis
oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella
oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä
käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt
syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin
Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

— Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

— On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi
valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja
Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen
suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon
tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin
sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi
hänelle kreivi: — Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn
valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät
moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että
johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä
tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä
pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa
synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa
onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi
varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen
kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen
siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse
nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä
luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut
suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt
muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä
olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut
heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta
nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen
toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi
tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän
sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin
piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin
itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat,
käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä
lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla
kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia
upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso.
Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli
kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään
tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät
vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun
lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he
ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti
ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä
ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m.
rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta
monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti
tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista
olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta
saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan
isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

— Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena,
maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: — Ehkä teidän
ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen
tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten
upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä
välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota
silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy
vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt
mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka
rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle
osoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen
vieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen
taivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat
kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin
ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä
erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin
uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien
kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä
ollut. — Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi,
niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen
mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen
eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi
innostuneena pikarinsa ja lausui: — Välkkyvän säiläni kautta vakuutan,
etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun
voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja
Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä
myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani
niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni
voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen
erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla
kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa
kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja
joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli
aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada
maukkaiksi.

— Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että
saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä
halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja
sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty
kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi
yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi
hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän
katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten
asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat
sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän
tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg
laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin
korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa
ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

— Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän,
mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme
kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

— Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti
torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa.
Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä
esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: — Nyt on minun päiväni
tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon
alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä
varmuudella hän siis vastasi: — Teidän ylhäisyytenne on niinkuin
minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla,
mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

— Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

— Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta
voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu
kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut
uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen
toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä
murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki
uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme
korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme
puolesta.

— Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta
minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: — Jos kenraali Wrangel onkin
syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma,
että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: — Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on
kunnioitusta — tottelevaisuutta päälliköille!

— Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät
taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen
mieheen ja kysyi uhkaavasti: — Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan
Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä
lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa
lisäsi hän sitten: — Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta
ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka.
Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä,
myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa
heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo
vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa
valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä
sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat
säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä
luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta
sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka
juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin
kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista
oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut
sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä
seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle.
Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi
puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla
liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

— Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan
valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa
leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka
mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei
väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä
Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja
että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien
Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä
loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun
johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on
minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse
kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja
ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut
maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan
ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta
vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja
astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän
tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen
ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin
viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun
pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa
tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen
ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. — Näetkö, kuiskasi hän levottomana.
Älköön vaan kreivi juoko siitä.

— Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

— Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. — Ja sen sanottuaan
Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: — Pohjoismaiden tähden malja!
Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin
huulillensa.

— Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei
huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

— Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena
ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

— Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: — Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä
pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä
hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi
tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman
itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta
näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän
ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: — Ei tässä muu auta kuin
odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän
vakavasti vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä
asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

— Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan
taistella.

— Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne
ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan
tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin
on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: — Tämä kelpo Sprengtportimme
hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että
ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei
hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

— Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä
ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät
että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet,
ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat
liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä
vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000
miestä avukseen.

— Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun
seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu
yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti
mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä
täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki
mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä
oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa.
Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta
Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta — paikka oli itse turmion
paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia,
joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta
oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä
epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista
suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei
sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka
Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on
heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy
solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

— Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se
olisi järjetöntä.

— Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta
värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja
katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: — Puhutte rohkeasti. En tiedä
millä oikeudella.

— Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme
kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne,
ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä
Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään
virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi
Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: — Päiväni teidän keskuudessanne ei
ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei
meille sovellu.

— Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen
avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

— Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa
taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa
palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei
Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen
ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen
synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun
hän kysyi: — Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä
edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä
verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä
vastasi: — Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen
käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta
olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon
tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän
musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle
onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin
tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: — Tule! Meidän
täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui
muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana
sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä,
lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana
eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista.
Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen,
kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon
tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa
tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki
nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa
perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin
vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota
vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään
ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje,
jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään
viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi
käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan
julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan kirkossa
olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan
niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan
ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta
eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu.
Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa
kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja
kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua
ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella.
Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin
totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla
sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

                                                  ⸻

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt
pieni osasto kenraali Bousquet’n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli
hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten
lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta,
saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan
kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän
tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin.
Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla
mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus,
että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin
turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri
Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä
annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita
pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat
ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu
Bousquet’n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina.
Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi
ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut.
Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

— No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

— Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti
neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki
paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen
silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: —
Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

— Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän
ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta
todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja
Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää
ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan
nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: —
Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu,
etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka
sitten että olisivat kulkeneet.

— Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että
tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli
jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen
mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä
sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan
Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa
ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon
alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin
olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä
aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä
näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja
myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua,
johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta
sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

— Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.
Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: — He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin
heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja
kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa
voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He
tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla
meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan
voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta
vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on
mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja
seurannut, jatkoi hän taas: — Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna
voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme
joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot
Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että
laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että
hevosemme kuolevat nälkään.

— Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

— Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne,
että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia
puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei
yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta,
vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja
Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo
ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin —. Vanha linnanpäällikkö
ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen
kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata.
Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn
käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä
silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa
muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet
ylös ja lausui vimmastuneena:

— Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni.
Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja
tottelematon.

— Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi
vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet’n silmät salamoivat. — Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa,
mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä
Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja
tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä
mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi
hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

— Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen
ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät
ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi
käskykirjeen lukemista.

— Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. —
Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme
varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja
viljat korjatuiksi.

— Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos
herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa
jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja
peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui
kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: — Mitä
arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: — Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa tunnissa
ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

— Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa
että teemme kaupungista tuhkaläjän.

                                                  ⸻

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne
omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen
jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi
liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta
ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja
pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta
sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri
Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan
peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta
palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja
hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa
vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa
kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu
pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut
aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen,
kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa
olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut
vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli
sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset
kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja
ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi
ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää
tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen
turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään
tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi
matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat
jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin
menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli
kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi.
Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta
jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi
maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa
täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren
räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan
lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka
muistutti viimeistä päivää päiväksi. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin
nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi
karkoittaen Ruotsin upean lipun.

                                                  ⸻

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli
vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty
kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului
vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti
ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät
Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat.
Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja
pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana
aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet
itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa
tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat
hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo
saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön
kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin
sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan
kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina
erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli
kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui
sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät
käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen
itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää
kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli
peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille.
Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan
asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi
ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä,
mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö
neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui
Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä
Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli.
Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä
estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista
vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu
vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis.
Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö
ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin
kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa.
Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa
joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan:
— He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa
merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä
työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena
äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: — Kääntykää, te miehet. Tästä
ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa
ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin
tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut
jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: — Purkakaa silta! Tätä
käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt
käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei
puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu
heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

— Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka
taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa
sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen
naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat
nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin
lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa
heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat
heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää?
Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko
yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja
riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi
väristen: — Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet
tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet,
kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan
joelle: — Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi
kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä,
äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa
seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt
kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

— Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon
etupäässä: — Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei
liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä
sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi
ilmaisivat heidän ajatuksensa: — Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut
olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut.
Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan
naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema
hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

— Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

— Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen
kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut
kädet ristissä: — Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

— Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena
ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin
mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen.
Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

— Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän
muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi:
— Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä,
mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne!
Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät
joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka
vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme
taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää
aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä
käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: —
Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta
sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät
epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: — Väistykää, ne eivät voi muuta. —
Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään
ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse,
kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: — Kun ihmiset
vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi
muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo
toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

                                                  ⸻

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin
tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta
pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta
ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden
vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka
jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä
lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet
karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty
tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä
pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät
ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä
Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla,
että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis
saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita
luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka
tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut
mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa
asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä
taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla.
Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen
kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään
lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan
läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla
kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa
sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille
lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa.
Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa
Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden.
Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori
ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen
luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi
kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli
satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin
läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan
jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili
ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen
ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin
Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: — Oletko unohtanut käskyni vai
etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui
pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: — Tiedät
että inhoan vartijoita ja vakoojia.

— En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka
ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä
kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: — Kreivi
Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman
hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi
siinä sittenkin riittävästi tilaa.

— Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi
tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän
varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet
ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta
miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun
kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin
hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen
kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

— Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse.
Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman
saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat
verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin
ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä,
niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja
palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta
näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi
ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi
yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän
vitkalleen vastasi:

— Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin
näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa
Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti
jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän
voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi
jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota
jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa
laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

— Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet
teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika
olisi kunnian aika.

— Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö
yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja
muuttuu tyhjäksi.

— Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se
näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: — Sinun sankarisi on utukuva, joka
kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki
haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu
aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät
ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä
samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi
ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta
Lewenhaupt viittasi kieltäen.

— Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt
todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit
tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

— Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

— Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan
kotia Ruotsiin.

— Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka
vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme!
Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä
ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen
sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: —
Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!
Näyttäkää kuka olette!

— En voi!

— Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja
kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa
sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

— On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti
ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

— Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja
tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta,
mutta minä —

— Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän
häpäisee lippuamme.

— Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei
taistelua vaan neuvotteluja varten.

— Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän
keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä,
että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä
uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos
loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen
kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: —
Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut
Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen
Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei
kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili
surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli
pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

— Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt
sanon: — Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei
kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja
Lewenhaupt jatkoi: — Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos
myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

— Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne
antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: — Elämä on vaan yhden
kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa,
silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja
näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat
sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin
tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle
tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt.
Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: — Jos jäät eloon, niin annan
sinulle jäähyväissanan matkallesi: — Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi
Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin
ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa
ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys
uskottiin Bousquet’lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja
kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta.
Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat
musertuneet muruiksi.